Ajat ovat
muuttuneet. Ratkaisevasti. Kun olin lapsi, oli moni asia toisin kuin nyt. On
vaikea sanoa, olivatko asiat ennen paremmin kuin nyt. Se lienee viime kädessä
mielipidekysymys.
Karkki-,
limsa ja sipsipakkaukset ovat suurentuneet. Enää ei saa Fazerin Sinisiä 100
gramman suklaalevyjä, Coca-Colaa litran pulloissa – eikä juuri 0,33 litran
pikkupullojakaan. Jos haluaa puoli litraa Cokista, joutuu siitä pulittamaan
lähes saman hinnan kuin kahdesta 1,5 litran pullosta tarjoushintaan.
Jos ovat pakkauskoot
suurentuneet, on itse tuotteen määrä tai koko pienentynyt. Esimerkkinä tästä
vaikkapa ennen niin suositut merirosvokarkit eli ”merkkarit”. Ennen ne olivat
isoja, suunnilleen nykyisen 2 euron kolikon kokoisia. Nyt –
jos niitä vielä jossain myydään – hinta voi olla sama kuin markka-aikaan, mutta
koko on pienempi. Sama pätee myös esim. kekseihin. Nykyiset keksit ovat kokonsa
puolesta vain varjo entisestään.
Enää ei
mistään kahvilasta saa kahvikupposta eurolla. Markka-aikana kuusi markkaa, eli
suunnilleen nykyisen euron verran, olisi ollut kallista. Mutta nyt
kahvikupillisesta tai -mukillisesta maksetaan mukisematta 2-3 euroa. Markoissa
se tekisi 12-18 markkaa.
Enää ei ole
kuponkitarjouksia, kuten 1970- ja vielä 1980-luvullakin. Silloin esim. kahvia,
voita, margariinia, kananmunia tai sokeria sai kupongilla tarjoushintaan. Piti
tosin ensin tilata sanomalehti, josta kupongin pystyi leikkaamaan. Jos
kuponkitarjouksen perässä lähti kauppareissulle muulla kulkuvälineellä kuin
jalkaisin tai polkupyörällä tai osti samalla
kauppareissulla muutakin kuin tarjoustuotteita, jäi kuponkitarjouksen
hyöty vähiin – ehkä jopa miinukselle. Näin jälkikäteen ajatellen se oli kuin
pula-aikana, jolloin ruoka oli kortilla ja tiettyjä elintarvikkeita sai
rajoitetusti kupongilla.
Mutta
onkohan aika siinä suhteessa kovinkaan paljon muuttunut? Myöhemmin, kun
kuponkitarjoukset olivat jo historiaa, keksivät kodinkonekauppiaat myydä muutamia
yksittäisiä tuotteita huippuhalvalla. Innokkaimmat tulivat paikalle jonottamaan
eväineen ja makuupusseineen jo edellisenä päivänä, jotta varmasti saisivat
haluamansa tuotteen. Huonosti nukutun tai peräti valvotun yön jälkeen
onnellinen pelikonsolin omistaja saattoi sitten myhäillen poistua
kodinkoneliikkeestä uuden laitteensa kanssa. Nyt ei enää jonoteta niitäkään,
vaan lähdetään hakemaan ilmaista bensaa pitkienkin matkojen takaa, kun
kyläkauppias jakaa sitä ilmaiseksi tietyn ajan. Ensin ajellaan ristiin rastiin turhaa
ajoa tankki tyhjäksi, jotta sitten saadaan täytettyä se ”ilmaisella” bensalla.
Enää ei ole
puhelinkioskeja eikä juuri lankapuhelimiakaan. Melkein kaikilla on
matkapuhelin, kännykkä. Omassa lapsuudessani puhelinkoppi löytyi pienimmiltäkin
paikkakunnilta, suuremmilta useampiakin. Kun puhelinautomaattiin syötti
kolikoita, sai puhua sen aikaa, mihin kolikoilla ostettu puheaika riitti.
Kaukopuheluissa ja palvelunumeroihin soitettaessa kolikot hupenivat tiuhaan
tahtiin, paikallispuheluissa ne riittivät pitempään. Muistan pikkupoikana
monien kavereideni tavoin käyneeni puhelinkopeissa tarkistamassa, olisiko
automaatin palautuslokeroon jäänyt joltakin soittajalta kolikkoja, jotka
palautuivat sinne, jos numerosta ei vastattu tai puheaikaa jäi käyttämättä. Löytyihän
sieltä usein markka tai parikin!
Sitten
tulivat puhelinkortit. Enää ei löytynyt kolikoita puhelinautomaattien
palautuslokerosta. Kolikkojen sijasta automaattiin syötettiin pankkikortin
näköinen ja kokoinen muovikortti. Niitä sai ostaa eri hintaisina vaikkapa
R-kioskeista. Korteissa oli erilaisia kuva-aiheita mainoksista maisemakuviin.
Jotkut harrastivat puhelinkorttien keräilyä. Enää ei ole puhelinkorttejakaan.
Enää ei
juuri käytetä tulitikkuja. Eikä niitä ainakaan myydä alaikäisille, kuten ei
tupakkaakaan. Minun lapsuudessani molempia saattoi ostaa vaikka 12-vuotias. Ja
jos ei muuten, aina voi sanoa ostavansa tupakka-askin tai tulitikut isälle tai
äidille. Meillä ei tosin kukaan tupakoinut, mutta tulitikkuja käytettiin kyllä
kynttilöiden, puuhellan, uunin tai saunan kiukaan ja padan sytyttämiseen. Enää ei ole juuri puuhelloja tai kakluuneitakaan.
Enää ei
juuri kukaan kuuntele musiikkia levyltä. Nuoret imuroivat musiikkinsa netistä
ja kuuntelevat sitä kännykästä napit korvilla. Kävellessä, pyöräillessä,
juostessa tai julkisissa kulkuneuvoissa liikkuessaan monilla on napit tai
peräti isot kuulokkeet korvissa. Liikenteen ja luonnon äänet häviävät
”musiikin” alle. Ehkä se on tarkoituskin?
Minun
lapsuudessani musiikkia kuunneltiin radiosta, vinyylilevyiltä levysoittimelta tai
kasettisoittimista. Koulussa kieltenopetuksessa käytettiin vielä
vanhanaikaista, isoa kelanauhuria. Opettaja kelasi nauhaa edestakaisin, jotta
sama kohta voitiin kuunnella uudestaan. Nyt kelanauhureita tai kasettisoittimia
ei taida löytyä edes osto- ja myyntiliikkeistä – lieneekö niitäkään enää
olemassa?
Enää ei
kukaan katsele elokuvia VHS-kasetilta. Vielä 1990-luvun alussa oli hienoa, jos
omisti videonauhurin ja VHS-kasetteja. Kirjan kokoiset VHS-kasetit veivät kyllä
paljon tilaa hyllyssä tai laatikossa, ja niitä joutui kelaamaan edestakaisin,
jos halusi katsoa nauhalle tallennettua videomateriaalia uudelleen.
Puhumattakaan niiden kopioinnista. Jos VHS-videota kopioi, oli kuva niin
suttuinen, ettei sitä viitsinyt katsella.
Enää ei
kukaan käytä filmikameraa. Minun lapsuudessani ei ollut kännyköitä, joilla olisi
voinut soittaa, saati sitten kuvata. Silloin valokuvaamiseen tarvittiin kamera,
johon piti ensin ladata filmi (joko mustavalkoinen tai värifilmi), sen jälkeen
kuvata ja kuvauksen jälkeen viedä tai lähettää filmi kehitettäväksi. Oli aina
arvoitus, miten kuvat olivat onnistuneet, kun lopulta sai käsiinsä valmiit
valokuvat. Sitä ei voinut vielä kuvausvaiheessa nähdä, joten varmuuden vuoksi
kannatti ottaa useampia kuvia, jos vain oma budjetti antoi siihen
mahdollisuuden. Valmiit valokuvat laitettiin valokuva-albumeihin, joita sitten katseltiin
yhdessä vieraiden tai sukulaisten kanssa. Enää ei käytetä valokuva-albumeita,
vaan sadat, jopa tuhannet kuvat ovat tietokoneen tai kännykän muistissa.
Enää ei
kukaan kuvaa kaitafilmille. Minun lapsuudessani kaitafilmaus tai -elokuvaus oli
melko yleistä, kun ei vielä ollut videokameroita. Kaitafilmausta harrastivat
enimmäkseen varakkaat herrasmiehet, eivät juurikaan lapset, nuoret tai
opiskelijat. Itse kuitenkin hankin ensimmäisen Super-8 mm -kaitafilmikamerani
jo 15-vuotiaana omilla kesätienesteilläni. Innostuin liikkuvan kuvan
näkemisestä ja tallentamisesta siinä määrin, että hankin pian myös kaitafilmien
esittämiseen tarvittavan projektorin ja filmin käsittelyyn tarvittavan
leikkaus- ja liimauslaitteen.
Yhteen
kaitafilmirullaan mahtui reilut kolme minuuttia materiaalia, joten piti kuvata
harkiten, koska filmirulla oli aika kallis opiskelijan kukkarolle. Täyteen
kuvattu filmikasetti piti vielä lähettää kehitettäväksi ulkomaille. Vasta sen
jälkeen, noin parin viikon kuluttua, filmiä saattoi katsella. Vanhemmissa 2 x 8
mm eli ns. ”tuplakasi” -kaitafilmikameroissa filmi piti vielä kuvausvaiheessa ottaa
välillä ulos kamerasta ja kääntää pimeässä paikassa, jotta voisi jatkaa
kuvaamista filmin toiselle reunalle.
Ensimmäinen
kaitafilmikamerani oli mykkäkamera, mutta pian jo hankin kameran, joka pystyi
tallentamaan myös ääntä filmin reunassa sijaitsevalle kapealle ääniraidalle.
Äänitysmahdollisuus tarjosi kaitaelokuvaukselle aivan uudet ulottuvuudet. Kun
omia elokuvia leikkasi (sananmukaisesti epäonnistuneet tai tarpeettomat pätkät
leikattiin filmileikkurilla pois ja ne olivat sen jälkeen roskiskamaa) ja
äänitti, tunsi itsensä oikeaksi elokuvantekijäksi. Huipentumia olivat hetket,
jolloin pimennetyssä huoneessa sai esittää itse tekemiään elokuvia toisille
kaitafilmiprojektorin raksuttaessa äänekkäästi taustalla. Enää ei tällaisia
katseluhetkiä ole.
Mutta
sitten tuli digitekniikka, joka muutti kaiken! Nyt videot ja valokuvat
tallentuvat muistikortille tai pienen pienelle sim-kortille. Kuvia ja videoita on helppo
kopioida ja lähettää eteenpäin laadun heikentymättä.
Enää ei
television katseluun tai radion kuunteluun tarvita lupaa eikä näin ollen myöskään
lupatarkastajia. Tilalle on tullut Yle-vero, joka korvaa entisen tv- ja
radioluvan. Mutta eipä televisiosta tule enää kunnon ohjelmiakaan, uusintoja enimmäkseen.
Sama elokuva saattaa tulla pikauusintana seuraavana päivänä, eri kanavalla jopa
samana iltana. Joku on ilmeisesti päättänyt puolestamme, että ”tämä elokuva/sarja
kaikkien pitää nähdä”. Radio-ohjelmat ovat muuttuneet tauottomaksi musiikin
soittamiseksi. Juontajaa ei juuri tarvita kuin levyjen vaihtamiseen. Vaikka
radio- televisiokanavien määrä on lisääntynyt, ohjelmien laatu on laskenut.
Enää ei saa
käyttää sanoja neekeri, mustalainen, intiaani, eskimo, invalidi… koska joku
saattaisi loukkaantua niiden käytöstä. Minun lapsuudessani kaikki mainitut
sanat olivat yleisesti käytössä ja niitä pidettiin ihan luonnollisina. Kaikki
tiesivät, mitä olivat Neekerinsuukot (nykyisin vain
Suukkoja), Laku-Pekka (lakritsia) tai Eskimo.
Enää ei voi
sanoa ”pojat ovat poikia”. Pojat voivatkin olla tyttöjä ja toisinpäin. Voi joku
edustaa ns. kolmattakin sukupuolta. Enää ei ole miesten ja naisten vessojakaan,
vaan ne ovat sukupuolineutraaleja, molemmille/kaikille sukupuolille tarkoitettuja.
Se on sitä tasa-arvoa?
Enää ei voi
puhua ”vanhoista hyvistä ajoista”, koska niitäkään ei taida enää olla. Luetteloa
voisi jatkaa loputtomiin.
Enää ei kukaan jaksa lukea pitkiä tekstejä, joten lopetan tähän.
Tarinataituri 2.8.2020
Vanha mustavalkotelevisio kokoelmakeskus Leirassa
