Vanhassa eläinsadussa kettu tavoittelee pihlajanmarjoja korkealta puusta, mutta ei useista yrityksistään huolimatta ylety niihin. Lopulta kettu luovuttaa ja toteaa itsekseen, että ne ovat varmasti happamia, vaikkei edes maistanut niitä. Siitä on tullut sanonta ”Happamia”, sanoi kettu pihlajanmarjoista, kun joku ei tahdo tunnustaa, ettei ole selviytynyt jostakin tehtävästä. Alkuperäisessä Aisopoksen eläinsadussa tosin puhutaan viinirypäleistä eikä pihlajanmarjoista, sillä Kreikassa ei kasvanut pihlajia.
Tähän vuodenaikaan luonnossa liikkuja tuskin voi olla huomaamatta pihlajia, joiden oksat ovat pullollaan punaisia marjoja. Pihlaja on sukua omenapuulle ja orapihlajalle. Se viihtyy monenlaisilla kasvupaikoilla kuivista ja karuista kalliomaisemista reheviin metsiin, ja se on yksi kaikkein pohjoisimmillakin alueilla menestyvä puulaji. Wikipedian mukaan pihlajansukuisia kasveja on 100–200 lajia. Suomen neljästä pihlajalajista yleisin on kotipihlaja, latinalaiselta nimeltään Sorbus aucuparia.
Ketunkin olisi kyllä kannattanut maistaa pihlajanmarjoja, sillä ne ovat terveellisiä ja monikäyttöisiä. Pihlajanmarjoissa on runsaasti C-vitamiinia ja A-vitamiinin esiastetta, karoteenia. Pihlajanmarjoja käytetään hillojen, hyytelöiden, makeisten ja alkoholijuomien valmistuksessa. Ne ovat tärkeää ravintoa linnuille, erityisesti punatulkuille ja tilhille. Pihlajan tieteellinen nimi aucuparia merkitseekin ”linnunkesyttäjää”.
Kansanlääkinnässä pihlajanmarjoja on käytetty mm. parantamaan reumatismia ja keuhkovikoja, lisäämään virtsaneritystä sekä ulostuslääkkeenä. Pihlajan lehdistä voidaan valmistaa yrttiteetä.
Pihlajan puuaines sopii moneen tarkoitukseen. Taipuisuutensa vuoksi se sopii hyvin puukäsitöihin, kuten puuastioiden ja huonekalujen valmistukseen. Sitä on käytetty muun muassa haravan piikeissä, seiväshypyn seipäänä, tuuli- ja vesimyllyjen rattaiden hampaina, kärryjen akselina, puujousena ja reen aisoina. Pihlajan kuorta käytetään nahan parkitsemiseen. Lisäksi pihlaja suojelee omenapuita ja omenasatoa pihlajakoilta.
Harmaarunkoinen pihlaja on talvella melko vaatimattoman näköinen, mutta se kestää hyvin pakkasia, myrskyjä ja lumikuormia. Sanotaan, ettei pihlaja kahta taakkaa kanna. Jos talvella on paljon lunta, tulee vähäinen marjasato ja toisinpäin. Etelä-Karjalassa sanottiin, ettei ”pihlaja kahta kanna, vettä ja marjoja”. Sateisen kesän jälkeen ei ollut odotettavissa hyvää pihlajanmarjasatoa.
Alkukesällä pihlaja puhkeaa valkoiseen kukkaloistoon. Kukat eivät tosin ole kovin houkuttelevan tuoksuisia. Loppukesällä pihlaja täyttyy punaisista tai oransseista marjoista. Väriloisto jatkuu vielä syksyllä ruska-aikaan, kun pihlajan lehdet loistavat monivärisinä. Ehkäpä juuri tämä syyslehtien värikkyys sai aikaan sen, että kansanperinteessä pihlaja yhdistetään usein tuleen.
Muinaisille suomalaisille pihlaja oli pyhä puu. Kalevalassa se on Ukko ylijumalan vaimon, maanjumalatar Raunin puu. Pihlajasta ennustettiin hyvät ja huonot vuodet, naimaonni ja tulevat sodat. Eurooppalaisessa kansanperinteessä pihlaja suojelee taikuudelta, mutta toisaalta siitä myös valmistettiin velhojen taikasauvoja.
Pihlaja on innoittanut myös lauluntekijöitä. Suomalaisessa tangossa Syyspihlajan alla pihlajan punaiset marjat muistuttavat syksyn kylmistä tuulista ja sateista sekä menetetystä rakkaudesta. Venäläisessä laulussa Yksinäinen pihlaja kasvaa karulla paikalla aron laidalla, kuin vertauskuvana ihmisen yksinäisyydestä ja kaipauksesta. Uralin pihlaja -valssissa on hieman iloisempi tunnelma: illan lempeä tuuli hyväilee kukkivaa pihlajaa, joka on kuin valkoiseen seppeleeseen somistautunut morsian. Mutta tässäkin laulussa tunnelma synkkenee, kun pihlajan kukinta lakkaa. Pihlajan punaiset marjat ovat kuin kyyneleitä, joita ero rakastetusta tuottaa.
Romanttisemmissa tunnelmissa ollaan Toivo Kärjen ja Reino Helismaan laulussa Suutarin tyttären pihalla, jossa kasvaa kaunis pihlajapuu. Täysikuu valaisee pihlajaa hanurimusiikin soidessa taustalla. Laulu oli Yleisradiossa aikoinaan jopa esityskiellossa arveluttavan moraalinsa vuoksi. Hempeässä lastenlaulussa Pikku Inkerin laulu tilhelle Inkeri-tyttö pyytää nälkäistä tilheä syömään kotipihlajansa marjoja ja tarjoutuu tuomaan linnulle vaatteita suojaamaan kylmältä.
Suhteellisen lyhyen, noin 50 vuotta kestävän elämänsä aikana pihlaja ehtii ilahduttaa monia – niin ihmisiä kuin eläimiä. Kunpa mekin pystyisimme samaan.
