Minulla on työmatkaa kilometrin verran. Sen taitan useimmiten kävellen. Toisinaan tapaan tuon lyhyen matkan varrella tuttuja, joiden kanssa jään juttelemaan ja vaihtamaan kuulumisia. Parhaimmillaan – vai pitäisikö sanoa pahimmillaan – saatan jäädä jopa tunniksi ”suustani kiinni”, jos on mukavaa juttuseuraa. Kilometrin matkaan saattaa tuolloin kulua enemmän aikaa kuin autolla Helsingistä kotiin.
Mutta matkaa ei aina mitatakaan kilometreinä, vaan elämyksinä. Jokainen juttutuokio on kuin seikkailu, jonka jälkeen matka jatkuu taas kepeästi, kun on tullut parannettua maailmaa yhdessä jonkun tutun kanssa. Ei siihen sen ihmeempää tarvita. Vaikkei maailma keskusteluista konkreettisesti paranisikaan, on mukavaa tavata samassa ympäristössä asuvia ihmisiä, joiden kanssa voi keskustella niitä näitä. Keskustelut avartavat maailmankuvaa.
Näin Elias Lönnrotin syntymäpäivänä mietin, miten paljon matkanteko on muuttunut vuosisatojen aikana. Vai onko sittenkään? Kautta aikojen ihminen on kulkenut kävellen eli niin sanotulla apostolin kyydillä pitkiäkin matkoja. Jos on ollut tarve päästä nopeammin perille tai on ollut kantamuksia, on avuksi otettu eläin, joko kantojuhdaksi tai matkustusvälineeksi. Monissa maissa eläimet ovat edelleen tärkeitä kumppaneita matkanteossa. Vielä parisataa vuotta sitten meillä Suomessakin kuljettiin enimmäkseen kävellen tai hevosella.
Elias Lönnrotin on laskettu runonkeruumatkoillaan 15 vuoden aikana kulkeneen kävellen, hiihtäen, veneellä ja hevoskyydillä matkan, joka vastaa matkaa Helsingistä Etelänavalle eli noin 15 000 kilometriä. Huikea suoritus! Voimme vain arvailla, kuinka monia ihmisiä hän matkoillaan tapasi. Vaikka hänen matkareittinsä kulkivat monesti pitkin metsiä ja asumattomia korpia, kohtasi hän ihmisiä matkan varrella, useimmat heistä ventovieraita. Keskustelut lienevät useimmiten olleet lyhyitä ja käytännön asioihin liittyviä. Muutamista tapaamisista Lönnrot on itse kertonut muistelmissaan, kuten myös hänen ”elämäkertansa” kirjoittaja Aarne Anttila. Tietä ja kyytiä vaeltajan ainakin tiedetään matkoillaan kysyneen.
Lönnrotin runonkeruumatkoillaan tapaamista ihmisistä on myös anekdootteja. Eräällä matkallaan maaseudulla Itä-Suomessa Lönnrot kohtasi miehen, joka tuli kysymään häneltä: - Kuinka kauan tästä kestää kävellä kaupunkiin? -Kävele, oli Lönnrot vastannut ykskantaan. Kun mies esitti uudestaan saman kysymyksen, antoi Lönnrot taas saman vastauksen. Lopulta mies lähti kävelemään, jolloin Lönnrot huusi hänen peräänsä: - Kaksi ja puoli tuntia! Mies palasi Lönnrotin luo ja ihmetteli: -Kuinka ette heti sanonut? - Enhän minä tiennyt, kuinka nopeasti sinä kävelet, kuului vastaus.
Emme tiedä, kuinka paljon maailma parani Elias Lönnrotin matkoillaan käymistä keskusteluista, mutta ainakin hänen monipuolinen elämäntyönsä on jättänyt lähtemättömän jälkensä, joka näkyy vielä meidänkin päivinämme. Jokainen meistä voi ainakin pikkuisen parantaa maailmaa kuuntelemalla toista ja keskustelemalla toisten ihmisten kanssa, olivatpa he sitten sukulaisia, ystäviä, tuttavia tai muita kohtaamiamme henkilöitä. Sanotaan, ettei yksi ihminen voi muuttaa koko maailmaa, mutta yksi ihminen voi muuttaa yhden ihmisen koko maailman – ja toivottavasti parempaan suuntaan.
