Enää ei...

Ajat ovat muuttuneet. Ratkaisevasti. Kun olin lapsi, oli moni asia toisin kuin nyt. On vaikea sanoa, olivatko asiat ennen paremmin kuin nyt. Se lienee viime kädessä mielipidekysymys.

Karkki-, limsa ja sipsipakkaukset ovat suurentuneet. Enää ei saa Fazerin Sinisiä 100 gramman suklaalevyjä, Coca-Colaa litran pulloissa – eikä juuri 0,33 litran pikkupullojakaan. Jos haluaa puoli litraa Cokista, joutuu siitä pulittamaan lähes saman hinnan kuin kahdesta 1,5 litran pullosta tarjoushintaan.

Jos ovat pakkauskoot suurentuneet, on itse tuotteen määrä tai koko pienentynyt. Esimerkkinä tästä vaikkapa ennen niin suositut merirosvokarkit eli ”merkkarit”. Ennen ne olivat isoja, suunnilleen nykyisen 2 euron kolikon kokoisia. Nyt – jos niitä vielä jossain myydään – hinta voi olla sama kuin markka-aikaan, mutta koko on pienempi. Sama pätee myös esim. kekseihin. Nykyiset keksit ovat kokonsa puolesta vain varjo entisestään.

Enää ei mistään kahvilasta saa kahvikupposta eurolla. Markka-aikana kuusi markkaa, eli suunnilleen nykyisen euron verran, olisi ollut kallista. Mutta nyt kahvikupillisesta tai -mukillisesta maksetaan mukisematta 2-3 euroa. Markoissa se tekisi 12-18 markkaa.

Enää ei ole kuponkitarjouksia, kuten 1970- ja vielä 1980-luvullakin. Silloin esim. kahvia, voita, margariinia, kananmunia tai sokeria sai kupongilla tarjoushintaan. Piti tosin ensin tilata sanomalehti, josta kupongin pystyi leikkaamaan. Jos kuponkitarjouksen perässä lähti kauppareissulle muulla kulkuvälineellä kuin jalkaisin tai polkupyörällä tai osti samalla  kauppareissulla muutakin kuin tarjoustuotteita, jäi kuponkitarjouksen hyöty vähiin – ehkä jopa miinukselle. Näin jälkikäteen ajatellen se oli kuin pula-aikana, jolloin ruoka oli kortilla ja tiettyjä elintarvikkeita sai rajoitetusti kupongilla.

Mutta onkohan aika siinä suhteessa kovinkaan paljon muuttunut? Myöhemmin, kun kuponkitarjoukset olivat jo historiaa, keksivät kodinkonekauppiaat myydä muutamia yksittäisiä tuotteita huippuhalvalla. Innokkaimmat tulivat paikalle jonottamaan eväineen ja makuupusseineen jo edellisenä päivänä, jotta varmasti saisivat haluamansa tuotteen. Huonosti nukutun tai peräti valvotun yön jälkeen onnellinen pelikonsolin omistaja saattoi sitten myhäillen poistua kodinkoneliikkeestä uuden laitteensa kanssa. Nyt ei enää jonoteta niitäkään, vaan lähdetään hakemaan ilmaista bensaa pitkienkin matkojen takaa, kun kyläkauppias jakaa sitä ilmaiseksi tietyn ajan. Ensin ajellaan ristiin rastiin turhaa ajoa tankki tyhjäksi, jotta sitten saadaan täytettyä se ”ilmaisella” bensalla.

Enää ei ole puhelinkioskeja eikä juuri lankapuhelimiakaan. Melkein kaikilla on matkapuhelin, kännykkä. Omassa lapsuudessani puhelinkoppi löytyi pienimmiltäkin paikkakunnilta, suuremmilta useampiakin. Kun puhelinautomaattiin syötti kolikoita, sai puhua sen aikaa, mihin kolikoilla ostettu puheaika riitti. Kaukopuheluissa ja palvelunumeroihin soitettaessa kolikot hupenivat tiuhaan tahtiin, paikallispuheluissa ne riittivät pitempään. Muistan pikkupoikana monien kavereideni tavoin käyneeni puhelinkopeissa tarkistamassa, olisiko automaatin palautuslokeroon jäänyt joltakin soittajalta kolikkoja, jotka palautuivat sinne, jos numerosta ei vastattu tai puheaikaa jäi käyttämättä. Löytyihän sieltä usein markka tai parikin!

Sitten tulivat puhelinkortit. Enää ei löytynyt kolikoita puhelinautomaattien palautuslokerosta. Kolikkojen sijasta automaattiin syötettiin pankkikortin näköinen ja kokoinen muovikortti. Niitä sai ostaa eri hintaisina vaikkapa R-kioskeista. Korteissa oli erilaisia kuva-aiheita mainoksista maisemakuviin. Jotkut harrastivat puhelinkorttien keräilyä. Enää ei ole puhelinkorttejakaan.

Enää ei juuri käytetä tulitikkuja. Eikä niitä ainakaan myydä alaikäisille, kuten ei tupakkaakaan. Minun lapsuudessani molempia saattoi ostaa vaikka 12-vuotias. Ja jos ei muuten, aina voi sanoa ostavansa tupakka-askin tai tulitikut isälle tai äidille. Meillä ei tosin kukaan tupakoinut, mutta tulitikkuja käytettiin kyllä kynttilöiden, puuhellan, uunin tai saunan kiukaan ja padan sytyttämiseen. Enää ei ole juuri puuhelloja tai kakluuneitakaan.

Enää ei juuri kukaan kuuntele musiikkia levyltä. Nuoret imuroivat musiikkinsa netistä ja kuuntelevat sitä kännykästä napit korvilla. Kävellessä, pyöräillessä, juostessa tai julkisissa kulkuneuvoissa liikkuessaan monilla on napit tai peräti isot kuulokkeet korvissa. Liikenteen ja luonnon äänet häviävät ”musiikin” alle. Ehkä se on tarkoituskin?

Minun lapsuudessani musiikkia kuunneltiin radiosta, vinyylilevyiltä levysoittimelta tai kasettisoittimista. Koulussa kieltenopetuksessa käytettiin vielä vanhanaikaista, isoa kelanauhuria. Opettaja kelasi nauhaa edestakaisin, jotta sama kohta voitiin kuunnella uudestaan. Nyt kelanauhureita tai kasettisoittimia ei taida löytyä edes osto- ja myyntiliikkeistä – lieneekö niitäkään enää olemassa?

Enää ei kukaan katsele elokuvia VHS-kasetilta. Vielä 1990-luvun alussa oli hienoa, jos omisti videonauhurin ja VHS-kasetteja. Kirjan kokoiset VHS-kasetit veivät kyllä paljon tilaa hyllyssä tai laatikossa, ja niitä joutui kelaamaan edestakaisin, jos halusi katsoa nauhalle tallennettua videomateriaalia uudelleen. Puhumattakaan niiden kopioinnista. Jos VHS-videota kopioi, oli kuva niin suttuinen, ettei sitä viitsinyt katsella.

Enää ei kukaan käytä filmikameraa. Minun lapsuudessani ei ollut kännyköitä, joilla olisi voinut soittaa, saati sitten kuvata. Silloin valokuvaamiseen tarvittiin kamera, johon piti ensin ladata filmi (joko mustavalkoinen tai värifilmi), sen jälkeen kuvata ja kuvauksen jälkeen viedä tai lähettää filmi kehitettäväksi. Oli aina arvoitus, miten kuvat olivat onnistuneet, kun lopulta sai käsiinsä valmiit valokuvat. Sitä ei voinut vielä kuvausvaiheessa nähdä, joten varmuuden vuoksi kannatti ottaa useampia kuvia, jos vain oma budjetti antoi siihen mahdollisuuden. Valmiit valokuvat laitettiin valokuva-albumeihin, joita sitten katseltiin yhdessä vieraiden tai sukulaisten kanssa. Enää ei käytetä valokuva-albumeita, vaan sadat, jopa tuhannet kuvat ovat tietokoneen tai kännykän muistissa.

Enää ei kukaan kuvaa kaitafilmille. Minun lapsuudessani kaitafilmaus tai -elokuvaus oli melko yleistä, kun ei vielä ollut videokameroita. Kaitafilmausta harrastivat enimmäkseen varakkaat herrasmiehet, eivät juurikaan lapset, nuoret tai opiskelijat. Itse kuitenkin hankin ensimmäisen Super-8 mm -kaitafilmikamerani jo 15-vuotiaana omilla kesätienesteilläni. Innostuin liikkuvan kuvan näkemisestä ja tallentamisesta siinä määrin, että hankin pian myös kaitafilmien esittämiseen tarvittavan projektorin ja filmin käsittelyyn tarvittavan leikkaus- ja liimauslaitteen.

Yhteen kaitafilmirullaan mahtui reilut kolme minuuttia materiaalia, joten piti kuvata harkiten, koska filmirulla oli aika kallis opiskelijan kukkarolle. Täyteen kuvattu filmikasetti piti vielä lähettää kehitettäväksi ulkomaille. Vasta sen jälkeen, noin parin viikon kuluttua, filmiä saattoi katsella. Vanhemmissa 2 x 8 mm eli ns. ”tuplakasi” -kaitafilmikameroissa filmi piti vielä kuvausvaiheessa ottaa välillä ulos kamerasta ja kääntää pimeässä paikassa, jotta voisi jatkaa kuvaamista filmin toiselle reunalle.

Ensimmäinen kaitafilmikamerani oli mykkäkamera, mutta pian jo hankin kameran, joka pystyi tallentamaan myös ääntä filmin reunassa sijaitsevalle kapealle ääniraidalle. Äänitysmahdollisuus tarjosi kaitaelokuvaukselle aivan uudet ulottuvuudet. Kun omia elokuvia leikkasi (sananmukaisesti epäonnistuneet tai tarpeettomat pätkät leikattiin filmileikkurilla pois ja ne olivat sen jälkeen roskiskamaa) ja äänitti, tunsi itsensä oikeaksi elokuvantekijäksi. Huipentumia olivat hetket, jolloin pimennetyssä huoneessa sai esittää itse tekemiään elokuvia toisille kaitafilmiprojektorin raksuttaessa äänekkäästi taustalla. Enää ei tällaisia katseluhetkiä ole.

Mutta sitten tuli digitekniikka, joka muutti kaiken! Nyt videot ja valokuvat tallentuvat muistikortille tai pienen pienelle sim-kortille. Kuvia ja videoita on helppo kopioida ja lähettää eteenpäin laadun heikentymättä.

Enää ei television katseluun tai radion kuunteluun tarvita lupaa eikä näin ollen myöskään lupatarkastajia. Tilalle on tullut Yle-vero, joka korvaa entisen tv- ja radioluvan. Mutta eipä televisiosta tule enää kunnon ohjelmiakaan, uusintoja enimmäkseen. Sama elokuva saattaa tulla pikauusintana seuraavana päivänä, eri kanavalla jopa samana iltana. Joku on ilmeisesti päättänyt puolestamme, että ”tämä elokuva/sarja kaikkien pitää nähdä”. Radio-ohjelmat ovat muuttuneet tauottomaksi musiikin soittamiseksi. Juontajaa ei juuri tarvita kuin levyjen vaihtamiseen. Vaikka radio- televisiokanavien määrä on lisääntynyt, ohjelmien laatu on laskenut.

Enää ei saa käyttää sanoja neekeri, mustalainen, intiaani, eskimo, invalidi… koska joku saattaisi loukkaantua niiden käytöstä. Minun lapsuudessani kaikki mainitut sanat olivat yleisesti käytössä ja niitä pidettiin ihan luonnollisina. Kaikki tiesivät, mitä olivat Neekerinsuukot (nykyisin vain Suukkoja), Laku-Pekka (lakritsia) tai Eskimo.

Enää ei voi sanoa ”pojat ovat poikia”. Pojat voivatkin olla tyttöjä ja toisinpäin. Voi joku edustaa ns. kolmattakin sukupuolta. Enää ei ole miesten ja naisten vessojakaan, vaan ne ovat sukupuolineutraaleja, molemmille/kaikille sukupuolille tarkoitettuja. Se on sitä tasa-arvoa?

Enää ei voi puhua ”vanhoista hyvistä ajoista”, koska niitäkään ei taida enää olla. Luetteloa voisi jatkaa loputtomiin.

Enää ei kukaan jaksa lukea pitkiä tekstejä, joten lopetan tähän.

                                                                                                                   Tarinataituri 2.8.2020

Vanha mustavalkotelevisio kokoelmakeskus Leirassa