Mitään ei saa enää sanoa

Mitään ei saa enää sanoa. Tällainen väite oli vaalikoneessa. Vastausvaihtoehtoja oli neljä: täysin samaa mieltä, osittain samaa mieltä, osittain eri mieltä ja täysin eri mieltä.

Ensi lukemalta väite tuntui omituiselta. Riippuu varmaan siitä, mitä sanoo, kuka sanoo ja miten sanoo, ajattelin ensin. Onhan meillä Suomessa sanan- ja mielipiteenvapaus. Mutta tarkemmin pohdittuani tulin siihen tulokseen, että väite on osittain totta. 

Uutisointia seuratessa tuntuu siltä, että se, kuka sanoo, merkitsee enemmän kuin se, mitä sanoo. Se, mitä yhden sanomana paheksutaan, voi toisen sanomana ollakin ihan soveliasta, jopa ihastuttavaa - ainakin median mielestä. Media kohtelee eri puolueiden poliitikkoja eri tavalla. On suosikkeja, joista uutisoidaan aina positiiviseen sävyyn. Heille annetaan mokat anteeksi tyyliin "sattuuhan sitä". Sitten on niitä, joiden toiminnassa nähdään aina jotakin arvosteltavaa, vaikka he olisivat toimineet oikein. Jo toimittajan kysymyksistä ja ilmeistä huomaa, onko haastateltavana median suosikki vai inhokki.

Nykymenosta tulee mieleen poliisisarjoista tuttu ohje pidätetylle: "Sinulla on oikeus vaieta. Kaikkea, mitä sanot, voidaan käyttää sinua vastaan." Niinpä. Otan muutaman esimerkin. Jos mies sanoo, että hän rakastaa lapsia, hänen kuvitellaan olevan pedofiili. Jos nainen sanoo saman, hän onkin lapsirakas. Jos ei joku pidä koirista tai paheksuu koiranomistajien käytöstä, on koiravihaaja. Jos ei hyväksy lasten ja nuorten huonoa käytöstä, "ei ymmärrä nuoria" tai on peräti lapsivihaaja. 

Iltapäivälehdissä on välillä otsikoita, joissa kerrotaan, kuinka jotakin julkkista "kohtasi suuri suru". Ensimmäisenä tulee mieleen, että häneltä on kuollut joku lähiomainen. Mutta ei, häneltä onkin kuollut kissa tai koira. Jos kyseenalaistaa tuon suremisen tai sen, että lemmikkieläimistä käytetään persoonapronominia hän, saa kuulla olevansa empatiakyvytön ja selityksiä siitä, kuinka lemmikkieläimet voivat olla ihmisen veroisia, jollekin jopa rakkaampia kuin ihmiset. Pitäisi ilmeisesti ottaa osaa suruun laittamalla ainakin läheisyyshymiö tai sydän sosiaaliseen mediaan. Ei ainakaan kannata ääneen ihmetellä, miten tuo lemmikkinsä menettänyt kestäisi jonkun läheisen ihmisen kuoleman, jos jo lemmikin menetys tuntuu ylivoimaisen raskaalta. 

Minun lapsuudessani - ja aivan viime vuosiin saakka - sanat neekeri, mustalainen, intiaani ja eskimo olivat aivan normaaleja sanoja, joita kukaan ei paheksunut. Niitä esiintyi niin oppikirjoissa kuin romaaneissakin. Nyt puhutaan häveliäästi n-sanasta. Ei kai enää sovi puhua ihmisroduistakaan, vaan valko- ja tummaihoisista. Tosin ihonvärejäkin on monia tummuusasteita. On täysin mustia, tummanruskeita ja hieman vaaleaihoisempia. Ihonvärin ilmaisevalla sanalla ei tarvitse olla mitään rasistista merkitystä. Mitä tahansa sanaa voi käyttää loukkaavasti tai kokea loukkaavana, jos niin haluaa. N-sana on kyllä kiertoilmaisujen huippu. Sehän voi tarkoittaa vaikka noitaa.

Loukkaantuminen on nyt muotia. Erityisen trendikästä on toisen puolesta loukkaantuminen. Samalla pitäisi olla suvaitsevainen. Pitäisi hyväksyä maahanmuuttajat, eri uskontoa tunnustavat, uskonnottomat, aktivistit, kolmas sukupuoli ja homoliitot. Mutta samanaikaisesti arvostellaan niitä, jotka haluavat kunnioittaa suomalaisia perinteitä ja kristillisiä arvoja, ajatella maamme etua ja toimia yhteiseksi hyväksi. Kaikkein suvaitsemattomimpia näyttävät olevan ne, jotka kutsuvat itseään suvaitsevaisiksi. Heidän suvaitsevaisuutensa loppuu siihen, kun joku on eri mieltä heidän kanssaan. Kun on puhdas ja aatteellinen, on usein myös ahdas ja puutteellinen. On siis paras olla sanomatta mitään!

Albert Edelfelt, Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä.
Öljyvärimaalaus vuodelta 1887.

Tarinataituri 29.9.2025