Kaupankäyntiä kirpputorilla

Olen 1990-luvulta asti ollut mukana kirpputoritoiminnassa eri rooleissa: myyjänä, asiakkaana ja lahjoittajana. Vuosikymmenien varrella olen myynyt kirpputorilla tai lahjoittanut hyväntekeväisyyteen arviolta monta pakettiautollista tavaraa, jos huonekalutkin lasketaan mukaan. En silti ole tuntenut jääneeni mitään vaille enkä kaivannut pois antamiani tai myymiäni tavaroita. Ehkä niistä on ollut iloa jollekin muulle.

Kirpputori (puhekielessä kirppis tai kirppari) on mielestäni kierrätystä parhaimmillaan. Se, mikä on yhdelle tarpeetonta, voi olla aarre toiselle. Kirppikseltä voi tehdä edullisia ostoksia ja ympäristö kiittää. Välillä kirppiksellä tosin näkee sellaistakin tavaraa, joka kuuluisi ennemmin kaatopaikalle kuin myytäväksi.

Onko kirpputorilla sitten jotain tekemistä kirppujen kanssa? Internetistä selviää, että nimitys kirpputori juontuu siitä, että vanhoissa vaatteissa on usein ollut kirppuja. Sana kirpputori tulee ranskan kielen sanasta marché aux puce, joka tarkoittaa sananmukaisesti kirpputoria. 

Wikipedian mukaan kirpputorin tapaista toimintaa on ollut Ranskassa jo 1500-luvulla, kun palvelijat saivat markkinoiden yhteydessä myydä isäntiensä käytettyjä tavaroita kansanjuhlassa. 1800-luvun lopulla Pariisissa oli oma alueensa kirpputoreille.

Suomessakin kirpputoreja on ollut jo 1700-luvulla. Silloin niitä kutsuttiin narinkoiksi. Sana on peräisin venäjän kielen sanoista na rynke "torilla". Erityisesti venäläiset ja juutalaiset kauppiaat myivät torilla lähinnä käytettyjä vaatteita ja kutsuivat asiakkaita huutamalla "na rynke". Puhekielessä ihmiset kutsuivat kauppapaikkaa tuon venäjänkielisen fraasin mukaan. 

Helsingissä on ollut Narinkka-niminen käytettyjen vaatteiden kauppapaikka. Alussa se sijaitsi nykyisen Päävartion paikalla Kruununhaassa. Vuosina 1876-1929 Narinkka toimi Simonkadun varrella nykyisen Scandic-hotelli Simonkentän paikalla. Kun vanha torialue lakkautettiin vuonna 1929, annettiin nimi uudelleen käyttöön Kampin keskuksen viereiselle aukiolle vuonna 2005. Aiemmin Kampissa oli ollut Turun kasarmin rakennuksia, joista jäljellä on enää talousrakennus, nykyinen Kulttuurikasarmi, joka toimi Helsingin linja-autoasemana vuosina 1935-2005.

1990-luvulla alkoi kaupungeissa olla iltatoreja ja niiden yhteydessä kirpputoritoimintaa. Ei tarvittu edes pöytää tai tuolia, pelkkä matto, viltti tai muovi riitti alustaksi. Paikkaa ei yleensä tarvinnut varata etukäteen, vaan voi asettua sinne, missä oli tilaa. Kun iltatorikirppisten suosio kasvoi, myyntipaikatkin muuttuivat monin paikoin maksullisiksi.

1990-luvulla kirpputoritoimintaa järjestettiin myös suurten markettien ja kauppakeskusten parkkihalleissa, kun kaupat eivät vielä olleet sunnuntaisin avoinna. Myynti tapahtui joko oman pöydän takaa tai auton takakontista, mikäli auton sai ajaa myyntipaikalle. 

Nyt kirppiksiä on joka makuun ns. takakonttikirppiksistä, pikkukylien kotikirppiksistä suurten hallien hyllykirppiksiin ja kaikkea siltä väliltä. Ei tarvitse välttämättä olla itse paikalla myymässä, vaan voi vuokrata hyllykirppikseltä paikan ja jättää tavarat sinne myytäväksi. Asiakas voi silloin rauhassa katsella tavaroita ja harkita ostopäätöstä. Hyvänä (tai huonona) puolena hyllykirppiksessä on se, että kaupankäynti tapahtuu nimettömästi ilman henkilökohtaista kontaktia myyjän ja asiakkaan välillä.  

Mieleeni on jäänyt 1990-luvulta kokemus, kun olin eräällä parkkihallikirppiksellä myymässä omia tavaroitani. Silloin elettiin vielä "markka-aikaa". Viereisessä myyntipöydässä tuttavani myi käytettyjen tavaroiden lisäksi myös uusia tavaroita, lähinnä koriste-esineitä, joita hän oli ostanut halvalla Tallinnasta. 

Paikalle tuli nainen, joka tarkasteli naapurini myyntipöydällä olevaa sinistä lasiomenaa ja kysyi sen hintaa. -Kolmekymppiä, kuului vastaus. - Saisinko sen kahdella kympillä? kysyi asiakas. - Ei, se maksaa kolmekymppiä, vastasi tuttavani päättäväisesti. Niinpä nainen jatkoi matkaa ilman lasiomenaa. Ajattelin silloin, että tuttavani olisi kannattanut myydä se kahdella kympillä, olihan hän itse maksanut siitä vain kymmenen markkaa Tallinnassa, joten hän olisi silti jäänyt kympin voitolle.

Pian myyntipöydän luo kuitenkin tuli uusi asiakas, joka myös kiinnitti huomionsa tuohon lasiomenaan ja kysyi sen hintaa. -Kolmekymppiä, oli vastaus jälleen. -Selvä, otan sen, vastasi asiakas, ja osti lasiomenan. Bisnes on bisnes.

Kirpputorilta ostettu kaitafilmiprojektori

Tarinataituri 26.7.2026

Niin paljon sanomatta jää

Puhumisesta ja sanoista on olemassa monia sanontoja ja sananlaskuja. Suomalainen sananlasku toteaa, että puhuminen on hopeaa, mutta vaikeneminen kultaa. Tämä toteutuu suomalaisessa kulttuurissa liiankin hyvin. Ollaan vaiti silloinkin, kun asioista pitäisi keskustella. Ratkaistaan ongelmat väkivallalla, kun ne voitaisiin ratkaista puhumalla. Mieluummin kadehditaan kuin kehutaan toista. Jätetään sanomatta rakkaudentunnustukset ja kehumiset, kun niitä tarvittaisiin. Tämä mentaliteetti näkyy jopa monissa suomalaisissa elokuvissa: istutaan hiljaa kaljatuopin ääressä tai sitten riidellään ja tapellaan.

On kahdenlaisia ihmisiä: toiset katuvat sitä, mitä ovat jättäneet sanomatta, toiset sitä, mitä ovat sanoneet. Itse kuulun enemmän jälkimmäisiin. 

Kumpaa sitten on parempi katua? Tähän tuskin on yksiselitteistä vastausta, vaan se riippuu tilanteesta. Joku voisi viisastella, että pitäisi valita sanansa niin, ettei niitä tarvitse jälkeenpäin katua. Siihen pystyy vain harva, jos kukaan. Mutta moni tärkeä asia jää sanomatta, jos aina miettii, pahoittaako joku mahdollisesti mielensä. Kaikkia ei voi miellyttää. Joskus on sanottava asiat suoraan, vaikka se hetkellisesti kirpaisisi kuulijaa.

Toisaalta harkitsemattomasti sanotut loukkaavat sanat voivat satuttaa pysyvästi. Sanottua ei saa takaisin, mutta sen voi yrittää hyvittää. Sanomatta jätetyt anteeksipyynnöt, kiitokset tai rakkaudentunnustukset voivat jäädä vaivaamaan vuosiksi, koska ei voi tietää, miten ne olisivat vaikuttaneet. Anteeksi pyytämisellä, kiittämisellä ja rakkauden tunnustamisella on yleensä positiivinen vaikutus. En ole kuullut, että kukaan olisi loukkaantunut anteeksipyynnöstä, mutta kylläkin siitä, ettei ole pyydetty anteeksi. Riidat ja loukatuksi tulemiset kannattaa selvittää, ettei syntyisi vihaa ja katkeruutta. Joskus kyse voi olla vain väärinymmärryksestä.

Rakkaus ja anteeksiantamus ovat mielestäni maailman suurimpia voimia. Rakkautta on myös anteeksi antaminen. On ihmisiä, jotka eivät koskaan pyydä anteeksi. He eivät ehkä koe toimineensa väärin, eivät ymmärrä tekojensa seurauksia tai eivät vain pysty myöntämään virheitänsä. 

Jos toinen ei pyydä anteeksi, vääryyttä kokeneen olisi mielestäni silloinkin viisaampaa antaa anteeksi kuin katkeroitua. Katkeruus jäytää ihmistä sisältäpäin. Se on kuin roska silmässä tai hiekanjyvä kengässä: se vaivaa niin kauan, kunnes sen saa poistettua. Kukapa haluaisi ehdoin tahdoin pitää roskaa silmässä tai jatkaa kävelyä kiven hiertäessä kengässä. Samoin on katkeruuden laita. Siitä eroon pääseminen vain ei ole yhtä helppoa kuin kengän tyhjentäminen tai roskan poistaminen, vaan se vaatii aikaa, vaivaa ja asennetta.

Jukka Kuoppamäen laulussa Paljon sanomatta jää viitataan siihen, miten ihmiset tapaavat toisiaan liian harvoin ja silloinkin kiireen keskellä, jolloin monta asiaa jää sanomatta. Onneksi tämän asian voi korjata. 

"Kultaomenia hopeamaljoissa ovat sanat, sanotut aikanansa."
(Sananlaskut 25:11)

Tarinataituri 25.7.2026

Ilmaisia ja maksullisia sisäänpääsyjä

Pitäisikö kirkkoon aina päästä ilmaiseksi? Tämä kysymys herätti keskustelua sosiaalisessa mediassa, kun muuan mies paheksui videojulkaisussaan sitä, että häneltä(kin) olisi luterilaisen kirkon jäsenenä peritty kahden euron pääsymaksu kirkkoon. Rahastaja, joksi hän kirkon ovella päivystänyttä työntekijää kutsui, oli nyökännyt hyväksyvästi, kun kirkkoon pyrkijä oli kieltäytynyt maksamasta pääsymaksua ja ilmoittanut eroavansa kirkosta. Keskustelusta ilmenee, ettei hän ollut pyrkimässä kotipaikkakuntansa kirkkoon. 

Videolla ja siihen liittyvissä kommenteissa mies kertoo laskeneensa, että hänelle tulee halvemmaksi maksaa halutessaan pari euroa sisäänpääsymaksua kirkkoon kuulumattomana kuin olla kirkon jäsen ja maksaa satoja euroja vuodessa kirkollisveroa. Kysymys ei hänen mukaansa ole uskosta, vaan periaatteesta. 

Toisaalta ymmärrän tämän henkilön periaatteen, närkästymisen ja päätöksen kirkosta eroamisesta. Kirkon (ja kristinuskon) periaatteisiin kuuluu, että kirkko on maksutta kaikkien käytössä hiljentymistä ja jumalanpalvelukseen osallistumista varten, oli sitten jäsen tai ei. Näin asia käsittääkseni onkin. Mutta asian tarkempi pohdinta valottaa kolikon toista puolta. 

Miten kirkon jäsenyys voitaisiin todeta jo sisään tullessa? Pitäisikö tulijalla olla mukana jonkinlainen jäsenkortti, jolla hän todistaisi kuuluvansa kirkkoon? Vai pitäisikö joukosta jotenkin erotella ne, jotka ovat pyrkimässä omaan kotikirkkoonsa, päästää heidät ilmaiseksi sisään ja periä maksu vain turisteilta? Hankalaksi menisi, joten on selvää, että kaikilta peritään sisäänpääsymaksu, jos tarkoituksena on vain kirkkoon tutustuminen. Sekin on ymmärrettävää, että kirkoilla on aukioloajat. Olisi kohtuutonta vaatia, että kirkko olisi avoinna ympäri vuorokauden vain siksi, että joku haluaisi tulla sinne hiljentymään vaikka keskellä yötä. 

Kommentoijat muistuttavat, että kirkkojen avoinna pitämisestä muodostuu myös kuluja. Pääsymaksuilla katetaan näitä kuluja. Jonkun pitää siivota kävijöiden kengänpohjissaan tuomat hiekat kirkon lattialta. Kesällä se tehtävä kuuluu kesätyöntekijälle. Erityisesti häiden ja hautajaisten jälkeen hiekkaa kuulemma tulee erityisen paljon. Kirkkoja tuskin pystyttäisiin edes kesäaikaan pitämään avoimena ilman vartiointia. Parhaimmillaan satunnainen matkailija saa "kirkonvartijalta" opastuksen ja kuulee mielenkiintoisia tarinoita. Osa näistä "vahdeista" tosin toimii vapaaehtoistyöntekijöinä ilman palkkaa.

Omien kokemusteni mukaan historiallisesti merkittävissä kirkoissa peritään usein kävijöiltä pääsymaksu. Esimerkkeinä kotimaasta voisi mainita vaikkapa Temppeliaukion kirkon Helsingissä ja Petäjäveden vanhan kirkon. Suuret kävijämäärät kuluttaisivat ja mahdollisesti vahingoittaisivat niitä, jos niihin pääsisi ilman valvontaa. 

Ulkomailla pääsymaksu kirkkoon voi olla paljon enemmänkin kuin kaksi euroa. Esimerkiksi Italiassa erään kirkon sisäänpääsy pelkästään kirkkosaliin maksoi 7 euroa. Kryptaan tai kellotorniin pääsemisestä perittiin vielä eri maksut. Ne tosin ovat katolisia kirkkoja, jotka ovat kokonsa ja koristeellisuutensa suhteen aivan eri luokkaa kuin Suomen kirkkorakennukset. 

Entä, jos kirkossa on jokin esitys? Pitäisikö silloinkin päästä ilmaiseksi? Kauneimmat joululaulut ja muut yhteislaulutilaisuudet ovat mielestäni jumalanpalvelukseen verrattavia, kaikille avoimia tilaisuuksia. Mutta esimerkiksi kirkkokonsertti on eri juttu. Se houkuttelee kirkkoon sellaisiakin kävijöitä, jotka eivät jumalanpalvelukseen tulisi. Muusikko tai esiintyjä on myös ansainnut työstään korvauksen. Se on sitten vallan toinen juttu, millaiset esitykset kirkkoon sopivat ja pitäisikö kirkkoon erilaisin "poppakonstein" houkutella väkeä muuhun kuin sanankuuloon. 

Petäjäveden vanha kirkko 

Tarinataituri 15.7.2026

Muutos ei aina ole edistystä

Tein ennen eläkkeelle jäämistäni yli 35 vuoden uran luokanopettajana. Sen ohella ja lisäksi olen hankkinut kokemusta muistakin ammateista. Urani aikana työskentelin useita vuosia eri paikkakunnilla, suurissa ja pienissä kouluissa sekä kaupungissa että maaseudulla, joten väittäisin, että minulla on aika monipuolinen kokemus koulumaailmasta. Työurani aikana näin monenlaisia muutoksia, eivätkä ne mielestäni aina olleet parempaan suuntaan. Tässä vain muutamia esimerkkejä tapahtuneista muutoksista.

Opetussuunnitelma. Varhaisemmissa opetussuunnitelmissa oppilas oli - jos hiukan kärjistän - opetuksen kohde ja tiedon vastaanottaja, opettaja tiedonjakaja. Opetettavat asiat oli selkeästi määritelty. Kouluhallitus hyväksyi oppikirjat. Kun seurasi oppikirjaa, tiesi noudattavansa opetussuunnitelmaa. Kansakoulun aikaan - ja vielä oman opettajaurani alkuaikoina - oli tarkastajia, jotka tekivät yllätyskäyntejä kouluille. Tarkastajan käyntiä hiukan pelättiinkin. Koulutoimentarkastajan tehtävä oli valvoa koulujen toimintaa, neuvoa ja tarvittaessa myös vaatia parannuksia. Hän jututti rehtoria (koulunjohtajaa) ja opettajia, vieraili oppitunneilla ja tarkasti, että asiakirjat olivat kunnossa. Koululta piti myös löytyä opetussuunnitelma. 

Opettajan piti tuohon aikaan pitää säännöllisesti päiväkirjaa ja merkitä siihen mm. poissaolijat, tukiopetus ja ennen kaikkea se, mitä tunnilla oli tehty. Tyhjät sivut päiväkirjassa herättivät kysymyksiä. Päiväkirjasta sijaisopettajakin näki, mihin asti missäkin aineessa oli päästy, vaikkei opettaja olisi jättänyt ohjeita. Päiväkirjanpitovelvollisuus loppui vasta vuonna 1999, kun tuli uusi perusopetuslaki. 

Vuoden 1994 ops (opetussuunnitelma) oli niin ohut, että sen ehti sijaisopettajakin lukea. Luulenpa, että kaikki opettajat eivät sitäkään lukeneet, ainakaan kuulemistani tarinoista päätellen. Kuulemma joissakin kouluissa opetussuunnitelma oli "kadoksissa", kun tarkastaja oli sitä kaivannut. Jossain toisessa koulussa opetussuunnitelmaa pidettiin kiilana ikkunan välissä, kun luokaa tuuletettiin.

Nykyinen opetussuunnitelma on lähes 1500-sivuinen digitaalisessa muodossa oleva teos, jota tuskin kukaan on kokonaan lukenut, saati sitten muistaisi sen sisältöä. Tavoitteet ja sisällöt on määritelty niin monisanaisesti ja epämääräisesti, että sieltä voi aina löytää perustelut toiminnalleen ja sanoa noudattavansa opetussuunnitelmaa, vaikka tunnilla tehtäisiin melkein mitä tahansa. 

Oppilaat. Tämän päivän oppilas on (tai pitäisi olla) aktiivinen, kriittinen ja itsenäisesti ajatteleva toimija, jolla on oma tahto ja näkemys asioista - sellaisistakin, joista hän ei vielä tiedä riittävästi. Enää ei puhuta tytöistä ja pojista, vaan oppilaista, koska joukossa voi olla "muunsukupuolisia." Opettaja on nyt ohjaaja ja viihdyttäjä, jonka toimintaa tarkkailevat paitsi oppilaat, heidän vanhempansa ja sukulaisensa, myös lähiseudun asukkaat ja media. Nyt pahoitetaan helposti mieli milloin mistäkin asiasta. Opettajalla on oikeus vaieta, sillä kaikkea, mitä hän sanoo, voidaan käyttää häntä vastaan. Opettajan pitää huomioida jokainen oppilas erityispiirteineen ja antaa kullekin hänen tasonsa mukaista opetusta. Erityisluokista on luovuttu, ettei kukaan leimautuisi. Lahjakkaat pitkästyvät, kun opetus etenee hitaimpien mukaan.

Oppivelvollisuusaika. Aiemmin koulu alkoi sinä vuonna, jolloin lapsi täytti seitsemän vuotta ja päättyi 16-vuotiaana. Sen jälkeen voi mennä vaikka töihin tai jatkaa opiskelua. Nyt oppivelvollisuutta on pidennetty molemmista päistä: se alkaa jo 5-vuotiaana ja päättyy vasta 18-vuotiaana. Tämä on mielestäni vuosisadan huonoin uudistus koulumaailmassa erityisluokkien lakkauttamisen ohella. Ensin mainittu "uudistus" maksaa valtavasti eikä paranna oppimistuloksia. Tästä on jo tutkimusnäyttöä. Viimeksi mainittuun muutokseen ei taida oikein kukaan olla tyytyväinen: se on lisännyt rauhattomuutta luokissa, vaatinut lisäresursseja henkilökuntaan ja vaikeuttanut "tavallisten" oppilaiden opiskelua. Näemme jo nyt 16-18-vuotiaita, jotka opiskelevat vastentahtoisesti jossakin oppilaitoksessa, vaikka heitä kiinnostaisi enemmän työnteko. Kannattaisi ennemmin kehittää oppisopimuskoulutusta.

Perinteet. Vanhassa vara parempi, sanoo sananlasku. Nyt näyttää olevan oikein muotia, että romutetaan ikiaikaisia perinteitä, esimerkkeinä uskonnonopetus ja virsien laulaminen koulun juhlissa. Rukoilemisesta ja aamuhartauksista on kouluissa jo ajat sitten luovuttu tasa-arvon ja tasapuolisuuden nimissä. Mutta siinä(kin) on mielestäni "heitetty lapsi pesuveden mukana"! Jos joku haluaa välttää kaikenlaiset uskonnolliset vaikutteet lapsensa elämästä, on hän mahdottoman tehtävän edessä. Jopa lait ja loma-ajat perustuvat suurelta osin uskontoon ja uskonnollisiin juhliin. Pitäisikö uskonnottomilta siis kieltää myös esimerkiksi joululoma ja pääsiäisloma, joiden alkuperä on uskonnollinen? Entäpä jos oltaisiin suvaitsevaisia myös enemmistöä kohtaan eikä aina mentäisi vähemmistöjen ehdoilla?

Tarinataituri 1.6.2026

P.S. Ytimekkäin määritelmä oppimiselle on mielestäni tämä: 

"Oppiminen on käyttäytymisen pysyvää muuttumista haluttuun suuntaan". 

Kuka sen halutun suunnan sitten määrittelee, onkin toinen juttu.

Urheilumuistoja

Näin talviolympialaisten aikaan lienee sopivaa muistella omia urheilusaavutuksia. En ole koskaan pitänyt itseäni urheilullisena, mutta joitakin palkintoja olen kuitenkin saanut - ja vieläpä eri lajeissa.

Urheilu-urani ensimmäisen palkinnon taisin saada kansakoulun toisella luokalla hiihtokilpailussa. Sijoituin toiseksi ja sain siitä palkinnoksi lusikan. Kun kotona näytin ylpeänä palkintolusikkaa äidille, hän oli iloinen saavutuksestani. Iloa ei yhtään hälventänyt, että kilpailijoita oli ollut vain kaksi.

Seuraavaan urheilupalkintoon kuluikin parikymmentä vuotta. Asuin tuohon aikaan Turussa. Siellä oli hyvät mahdollisuudet harrastaa ratagolfia, joka myös minigolfina tunnetaan. Säännöllinen harjoitus tuotti tulosta, ja pääsin yleisökilpailuissa parhaimmillaan sijoille 1-3. Kisoissa oli toisinaan jopa 20 osallistujaa. Joskus oli rahapalkintoja, mutta niistä ei enää ole todistuskappaleita jäljellä. Minigolf oli ja on mukava kesäinen harrastus, jossa voi edetä jopa kansainväliselle tasolle. Siinä on suomalaisilla ollut menestystäkin, mutta jostain syystä media ei ole uutisoinut ratagolfin mestareista. Omista palkinnoistani pidän hienoimpana ratagolfin pelaajaa esittävää yleisökilpailun voittopalkintoa. Siitä näkee heti, mistä lajista on kysymys.

Turussa asuessani innostuin myös keilaamisesta. Kävin keilailun alkeis- ja jatkokurssin, mutta sen jälkeen tuli harrastukseen tauko. Myöhemmin aloitin harrastuksen uudelleen ja sain hiukan menestystäkin siinä. Saloon perustettiin vuosituhannen vaihteessa uusi keilaseura, jossa voitin ensimmäisen seuran mestaruuden. Siitä on muistona palkintokaappini suurin pokaali. Keilaaminenkin jäi tauolle asuinpaikan vaihduttua, mutta jatkuu taas - tosin epäsäännöllisen säännöllisenä. Nyt minulla on jo oma keilapallo ja -kengät.

Tikanheittoa ei ehkä heti voisi pitää urheiluna, mutta sitä se on. Salossa asuessani liityin tikkaseuraan.  Hämmästyksekseni jäsenten keski-ikä oli varmaan 60-70 vuotta, joten olin nuorimpia heittäjiä. Mutta toisin kuin voisi kuvitella, vanhemmilla heittäjillä oli tarkka heittokäsi! Tikanheitossa heitetään viidellä tikalla tavalliseen suomalaiseen rengastauluun. Parhailla heittäjillä tulos harvemmin "lipsahti" alle neljänkymmenen. Itse en päässyt sille tasolle, mutta  kilpailumatkoista jäi mukavia muistoja.

Tikanheitossa oli sekä paikallisia, piiritason että valtakunnallisia kilpailuja. Kisoissa on nähty täyden 50 pisteen suorituksiakin, eli kaikki viisi tikkaa ovat osuneet kymppiin. Mieleeni on jäänyt tikanheiton SM-kisat suuressa urheiluhallissa Vääksyssä. Siellä syntyi naisten sarjassa uusi Suomen ennätys. Voittajaa ei häirinnyt, vaikka yleisö seurasi hänen suoritustaan. Mitkä kilpailuhermot ja keskittymiskyky! Niitä urheilukilpailuissa tarvitaan.

Edessä vasemmalla ratagolfin 1. palkinto,
iso pokaali oikealla on keilakilpailusta.

Tarinataituri 18.2.2026

Savossa, Turussa ja vähän muuallakin Suomessa

Murteet ovat kielemme rikkaus, jota tulisi vaalia. Ilahdun aina, kun kuulen tai luen aitoa murretta. Toisinaan murre saattaa aiheuttaa hauskoja väärinkäsityksiä. 

Appiukkoni oli Savossa asuessaan käsitellyt uuden saunamökin puunsuoja-aineella, joka loppui kesken. Hän meni rautakauppaan ostamaan sitä lisää. Myyjä kysyi: "Ootko vetännä kelloo?" Appeni ihmetteli, mistä myyjä voi tietää, että hänellä on kaappikello. Pian hänelle kuitenkin selvisi, että myyjä tarkoitti Kelo-merkkistä puunsuoja-ainetta.

Puolisoni oli savolaisessa kukkakaupassa ostamassa kukkia. "Minkälaista kukkoo työ olia uatellunna?, myyjä kysyi. Ostaja sai kuitenkin haluamansa eli kukkia eikä kukkoja.

Turkulainen kaverini oli Turun torilla katsellut pullavalikoimia etsien pullapitkoa, jossa olisi rusinoita. Erään kojun kohdalla hän näki herkullisen näköisiä pullapitkoja ja kysyi myyjältä: "Onks tos rusinoit?" osoittaen pullapitkoa. "No, ei todellakaan ole!" vastasi myyjä. "No, en mä sit otakaa sitä", kaverini vastasi. Hän kun piti rusinoista. 

Seurasin eräässä maaseututapahtumassa tervanpolttoa. Valmis terva valui nuotiolla olevasta tynnyrin puolikkaasta alempana olevaan astiaan. Toimitusta hoiti Särkisalosta kotoisin oleva tervaaja, jolla oli pitkä kokemus kirkkojen paanukattojen tervaamisesta. Tämä supliikkimies innostui kertomaan: "Nykyää, ku ei enää käytetä hautatervaa, ni se o semmost litkuu. Sammati suntio kertos, et ku Sammatin kirkon kattoo tervattii, ni hä laitto ränni al ämpäri ja sai siit viäl kymmene litraa tervaa."

Perniössä (sekin nykyistä Saloa) on kerrottu tällainen sananparsi. "Kas, ku ei hä ol missä ollu, niin mää vein häne kattoma", sanos entine Pernjä isänt ku ei saanu lehmätäs markkinoil myyty.

Hauskoja ovat myös savolaisten sutkaukset. Kaksi savolaismummoa oli kirkossa muuan Aatun hautajaisissa. Urkujen pauhatessa toinen mummo kysyi vierustoveriltaan: "Perkö se Iita sen Aatun?" Toinen mummo vastasi kuuluvalla äänellä juuri, kun urkumusiikki yhtäkkiä lakkasi: "Per se!".

Pidetään huolta, että murre säilyy elävänä myös tuleville sukupolville!

Erkki Tantun sananparsikuvitusta

Tarinataituri 14.2.2026

Kyllä ei tosiaan niinku silleen öö

Suomen kielen käyttö on viime vuosina toisaalta monipuolistunut, mutta ennen kaikkea "laiskistunut". Kieleen on pesiytynyt sanoja ja ilmaisuja, jotka ovat tulkinnanvaraisia, turhia tai jopa ristiriitaisia. 

Jos samassa lauseessa on sekä myönteinen että kielteinen merkitys, se hämmentää kuulijaa. "Kyllä nyt ei näytä hyvältä..." Näyttääkö se silloin hyvältä vai ei? Parempi sanoa selvästi: "Nyt ei näytä hyvältä" tai "Kyllä nyt näyttää hyvältä", jolloin kuulija tai lukija tietää, kumpaa tarkoitetaan. "Juotko kahvia vai teetä?" Tähän voi vastata: "Juon." Kuitenkin kysyjä yleensä tarkoittaa: "Kumpaa juot, kahvia vai teetä?, jos tarjolla on nämä kaksi vaihtoehtoa.

Nuoriso käyttää puheessaan yhä enemmän sanaa silleen. "Niinkuttelusta" on siirrytty uuteen vaiheeseen. Toki "niinkuakin" vielä kuulee, mutta "silleen" tuntuu olevan vielä yleisempää. Tuohon voidaan vielä lisätä "emmä tiiä". "Se on silleen niinku kiva harrastus, mut emmä tiiä." Televisiossa haastateltiin kolmea nuorta, ja laskin heidän käyttäneen puheessaan kymmenen kertaa sanaa "silleen". No, parempi kai sekin kuin runsas kirosanojen viljely.

Sana tosiaan näyttää myös juurtuneen kaikenikäisten kielenkäyttöön. Olen kuullut sitä varsinkin (urheilu)toimittajien ja oppaiden käyttämänä. "Hänellä on tosiaan vielä mahdollisuus mitaliin." "Turku on tosiaan Suomen vanhin kaupunki." Sanalla tosiaan puhuja muistuttaa kuulijaa asiasta, jonka kuulija jo ennestään tietää. Se on ikään kuin kuulijan aliarvioimista. Samoin on asian laita, jos käytetään -han, -hän -loppuisia sanoja. "Turkuhan on Suomen vanhin kaupunki". "Hänellähän on vielä mahdollisuus mitaliin." 

Keski-ikäisillä lempisana näyttää olevan "ee" tai aakkosten loppupäästä "ää" ja "öö". Noilla ilmaisuilla puhuja saa hiukan lisää miettimisaikaa, mutta kuulijalle se on kiusallista. Näitä täytesanoja kuulee erityisesti poliitikkojen suusta. Ennätys omien havaintojeni perusteella on, kun television vaalikeskustelussa yksi poliitikko sanoi peräti 15 kertaa "öö". Hopea- ja pronssijoille yltävät sanoivat hekin yli kymmenen kertaa "öö". Kukaan keskustelijoista ei selvinnyt kokonaan ilman täytesanoja, mutta jotakin ehkä kertoo henkilön puhetaidosta - tai sen puutteesta - runsas täytesanojen käyttö. Ilmaisut tuota ja totanoin taitavat jo olla historiaa, ja uudet sanat ovat vallanneet alaa. Näillä mennään, kuten sanonta kuuluu.

Aukeama vanhasta aapisesta

Tarinataituri 12.2.2026

Uni

Uni on ihmeellinen asia. Kaikki tarvitsevat unta, sekä ihmiset että eläimet. Kasveillakin on lepovaiheensa. Liian vähäinen uni voi olla kohtalokasta, mutta liika nukkuminenkaan ei ole hyväksi. Seuraava pohdinta ei ole tieteellinen esitys, vaan perustuu omiin havaintoihin ja elämänkokemukseen. 

Vastasyntynyt nukkuu suurimman osan ajasta. Hereillä oloaikakin hänellä kuluu luonnollisten tarpeiden tyydyttämiseen ja ympäristön tarkkailuun. Elämää kokemattomana hänen keinonsa ilmaista tarpeitaan ovat vain itku ja liikehtiminen. Kaikki muu on opeteltava vähitellen.

Vauvalla ja vanhuksella on paljon yhteistä, muun muassa se, että molemmat tarvitsevat paljon unta. Sanotaan, että unen tarve vähenee iän myötä, mutta se taitaa olla kovin yksilöllistä. Oman kokemukseni perusteella asia voisi olla päinvastoin. Nuorena jaksoi valvoa vaikka aamuun asti, nyt varttuneemmalla iällä se ei enää onnistuisi. 

Ihminen viettää kolmasosan elämästään sängyssä, jos oletetaan, että nukumme noin kahdeksan tuntia vuorokaudessa. Se on merkittävä osa elämästä. Ei siis ole samantekevää, missä, milloin ja miten nukkuu. Hyvässä sängyssä uni maittaa paremmin kuin lattialla kovalla alustalla. Siitä, pitäisikö nukkumaan mennä tyhjällä vatsalla vai iltapalan jälkeen, voidaan olla montaa mieltä. Asiantuntijoiden mukaan myös ruuansulatuselimistö tarvitsee yöllä lepoa, joten kovin myöhään tai vahvasti ei pitäisi syödä ennen nukkumaan menoa, puhumattakaan yöllä syömisestä. Mutta toisaalta voi olla vaikea nukahtaa, jos vatsa kurnii nälästä. Varmaan tottumiskysymys. 

Unettomuus on ikävä, pahimmillaan jopa terveyttä vaarantava vaiva. Hyvään uneen tarvitaan riittävä väsymys, hämäryys, hiljaisuus ja rauhoittuminen. Huolien ja ikävien asioiden miettiminen ennen nukkumaanmenoa häiritsevät tunnetusti yöunia. Sanotaan, että hyvä omatunto on paras päänalunen nukkumaan mennessä. Ongelmat ja riidat pitää selvittää päivällä, niin voi nukkua yön hyvillä mielin. 

Unen määrää ja laatua voi tänä päivänä tarkkailla vaikka älykellosta. Se pystyy kertomaan nukutun ajan ja erittelemään muun muassa REM-vaiheen (nopeiden silmänliikkeiden eli unen näkemisen vaiheen), kevyen ja syvän unen, hereillä oloajan ja sykkeen. Uskomatonta teknologiaa! Sitä ei älykellokaan sentään pysty kertomaan, millaista unta on nähnyt. Jokaisella on omat, erityiset "elokuvansa" yöllä.

Unessa henkilöt, paikat ja tapahtumat ovat usein epämääräisessä järjestyksessä. Unet ovat sekoitus kokemuksia, muistoja, toiveita ja pelkoja. Olen miettinyt, mahtavatko henkirikoksiin syyllistyneet nähdä painajaisia teoistaan. Jos näin on, se on rangaistus, jota yhteiskunta ei pysty antamaan eikä kukaan määrittelemään sen kestoa. Se voi kestää vaikka koko loppuelämän. Mutta luonto rankaisee myös syyttömiä, jos esimerkiksi rekka- tai bussikuski näkee painajaisunia onnettomuudesta, johon ei itse ole voinut vaikuttaa. En tiedä, onko tätä asiaa tarkemmin tutkittu.

Uneen vaikuttavat monet tekijät. Talvella nukuttaa enemmän, kun ulkona on pimeää ja kylmää. Kesällä valoisuus ja varsinkin hellesää saattavat vaikeuttaa unensaantia. Herkkäunisimmat häiriintyvät kaikista mahdollisista äänistä kellontikityksestä linnunlauluun, kun taas toiset pystyvät nukkumaan, vaikka televisio pauhaisi, käkikello kukkuisi, kumppani kuorsaisi vieressä tai ulkona kolistelisi jäteauto tai lumiaura. Kun joku nukkuu "koiranunta", hän nukkuu niin kevyesti, että valpastuu pieneenkin rasahdukseen. Sanonta on varmaan tullut siitä, että vahtikoiran on pitänyt pysyä valppaana, jotta muut saisivat nukkua rauhassa.

Jos hyvät unenlahjat laskettaisiin lahjakkuudeksi, olisin minäkin lahjakas. Olen siitä kiitollinen. Yksi parhaista puolista eläköitymisessä on, että saa nukkua silloin, kun haluaa. Ei tarvitse (yleensä) nousta tai mennä nukkumaan tiettyyn kellonaikaan, vaan oman unirytminsä mukaan. Vaikka maailma pyörii aamuvirkkujen ehdoilla, eivät kaikki ole parhaimmillaan varhain aamulla, vaan on tutkitusti aamu- ja iltavirkkuja ihmisiä. Ainakin minua päivittäinen ulkoilu, hyvä mieli, sopiva fyysisen rasituksen aiheuttama väsymys ja ajatusten "nollaaminen" ennen nukkumaan menoa auttavat hyvään yöuneen. Ehkä se toimii sinunkin kohdallasi.

Tarinataituri 28.1.2026

Uskoa ja tiedettä

Olen tähän ikään mennessä nähnyt, kuullut ja lukenut monenlaisia tutkimuksia - ja itsekin vähän tutkinut asioita. Suuri osa kohtaamastani aineistosta ei varmaan täyttäisi tieteellisen tutkimuksen kriteereitä. Opiskeluajalta - vuosikymmeniä sitten - mieleeni on jäänyt, että tieteellisen tutkimuksen pitäisi olla ainakin reliaabeli (luotettava), validi (mitattava haluttua ominaisuutta) ja toistettavissa oleva. Tuosta ajasta määritelmä näyttää vielä laajentuneen. Tekoälyn yhteenvedon mukaan tieteellinen tutkimus on "järjestelmällistä, avointa, kriittistä ja eettisesti kestävää tiedonhankintaa, joka pyrkii tuottamaan luotettavaa ja toistettavissa olevaa tietoa yhteisön arvioitavaksi."

Tutkimusmenetelmät ovat kehittyneet, mutta en silti luottaisi kaikkeen, mitä "tutkittuna tietona" meille uskotellaan. Esimerkiksi muutamien yksittäisten ihmisten haastatteluihin perustuva tieto ei liene kovin luotettavaa. Ihminen voi valehdella tai muistaa asioita väärin. Sopivilla tutkimusasetelmilla ja -menetelmillä voidaan saada tilaajan haluamia tuloksia. Jos esimerkiksi Helsingin katuvilinästä valitaan muutamia ihmisiä, joilta kysytään mielipidettä ilotulitteiden kieltämisestä, ei saatujen vastausten perusteella voi vetää johtopäätöksiä koko kansan näkemyksistä. Ei myöskään äänestyskäyttäytymisestä, jos pari vuotta ennen vaaleja kysellään, mitä puoluetta henkilö aikoo äänestää. Vaikka haastateltaisiin jostakin asiasta tuhatta satunnaisesti valittua, eri-ikäistä ja -taustaista ihmistä, ei sekään edustaisi kattavasti kaikkien suomalaisten mielipidettä. 

Omat havaintoni tukevat väitettä, että uutiset ovat yhä värittyneempiä. Asiantuntijoita on lähestulkoon jokaisessa lähetyksessä. Arvoitukseksi jää, kuka heidät on paikalle kutsunut ja millä perusteella. Tietyt kaupungit, henkilöt ja arvot ovat näkyvämmin edustettuina kuin toiset. Haastattelijan ja hänen työnantajansa arvomaailma heijastuu studiovieraiden valinnasta ja haastatteluista. Välillä tuntuu, että toimittaja jankkaa samaa kysymystä, ellei saa haluamaansa vastausta. Asiantuntijoiden vastauksiin taas vaikuttaa, kuka heitä haastattelee, miten heiltä kysytään ja mihin lähteisiin toimittaja nojaa. Senkin olen huomannut, että se, kuka sanoo, merkitsee enemmän kuin se, mitä hän sanoo. Sama asia, mutta jonkun toisen sanomana ei saisi julkisuutta. Niin sanotusta kehon kielestäkin näkyy asioita.

Olen välillä pohtinut nykykoulun arvomaailmaa. Se on merkillinen, paikoitellen jopa ristiriitainen. Uskonnonopetuksessa on lähtökohtana, että on olemassa Jumala, joka on luonut maailman, eläimet ja ihmisen. Maantiedossa taas opetetaan tosiasiana, että maailma on syntynyt alkuräjähdyksestä. Kumpi on totta? Kuka sen tietää? Ovatko tiede ja uskonto ristiriidassa? Sen pohtiminen vaatisi jo eri kirjoituksen.

Oma näkemykseni on, että historiaa voidaan melko luotettavasti tutkia vain siltä ajalta, jolta on olemassa kirjallisia lähteitä, eli niin sanotulta historialliselta ajalta. Silloinkin on vielä paljon tulkinnan varaa, mihin lähteisiin voi luottaa. Arkeologisen ajan esinelöytöjä tutkittaessa ollaankin jo hatarammalla pohjalla. 

Mitä kauemmas ajassa mennään taaksepäin, kuten satojen miljoonien vuosien taakse, sitä epävarmempaa tieto on. Kysymyksiä on enemmän kuin vastauksia. Mistä tiedetään, että dinosaurukset ovat eläneet maan päällä reilut 66 miljoonaa vuotta sitten? Mistä voidaan tietää, että maapallon ytimessä on 6 000 asteen lämpötila? Kuka sen on mitannut ja miten? Kuitenkin näitä asioita opetetaan tosiasioina.

Geologeilla on teorioita maapallon ja kivilajien synnystä, mutta ne perustuvat teorioihin, laskelmiin ja tämän hetken havaintoihin. Uskoo sitten luomisoppiin tai alkuräjähdykseen, uskon asiaksi maailman synty loppujen lopuksi jää. Kukaan ei ole ollut sitä todistamassa. Itselleni ainakin on luontevampaa uskoa, että on Jumala, joka on luonut maailman, ihmiset ja eläimet, kuin siihen, että maapallo ja kaikki elämä olisi syntynyt itsestään ja sattumalta. Mikään ei tue sitä ajatusta. En usko, että ihmisen kaukaisia esi-isiä olisivat yksisoluiset, kalat, linnut tai apinat. En usko, että ihmisen raajat olisivat kehittyneet kalan evistä tai linnun siivistä, vaikka aikaa olisi kulunut miljardeja vuosia. Elämä ei kehity itsestään yksinkertaisesta monimutkaiseen, mutta toisin päin kehityksen kulku taitaa olla mahdollista. 

Kerrotaan, että venäläinen kosmonautti (avaruuslentäjä) ja amerikkalainen aivokirurgi tapasivat jossain yhteisessä tilaisuudessa, jolloin kosmonautti sanoi: "Olen käynyt monta kertaa avaruudessa, mutta en nähnyt siellä jumalaa". Tähän aivokirurgi vastasi: "Minä olen tehnyt monta aivoleikkausta, mutta en ole nähnyt ainuttakaan ajatusta". 

Katsomme elämää kuin avaimenreiästä.

Tarinataituri 7.1.2026

Joululaulujen syntyjä syviä

Joululauluilla on pitkä perinne. Wikipedian mukaan jouluaiheisia hymnejä esitettiin jo 300-luvulla Roomassa, mutta varsinainen joululauluperinne syntyi 1200-luvulla Saksassa, Ranskassa ja Italiassa. Ensimmäiset joululaulut olivat uskonnollisia ja ilman säestystä laulettavia. Keskiajalta 1800-luvulle asti Suomessa ja Ruotsissa laulettiin latinankielisen Piae Cantiones (lat. ´hurskaita lauluja´) -laulukokoelman lauluja. Myöhemmin mukaan ovat tulleet iloiset tonttu- ja joulupukkiaiheiset laulut. Nykyään joululauluissa on niin paljon valinnan varaa, että luulisi olevan vaikea keksiä mitään uutta sanottavaa joulusta. 

Joidenkin joululaulujen syntyvaiheet tiedetään tarkkaan, toiset taas ovat jääneet historian hämärään. Jos laulun säveltäjää ei tiedetä, se on merkitty kansansävelmäksi. Usein melodia on sävelletty jo olemassa olevaan runoon, joskus toisinpäin. Joskus koko laulu on yhden ihmisen aikaansaannos, toisinaan taas säveltäjä ja sanoittaja ovat toimineet yhteistyössä. 

Näin on tapahtunut esimerkiksi maailman tunnetuimmaksi joululauluksi arvioidun Jouluyö, juhlayö       -laulun kohdalla. Sen on säveltänyt itävaltalainen opettaja ja urkuri Franz Gruber (1787-1863) ja sanoittanut katolinen pappi Joseph Mohr (1792-1848). Rotat olivat jouluna 1818 jyrsineet Oberndorfin kylän kirkon urkujen palkeet rikki, joten oli löydettävä korvaavaa ohjelmaa jouluyön messua varten. Jouluaattona Mohr näytti kirjoittamaansa kuusisäkeistöistä runoa ystävälleen Franz Gruberille ja pyysi häntä säveltämään sen. Koska kirkon urut olivat epäkunnossa, Gruber käytti säveltämisessä apuna kitaraa. Yhdessä nämä herrat esittivät laulun keskiyön messussa Mohrin säestäessä kitaralla ja kuoron toistaessa jokaisen säkeistön kaksi viimeistä säettä. Tästä alkoi laulun suosio, joka jatkuu edelleen.

Joululauluilla on varmaan kautta aikojen ollut ihmisiä yhdistävä, rauhaa ja turvallisuuden tunnetta lisäävä vaikutus. Joululauluja on laulettu niin kodeissa, kirkoissa, koulujen joulujuhlissa kuin rintamalla sotaoloissa. Voi vain kuvitella joululaulujen herättämiä kaipauksen, lohdutuksen ja toivon tunteita vaikeissa oloissa. Esimerkiksi 1800-luvulla Suomessa elettiin poliittisesti epävakaata aikaa, oli tautiepidemioita, ankaria talvia, katovuosia ja suoranaista nälänhätää. Sakari Topelius (1818-1898) kirjoitti Varpunen jouluaamuna -runon ollessaan Italiassa paossa 1830-luvun koleraepidemiaa. Runon varpunen kuvaa Topeliuksen omaa lasta, joka kuoli jo pienenä ja ilmestyy isosiskolleen varpusen muodossa. Melodian tuohon runoon sävelsi Otto Kotilainen (1868-1936). 

Säveltäjä Otto Kotilaisen tiedetään olleen seurallinen ja valloittava persoonallisuus. Hänen kesähuvilallaan Heinäveden Palokissa oli usein vieraina sen ajan tunnettuja säveltäjiä puolisoineen; Selim Palmgren, Heikki Klemetti, Sulho Ranta, Armas Maasalo, Toivo Kuula, Oskar Merikanto ja Leevi Madetoja ja monia muita. Runoilija Eino Leino oli Kotilaisen Aune-tyttären kummisetä, joten tällä kokoonpanolla syntyi varmaan henkeviä keskusteluja myös joululauluista. Kotilaisen säveltämistä joululauluista on jäänyt elämään myös Kun joulu on, johon hänen ystävänsä ja koulutoverinsa Alpo Noponen (1862-1927) teki runon. Miesten yhteistyö jatkui vielä myöhemminkin, koska he olivat opettajina samassa Helsingin Tehtaankadun kansakoulussa.

Suomenkielisiä joululauluja alettiin laajemmin esittää vasta 1800-luvun lopulla. Moni suomalainen joululaulu on syntynyt kansakoulunopettajien tai heidän ystävänsä kynästä. Jyväskylän seminaari on ilmeisesti ollut erityisen virikkeellinen paikka, koska siellä kirjoitettiin tai suomennettiin monia edelleen suosittua joululauluja, kuten ”Kun joulu on”, ”Joulun kellot” (Hiljaa, hiljaa, joulun kellot kajahtaa) ja ”Jouluyö, juhlayö”. Ehkä osasyynä oli se, että Jyväskylän seminaari oli maamme ensimmäinen suomenkielinen opettajaseminaari, ja siellä toimi aktiivisia suomalaisuusliikkeen edustajia, joista yksi oli jyväskyläläinen opettaja ja joululaulujen sanoittaja G.O. (Gustaf Oskar) Schöneman (1839-1894). Schöneman oli koulutukseltaan pappi, mutta toimi opettajana Jyväskylässä eri oppilaitoksissa. Hän on kirjoittanut vuonna 1876 kansansävelmään runon Joulupuu on rakennettu ja suomentanut vuonna 1883 laulun Jouluyö, juhlayö.

Runoilija ja kansakoulunopettaja Ingeborg (Immi) Hellén (1861-1937) kirjoitti elämänsä aikana yli tuhat lastenrunoa, joista moni on sävelletty lauluksi. Hänen käsialaansa on muun muassa joululaulu Kello löi jo viisi, alkuperäiseltä nimeltään Joulukirkkoon. Lauluksi sen sävelsi R. Raala (1886-1971) (oik. Berndt Sarlin), jonka elämää voisi luonnehtia värikkääksi ja monipuoliseksi. Sarlin syntyi Nurmijärvellä suuressa Raalan kartanossa, opiskeli yliopistossa taidehistoriaa, mutta menikin teatterikouluun. Kansallisteatterissa hän näytteli vuosina 1909-1911. Tuona aikana hän sävelsi melodian Kello löi jo viisi -runoon. Sarlin sävelsi nimimerkillä R. Raala yhteensä lähes 600 laulua, joista 340 julkaistiin. 

Myöhemmin Sarlin toimi muun muassa kirjakustannusalalla ja Etelä-Afrikassa puutavaran viejänä ja hedelmänviljelijänä. Suomeen palattuaan tämä säveltäjä, näyttelijä ja hedelmätarhuri toimi veljensä radio- ja sähkötarvikealan yrityksissä konttoripäällikkönä eläkeikäänsä asti.

Sammatissa on Miinan mökiksi kutsuttu, Elias Lönnrotin veljentyttären mukaan nimetty pieni, punainen mökki lähellä Paikkarin torppaa. Onko Immi Hellén tai Berndt Sarlin kenties käynyt Sammatissa ja saanut innoituksen tuohon joululauluun Miina (oik. Serafia Wilhelmiina) Lönnrotista (1827-1915)? 

Monessa kohdin laulun sanat sopisivat Miinaan ja Miinan mökkiin: ”Tuossa Mökin Miina kulkee kirkollen…” ja ”Mäenrinteen alla talo törröttää, joka ikkunalla kaksi kynttilää”. ”Ruuna virsta vielä...”. Miinan mökki on Sammatin kirkolle johtavan tien varrella mäen rinteellä, ja siitä on noin 4,5 kilometriä (eli neljä virstaa, virsta on runsas kilometri) Sammatin kirkolle. Kun joulukirkkoon kuljettiin tuohon aikaan reellä, voisi matkan puolivälin jälkeen hyvinkin laulaa: ”Ruuna, virsta vielä tepsuttele pois!” Se jää arvoitukseksi, mutta tämä tunnelmallinen joululaulu säilyy!

Miinan mökki Sammatissa.
Kuva: Timo Aunio

Tarinataituri 24.12.2025

Lähteitä: Wikipedia
Markus Similä, Rakkaimmat joululaulut ja niiden tekijät

Kellojen kertomaa

Kirkonkelloilla oli entisajan ihmisille erityinen merkitys. Ne kutsuivat väkeä kirkkoon jumalanpalvelukseen ja muihin tilaisuuksiin, soitettiinpa niillä palohälytyksiäkin. 

Minulla oli vuosia sitten tilaisuus päästä Turun tuomiokirkon torniin erään ryhmän mukana. Oppaanamme oli kirkon ylivahtimestari, joka osasi kertoa yhtä ja toista mielenkiintoista sekä kirkosta että sen kelloista. 

Suomen kansallispyhäköksi kutsuttua Turun tuomiokirkkoa pidetään maamme arvokkaimpana rakennushistoriallisena monumenttina. Se on maamme suurin keskiaikainen kivikirkko, jonka tornin huipun risti kohoaa yli sata metriä merenpinnan tasosta laskettuna. Kirkko vihittiin käyttöön katolisena aikana, noin vuonna 1300.  

Turun tuomiokirkon kello on sekin merkittävä nähtävyys. Se on näyttänyt kaupunkilaisille aikaa 1680-luvulta alkaen. Kodeissa ei vielä tuolloin ollut kelloja, joten tuomiokirkon ja raatihuoneen kellot olivat 1800-luvun puoliväliin asti kaupungin ainoita julkisia kelloja. Kellonajan on myös voinut laskea lyönneistä, ellei ollut näköyhteyttä kellotauluihin. Alun perin tornissa oli kellotaulu vain etelään ja länteen, mutta myöhemmin kellotaulut laitettiin myös pohjois- ja itäpuolelle. 

Kellotauluissa on vain yksi viisari. Se on yli kolme metriä pitkä tuntiviisari, jonka koristeellinen jatke näyttää erehdyttävästi toiselta viisarilta. Tornissa on kellotauluja ohjaava koneisto, joka on palvellut tehtävässään jo vuosisatoja. 

Kellonsoittaja on ollut tärkeä ammatti. Katolisella ajalla, ennen uskonpuhdistusta, kirkonkelloja soitettiin usein. Turun tuomiokirkossa tarvittiin kymmenkunta miestä huolehtimaan kellojen soitosta. Kellotorniin kiipeäminen ja isojen kellojen liikuttelu oli raskasta ja vaativaa työtä, jota tehtiin oman terveyden kustannuksella. Koska kellonsoittajat joutuivat kuuntelemaan kellojen kilkatusta usein ja lähietäisyydeltä ilman mitään kuulonsuojaimia, he olivat yleensä umpikuuroja. Mutta kirkonkellojen äänen oli tarkoituskin kuulua kauas. 

Eivät kirkonkellotkaan kovin kevyitä ole: kirkon kuusi kelloa painavat yhteensä yli 18 tonnia, suurin kello lähes 4 000 kiloa. Kaksi kelloista on niin sanottuja aikakelloja, joilla soitetaan kellonaikoja. Kaikki nykyiset kirkonkellot ovat peräisin Turun palon jälkeiseltä ajalta, sillä Turun palossa syyskuussa 1827 tuhoutui myös tuomiokirkko ja kellot romahtivat alas. Sulaneiden kellojen materiaaleja käytettiin uusien kellojen valamisessa.

Turun tuomiokirkon kellot lyövät neljännestunnin välein ympäri vuorokauden. Tasatunnein kellot soittavat ensin tasalyönnit, neljä lyöntiä, ja niiden jälkeen aikalyönnit. Varttia yli kello lyö yhden kerran, puolelta kaksi, varttia vaille kolme lyöntiä. Tämä tekee yhteensä 552 lyöntiä vuorokaudessa. 150 vuodessa kelloa soittava vasara on osunut kelloon yli 30 miljoonaa kertaa samaan kohtaan, joten vasaran löystyessä kelloa on käännettävä 150 vuoden välein eri asentoon, jotta se kestäisi seuraavat 150 vuotta. Viimeksi tällainen remontti tehtiin 1990-luvulla. 

Turun tuomiokirkon kellot tunnetaan myös valtakunnallisesti, sillä kello 12 lyönnit kuullaan suorassa lähetyksessä jouluaattona, kun Suomen Turku julistaa joulurauhan. Ne soitetaan myös radiossa Ylen Radio 1 -kanavalla joka päivä. Tämä perinne alkoi jatkosodan aikana kesäkuussa 1944. Tarkoituksena oli lievittää ahdistusta, jota kansalaiset sodan takia kärsivät. Tuo perinne lienee edelleen tarpeen.

Tarinataituri 17.10.2025

Kantoja ja juuria

Juuri on aika monimerkityksellinen sana. Kun sanotaan, että joku palaa juurilleen, hän palaa jostakin takaisin kotiseudulleen. Jokaisella on "juuret" jossakin maassa ja jollakin paikkakunnalla. Juureton ihminen on sellainen, joka ei ole oikein kotiutunut mihinkään.

Sanaluokkana juuri on paitsi substantiivi, myös taipumaton sana eli partikkeli. Sitä voidaan käyttää ajan määreenä, kuten "juuri äsken" tai vahvistamassa toisen mielipidettä: "Juuri niin". Nyt on muodissa sanonta "juurikin näin", mikä ei ole hyvää suomen kieltä.

Sanan konkreettisin merkitys on puun tai muun kasvin maanalaista osaa kuvaava sana juuri. Sanaa käytetään silloin useimmiten monikkomuodossa juuret. 

Kun puu kaadetaan, siitä jäävät jäljelle juuret - ja kanto. Tästä on itselläni runsaasti kokemusta, kun olen poistanut puutarhasta kaadettujen omena-, luumu- ja kirsikkapuiden kantoja ja juuria. Niin kauan kuin yksikin juuri on kiinni maassa, kanto ei vielä hievahdakaan. Erityisen tiukassa tuntuvat olevan edellä mainittujen puiden juuret ja kannot. Niiden poistamisessa olen tarvinnut pistolapiota, kirvestä, sahaa, rautakankea ja jopa moottorisahaa. Lopulta olen kuitenkin saanut työvoiton ja saanut revityksi kannot ja juuret irti. Kun sairaan tai lahon puun kannot ja juuret on poistettu ja maa tasoitettu, voi tilalle istuttaa uusia puita ja seurata niiden kasvua.

Mietin, että näin se on ihmisen elämässäkin. Jollakin on juuret tiukasti kiinni kotiseudussa. Jopa niin tiukassa, että hän elää koko ikänsä samalla paikkakunnalla. Toinen taas ei juurru oikein mihinkään, vaan muuttaa jatkuvasti asuinpaikkaa. Saattaapa joku elää koko elämänsä juurettomana, tietämättä mitään sukujuuristaan. Jollakin taas kiinnostus omaa sukuhistoriaansa kohtaan herää liian myöhään, kun ei ole enää ketään sukulaista siitä kertomassa. Se on surullista.

Olen veistänyt lastuja tervaskannosta. Tervaspuu on sitkeää ja hyväntuoksuista. Tervaskannon vuoleminen kannattaa, sillä sen lastuista saa hyviä sytykkeitä. Yhdestä tervaskannosta riittää sytykkeitä pitkäksi aikaa. 

Vanhoja tai vanhaksi eläneitä ihmisiä sanotaan toisinaan tervaskannoiksi. Satavuotiasta voidaan jo kutsua sukunsa tervaskannoksi. Mietin, kuinka paljosta sen ikäinen ihminen on elämänsä aikana joutunut selviytymään: sodista, taudeista, läheisten menetyksistä, tapaturmista ja monista vastoinkäymisistä. Harva "tervaskanto" on päässyt elämästä helpolla.

Aikamoisen urakan ovat myös tehneet satoja vuosia sitten eläneet esi-isämme, jotka ovat raivanneet peltoja kaskenpoltolla. Saadakseen ravinnepitoista viljelysmaata heidän on ensin pitänyt kaataa, karsia, kuoria ja kuivata puut, ennen kuin on voitu aloittaa varsinainen kaskenpoltto. Kannotkin on pitänyt poistaa. Kaikki tämä ilman mitään koneita, lihasvoimalla. Aikaa ja työvoimaa on tarvittu paljon. On vielä pitänyt valvoa, ettei tuli ole päässyt liikaa valloilleen.

Kaskenkaato on ollut raskasta, likaista ja hikistä hommaa. Lapsetkin ovat olleet siinä mukana auttamassa - näin ainakin vanhoista maalauksista voi päätellä. Kaskimaita raivatessa on varmaan sananmukaisesti vuodatettu "verta, hikeä ja kyyneleitä".

Meillä nykyihmisillä on paljon opittavaa sitkeiltä esivanhemmiltamme. Kuunnellaan vanhojen "tervaskantojen" juttuja ja pidetään huolta heistä, jotka vielä ovat keskuudessamme. He ovat jo tehneet oman arvokkaan osuutensa tämän maan rakentamiseksi. 

Tarinataituri 6.10.2025

Mitään ei saa enää sanoa

Mitään ei saa enää sanoa. Tällainen väite oli vaalikoneessa. Vastausvaihtoehtoja oli neljä: täysin samaa mieltä, osittain samaa mieltä, osittain eri mieltä ja täysin eri mieltä.

Ensi lukemalta väite tuntui omituiselta. Riippuu varmaan siitä, mitä sanoo, kuka sanoo ja miten sanoo, ajattelin ensin. Onhan meillä Suomessa sanan- ja mielipiteenvapaus. Mutta tarkemmin pohdittuani tulin siihen tulokseen, että väite on osittain totta. 

Uutisointia seuratessa tuntuu siltä, että se, kuka sanoo, merkitsee enemmän kuin se, mitä sanoo. Se, mitä yhden sanomana paheksutaan, voi toisen sanomana ollakin ihan soveliasta, jopa ihastuttavaa - ainakin median mielestä. Media kohtelee eri puolueiden poliitikkoja eri tavalla. On suosikkeja, joista uutisoidaan aina positiiviseen sävyyn. Heille annetaan mokat anteeksi tyyliin "sattuuhan sitä". Sitten on niitä, joiden toiminnassa nähdään aina jotakin arvosteltavaa, vaikka he olisivat toimineet oikein. Jo toimittajan kysymyksistä ja ilmeistä huomaa, onko haastateltavana median suosikki vai inhokki.

Nykymenosta tulee mieleen poliisisarjoista tuttu ohje pidätetylle: "Sinulla on oikeus vaieta. Kaikkea, mitä sanot, voidaan käyttää sinua vastaan." Niinpä. Otan muutaman esimerkin. Jos mies sanoo, että hän rakastaa lapsia, hänen kuvitellaan olevan pedofiili. Jos nainen sanoo saman, hän onkin lapsirakas. Jos ei joku pidä koirista tai paheksuu koiranomistajien käytöstä, on koiravihaaja. Jos ei hyväksy lasten ja nuorten huonoa käytöstä, "ei ymmärrä nuoria" tai on peräti lapsivihaaja. 

Iltapäivälehdissä on välillä otsikoita, joissa kerrotaan, kuinka jotakin julkkista "kohtasi suuri suru". Ensimmäisenä tulee mieleen, että häneltä on kuollut joku lähiomainen. Mutta ei, häneltä onkin kuollut kissa tai koira. Jos kyseenalaistaa tuon suremisen tai sen, että lemmikkieläimistä käytetään persoonapronominia hän, saa kuulla olevansa empatiakyvytön ja selityksiä siitä, kuinka lemmikkieläimet voivat olla ihmisen veroisia, jollekin jopa rakkaampia kuin ihmiset. Pitäisi ilmeisesti ottaa osaa suruun laittamalla ainakin läheisyyshymiö tai sydän sosiaaliseen mediaan. Ei ainakaan kannata ääneen ihmetellä, miten tuo lemmikkinsä menettänyt kestäisi jonkun läheisen ihmisen kuoleman, jos jo lemmikin menetys tuntuu ylivoimaisen raskaalta. 

Minun lapsuudessani - ja aivan viime vuosiin saakka - sanat neekeri, mustalainen, intiaani ja eskimo olivat aivan normaaleja sanoja, joita kukaan ei paheksunut. Niitä esiintyi niin oppikirjoissa kuin romaaneissakin. Nyt puhutaan häveliäästi n-sanasta. Ei kai enää sovi puhua ihmisroduistakaan, vaan valko- ja tummaihoisista. Tosin ihonvärejäkin on monia tummuusasteita. On täysin mustia, tummanruskeita ja hieman vaaleaihoisempia. Ihonvärin ilmaisevalla sanalla ei tarvitse olla mitään rasistista merkitystä. Mitä tahansa sanaa voi käyttää loukkaavasti tai kokea loukkaavana, jos niin haluaa. N-sana on kyllä kiertoilmaisujen huippu. Sehän voi tarkoittaa vaikka noitaa.

Loukkaantuminen on nyt muotia. Erityisen trendikästä on toisen puolesta loukkaantuminen. Samalla pitäisi olla suvaitsevainen. Pitäisi hyväksyä maahanmuuttajat, eri uskontoa tunnustavat, uskonnottomat, aktivistit, kolmas sukupuoli ja homoliitot. Mutta samanaikaisesti arvostellaan niitä, jotka haluavat kunnioittaa suomalaisia perinteitä ja kristillisiä arvoja, ajatella maamme etua ja toimia yhteiseksi hyväksi. Kaikkein suvaitsemattomimpia näyttävät olevan ne, jotka kutsuvat itseään suvaitsevaisiksi. Heidän suvaitsevaisuutensa loppuu siihen, kun joku on eri mieltä heidän kanssaan. Kun on puhdas ja aatteellinen, on usein myös ahdas ja puutteellinen. On siis paras olla sanomatta mitään!

Albert Edelfelt, Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä.
Öljyvärimaalaus vuodelta 1887.

Tarinataituri 29.9.2025

Puhelimen käyttöä ennen ja nyt

Puhelin ja sen käyttö on muuttunut huimasti 1800-luvun lopulta tähän päivään. Yli sadan vuoden ajan puhelut hoituivat kiinteistä puhelinliittymistä lankapuhelimien avulla. Auton akun kokoinen, painava, ilman lankoja toimiva autopuhelin oli aikanaan mullistava tekniikan harppaus. Nyt lähes jokaisella on taskuun mahtuva älypuhelin, jota voi käyttää muuhunkin kuin puheluihin. Saa nähdä, mihin kehitys vielä johtaa. Lankapuhelin taitaa nuorimmille olla jo peräti tuntematon laite.

Meillä oli lankapuhelin lapsuuden kodissani 1960-luvulla. Puhelinnumerossamme oli vain viisi numeroa. Käytössä oli nelinumeroisiakin puhelinnumeroja. Puhelimeen vastattiin joko etu- ja sukunimellä, pelkällä sukunimellä tai omalla puhelinnumerolla. Saattoipa joku vastata "haloo", mikä tänä päivänä kuulostaisi hullunkuriselta. Toisaalta tuo viimeksi mainittu vastaamistapa oli lankapuhelimen aikaan perusteltu, koska silloin ei voinut tietää, kuka soittaa. Tuolla keinolla puhelun vastaanottaja pystyi selvittämään, oliko linjan toisessa päässä asiallinen soittaja. Nyt kännykän näytöltä näkee heti, onko soittaja tai numero tuttu, ja voi jättää vastaamatta tuntemattomiin numeroihin. 

Lankapuheluiden hintaan vaikutti puhelinliittymien välinen etäisyys. Oman verkkoryhmän alueelle soittaminen maksoi vähemmän kuin niin sanottu kaukopuhelu toiseen verkkoryhmään. Alun perin verkkoryhmiä oli useita kymmeniä, ja jokaisella verkkoryhmällä oli oma suuntanumeronsa. Esimerkiksi Turun suuntanumero oli 921, Helsingin 90. Sittemmin verkkoryhmiä vähennettiin ja yhdistettiin. Vuoden 1996 suuntanumerouudistuksessa Suomi jaettiin 12 telealueeseen ja suuntanumerot muutettiin 0-alkuisiksi. Nyt matkapuhelinten aikaan ei juuri tarvitse miettiä suuntanumeroita kuin lankapuhelimeen ja ulkomaille soittaessa.

Alussa matkapuhelimesta ja matkapuhelimeen soittaminen oli kallista. Melko pitkään oli edullisempaa puhua lanka- kuin matkapuheluja, mutta myöhemmin hinnoittelu kääntyi toisinpäin. Lankapuhelujen aikaan ei kaukopuheluissa kannattanut turhia jaaritella, sillä se tuli kalliiksi. Kun paikallispuhelut myöhemmin halpenivat, myös puhelut pitenivät. Joillakin ne saattoivat kestää tuntikausia.

Lankapuheluissa oli se harmittava puoli, että puhelun aikana ei voinut poistua puhelimen luota. Jos linjan toisessa päässä oli kovin puhelias (tai harvasanainen) henkilö, piti keskeyttää muut toimet, lopettaa puhelu tai soittaa myöhemmin uudelleen. Oikein puheliaan henkilön kanssa jutellessani jätin joskus puhelimen luurin eteisen pöydälle ja annoin toisen jatkaa yksinpuheluaan sillä aikaa, kun kävin keittiössä. Mitään tärkeää minulta tuskin meni ohi, koska yksinpuhelu jatkui edelleen, kun palasin puhelimen ääreen. 

Ellei kotona ollut lankapuhelinta, voi puhelut hoitaa lähimmässä puhelinkopissa. Puhelut maksettiin kolikoilla, joten niitä piti olla mukana - mitä pidempi puhelu, sitä enemmän kolikoita tarvittiin. Kaukopuhelua puhuessa kolikkoja sai lisätä vähän väliä. 

Kaikki soittajat eivät hoksanneet, että kolikko palautui puhelinautomaatin palautuslokeroon, jos numerosta ei vastattu. Koulupoikana "tienasin" taskurahaa, kun kurkkasin puhelinkoppiin, oliko joku unohtanut kolikon puhelinautomaattiin. Toisinaan palautuslokerosta löytyi montakin kolikkoa. Yksinkertaisemmissa puhelinautomaateissa oli kolikkoura. Siitä näki jo puhelinkopin ulkopuolelta, oliko siellä rahaa.

Kolikkopuhelinten jälkeen puhelinautomaateissa otettiin käyttöön pankkikortin kokoiset ja -kaltaiset puhelinkortit, joihin oli valmiiksi ladattu tietty määrä puheaikaa, esimerkiksi 5, 10 tai 50 markan arvosta. Puhelinkortti syötettiin ennen puhelua automaattiin ja otettiin pois puhelun jälkeen. Tyhjentynyttä korttia ei voinut ladata uudelleen, joten noista muovisista, eri tavoin kuvioiduista puhelinkorteista tuli suosittu keräilykohde. 

Nyt ovat sekä puhelinkopit, kolikkoautomaatit ja puhelinkortit jääneet historiaan jo muutama vuosikymmen sitten. Tuo puhelinautomaattiin syötettävä puhelinkortti toimi nykyisten matkapuhelimien Prepaid-liittymän tapaan, mutta kortti oli paljon sim-korttia isompi. 

Vaikka puhelimet ovat kehittyneet, on niiden mukana tullut myös ongelmia. Välillä tuntuu, että äly on siirtynyt ihmisten päästä puhelimiin. Älypuhelimet vievät salakavalasti aikaa monelta tärkeältä asialta, kuten toisten ihmisten kohtaamiselta, lukemiselta, liikunnalta ja luonnon äänten kuuntelulta. Äänikirjojen kuuntelu ei edistä lukemista, eikä jatkuva kuulokkeiden tai korvanappien käyttö ole kuulolle hyväksi. Silmälääkärit uskovat, että yksi merkittävä syy lasten ja nuorten näön heikentymiseen viime vuosina on jatkuva kännykän tuijottaminen, koska katse keskittyy silloin pienelle alueelle. 

Liikenteessä kännykän käyttö aiheuttaa vaaratilanteita, ei ainoastaan autoilijoille, vaan myös sähköpotkulaudalla tai polkupyörällä liikkuessa. Kun vielä kuljetaan napit tai kuulokkeet korvilla, on huomio pois liikenteestä. 

Koulussa kännyköiden aiheuttamiin ongelmiin on onneksi on nyt puututtu lainsäädännöllä ja kännykät on koulussa kielletty. Hyvin, sanoisin jopa paremmin, on koulussa pärjätty ilman älypuhelimia. 

Joskus on hyvä ottaa askel taaksepäin. Lautapelit ovat tulleet takaisin opetukseen. Toivottavasti koulujen kännykkäkielto lisää ulkona liikkumista, lukemista, käsin kirjoittamista, päässälaskutaitoa, aakkosten osaamista ja viisarikellon lukutaitoa. Ehkä äly vielä siirtyy puhelimista takaisin päähän. 

Alkuaikoina puhelimella otettiin yhteys keskukseen,
josta puhelu yhdistettiin eteenpäin vastaanottajalle.

1970-luvulla puhelinkopeissa oli
puhelimia, joissa oli kolikkoura.

Tarinataituri 16.9.2025

Kesäistä ohjelmatarjontaa

Kesäinen Suomi on täynnä ohjelmaa. Ei niin pientä kylää, ettei siellä olisi ainakin olutterassi ja kesäteatteri. Toisaalta Suomi hiljenee kesällä. Ihmiset ovat joko rannalla, mökillä, festareilla tai kesäteatterissa. Vain lomapaikkakunnat ovat heränneet eloon. Niillä on päiväsaikaan toimintaa. Uimarannat ovat täynnä - ei niinkään uimareita kuin auringonpalvojia. Joku sentään pulahtaa välillä vedessäkin, vaikka tämä kesä jää varmaan monelle mieleen ikävistä hukkumistapahtumista.

Kesäteattereissa pyörivät komediat. Kukapa nyt kesälomalla haluaisi katsella vakavia näytelmiä, vaan ennemminkin nauraa. Jos naurattaa. Se, mikä yhdelle on hauska komedia, voi toisen mielestä olla tylsä. On kuitenkin vaikea olla eri mieltä, jos sosiaalisessa mediassa kovasti kehutaan jotain esitystä. Vasta näytelmän nähtyään sitä pystyy arvioimaan. Toisaalta jälkikäteen voi vain joko olla tyytyväinen näkemäänsä tai harmitella ajan- ja rahanhukkaa. 

Kaupungissa on paljon aktiviteetteja: ravintoloita, terasseja, museoita, näyttelyitä, festareita, iltatoreja, kirpputoreja, taiteiden öitä ja monenmoisia tapahtumia. Ohjelmaa on sekä ulkona että sisätiloissa.

Mutta on maaseudullakin paljon nähtävää ja koettavaa. Luonnon lisäksi joka paikkakunnalla on ainakin kirkko, jossa matkaaja voi käydä aukioloaikoina vilvoittelemassa hellepäivänä. Käyvätpä jotkut kirkossa hiljentymässäkin, mutta se taitaa nykyisin olla perin harvinaista. Moni kirkko toimii kesäaikana niin sanottuna tiekirkkona, joka on avoinna arkisin iltapäivällä.

Kun kahvihammasta kolottaa, löytyy siihen maaseudullakin helposti apua. Kahviloita on mitä erikoisimmissa paikoissa: vanhassa myllyssä, navetassa, ladossa, museossa, kellotapulissa tai maan alla kaivoksessa.

Entäpä television ohjelmatarjonta kesällä? Lomalaisella olisi kesällä aikaa katsella televisiota. Kanavasta riippumatta ilman lisämaksua on parhaaseen katseluaikaan tarjolla lähinnä realitysarjoja ja niiden uusintoja, jokavuotiset Bond-elokuvat uusinnan uusintana, tietokilpailuja ja huutokauppaohjelmia - uusintoja nekin. Useimmat ohjelmat ovat osa jotakin sarjaa, johon on vaikea päästä sisälle, jos ei ole katsonut sarjaa alusta asti. Parhaimmillaan - tai pahimmillaan - saman sarjan eri osia tulee monta peräkkäin. Ei siis mitään uutta auringon alla. Jos haluaa nähdä jotakin ennen näkemätöntä, on siirryttävä maksukanavien käyttäjäksi. Se ilmeisesti on tarkoituksenakin: voiton maksimointi. 

Illan tullen meno maaseudulla hiljenee. Ihmiset vetäytyvät sisätiloihin. Avoinna olevaa kirkkoa tai kahvilaa on turha etsiä, ne ovat jo sulkeneet ovensa. Jos lähtee hellepäivän jälkeen ulos, kun ilma on viileämpää, ei kylänraitilla kohtaa muita eläviä olentoja kuin koiran ulkoiluttajia - jos niitäkään. Päivällä niin vilkas kylätie on tyhjentynyt kulkijoista. Yhtään autoa ei näy. Iltauimaritkin ovat jo lähteneet rannalta. Vain yksittäisten viritettyjen mopojen pärinä rikkoo kesäyön rauhaa.

Sellaista on Suomen kesä. Nautitaan siitä.

Tarinataituri 24.7.2025

Kadonneet taidot

Nuoria kehutaan usein fiksuiksi. He ovat näppäriä esimerkiksi käyttämään kännykkää. Pelaaminen ja viestien lähettäminen sujuvat helpon näköisesti peukaloiden avulla. Mutta onko heillä kuitenkin "peukalo keskellä kämmentä" joissakin muissa asioissa?

Usein kuulee sanottavan, että jokin asia on vanhanaikaista. Kaikki, mikä on vanhaa tai perinteistä, ei kuitenkaan ole huonoa tai tarpeetonta, päinvastoin. Osa kadonneista tai katoamassa olevista taidoista olisivat edelleen tuiki tarpeellisia.

Yksi näistä taidoista on käsiala. Monet nuoret eivät osaa kirjoittaa käsialalla, koska sitä ei enää opeteta koulussa. Nykyinen "käsiala" on tekstaamista, jossa kynää nostetaan jokaisen kirjaimen jälkeen. Eipä juuri kynääkään enää tarvita, kun kirjoitetaan näppäimistöllä. Käden hienomotoriikka, käden ja silmän yhteistyö ja keskittymiskyky jäävät silloin puutteelliseksi. Kuulin äänestyspaikalla vaalitoimitsijana olleelta henkilöltä, että nuoret äänestäjät ovat tuskailleet hänelle, miten allekirjoitus pitäisi kirjoittaa. Voisiko sen kirjoittaa tekstaamalla, kun käsiala ei onnistu?

Luetun ymmärtäminen. Lukuharrastuksen vähenemisestä tai peräti puutteesta ollaan huolissaan, mutta vähemmän olen kuullut kannettavan huolta luetun ymmärtämisen puutteesta. Määrä ei korvaa laatua. On tärkeää myös ymmärtää lukemansa. Joku voi lukea pitkät pätkät tekstiä ymmärtämättä lainkaan lukemaansa. Tämä olen monesti huomannut koulussa. Jos tekstissä on lapselle vieraita sanoja eikä lähellä ole ketään, jolta kysyä niiden merkitystä, voi hänelle jäädä hämäräksi jonkin sanan tai käsitteen merkitys tai syntyä siitä väärä käsitys. Aina ei kotonakaan ole ketään aikuista vastaamassa esille nousseisiin kysymyksiin. En tässä asiassa jättäytyisi Googlen tai tekoälyn varaan, vaan luottaisin oikeisiin ihmiskontakteihin. 

Ulkoa oppiminen. Kun vielä omana kouluaikanani ja paljon ennen sitä piti opetella monia asioita ulkoa, ei nykyään tarvitse osata ulkoa kuin kertotaulut ja aakkoset - jos niitäkään. Omana kouluaikanani opettelimme esimerkiksi Pohjanmaan jokia ja Suomen kaupunkeja lorujen ja laulujen avulla. Niistä oli apua myös äidinkielen asioiden, kuten sanaluokkien, sijamuotojen ja kielioppisääntöjen opettelussa. Asiat jäivät mieleen, kun niihin liittyi jotain konkreettista. Kun asioita vielä kirjoitettiin ja piirrettiin vihkoon ja liitutaululle, ei kenenkään tarvinnut olla toimettomana tunnilla. Joskus syntyi suorastaan kilpailua siitä, kuka pääsi taululle kirjoittamaan tai laskemaan.

Päässälasku. Ennen osattiin melko monimutkaisiakin laskuja laskea päässä. Piti osata laskea, paljonko saa rahasta takaisin kaupassa tai mihin tietty rahasumma riittää. Osattiin muuntaa senttimetrejä millimetreiksi ja toisinpäin, lukea kuume- ja lämpömittaria, laskea prosentteja ja murto-osia päässä. Näitä kaikkia taitoja tarvittiin ja tarvitaan edelleen arjessa. Sitten tulivat taskulaskimet. Nyt ollaan riippuvaisia kännykän laskimesta.

Kellonajan lukeminen viisarikellosta. MTV kyseli kaupungilla liikkuvilta nuorilta, kuinka hyvin he osaavat lukea viisarikelloa. Tulos oli mykistävä. Suuri osa nuorista ei osannut sanoa, paljonko kello on, kun isokokoiseen viisarikelloon oli laitettu kellonaika 13.20 eli "kaksikymmentä yli yksi". Useimmat taitavat katsoa kellonajan kännykästään tai ylipäätään digitaaliselta näytöltä. Niissäkin kellonaika on useimmiten virheellisessä muodossa eli kaksoispistemerkintänä. Kello ei siis ole 13:20, vaan 13.20.

Mielikuvitus. Tarjolla on tänä päivänä niin paljon "valmiiksi pureskeltua" teksti-, kuva- ja äänimateriaalia, ettei mielikuvitukselle juuri ole sijaa eikä tarvetta. Tämäkin tulee hyvin esille koulussa, varsinkin kirjoittamisessa. Lapsilta ei enää synny pitkiä, mielikuvituksella höystettyjä tarinoita, jotka olisivat vielä johdonmukaisiakin. Omana kouluaikanani - ja vielä pitkään sen jälkeenkin - tuota tarinan kirjoittamista kutsuttiin ainekirjoitukseksi. Opettaja kirjoitti liitutaululle muutamia aineen otsikoita ja antoi ehkä vinkkejä aiheen käsittelyyn. Tarinan mielikuvituksellisuuden ja sujuvuuden ohella huomiota kiinnitettiin myös oikeinkirjoitukseen. Nyt painopiste taitaa olla muissa asioissa. Kirjoittamisvälinekin on muuttunut lyijykynästä näppäimistöksi.

Aakkoset. Enää ei "tarvitse" osata aakkosia, kun käytössä on Google. Riittää, kun hakukoneeseen syöttää oikean hakusanan, niin tulokset ilmestyvät kännykän (tai tietokoneen) näytölle. Eikä tarvitse välttämättä osata edes näppäillä hakusanaa oikein, Google ja tekoäly tarjoavat apua siihenkin. Toisin oli vielä muutama vuosikymmen sitten, kun tietoa piti etsiä tietosanakirjoista. Piti osata aakkoset, jotta löytäisi pitkästä sanojen listasta oikean sanan. Jos oli kysymys moniosaisesta tietosanakirjasarjasta, piti tietää myös, mistä sarjan osasta tietoa etsii. Esimerkiksi kolmiosaisen tietosanakirjan ensimmäisessä osassa saattoivat olla hakusanat A-J, toisessa osassa K-R ja kolmannessa osassa S-Ö. Löytääkseen tietoa vaikkapa tiikeristä piti tietää, missä osassa ovat t-kirjaimella alkavat sanat. Silloinkin piti vielä löytää tiikeri kaikista t:llä alkavista hakusanoista.

Enpä tiedä, kuinka nuorempi sukupolvi osaa käyttää sanakirjoja, joissa sanat ovat niin ikään aakkosjärjestyksessä. Ennen kännyköitä, lankapuhelinten aikaan, myös puhelinnumerot piti löytää puhelinluetteloa selaamalla. Voi silloinkin toki soittaa numerotiedusteluun ja kysyä tietyn henkilön puhelinnumeroa, mutta se oli maksullista. Helpompaa oli itse etsiä haluttu numero puhelinluettelosta.

Tulitikun raapaisu. Uusimpana hämmästelyn aiheena kuulin äskettäin eräältä yläkoulun opettajalta (taisi opettaa kotitaloutta), että hänen kokemustensa perusteella juuri kukaan yläkoululaisista ei osannut sytyttää tulitikkua. Ehkä tulitikuille ei ole ollut tarvetta, jos on tottunut käyttämään vain sytkäriä?

Monia taitoja on siis unohtunut tai tarkoituksella jätetty unohduksiin, ja uusia taitoja tullut tilalle. Mitähän kaikkea ihminen enää/vielä tulevaisuudessa osaakaan?

Tarinataituri 17.7.2025

Etäuniohjausryhmä ja muita yhdyssanoja

Silmiini osui sanomalehdestä ilmoitus vauvojen etäuniohjausryhmästä. Ensimmäinen ajatukseni oli, voidaanko unia ohjata etänä. Se ei ilmoituksesta selvinnyt. Vaikkei asia itselleni olekaan ajankohtainen, jäin ihmettelemään tuota sanahirviötä. Laitoin tekoälyn selvittämään, mistä on kysymys. 

Tekoälyn tekemän yhteenvedon mukaan "vauvan uniohjaus on tukitoimi, jonka tavoitteena on auttaa vauvaa ja perhettä löytämään hyvät unitavat ja rytmi." Uniohjaukseen sisältyvät muun muassa alkukartoitus, unipäiväkirjan pito, unisuunnitelma ja varsinainen uniohjaus. Etäuniohjaus ei siis tarkoittanutkaan yrityksiä vaikuttaa etänä siihen, millaista unta vauva näkee, vaan enemmänkin vanhempien neuvomista.

Etäuniohjauksen tarkoitus on varmaan hyvä, mutta tuo sanayhdistelmä kannattaisi purkaa pienemmiksi osiksi asiaa selventämään. Voisi puhua vaikkapa "vinkeistä vauvan nukuttamiseen", mutta sehän ei kuulostaisi yhtä eksoottiselta ja myyvältä kuin etäuniohjaus. 

Yhdyssanoilla pyritään yleensä ilmaisemaan jokin käsite lyhyesti. Melkein mistä tahansa kahdesta tai useammasta substantiivista voidaan muodostaa yhdyssana. Vakiintuneista yhdyssanoista ymmärretään heti, mitä niillä tarkoitetaan. Esimerkiksi jalkapallo ei ole jalassa oleva pallo, vaan peliväline, jota potkitaan jaloilla. Kasvihuone on huone, jossa viljellään kasveja. Monien yhdyssanojen osat toimivat yhdyssanoina, vaikka niiden paikkaa vaihdettaisiin, kuten kirjakauppa > kauppakirja, kasvihuone > huonekasvi. Näin pystytään muodostamaan myös uusia yhdyssanoja. 

Moni yhdyssana ilmaistaan puhekielessä eri tavalla kuin kirjakielessä. Useimmille lienee selvää, että astianpesukone on kone, joka pesee astioita, vaikka puhutaan "tiskikoneesta", joka voisi tarkoittaa myös konetta, joka "tekee" tiskejä. Pyykkikoneella ei yleensä tarkoiteta konetta, joka tekee pyykkiä, vaan pesukonetta, joka pesee likaisia vaatteita. Voidaan viisastella ja kysyä, harjataanko sähköhammasharjalla sähköhampaita vai onko se sähköllä toimiva hammasharja? Entä onko hammasmuki sellainen muki, jossa säilytetään (teko)hampaita vai jotakin muuta?

Aina yhdyssanan merkitys ei avaudu ilman selityksiä. Mitä pitempi yhdyssana tai sanayhdistelmä, sitä tulkinnanvaraisempi siitä helposti tulee. Kolmiosainen yhdyssana, kuten tietosanakirja, on vielä helposti ymmärrettävä: se on kirja, johon on koottu tietoa yksittäisiin sanoihin perustuen. Mutta mitä tarkoittaa esimerkiksi opettajille mainostettava digilukiseulakoulutus?

Päänvaivaa aiheuttavat myös pitkät ammattinimikkeet, kuten "Helsingin kaupungin pelastuslaitoksen Varautumisen ja väestönsuojelun suunnitteluyksikön päällikkö". Tällaista "titteliä" lukiessa lukija ehtii jo unohtaa alkuosan päästessään loppuun.

Joskus moniosainen ja pitkä yhdyssana voi olla perusteltu. Vai mitä ajattelet, kun eräässä lehtijutussa  kerrottiin sähköpyörätuolisalibandyvalmennuksesta?

Tarinataituri 30.6.2025

Vasenkätisyys on supervoima

Mistä tietää, että kaikki kynät on suunniteltu oikeakätisiä varten? Jos pidät mitä tahansa kynää, jossa on tekstiä, vasemmassa kädessä, teksti on aina ylösalaisin. En ole vielä missään nähnyt "vasenkätistä" kynää, ennen kuin itse teetin sellaisia. (katso kuvat tämän blogin lopussa)

Vasenkätisyys on erottava ja yhdistävä tekijä. Vasenkätinen erottuu joukosta esimerkiksi kynällä kirjoittaessa, saksia ja muita työkaluja käyttäessä, mailapelejä pelatessa ja palloa heittäessä. Kun kaksi vasenkätistä kohtaa, heidän välilleen syntyy samantapainen yhteys kuin lastenvaunuja työntelevien äitien tai koiranulkoiluttajien kesken. Keskustelu käynnistyy luontevasti yhteisestä aiheesta.

Arvellaan, että noin kymmenen prosenttia ihmisistä on vasenkätisiä. Suomessakin on siis tilastollisesti yli puoli miljoonaa ihmistä, jotka käyttävät tarkkuutta vaativiin toimiinsa mieluiten vasenta kättään.

Vasenkätisyyden syitä on jo pitkään yritetty selvittää, mutta laihoin tuloksin. Helsingin Uutiset kertoo jutussaan (16.9.2020), että suomalaistutkija on saanut selville pienen syntymäpainon ja vasenkätisyyden lisääntymisen olevan yhteydessä toisiinsa. Vasenkätisyyden perimmäinen syy jää kuitenkin mysteeriksi.

Oikea- tai vasenkätisyyteen liittyy paljon uskomuksia. Apu-lehden mukaan (23.10.2021) yksi niistä on, että vasenkätiset ovat oikeakätisiä älykkäämpiä. (Näin minäkin uskon.) Italiassa asiaa on tutkittukin matemaattisten kykyjen kautta. Live Science -julkaisun mukaan tutkimukseen osallistui yli 2 300 oikea- ja vasenkätistä 6-17-vuotiasta koululaista. Helpoimmissa tehtävissä eroja ei löytynyt, mutta vaikeammissa ongelmissa vasenkätiset pärjäsivät paremmin.

Vasenkätisyyttä ei ole aina katsottu hyvällä. Latinan sana sinistra on alun perin tarkoittanut vasenpuoleisuutta, mutta myöhemmin siitä on tullut pahuutta ja epäonnea merkitsevä sana. Sanan merkityssisältö "synkkä" on säilynyt monissa eurooppalaisissa kielissä, kuten englannin kielessä sinister ja ranskassa sinistre. Espanjassa siniestro tarkoittaa sekä vasenta, nurinkurista, pahaa, ilkeää että onnettomuutta. Englannin kielessä vasen (left) juontaa juurensa vanhan englannin lyft-sanasta, joka merkitsee heikkoa tai rikkonaista.

Vanhemmat ihmiset Suomessakin muistavat, kuinka vuosikymmeniä sitten kansakoulussa vasenkätisiä "pakotettiin" kirjoittamaan oikealla kädellä. Siihen aikaan, kun kirjoitettiin mustekynällä, vasenkätisellä käsi helposti sotki juuri kirjoitettua tekstiä, joten hänen piti kehitellä itselleen tekniikka, jossa käsi ei ole kirjoittaessa tiellä. Yksi piti kättä kirjoittaessa tekstin yläpuolella, toinen alapuolella. Hankalinta oli, jos yritti kirjoittaa, kuten oikeakätinen.

Vasenkätisen kirjoittamista hankaloittaa myös se, että hän joutuu työntämään kynää terä edellä, toisin kuin oikeakätiset. Onneksi tänä päivänä saa käyttää sitä kättä, joka itsestä tuntuu luontevimmalta. Toisaalta kirjoituskädellä ei enää ole suurta merkitystä, kun lähes kaikki kirjoitustyö hoidetaan näppäimistöllä. 

Mutta on vasenkätisyydestä paljon hyötyäkin. Se on suoranainen supervoima! Vasenkätisiä on ollut aina. Ensimmäisiä tunnettuja vasenkätisiä lienee ollut antiikin Kreikan filosofi Aristoteles (384-322 eaa). Olen jostain lukenut, että keskiajalla vasenkätiset miekkamiehet olivat arvokkaita linnojen tornien kierreportaissa taistellessa. Jos kierreportaat menivät vastapäivään, heistä oli hyötyä hyökätessä oikeakätisiä miekkamiehiä vastaan, myötäpäivään kulkevissa kierreportaissa he olivat tärkeitä linnan puolustuksessa. 

Monet nerot ovat olleet vasenkätisiä, kuten Leonardo da Vinci, Albert Einstein, W.A. Mozart ja Ludvig van Beethoven. Vasenkätisiä löytyy niin tunnetuista urheilijoista, liikemiehistä, muusikoista, presidenteistä kuin kuninkaallisistakin. 

Yhdysvaltain presidenteistä vasenkätisiä ovat tai ovat olleet mm. Harry Truman, Gerald Ford, George W. Bush, Bill Clinton ja Barack Obama. Liikemiehistä mainittakoon Bill Gates, Steve Jobs ja Mark Zuckenberg. Yhdysvaltalainen Jimi Hendrix soitti kitaraa vasemmalla kädellä. 

Tunnettuja vasenkätisiä brittejä ovat esimerkiksi prinssi William ja Paul Mc Cartney. Entisistä tennistähdistä vasenkätisiä ovat mm. John McEnroe, Björn Borg ja Martina Navratilova. Suomalaisia  vasenkätisiä julkkiksia ovat esimerkiksi entinen tennistähti, nykyinen valmentaja Jarkko Nieminen, kirjailija Jari Tervo ja entinen uutisankkuri, nykyinen kirjailija ja juontaja Matti Rönkä, joka valittiin vuonna 2020 Vuoden vasenkätiseksi. Rönkä tosin on omien sanojensa mukaan molempikätinen eli hän osaa kirjoittaa yhtä hyvin sekä oikealla että vasemmalla kädellä. Tällainen molempikätisyys tunnetaan hienommalla nimellä ambidekstria.

Tiesitkö muuten, että elokuun 13. päivä on kansainvälinen Vasenkätisyyden päivä? Päivän tarkoitus on levittää tietoa vasenkätisyyden eduista ja haitoista. Ensi kertaa tuota päivää vietettiin Isossa-Britanniassa 1990-luvun alussa. Idean takana oli brittiläinen vasenkätisten etujärjestö Lefthanders International. 

Me vasenkätiset saamme olla ylpeitä vasenkätisyydestämme!

Vasenkätiselle kynän teksti
on aina ylösalaisin.

Tässä vasenkätiselle tehty kynä,
jossa teksti on oikeinpäin.

Tarinataituri 4.5.2025

Unohtamisen sietämätön helppous ja vaikeus

Unohtamista pidetään yleensä harmillisena. Harmittaa, jos unohtaa jotain tärkeää, kuten kännykän, lompakon tai kotiavaimen. On luonnollista, ettei muista kerran tai satunnaisesti tapaamansa henkilön nimeä, jos edellisestä tapaamisesta on kulunut pitkä aika. Kenellä tahansa voi joskus unohtua ostos kauppareissulla, kirjaston kirjan palauttaminen tai kännykän lataaminen.

Iän myötä alkaa muistaa helpommin vanhoja kuin uusia asioita. Se ei silti ole muistisairautta. Ihminen muistaa helpommin asioita, jotka ovat tai ovat olleet hänelle tärkeitä. Kuinka paljon voisimmekaan oppia vanhoilta ihmisiltä, jos joskus rauhoittuisimme kuuntelemaan heidän muisteloitaan!

Olen usein miettinyt ihmisen muistia. Poliittinen muisti on tunnetusti lyhyt, yhden vaalikauden mittainen. Siinä ajassa unohtuvat sekä ehdokkaiden lupaukset että niiden toteutus. Mutta yhtä lailla äänestäjät unohtavat, mitä muutoksia heidän valitsemansa edustajat ovat saaneet aikaan, jos ovat.

Joitakin asioita ei saa unohtaa. Sotien tuomaa kärsimystä ja vainojen uhreja ei pidä unohtaa, mutta ei myöskään niitä, jotka ovat puolustaneet isänmaatamme. Kun ajan myötä on noussut uusi sukupolvi, jolle sota on tuttu vain televisiosta tai isovanhempien kertomuksista, voivat sodan kauhut tuntua kaukaiselta, jopa utopistiselta asialta. 

On käsittämätöntä, että jotkut kiistävät juutalaisten vainon toisen maailmansodan aikana tai sodankäynnin Ukrainassa, vaikka molemmista on runsaasti todisteita olemassa. Yhtä käsittämätöntä on, että vielä 2020-luvulla soditaan. Ihminen ei tunnu oppivan virheistään. Historia toistaa itseään, kuten sanonta kuuluu.

Mitä pitempi aika jostakin tapahtumasta on kulunut, sitä vaikeampaa siitä on saada tarkkaa käsitystä. Muutaman vuosikymmenen takaisista asioista on helppo saada tietoa monelta kanavalta. Vähän vanhemmista asioista löytyy kirjallisia lähteitä, ehkä myös kuva- ja äänitallenteita. 

Vielä muutaman sadankin vuoden takaisia asioita voidaan selvittää kirjallisista lähteistä, mutta mitä kauemmas taaksepäin ajassa mennään, sitä epävarmemmaksi tieto muuttuu. Arkeologisista löydöksistä voidaan tehdä rekonstruktioita ja johtopäätöksiä. Miljoonien ja miljardien vuosian aikajaksoa tarkastellessa ollaankin enää päätelmien, teorioiden ja uskon varassa. Kuka tietää, onko maailma syntynyt alkuräjähdyksestä vai Jumalan luomistyön seurauksena? Se jää joka tapauksessa uskon asiaksi. 

Tätä kirjoittaessa eletään pääsiäisen aikaa. Kristityt viettävät pääsiäistä Jeesuksen kuoleman, mutta ennen kaikkea ylösnousemuksen muistoksi. Jeesuksen elämästä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta noin 2 000 vuotta sitten kerrotaan Raamatussa. Siitäkin on pitkä aika. Vaikka noista tapahtumista on kirjallista tietoa ja Raamatussa mainitut paikat konkreettisesti olemassa, eivät kaikki silti usko sitä todeksi. Onko kysymys unohtamisesta vai uskon puutteesta?

Krusifiksi Lohjan Pyhän Laurin kirkossa.

Tarinataituri 20.4.2025

Kesätyömuistoja

Nyt on taas se aika vuodesta, jolloin nuoret hakevat kesätöitä. Tämän päivän kesätyöt taitavat olla hieman erilaisia kuin omassa nuoruudessani. Tässä muutamia muistoja kesätöistäni eri aloilla.

Kesätyöurani alkoi jo 9-vuotiaana 1970-luvun alussa, kun taittelin mansikanpoimijoille pahvisia astioita, joita kutsuttiin mansikkaropposiksi. Nuo pienet pahvirasiat taiteltiin samaan tapaan kuin leivosrasiat: ensin taitettiin kaikki reunat ylös, sen jälkeen pahviset "väkäset" pujoteltiin molemmista päädyistä rasian sisään. Kun oppi tekniikan, minuutissa ehti jo taitella useamman rasian. Palkkaa sain muistaakseni viisi penniä rasialta. Pikkupojalle nuo ansaitut markat olivat kovasti mieluisia.

Seuraavina vuosina sain lisää kokemusta puutarha-alalta. Silloisen kotini lähellä oli useita vihannesten viljelijöitä. Monena kesänä istutin purjoja. Työasento ei ollut kaikkein mukavimpia: piti olla polvillaan multaisella purjopellolla ja edetä takaperin.  Ensin iskettiin pienellä kuokalla kolo, johon sitten toisella kädellä istutettiin purjosipulin taimi. Taimet istutetiin noin 20 sentin välein rivin loppuun ja aloitettiin seuraavan rivin istutus. Purjopelto muistutti kauempaa perunapeltoa. Auringonpaahde ja paarmat häiritsivät usein työskentelyä, mutta sain muutaman tunnin päivittäisellä aherruksella kesän aikana kokoon sen verran rahaa, että pystyin kesäansioillani ostamaan radiokasettisoittimen. Tuntui hienolta saada oma kasettisoitin, jolla pystyi nauhoittamaan joko mikrofonin avulla tai radiosta.

Tomaattien tai kurkkujen poimiminen hiostavan kuumassa kasvihuoneessa oli yksi kesätöistäni. Siitä maksettiin tuntipalkkaa, muistaakseni viisi markkaa tunnilta. Työasento oli parempi kuin purjoja istuttaessa, mutta karheat tomaatinoksat eivät tuntuneet mukavalta hikisellä iholla. Tomaatin lehdillä saattoi kävellä punkkeja (onneksi harmittomia vihannespunkkeja), jotka kiipeilivät pitkin käsivarsia. Haastetta lisäsi se, että kurkkuja ja tomaatteja oli käsiteltävä varovasti, jotta ne säilyisivät myyntikelpoisina.

Myöhemmin hankin lisää kokemuksia puutarhatyöstä muun muassa poimimalla mansikoita ja viinimarjoja sekä harventamalla sokerijuurikkaita. Mustaherukoita poimiessa työasento oli parempi kuin mansikanpoiminnassa, mutta pensaiden lomassa saattoivat vaania nokkoset ja muurahaiset, jotka eivät kummatkaan tuntuneet mukavalta iholla. 

Mansikoiden ja herukoiden poiminnassa oli se hyvä puoli, että niissä oli urakkapalkka, eli mitä ahkerammin teki töitä, sitä enemmän tienasi. Mutta tarkkana piti olla. Marjoja ei saanut käsitellä kovakouraisesti, eikä raakoja, ylikypsiä tai homeisia marjoja saanut ottaa. Toisaalta hitauskaan ei ollut hyväksi, sillä silloin tienestit jäivät vähäisiksi.

Jatkoin kesätöiden tekoa vielä lukioikäisenä ja aikuisenakin. Lukiolaisena toimin Postin lauantaijakajana silloisella kotipaikkakunnallani maaseudulla. Herätys oli aamulla kello viisi. Aamutoimien jälkeen pyöräilin vajaan parin kilometrin päähän postiin, jossa ensin etsin oman jakopiirini lehtipinkat, avasin ne ja lajittelin lehdet lokerikkoon tilaajien nimen mukaan. Joillekin tuli pelkkä Turun Sanomat, mutta osalle muitakin lehtiä, kuten Helsingin Sanomat, Turun Päivälehti, Salon Seudun Sanomat, Kansan Uutiset tai Rannikkoseutu. Siihen aikaan jokaisessa lehdessä oli tilaajan nimi ja osoite, joten ei voinut antaa kenelle tahansa mitä tahansa lehteä. Lehdet eivät tietenkään saaneet repeytyä eivätkä kastua missään vaiheessa.

Kun lehdet oli lajiteltu, pakkasin ne suureen nahkaiseen postilaukkuun, jonka asettelin pyörän tarakalle itse tehtyyn telineeseen. Kilometrejä yhdellä lehdenjakoreissulla kertyi parikymmentä. Kesällä oli mukava pyöräillä maaseudulla aamuauringon valaistessa, mutta talvella pyörällä liikkuminen oli lievästi sanottuna haastavaa. 

Postinjakokokemuksestani huolimatta tai ehkä juuri sen vuoksi toimin myöhemmin monena kesänä Turun Sanomien varhaisjakajana Turussa. Silloin piti mennä aikaisin nukkumaan, jotta jaksoi nousta aamuyöllä, tavallisesti noin yhden aikaan, ja lähteä kierrokselle. Lehdet noudettiin sovitulta jättöpaikalta, useimmiten linja-autopysäkiltä. Siellä avasin lehtipinkat ja lastasin lehdet työnantajalta saamani polkupyörän kyytiin isoihin pyörälaukkuihin, jotka ulottuivat molemmille puolille pyörän takatelinettä. Pyörän etupuolella oli tukeva metallinen teline, joka sekin tuli täyteen lehtiä. Lehdet eivät olleet pelkkiä Turun Sanomia, vaan joukossa oli myös Helsingin Sanomia ja muutamia pikkulehtiä.  Lehtiä riitti vielä korkeaksi pinkaksi takatelineen päälle. Tällaisen, arvioilta yli 50 kilon lastin kanssa lähdin sitten liikkeelle. Välillä kyytiin oli saatava mahtumaan vielä mainoksiakin. Silloin piti ottaa ensin kyytiin vain osa lehdistä ja tulla hakemaan loput lehdet, kun laukkuihin tuli tilaa.

Turun Sanomat piti saada jaettua aamukuuteen mennessä, muiden lehtien kohdalla oli puoli tuntia lisää "armonaikaa". Aloittelevalla jakajalla saattoi mennä jako "pitkäksi" eli yli määräajan. Jakaminen nopeutui, kun oppi muistamaan ulkoa, mihin tuli mitäkin lehtiä tai juoksi kerrostalon portaita. Viivytyksiä aiheuttivat muun muassa lehtien saapuminen myöhässä noutopaikalle, sadesää tai se, jos monissa hissillisissä kerrostaloissa oli hissi ylimmässä kerroksessa.

Lehdenjako oli oikein mukavaa kesätyötä, eikä palkkakaan ollut hullumpi, koska työstä maksettiin yötyölisää. Lisäksi tuntui kuin olisi ollut päivän vapaalla, vaikka osa päivästä kuluikin nukkumiseen.

Lehdenjako helpottui, kun aloin tehdä jakokierroksen autolla. Silloin ei sateinen, tuulinen tai kylmä sää enää aiheuttanut niin paljon harmia kuin pyöräillessä. Vuosien kuluttua, kun olin jo muuttanut toiselle paikkakunnalle, pyöräilin ensin rivitaloasunnoltani 13 kilometriä postin pihalle, hain työnantajan tarjoamalla isolla pakettiautolla lehdet ja lähdin yön selkään yli sadan kilometrin reitille, joka kiemurteli maaseudulla halki pikkuteiden. Matkan varrella näin välillä eläimiä, kuten hirviä, jotka seisoskelivat pellolla meren lähellä aamuauringon kajossa. Vastapainona idylliselle maaseutukierrokselle piiriin kuului myös muutamia kerros- ja rivitaloja. Tuon autokierroksen jälkeen oli vielä jaksettava pyöräillä 13 kilometriä kotiin aamiaiselle ja keskeytynyttä unta jatkamaan. Siinäpä haastetta nykynuorisolle!

Toimin Postin lauantaijakajana 1970-luvun lopulla.
Kuva napattu kaitafilmiltä.

Tarinataituri 11.4.2021