Meidän kaikkien Elias

Näin Kalevalanpäivänä on taas ajankohtainen tämä teksti, jonka alun perin kirjoitin alakoulun päivänavaukseksi.

Elias Lönnrot syntyi Sammatissa Paikkarin torpassa 9. huhtikuuta vuonna 1802. Lönnrotin perheessä oli yhteensä seitsemän lasta, joista Elias oli ikäjärjestyksessä keskimmäinen. Hänellä oli neljä veljeä ja kaksi sisarta, joten elämä pienessä mökissä oli työntäyteistä ja vaatimatonta. Perheen toimeentulo oli välillä niin tiukoilla, että Eliaskin lähetettiin jo viisivuotiaana kylille kerjäämään leipää. Perheen isä Fredrik oli ammatiltaan räätäli, ahkera työmies ja hyvä sepittämään runoja. Jos häntä oli kohdeltu huonosti, hän saattoi tuossa tuokiossa sepittää pilkkalaulun. Jos isä sai viinaa, hän muuttui humalassa riidanhaluiseksi ja pahansisuiseksi. Välillä äiti joutui pakenemaan lasten kanssa pois kotoa, kunnes isä oli rauhoittunut. Eliaksen äiti oli luonteeltaan rauhallinen ja sovitteleva, mutta osasi myös tarvittaessa pitää puolensa. 

Isä toivoi Eliaksesta työnsä jatkajaa eli räätäliä, mutta Eliasta kiinnosti enemmän lukeminen. Lukemaan hän opetteli itsekseen jo viisivuotiaana. Köyhissä kodeissa ei tuohon aikaan ollut juuri muita kirjoja kuin Raamattu ja virsikirja, jos niitäkään. 

Elias oli varsinainen lukutoukka, joka luki aina, kun mahdollista. Ensimmäisen kirjansa hän sai lahjaksi eräältä perhetutulta. Pikkupoikana Elias kiipesi usein torpan lähellä kasvavan puun oksalle lukemaan. Toisinaan hän istui ongella järven rannalla tai veneessä, mutta sielläkin hän samalla luki. Niinpä hän osasi jo kuusivuotiaana ulkoa Svebiliuksen katekismuksen, eräänlaisen Raamatun selityskirjan. 

Isä ei aluksi ollenkaan hyväksynyt pojan lukuharrastusta, vaan komensi tätä ”kunnon töihin” vaatteita ompelemaan. Se taas ei ollut ollenkaan mieluista Eliakselle, ja lopulta isän oli myönnettävä, ettei taida Eliaksesta räätäliä tulla. Onneksi yhdeksän vuotta vanhempi isoveli Fredrik Johan ymmärsi pikkuveljeä ja avusti tätä taloudellisesti niin, että Elias pääsi kouluun. 

Kouluun pääsy ei siihen aikaan ollut helppoa, sillä kouluja oli harvassa ja koulunkäynti oli maksullista. Sammatissa ei vielä silloin ollut yhtään koulua. Koulut olivat useimmiten ruotsinkielisiä, eikä Elias tahtonut lapsena oppia ruotsia, vaikka sitä hänelle Sammatissa yritettiin opettaa. Myöhemmin hän kuitenkin oppi ruotsia, ja siitä tuli jopa hänen perheensä kotikieli.

Elias pääsi isoveljen tuella 12-vuotiaana kouluun Tammisaareen. Koulumatka oli pitkä, noin 60 kilometriä. Silloin ei ollut autoja eikä koulukuljetuksia, joten Eliaksen oli kuljettava tuo matka kävellen. Onneksi hänelle löytyi majapaikka Tammisaaresta, joten hänen ei tarvinnut kävellä tuota matkaa joka päivä. Tosin hän ei myöskään päässyt tapaamaan vanhempiaan ja sisaruksiaan kovin usein. 

Myöhemmin hän pääsi hienompaan kouluun Turkuun. Siellä hänen oli opittava sekä ruotsia että latinaa. Vaikka Elias oli ahkera ja tunnollinen koululainen, ruotsin kieli ei tahtonut millään sujua. Ystävät kuitenkin auttoivat häntä eteenpäin opintiellä. Hänelle löytyi Turustakin asunto, sillä kotimatkaa oli noin sata kilometriä, joten kovin usein hän ei päässyt kotona käymään.  Opiskelurahoja hän ansaitsi kiertämällä laulamassa ns. teinilauluja muutamien ystäviensä kanssa. 

Turussa muuan pappi järjesti Eliakselle opiskelupaikan Porvoon lukiossa. Siellä hän pääsi ylioppilaaksi yksityisoppilaana. Se oli merkittävä käännekohta nuoren Eliaksen elämässä. 

Ylioppilaaksi päästyään Lönnrot hankki työkokemusta mm. apteekkioppilaana Hämeenlinnassa ja kotiopettajana Laukon kartanossa Vesilahdella. Hän jatkoi opintojaan Turun yliopistossa ja valmistui filosofian maisteriksi. Lönnrot kiinnostui opiskeluaikanaan kansanrunoista. Niitä hän alkoi myös itse kerätä runonkeruumatkoillaan. Yliopisto-opinnot ja kiinnostus kansanrunoja kohtaan johtivat siihen, että Elias Lönnrot väitteli filosofian tohtoriksi suomen kielestä ja kansanrunoista. Väitöskirjansa hän teki Väinämöisestä. 

Suomen kielen opiskelun ja runonkeruumatkojen ohella Lönnrot opiskeli vielä lääkäriksi ja väitteli myös lääketieteestä tohtoriksi. Hän toimi noin kaksikymmentä vuotta piirilääkärinä Kajaanissa, mutta oli usein virkavapaalla lääkärin toimestaan tehdäkseen pitkiä, jopa kuukausia kestäneitä runonkeruumatkoja eri puolille Suomea ja ulkomaille. Nämä runonkeruumatkat hän teki pääasiassa kävellen, talvella hiihtäen. Välillä hän sai hevoskyydin ja vesistöjen ylityksiin venekyydin. On laskettu, että Elias Lönnrot kulki runonkeruumatkoillaan kävellen, hiihtäen ja soutaen yhteensä noin 15 000 kilometriä, suunnilleen saman verran kuin on matkaa Helsingistä etelänavalle.

Lääkärinä Lönnrot auttoi ihmisiä toimipaikassaan Kajaanissa, mutta häntä tarvittiin myös Helsingissä, Turussa ja Sammatissa. Täällä Sammatissa hän auttoi ja neuvoi kyläläisiä ilmaiseksi sekä sairauksien ja terveydenhoidossa että muissa asioissa. 

Kajaanin lääkärin uran jälkeen Elias nimitettiin suomen kielen professoriksi Helsingin yliopistoon. Siitä virasta hän jäi 60-vuotiaana eläkkeelle ja muutti sitten perheensä kanssa takaisin syntymäpitäjäänsä Sammattiin.

Elias Lönnrotin elämäntyö on vertaansa vailla. Hän oli lääkäri, kansanrunouden kerääjä, lehden toimittaja, kasvitieteilijä, virsirunoilija, keksijä ja suomen kielen kehittäjä. Hän on suomentanut, sanoittanut ja muokannut lukuisia virsikirjamme virsiä. Muun muassa tuttu kevätvirsi (572) ”Taas kukkasilla kukkulat” on Lönnrotin käsialaa.

Lönnrot oli vaatimaton mies eikä mielellään ollut juhlinnan kohteena. Tänään kuitenkin juhlimme hänen ehkä kaikkein tunnetuinta aikaansaannostaan, Kalevalaa. Kalevala on runomuotoinen kertomus Suomen kansan muinaisista sankareista ja heidän elämänsä vaiheista. Kalevala on myös Suomen kansalliseepos. 

Elias Lönnrot kokosi ja kirjoitti muistiin runonlaulajien esittämiä runoja, joita siihen asti ei juuri ollut kirjoitetussa muodossa. Lönnrot kokosi runot Kalevala –nimiseksi kirjaksi ja täydensi runoja myös omilla lisäyksillään. Kalevalan ensimmäinen painos, ns. vanha Kalevala, ilmestyi vuonna 1835. Uudistettu versio, jonka tunnemme nykyisenä Kalevalana, ilmestyi vuonna 1849. Kalevalassa seikkailevat muun muassa vanha ja viisas Väinämöinen, taitava seppä Ilmarinen, nuori ja rohkea Lemminkäinen, Louhi, Pohjolan ovela emäntä sekä monet muut. Jotkut Kalevalan henkilöt osasivat lukea loitsuja eli tehdä mahtavia taikoja laulamalla. Mahtavin tietäjistä oli kuitenkin Väinämöinen, joka joutui vastakkain Louhen, Pohjolan emännän kanssa. Myös Louhi oli taitava loitsija.

Tänään liputetaan Kalevalan päivän kunniaksi, sillä Lönnrot sai valmiiksi tuon ensimmäisen Kalevalan juuri 28. helmikuuta. 

Elias Lönnrot (1802-1884)
Osa Eino Räsänen Emil Halosen luonnoksen perusteella
toteuttamasta Lönnrotin patsaasta Paikkarin torpan pihamaalla.

Tarinataituri 28.2.2023

Miksi pojat eivät lue?

Se, mitä jäljempänä kirjoitan, ei ole poliittinen kannanotto eikä tieteellistä tutkimusta, vaan omaa pohdintaani. Toivottavasti kirjoitukseni kuitenkin saa jonkun ajattelemaan asioita uudesta näkökulmasta.

Viime aikoina on keskusteltu vilkkaasti koululaisten oppimistulosten laskusta sekä lukemisen ja lukuinnon vähenemisestä. Asiaa on pohdittu mediassa monenlaisissa kokoonpanoissa, joissa on ollut edustettuina niin tutkijoita, ministereitä kuin kansanedustajiakin, joskus myös rehtoreita ja jopa tavallisia opettajia, joilla varmasti on konkreettisin tieto oppimistuloksista. 

Ongelmaan ei lukuisista pohdiskeluista ja tutkimuksista huolimatta ole löytynyt selkeää selitystä, saati sitten ratkaisua. Näistä keskusteluista on kokonaan puuttunut yksi tärkeä osapuoli: lapset. Asioita on pähkäilty aikuisten kesken palavereissa, studiokeskusteluissa ja erilaisissa julkaisuissa, mutta eipä niissä juuri ole kuultu lasten näkemyksiä. Ja jos onkin, he ovat niitä, jotka muutenkin harrastavat lukemista ja toimivat ikään kuin lukemisen ”mannekiineina”.

Huolissaan ollaan erityisesti poikien lukutaidosta ja -harrastuksesta – tai pikemminkin niiden puuttumisesta. Tutkimusten mukaan merkittävä osa yläkoulun päättävistä pojista lukee ja kirjoittaa niin heikosti, etteivät he selviä edes hakemusten täyttämisestä. Jotkut (pojat) eivät koko peruskouluaikanaan ole lukeneet kuin koulussa luettavaksi annetut ”pakolliset” kirjat, jos niitäkään. Eipä ihme, että on perustettu kaikenlaisia hankkeita poikien lukuinnon herättämiseksi, onhan lukeminen tärkein keino hankkia tietoa ja opiskella. Siitä huolimatta poikien ”lukemiskäyrä” näyttää alaspäin.

Uskon, ettei tässäkään asiassa ”kannettu vesi kaivossa pysy”, kuten vanha sanonta kuuluu. Jos lukeminen ei kiinnosta, se ei kiinnosta, vaikka siitä maksettaisiin. Raha saattaisi innostaa lukemiseen hetken, mutta ei pysyvästi. En usko lukuinnon herättämisessä myöskään ihmeitä tekeviin projekteihin ja hankkeisiin. Jos joku olisi sellaisen keksinyt, hän olisi upporikas, ja kustantajat olisivat innoissaan.

Poikien vähäistä lukuintoa on yritetty selittää monenlaisilla syillä. On varmasti totta, että kotiolot, kuten vanhempien lukuharrastus, koulutustausta, ammatti, varallisuus ja asuinpaikkakin vaikuttavat siihen, kiinnostuuko jälkikasvu lukemisesta vai ei, mutta se ei ole koko totuus. On niitäkin, jotka eivät kouluikäisenä lukeneet juuri mitään, mutta ovat aikuisena innostuneet lukemisesta. On myönnettävä sekin, että jotkut ovat menestyneet elämässään ilman lukuharrastustakin. Heillekin on löytynyt paikka yhteiskunnassa ja heitä kiinnostavaa työtä.   

Omien havaintojeni ja elämänkokemukseni perusteella (itsekin olen ollut poika) sanoisin, että jatkuvalla muistuttamisella lukemisen tärkeydestä voidaan saada aikaan enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Siinä käy helposti kuin aforismissa, jossa todetaan ”Olen lukenut niin paljon alkoholin haitoista, että olen lopettanut lukemisen.” Tuota sanontaa mukaillen voisi sanoa: ”Olen kuullut niin paljon lukemis(harrastuks)en tärkeydestä, että olen lopettanut kuuntelemisen.” 

Entäpä, jos kysyttäisiin lukemisesta pojilta itseltään? Kysymys voisi kaikessa yksinkertaisuudessaan kuulua: ”Miksi et lue?” Vastaus voisi olla vapaamuotoinen. Jos joku vastaajista sattuisikin harrastamaan lukemista, hän ehkä vastaisi ”Kyllä luen!” Niiltä, jotka eivät lue ollenkaan, saisi varmaan parhaat vastaukset tulevia tutkimushankkeita ajatellen. 

Tarinataituri 26.2.2023

Mielenmuutoksia

Ihminen on ainoa olento, joka voi muuttaa mielensä. Onneksi meillä on tämä mahdollisuus. Minäkin olen monta kertaa muuttanut mieltäni tähänastisen elämäni aikana. 

Kansakoulussa olin vakaasti sitä mieltä, että en mene oppikouluun. Suunnittelin käyväni ensin kuusi luokkaa kansakoulua, jatkavani sitten opiskelua kaksi vuotta kansalaiskoulussa ja sen jälkeen ammattikoulussa. Toisin kuitenkin kävi. 

Siihen aikaan kansakoulusta pystyi aikaisintaan neljännen luokan jälkeen pyrkimään oppikouluun. Sinne ei päässyt automaattisesti, vaan ensin oli selviydyttävä pääsykokeesta. Oppikouluun hyväksyttyjen nimet ja pistemäärät julkaistiin koulun ulko-oveen kiinnitetyssä paperissa. Oli jännittävää mennä katsomaan, löytyikö oma nimi hyväksyttyjen luettelosta. Löytyihän se, joten opinnot jatkuivat seuraavat viisi vuotta oppikoulussa.

Oppikoulun jälkeen piti taas päättää, jatkaisiko opiskelua. Ajattelin, että opiskelen johonkin ammattiin ja menen töihin, kuten osa luokkakavereistani suunnitteli. Sukulaiset saivat kuitenkin ylipuhutuksi minut jatkamaan lukiossa. Onneksi. Lukiossa kiinnostuin monenlaisista asioista, erityisesti kielistä ja luonnontieteistä. Vaikka välillä kävi mielessä, että ammattikoulun valinneet kaverini pääsivät jo työelämään ansaitsemaan, kun itse vasta kirjoitin ylioppilaaksi, en kuitenkaan katunut päätöstäni. Olin tyytyväinen lukio-opintoihini ja niiden päätteeksi saamaani ylioppilastodistukseen.

Lukion jälkeen oli taas valinnan paikka, jatkaisinko opiskelua. Pelkkä ylioppilas ei vielä olisi ”mitään”, toisin kuin joskus 1900-luvun alussa. Pitäisi jatkaa opintoja yliopistossa tai korkeakoulussa saadakseen kunnon ammatin. Tuumailin, että en taida sittenkään jatkaa opiskelua, olinhan käynyt jo 12 vuotta kouluja. Niinpä pidin muutaman ”välivuoden” ja hankin työkokemusta eri ammateista. Se osoittautui jälkikäteen arvioituna hyväksi ratkaisuksi.

Kolme vuotta myöhemmin tulin toisiin ajatuksiin. Hain ja pääsin ensi yrittämällä opiskelemaan luokanopettajaksi. Opettajaksi opiskeleminen oli ehkä tavallista yliopisto-opiskelua strukturoidumpaa lukujärjestyksineen ja aikatauluineen. Vaihtelua ja mielenkiintoa opiskeluun toivat myös harjoittelujaksot koulussa. 

Sekä opiskelu että opetus ovat muuttuneet paljon noista ajoista. Nyt, opettajanurani loppuvaiheessa ja eläkeiän lähestyessä, on mukava muistella noita ”mielenmuutoksia”. En vieläkään tiedä, mitä minusta tulee ”isona”.  

Tarinataituri 12.2.2023