Kitkin alkukesällä kotipihalta voikukkia. Laskeskelin keränneeni pihalta muutaman päivän aikana arviolta tuhat voikukkaa. Onneksi meillä on siihen tarkoitukseen sopiva apuväline, jolla saa parhaimmillaan poistettua jopa kymmenkunta voikukkaa minuutissa, jos ne vain kasvavat sopivassa paikassa ja sopivalla etäisyydellä toisistaan. Siitä huolimatta urakka kesti useita tunteja.
Voikukkaa voisi sanoa selviytymisen mestariksi! Se menestyy erilaisilla kasvualustoilla, kestää kuivuutta, kylmyyttä, kosteutta, vaihtelevaa säätä, tallaamista, ruohonleikkuria ja kitkemistä. Jos voikukkaa ei saa irti juurineen, se lähtee lisääntymään pienestäkin juuren palasesta. Se on varmistanut tehokkaan pölytyksen: ellei hyönteinen pölytä sitä, sen lukuisat, laskuvarjoa muistuttavat siemenet lentävät tuulen mukana moneen suuntaan. Niinpä sen kitkeminen edes omalta tontilta on lähes mahdoton tehtävä.
Mutta on voikukassa hyvääkin: kukkiessaan se on kaunis ja monille pölyttäjille tärkeä meden lähde. Voikukan lehdistä voi valmistaa salaattia. Jos joku haluaisi viljellä voikukkia, saisi varman ja runsaan sadon joka vuosi.
Voikukkia kitkiessä ajattelin meitä nykypäivän ihmisiä. Kunpa meilläkin olisi edes hitunen voikukan sitkeyttä! Emme aina valittaisi pikku asioista, vaan oppisimme paremmin sietämään elämän vastoinkäymisiä. Tämän päivän uutisointia seuratessa tuntuvat kadonneet koirat, ulkonäkö- ja parisuhdeongelmat, mielensä pahoittaminen pikkuasioista ja jopa toisten puolesta loukkaantumiset olevan jatkuvasti uutisotsikoissa ja niihin tarjotaan asiantuntija-apua. Kuinka paljon enemmän joutuivatkaan sodan kokeneet ihmiset kestämään! Heille jokainen hetki oli ja on kamppailua selviytymisestä.
Mieleeni tuli myös edesmennyt opettajatätini, jolla vielä 1970-luvulla oli tallella polkupyörä, jonka hän oli ostanut nuorena opettajattarena vuonna 1937. Ei hän toki sitä heti ensimmäisillä palkkarahoillaan voinut hankkia, vaan piti elää säästeliäästi voidakseen tehdä noin suuren ostoksen. Bongasin tuon pyörän kerran teinipoikana hänen vajastaan, kun olin hänen luonaan kesälomalla. Taisinpa saada kokeillakin tuota mustaa ja painavaa pyörää, jossa ei ollut vaihteita, mutta kylläkin nahkasatula sekä iso, dynamolla toimiva lamppu. Tädilläni ei koskaan ollut ajokorttia tai autoa, joten tuolla polkupyörällä hän ajoi vuosikaudet Salon seudun mäkisillä, mutkaisilla ja pölyisillä hiekkateillä sekä koulumatkojaan että sukulaisiaan tapaamaan. Eivätkä nuo matkat ihan lyhyitä olleet, edestakaista matkaa kertyi helposti kolme-neljäkymmentä kilometriä. Säällä kuin säällä. Renkaanvaihdot ja -paikkaukset sekä muut huoltotoimet täti hoiti luonnollisesti itse, lähin pyöräliike kun sijaitsi kaupungissa. Pyörä oli edelleen, vuosikymmeniä myöhemmin, ajokunnossa.
Vastaavia kokemuksia oli myös avopuolisoni äidillä ja isoäidillä, jotka kulkivat pitkiä matkoja sekä kävellen että polkupyörällä Sammatin ja Lohjan väliä. Eivät nuokaan tiet tuohon aikaan päällystettyjä olleet. Harvoin he myöskään liikkuivat tyhjin käsin – tai pitäisi kai sanoa tyhjin pyörin.
Polkupyörä oli 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla tarpeellinen, suorastaan välttämätön kulkuväline maaseudulla. Vaikka säännöllinen linja-autoliikenne alkoi monin paikoin jo 1920-luvulla, ovat nuo sitkeät sankarit liikkuneet useimmiten kävellen tai polkupyörällä. Polkupyörällä kuljetettiin kauppaostoksetkin, jos se vain oli mahdollista. Tuohon aikaan ei monilla, varsinkaan naisilla, ollut ajokorttia, autosta puhumattakaan. Mutta silti he pärjäsivät!
Todellinen selviytymisen mestari oli Elias Lönnrot noin 200 vuotta sitten. Hänen on laskettu kulkeneen runonkeruumatkoillaan kävellen, hiihtäen ja soutaen yhteensä yli 15 000 kilometriä - sama matka, joka on Helsingin ja etelänavan välinen etäisyys! Lönnrotin matkat eivät suinkaan aina sujuneet mukavasti tien vartta kulkien, vaan halki metsien ja korpien, yli ojien, virtojen ja järvien. Miltä mahtoi tuntua tehdä matkaa yksin läpi asumattomien seutujen, yöpyä taivasalla ja ehkä nälkäisenä, tietämättä, millainen vastaanotto perillä odottaa? Eipä ihme, että Lönnrotilla oli repussaan turvana sekä ase että puukko. Lönnrotin ”seikkailuista” ja selviytymiskeinoista voi lukea esimerkiksi hänen matkapäiväkirjoistaan.
Otetaan mekin oppia noista selviytymisen mestareista!
 |
| Elias Lönnrot (1802-1884). Osa Eino Räsäsen Emil Halosen suunnitelman mukaan toteuttamasta patsaasta Paikkarin torpan pihalla. |
 |
| Teijon kansakoululaiset opettajineen v. 1939, juuri ennen talvisodan syttymistä. Irja-tätini kuvassa vasemmalla. |
 |
| Tainan isoäiti polkupyörineen 1930-luvulla. |
Tarinataituri 24.6.2023
