Nyt ollaan kovasti huolestuneita lukemisen vähenemisestä ja erityisesti poikien lukuharrastuksen hiipumisesta. On käynnistetty monenlaista kampanjaa ja projektia, jotta saataisiin lapset lukemaan enemmän. Tutkijat ihmettelevät, miksi oppimistulokset koulussa ovat heikentyneet ja lasten lukuharrastus hiipunut. Minä en ihmettele. Ihmettelen enemminkin sitä, ettei ole tajuttu ilmiselviä syitä. Siihen ei tarvita massiivisia projekteja ja tutkimuksia, vaan oma kokemusperäinen tieto ja arjen havainnointi riittävät.
Jos puhutaan lasten lukuharrastuksesta, on hyväksyttävä se tosiasia, että aika on muuttunut. Lasten huomiosta kilpailee nyt useampi asia kuin vielä muutama vuosikymmen sitten. Enää ei tylsinä hetkinä tartuta ensimmäisenä kirjaan, vaan mieluummin kännykkään. Lapsille ja nuorille on monesti helpompaa, mieluisampaa ja tärkeämpää hengailla kavereiden kanssa – joko puhelimessa tai livenä – kuin lukea. Hengailla voi toki kotonakin, mutta se on mukavampaa jossain muualla poissa vanhempien valvovien silmien alta, vaikkapa kaupan nurkalla. Lienevätkö kaikki vanhemmat edes tietoisia, missä heidän jälkikasvunsa liikuskelee.
Vähän vanhemmalla nuorisolla kuvioon tulevat mopot ja mopoautot. Tekniikka ja seurustelu kiinnostavat, lukeminen ei. Sille ei yksinkertaisesti jää aikaa, koska pitää huolehtia ulkonäöstä ja olla hyvännäköinen.
Monet nuoret kaipaavat toimintaa. Lukeminen on rauhallista paikallaan oloa, mikä ei kaikkia miellytä. Energiaa nuorisolla kyllä on, mutta sitä puretaan muuhun kuin lukemiseen, kuten urheiluun, liikuntaan ja kaverisuhteisiin. Mahtuu joukkoon toki muutamia lukemisen harrastajiakin.
Lapsille ei enää lueta kotona entisaikojen tapaan. Muistelen lämmöllä, kun istuin lapsena isän sylissä ja kuuntelin, kun hän luki minulle satuja. Joitakin satuja hän osasi ulkoa. Se oli turvallinen paikka kuunnella pelottaviakin satuja, joissa kerrottiin peikoista, noidista ja syöjättäristä.
Ehkä vielä nytkin alle kouluikäinen lapsi istuu isän tai äidin sylissä ja kuuntelee aikuisen lukemaa satua tai tarinaa. Mutta kun lapsi menee kouluun, tilanne muuttuu. Vanhemmat ovat töissä, eivätkä tiedä, mitä heidän lapsensa tekee iltapäivisin koulun jälkeen. Harva lapsi viettää aikaansa kirjojen ääressä, kun kukaan ei ole valvomassa. Puhelimeenkin voi tänä päivänä vastata missä tahansa, vaikka sanoisi olevansa kotona.
Koulussa ei enää ole erillistä lukukirjaa, kuten omana kouluaikanani. Nyt kirjallisuusnäytteitä on ripoteltu äidinkielen kirjaan sinne tänne siinä toivossa, että lapsi innostuisi lukemaan koko kirjan. Sitä kutsutaan kirjavinkkaukseksi. Kirjastoissa satutunnit ovat muuttuneet kirjavinkkaukseksi. Lapset kuuntelevat, kun kirjavinkkari lukee heille näytteitä lasten- ja nuortenkirjoista. Ehkä joku tarttuu sitä kautta ”syöttiin”. Se ei kuitenkaan korvaa lukemista, jonka lapsi itse valitsee.
On myös mielenkiintoinen kysymys, miksi kaikki lastenkirjat ovat aikuisten kirjoittamia. Uskovatko aikuiset tietävänsä, millaiset jutut kiinnostavat lapsia? Kuka on se viisas, joka päättää, minkälainen teksti sopii millekin ikäluokalle? Luultavasti lapset näkevät toisten lasten kirjoittamat tekstit eri valossa kuin aikuinen. Heitä naurattavat ja itkettävät ihan eri asiat kuin aikuisia. Se, mikä aikuisen kirjoittajan mielestä on ehkä jännittävää tai mielikuvituksellista, onkin lapsen mielestä tylsää.
Sanotaan, että lukeminen kasvattaa sanavarastoa. Näin varmasti onkin, tietyin edellytyksin. Jos tekstissä on lukijalle outoja sanoja ja käsitteitä, hänen pitää jollain konstilla selvittää, mitä ne tarkoittavat. Koulussa voi kysyä opettajalta tai kavereilta, kotona vanhemmilta. Netistä tai kirjoistakin voi yrittää löytää vastauksia. Mutta mitä sanavaraston kasvattamista se on, jos joutuu vähän väliä kyselemään, mitä jokin sana tarkoittaa?
Pari esimerkkiä koulusta: oppilaat lukivat ns. pulpettikirjojaan, jokainen eri kirjaa. Hetken kuluttua oppilas kysyi: - Mitä tarkoittaa perätuhdolla? Kirjassa kerrottiin, kuinka joku istui perätuhdolla. Kerroin, että perätuhdoksi kutsutaan (soutu)veneen takaosassa olevaa istuinta. Samalla mietin, ettei kysyjä löytäisi tietoa netistä tai sanakirjoista, ellei hän tiedä, että sanan perusmuoto on tuhto. Tällä kertaa opettajan vastaus tyydytti kysyjää, ja hän jatkoi tyytyväisenä lukemista. Pian seurasi kuitenkin uusi kysymys: - Mikä on airo? Silloin mietin, että eihän kymmenvuotias voi tuntea veneen osia, ellei ole koskaan soutanut tai ollut veneessä.
Lastenkirjojen kirjoittajilla ei välttämättä ole käsitystä siitä, mitkä käsitteet ovat tämän päivän lapselle tuttuja.
Omien havaintojeni perusteella voin sanoa, etteivät oppikirjojen tekijätkään aina ole tilanteen tasalla. Tämän päivän oppikirjat ovat kyllä värikkäitä ja niissä on runsaasti kuvia, mutta teksteissä on edelleen hiomisen varaa. Esimerkiksi neljännen luokan ympäristöopin kirjassa kerrotaan samassa lukukappaleessa hyönteisistä, hämähäkeistä, muurahaisista ja selkärangattomista. Yhdessä virkkeessä todetaan, että ”myös mehiläisillä ja kimalaisilla on samanlaisia yhdyskuntia”. Uusia käsitteitä ovat mm. kuningatar (joka ei siis tarkoita ihmistä), työläinen, koiras, paritella ja seitti. Tässä on aivan liikaa käsitteitä pienen ihmisen opittavaksi. Kun ympäristöopin tuntejakin on vain kaksi viikossa, pitää olla aikamoinen fakiiri, jotta saa avattua edes osan näistä käsitteistä.
Mielestäni luetun ymmärtämisestä pitäisi olla vähintään yhtä huolissaan kuin lukemisen määrästä. Lukemisen määrä ja lukunopeus eivät korvaa luetun ymmärtämistä. Otan jälleen esimerkin koulusta. Eräässä kolmannen luokan ympäristöopin kirjassa kerrottiin, että oravan ravintoa ovat käpyjen siemenet. Kun sitten kokeessa kysyttiin, mitä orava syö, oli oppilas sitä mieltä, ettei sitä kerrottu kirjassa. Hän ei siis ymmärtänyt, että se sisältyi sanaan ravinto. Vastaavia esimerkkejä löytyy paljon jo alakoulun oppikirjoista.
Olisiko aika palata perusasioiden ääreen ja opettaa koulussa lukemista, kirjoittamista ja laskemista?
Tarinataituri 17.10.2023
