Näin jouluna paljastuu monista lahjapaketeista uusi matkapuhelin. Lieneekö äly nykyään siirtynyt puhelimeen, kun sieltä hoidetaan mitä moninaisimpia asioita: kuunnellaan musiikkia, haetaan tietoa, viestitellään, kuvataan, pelataan ja joskus jopa puhutaan jonkun kanssa.
Liiallinen kännykän tuijottaminen on tutkitusti haitallista. Näkö huononee, kun katse keskittyy koko ajan lähelle. Pitäisi välillä katsoa kauas, jotta silmät eivät "jumittuisi" lähiasentoon.
Ryhti voi mennä kumaraksi ja niska kipeytyä, jos viipyy päivittäin paljon kännykällä. Saattavatpa sormenpäätkin puutua jatkuvasta viestittelystä tai pelien pelaamisesta.
Kännykällä ja somessa vietetty aika on myös poissa henkilökohtaisesta kanssakäymisestä ja yhdessäolosta toisten ihmisten kanssa. Puhumattakaan siitä, mitä muuta (järkevämpää) sen ajan voisi tehdä. Vaikkapa ulkoilla.
Mutta voi matkapuhelimen ostaminen lisätäkin liikuntaa ja energian kulutusta.
Ystäväni osti iPhonen. Ensin piti tehdä hinta- ja laatuvertailua, mikä tapahtui tietenkin netissä. Tilaaminen tapahtui "vanhanaikaisesti" puhelimitse. Ensimmäinen varsinainen liikuntasuoritus oli puhelimen nouto Postin toimipisteestä noin kilometrin kävelymatkan päästä.
Sen jälkeen energiaa kului paketin avaamiseen ja käyttöohjeisiin tutustumiseen. Tämä tapahtui alakerrassa. Ennen kuin puhelin oli toimintavalmis, ystäväni piti käydä kolme kertaa yläkerrassa, kaksi kertaa makuuhuoneessa ja keittiössä tekemässä tarkistuksia ja säätöjä. Noin vartin kuluttua puhelin oli toimintavalmis. Puhelimen käyttöönoton liikuntaa lisääviin vaikutuksiin voidaan laskea vielä pakkausjätteiden vienti kierrätyspisteeseen.
Matkapuhelimen käyttö voi siis todistettavasti aktivoida liikkumaan. Jos vielä käyttää kännykkään liitettäviä liikuntasovelluksia, hyöty sen kuin kasvaa.
Kohtaamisia
Elämä on kohtaamisia. Jotkut tapaamistamme ihmisistä jäävät
mieleen, toiset eivät. Joidenkin kanssa kuljetaan vain hetken yhtä matkaa,
joidenkin kanssa ollaan tekemisissä pitkään, jopa koko loppuelämän ajan. Useimmat
kohtaamiset ovat sattumanvaraisia, jotkut sovittuja.
Itselleni on jäänyt mieleen muutama erityinen kohtaaminen. Yksi
niistä tapahtui, kun olin nuorena miehenä talonmiesvahtimestarin sijaisena silloisella
kotipaikkakunnallani. Työhön minua perehdytti kokenut, jo eläkeikää lähestyvä työtoverini
Aarre. Tämä vaatimattoman ja hiljaisen oloinen mies osoittautuikin pian nimensä
veroiseksi.
Aarre asui työpaikan lähellä pienessä kaksiossa rakennuksen
kellarikerroksessa. Siellä hänellä oli mittava kokoelma kasveja, jotka hän oli
itse kerännyt. Kaikista keräämistään sadoista kasveista hän osasi sekä
latinalaiset että suomenkieliset nimet. Hän kertoi, että yliopiston professorit
soittelivat toisinaan hänelle kysyäkseen jotakin paikkakunnan kasvistosta,
jonka Aarre tunsi lähes neliömetrin tarkkuudella.
Aarrella oli myös vaikuttava kielitaito pelkän kansakoulun
käyneeksi henkilöksi. Hän puhui, luki ja kirjoitti sujuvasti suomen ja ruotsin
lisäksi englantia, ranskaa ja viroa. Erityisesti hän kertoi pitävänsä ranskankielisestä
kirjallisuudesta. Sain kuulla näytteitä hänen kielitaidostaan, kun hän arvuutteli
minulta vironkielisiä sanontoja ja sananlaskuja. Suomalaisia sananlaskuja tämä
monipuolinen kielinero oli tallentanut c-kaseteille, joita hänellä oli kirjahyllyssään
pitkä rivi.
Eikä siinä kaikki. Aarre oli nuorempana, 1950-luvulla, kiertänyt moottoripyörällä kaikki silloiset paikkakunnat ja ottanut niistä
diakuvia. Ehdimme katsoa vain murto-osan hänen tuhansista dioistaan niinä
kertoina, kun kävin hänen luonaan.
Muutaman vuoden kuluttua entisellä kotipaikkakunnallani
käydessäni kävelin Aarren asunnolle. Ei ollut Aarre kotona, vaan koko asunto
oli vallan muussa käytössä. Myöhemmin sain tietää, että tämä vaatimaton herrasmies
oli jo siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Löysinkin toisella kertaa hautausmaan uurnalehdosta
pienen muistolaatan, jossa oli Aarren nimi. Mietin, mihinkähän olivat tämän
todellisen kulttuuri-Aarren vuosien työn tulokset joutuneet. Perillisiä hänellä
ei ainakaan ollut, sillä hän eli elämänsä poikamiehenä.
Toinen vaikuttava kohtaaminen tapahtui parikymmentä vuotta
myöhemmin Helsingissä, kun olin sijaisena itähelsinkiläisessä alakoulussa. Tapanani
oli jäädä koulupäivän jälkeen koululle valmistelemaan seuraavan päivän
oppitunteja. Toisinaan aika vierähti niin, että ehdin jututtaa liikuntasalin
iltavahtimestarina toimivaa turkkilaismiestä. Hän puhui sujuvaa suomea, sillä
hänellä oli suomalainen vaimo.
Koska minullakaan ei yleensä ollut kiire kotiin ja meillä luisti juttu hyvin, vierähti aika kuin huomaamatta. Juttelimme niitä näitä aina maailmanpolitiikasta perheasioihin - jopa henkilökohtaisista asioista. Opimme paljon toistemme kulttuureista, tavoista ja uskonnoista – hän kun oli muslimi.
Erityisen vaikutuksen tämä nuorehko perheenisä teki kerran juttutuokiomme
venähtäessä hieman tavallista pitemmäksi. Olin todennut, että kello on jo niin
paljon, että minulla alkaa olla nälkä ja pitää mennä kotiin syömään. Silloin
ystäväni kaivoi reppuaan, jossa hänellä oli eväänä kaksi täytettyä sämpylää ja
suklaalevy. Hän jakoi eväänsä tasan puoliksi kanssani. Kun ensin epäröin ottaa
vastaan tällaista odottamatonta huomaavaisuutta, sain vastaukseksi: - Ota, ota
vaan! Sinä olet veljeni!Koska minullakaan ei yleensä ollut kiire kotiin ja meillä luisti juttu hyvin, vierähti aika kuin huomaamatta. Juttelimme niitä näitä aina maailmanpolitiikasta perheasioihin - jopa henkilökohtaisista asioista. Opimme paljon toistemme kulttuureista, tavoista ja uskonnoista – hän kun oli muslimi.
Kuinka moni suomalaisista ns. kristityistä olisi jakanut
eväänsä?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)