Tauteja ja hoitoja

Näin vuoden vaihtuessa on hyvä katsahtaa hetki taaksepäin. Kulunut vuosi 2021 on ollut koko maailmalle rankka koronavuosi. Jos historiaa tarkastellaan pidemmälle, voi huomata, että korona on vain yksi monista ihmiskuntaa koetelleista, epidemiaksi asti yltäneistä sairauksista. Lähihistoriasta meille ovat tuttuja niin HIV, sars, sikainfluenssa, hongkongilainen, aasialainen, polio kuin malariakin. Espanjantautina tunnettu influenssa tappoi 50–100 miljoonaa ihmistä eri puolilla maailmaa noin sata vuotta sitten. 

Saastuneen veden ja ulosteen kautta tarttunut vaikea ripulitauti kolera vallitsi pandemiana maailmalla useaan otteeseen. Suomessa se yltyi ensimmäistä kertaa pandemiaksi 1830-luvulla. Elias Lönnrot toimi tuolloin piirilääkärinä Kajaanissa, ja hänet määrättiin takaisin Helsinkiin kolerapotilaita hoitamaan. Sakari Topelius puolestaan pakeni koleraepidemiaa Italiaan, jossa hän sepitti vertauskuvallisen runonsa koti-ikävää potevasta pienestä linnusta. Laulu tunnetaan meillä Sylvian joululauluna. 

Maailman yleisimpänä tappavana tartuntatautina pidetään tuberkuloosia eli kansanomaisesti sanottuna keuhkotautia. Tieteen Kuvalehti kertoo, että tuberkuloosiin kuolee maailmassa edelleen joka vuosi noin 1,5 miljoonaa ihmistä. Se on ollut ihmiskunnan vitsauksena jo tuhansia vuosia. Tuberkuloosibakteereja on löydetty jopa egyptiläisistä muumioista.

Isorokko kiusasi ihmiskuntaa noin viidensadan vuoden ajan ja tappoi satoja miljoonia ihmisiä, ennen kuin tautia vastaan keksittiin rokote.

Keskiajalla Euroopassa riehui myös mustana surmana tunnettu rutto, johon menehtyi jopa kolmasosa Euroopan väestöstä 1300–1700-luvulla. Ruttobakteeri levisi ihmisiin mustarotissa elävien kirppujen välityksellä.  

Elinolojen ja hygienian paranemisella, lääketieteen kehittymisellä sekä antibioottien ja rokotteiden keksimisellä on moni aiemmin tappava sairaus saatu lähes hävitettyä tai ainakin hallintaan.

Elias Lönnrot taisteli aikoinaan taikauskoa vastaan, kun hän auttoi sairaita ihmisiä. Tuohon aikaan, lähes 200 vuotta sitten, kansanlääkinnässä käytettiin mitä mielikuvituksellisimpia parannuskeinoja, kun ei tunnettu tautien syntyä ja hoitoa. Jotkut turvautuivat mieluummin kansanparantajaan kuin lääketieteen apuun. Mutta näyttää siltä, että vielä 2020-luvullakin löytyy niitä, jotka uskovat koronapandemian hoidossa enemmän omiin kuvitelmiinsa ja salaliittoteorioihin kuin lääketieteeseen.  

 

Potilashuone Paimion sairaalamuseossa 

Tarinataituri 31.12.2021

Asiantuntija vastaa

Suomalaiset arvostavat asiantuntijoita, mikäli mediaa on uskominen. Ei niin suurta tai pientä asiaa, ettei paikalla olisi asiantuntijaa. Välillä keskusteluja seuratessa tulee mieleen Speden vanha sketsi, jossa kerrotaan maitopurkin kaatumisesta keittiössä ja ”toimittaja” on paikan päällä raportoimassa tilanteesta.

Asiantuntijoita meillä tuntuu riittävän sekä televisiossa, lehdissä että sosiaalisessa mediassa. Ilmeisesti televisiossa halutaan ikään kuin vakuuttaa katsoja pyytämällä lausunto alan asiantuntijalta, vaikka hänellä ei olisi ratkaisua ongelmaan tai hän toteaisi samat asiat, jotka katsoja jo ennestään tietää. Asiantuntijat ovat meille roolinsa puolesta tuttuja, vaikka emme muuten tiedä heistä juuri mitään.

Minullapa onkin haastateltavana todellinen joulun asiantuntija, hänkin tosin on perin tuttu jokaiselle. Mutta ehkä hänellä on painavaa sanottavaa joulunvietosta.

- Tervetuloa tänne, vanha ystävämme joulupukki!

- Kiitos, kiitos!

- Miten joulunvietto nyt korona-aikana sujuu joulupukin näkökulmasta?

- Se vaikuttaa joulunviettoon aika monella tavalla. Nyt en voi vierailla kodeissa entiseen tapaan, joten meiltä Korvatunturilta ollaan etäyhteydessä koteihin.

- Miten joulupukilta sujuu tietokoneen käyttö?

- Kyllä se aika hyvin sujuu – ja jos en jotain osaa, tontut kyllä neuvovat.

- Joulupukkihan on kovin vanha, joidenkin tietojen mukaan jopa kolmesataa vuotta. Miten on rokotusten laita? Joko pukki on rokotettu?

- Tottahan toki, moneen kertaan! Minä vanhana ihmisenä kuulun riskiryhmään ja haluan pysyä terveenä, jotta voin tulevinakin jouluina vierailla kodeissa. Työhöni kuuluu tuoda lahjoja, mutta ei koronaa!

- Mikä on tämän joulun toivotuin lahja?

- Sitä on vaikea sanoa. Toiveet vaihtelevat laidasta laitaan. Jotkut toivovat uusimpia vempaimia ja vekottimia, mutta suurin osa toiveista on ihan arkisia pikkuesineitä. Myös karamellit, erityisesti suklaa, ovat sekä lasten että aikuisten makuun.

- Onko pukki huolissaan lasten lukemisesta? Vieläkö kirjoja toivotaan joululahjaksi?

- Kyllä pukkikin on huolissaan lukemisen vähenemisestä. Kirjojakin vielä jonkin verran toivotaan, mutta äänikirjat ovat tämän päivän suosikkeja!

- Mistä tämä kertoo?

- Se kertoo siitä, että ihmiset ovat yhä kiireisempiä eivätkä enää malta keskittyä lukemiseen. Äänikirjaa kun on niin helppo kuunnella samalla, kun puuhailee jotain muuta tai vaikka autossa tai lenkkeillessä. Mutta ei siinä lukutaito kehity! Pukki on usein miettinyt sitäkin, mihin ihmiset käyttävät tämän lisääntyneen vapaa-aikansa.

- Vieläkö perheet kokoontuvat jouluna yhteen?

- Joulu on edelleen perinteinen perheen yhteinen juhla, vaikka tapaamisia onkin koronan takia rajoitettu. Mutta jouluna ihmiset ovat iloisia ja rauhoittuvat joulun viettoon.

- Mitä haluaisit sanoa Suomen lapsille ja aikuisille?

- Toivotan kaikille oikein hyvää ja iloista joulua! Rauhoitutaan joulun sanoman ääreen!

- Kiitos haastattelusta!

Tarinataituri 23.12.2021

Lapsuude muistelui

Se o sit kumma ilmiö, et iän myätä alkaa vanhat asiat tulemaa ain vaa enemmä miäle ja uudemmat sit taas unohtuu. Sama juttu se o sukujuurte kans: ei nuarii juur kiinnosta oma suku tai sukujuuret, mut vanhemmite, ku niil o omii lapsii, ne ruppe kyselemä, mimmost se elämä oli enne. No, monta kerta se o sit jo liia myähäst, ku ei ol enää elos kettä sukulaisii, kenelt vois kysyy.

Mää ole asunut tähä ikää mennes aika monel paikkakunnal. Syntysi mää ole Piikkiöst, Turu lähelt, mut mää ole asunu monta vuatta myäs Paimios ja viäl kauemmi, melkei kakskymment vuatta, Turus. Vaik mää en ol enää monee vuatee asunu Turu seudul, on Turu murre mul edellenki rakas ja tärkiä, vaik sitä välil kuulee pilkattava. Mut see o vaa ihmiste kateut tai tiätämättömyyt. Ei ol mikkä häpee puhuu turu murret, päi vasto, se o rikkaut. Niimpä määki nyt yritän kirjottaa tän jutu turu murteel, simmosel, mitä mun ikäset mun lapsuudes puhui. Siit voi sit ain olla montaa miältä, mikä o sitä oikiaa murret.

Mul o Paimio ajalt jääny miäle muutami hauskoi asioi, mitä lapsena tehtii. Mää oli suunnillee kymmenevuatias, ku mää rakensi meijän piänel tontil Ylä-Vistal oma maja. Se ei ollukka iha mikä tahansa puumaja, vaa oikee laudoist tehty. Siin oli oikee lasi-ikkunat ja huapakatto. Sisäl oli tilaa useammal kaverilleki. Lapset mahtus hyvi ovest sisäl kumartumat ja seisomaanki majas, mut aikuisen piti kulkee kumaras. Se maja tais olla vähä yli kaks metrii pitkä, noi pualtoist metri leviä ja korkeemmalt pualelt parim metrin korkune. Toine puali oli matalampi, koska siin oli niisanottu pulpettikatto. Saim mää kyl isäpualelt hyvii neuvoi ja vähä apuuki rakentamise ongelmakohdis, mut suurimma osa rakennustyäst mää tei iha itte.

Mää taisi siihe aikaa olla Paimio Sahan nuarin asiakas. Mää nimittäi kävi itte ostamas siält laudat majaa varte. Oli sii varmaa kyläläisil ihmettelemist, ku mää taluti polkupyärä seläs lautapino pitki Vistamäkee. Se ei ollu mikää lyhyt matka, ehkä pualtoist kilometrii, ja siitki pual kilometrii ylämäkee. Mul oli viäl aika piäni pyärä, semmone Tunturi Poni, ku oli siihe aikaa muadis. Välil mää sai pikkusiskopualilt apuu kannattelema lautoi pyäräm pääl.

Kerra sit sattui simmottis, et meiän pihal kurvas kuarma-auto. Mun äiti ja isäpuali oli tullu ulos kattomaa, et mikä kuarma-auto meiän pihal nyt tuli. Ku he oli sanonu kuskil, et tää on nyt varmaa tullu väärää osoitteesee, ei me olla mittä lautoi tilattu, ni kuski oli vaa jatkanu lautoje nostamist ja sanonu, et kyl tää o iha oikia osoite, ja tualt se tilaajaki näyttää tuleva, ja viittas munhu. Mää olin tilannut sahalt lautojen kuljetukse, muttem mää ollu muistanu siit koton kertoo etukätee.

Maja oli suasittu leikkipaikka sekä meil et naapuri lapsil. Välil me hypittii majan katolt maaha, ja tais siit välil jottai kilpailuuki olla. Mut em mää muista, et kukka koskaa olis juur loukannu itteäs niis hypyis. Maja sai olla paikallas nii kaua, ku me Paimios asutti. Haikeal miälel sitä sit purettii, just ennenku muutettii uutee kotti.

Me pidettii mun siskopualte kans kesäl sirkust omal pihal. Mää rajasin kepeil ja naruil piäne aluee, mis meil oli ”sirkusesityksii”. Ei ne esitykset kovin kummosii ollu: palloheittoo (jongleeraust), vanteen pyärityst, voimisteluu tai muuta semmost, mut piäntä pääsymaksuu, tais olla kakskyt pennii, me kumminki kävijöilt perittii. Kaikki maksoi sen iha mukisemat, vaik nyt jälkeempäi ajatelle, ne olis iha helposti voinu katto kaikki esitykset ilmaseks narun takka.

Aku Ankkaa tuli lapsena luetuks aika paljo. Mul oli aika pitkä rivi hyllys myäs Aku Anka taskukirjoi, iha ensmäisest alkae. Jossai vaihees sit vuasii myähemmi mää myin ne kaikki. Mut Aku Ankast mää sain aikanaa idean rakentaa lentokonee. Aku Ankas ku kaikki kävi nii näppärästi ja nopeesti. Ei siis muuta ku sahalt muutamii lautoi ostamaa ja rakennuspuuhii!

Mää sahasi laudan lappeesee semmose iso reiä, mist mahtui muutama lauta läpi ikään ku siiviks. Taidetti me iha oikeesti uskoo, et se lentäis, koska mua pari vuatta nuaremmat pikkusiskopualetki auttoi rakentamises ja kysyi, et pääseeks heki sit mukaa lennol. Totta kai, mää lupasin. Mut ei sitä lentoo tiätenkää koskaa tullu, onneks. Siin oli voinu käydä hassusti.

Tämmösii muistoi mul tuli miäle Paimio ajalt. Ihan kaikkee ei viitti kertookka, koska kyl me joskus jottai vähä luvatontki tehtii. Mut se onki sit kokonaan toine juttu.

Tarinataituri 12.12.2021

Kiellettyjä sanoja

Kun koulupoikana sain tädeiltäni syntymäpäivä- tai joulukortin, niihin oli lähes aina kirjoitettu osoiteriville titteliksi ”koululainen”. Myöhemmin tuo arvonimi muuttui ”lukiolaiseksi”, ”ylioppilaaksi” ja sittemmin ”opiskelijaksi”. Jokin ”titteli” niissä aina piti olla. Välillä se huvitti, välillä ärsytti, vaikka tiesin, että tarkoitus oli hyvä.

Muistan joskus lapsena lähettäneeni naimattomalle opettajatädilleni kortteja, joissa luki ”neiti” tai ”rouva”. Kumpikaan ei tuntunut oikein sopivalta ilmaisulta, eikä hän tainnut itsekään niistä ilahtua. Onneksi en sentään laittanut titteliksi ”ikäneito” tai ”vanhapiika”. Opettaja tai opettajatar sen sijaan kelpasivat.

Minun lapsuudessani oli tavallista kutsua naimatonta, aikuista naista vanhaksipiiaksi tai ikäneidoksi. Naimatonta aikamiestä (lieneekö sekin nykyään sopimaton ilmaisu) kutsuttiin poikamieheksi tai vanhaksipojaksi. Nuo ilmaisut olivat yleisesti hyväksyttyjä, vaikka ne eivät ehkä kovin imartelevia olleetkaan.  Mutta ei niistä myöskään niin sanotusti vedetty hernettä nenään.

Nykyään puhuttaisiin vain naimattomasta tai käytettäisiin vielä hienommalta kuulostavaa ilmaisua sinkku. Toisaalta myös avio- tai avoliitosta eronneet puhuvat mielellään itsestään sinkkuina, vaikka se ei kerro koko totuutta: onhan henkilö silloin jo ollut aiemmin parisuhteessa. Voiko siis sanoa, että ”olen taas sinkku”? Eikö naimaton voi olla vain kerran? Sen jälkeen on joko naimisissa, avosuhteessa, eronnut tai leski.

Monet muutkin ennen arkikielessä – ja oppikirjoissakin – käytetyt sanat on nyt hyllytetty, jottei vain vahingossakaan loukattaisi tai leimattaisi ketään.

Erityisen tarkkoja ollaan toisen ulkonäköä kuvailevissa sanoissa. Ennen puhuttiin lihavista ja laihoista. Nyt lihava -sanaa ei enää pidetä soveliaana, vaan käytetään kiertoilmaisuja, kuten pyöreä tai rehevä. Jopa siitä, jos lääkäri mainitsee potilaalle varovasti ylipainosta tai laihduttamisesta, saatetaan loukkaantua. Mutta jos aina käytetään kiertoilmaisuja eli eufemismeja, kärsii ilmaisun selkeys ja yksiselitteisyys.

Rotua ja ihonväriä kuvaavissa sanoissa saa nykyään olla tarkkana, ettei syytetä rasismista. Pitää puhua ”tummaihoisista” tai ”mustista” ja välttää n-sanaa. Kuulostaa hyväksyttävämmältä puhua alkuperäiskansoista kuin käyttää jo omalta kouluajaltani tuttuja käsitteitä intiaani ja eskimo. Rikas suomen kielemme köyhtyy ja vesittyy, kun halutaan keinotekoisesti kieltää tai rajoittaa joidenkin sanojen käyttöä, enkä ole varma siitäkään, tuleeko maailma sillä tavoin yhtään paremmaksi.

Nyt tuntuu olevan muotia loukkaantua, ei ainoastaan itsensä, vaan myös toisten puolesta. Ihonväriin liittyvistä sanoista näyttävät eniten loukkaantuvan ne, joihin nuo sanat eivät edes kohdistu. Olen elämäni varrella tavannut ja jututtanut lukuisia eri kansallisuuksia, rotuja, uskontoja, kieliä ja ihonväriä edustavia ihmisiä, mutta kaikki ovat ymmärtäneet, että aiemmin luettelemiani sanoja voi suomen kielessä käyttää myös neutraalisti, ilman loukkaavaa tarkoitusta. Ja senhän kai pitäisi olla ratkaiseva tekijä?

Toisaalta mitä tahansa arkista sanaa voi käyttää loukkaavasti tai neutraalisti. Enpä ole nähnyt tai kuullut paheksuntaa siitä, että somessa, keskusteluissa, televisiossa tai painetussa materiaalissa käytetään jatkuvasti v-, h- tai s-sanoja. Vai pidetäänkö noita sanoja jo niin arkipäiväisinä, ettei niistä sovi loukkaantua?

Tarinataituri 1.12.2021