Vähän on paljon


Kirjoitin useiden vuosien ajan koulun päivänavauksia pariinkin lehteen. Nyt päivänavaukset taitavat olla historiaa, mutta niiden sisältö saattaa olla edelleen ajankohtaista. Esimerkiksi tällaisesta aiheesta kirjoitin vuonna 2007:

Internetissä nimimerkki Annikka kertoo, kuinka hänen miehensä harmitteli seurusteluaikana sitä, ettei ollut aikanaan voinut opiskella englantia. Niinpä hän tarjoutui opettamaan miehelleen englantia yhden uuden sanan päivässä. Miehen mielestä tahti olisi ollut liian hidas, joten hän ilmoitti menevänsä joskus myöhemmin kielikurssille. Nyt, kun pariskunta on ollut naimisissa jo 9785 päivää (yli 26 vuotta) ja lapsetkin ovat muuttaneet pois kotoa, mies harmittelee edelleen sitä, ettei osaa englantia. Tuolla yhden sanan päivävauhdilla hän olisi oppinut jo lähes kymmenentuhatta sanaa – ja todennäköisesti monia lauseitakin!

Emme aina huomaa, kuinka pienillä asioilla on merkitystä, kun niitä tekee säännöllisesti. Vähän kerrallaan, mutta riittävän usein, sopii ohjeeksi moneen asiaan: opiskeluun, liikuntaan, syömiseen ja vaikkapa painonhallintaan. Esim. pianonsoittoa opiskelevan on järkevämpää harjoitella pianoläksyään 15 minuuttia kuutena päivänä viikossa kuin puolitoista tuntia viimeisenä iltana ennen seuraavaa pianotuntia. Kokeeseen lukeminen kannattaa aloittaa hyvissä ajoin ja lukea pieniä jaksoja kerrallaan kuin yrittää viimeisenä iltana kahlata läpi koko koealuetta. Jos lukee pidemmällä aikavälillä, ehtii lukemaan useaan kertaan tai kertaamaan asioita. Sitä paitsi sopivan pienin annoksin hankitut tiedot ja taidot oppii paremmin ja ne säilyvät pidempään muistissa.

Vähän on pitkällä aikavälillä paljon. Esimerkiksi jos pudottaa painoaan yhden kilon kuukaudessa, laihtuu vuodessa 12 kiloa. Mutta toisaalta: jos lihoo kilon vuodessa, on 30 vuoden päästä 30 kiloa ylipainoinen! Jos lukee Raamattua luvun päivässä, saa koko Raamatun (1189 lukua) luetuksi reilussa kolmessa vuodessa. Jae päivässä (31 166 jaetta) tahtiin siihen menisi kuitenkin jo yli 85 vuotta! Uuden testamentin saisi yhden luvun päivävauhdilla luetuksi 260 päivässä eli runsaassa 9 kuukaudessa. Jos laittaa säästöön 10 senttiä joka päivä, on vuoden päästä koossa 36,50 euroa, euron päivävauhdilla summa kymmenkertaistuisi eli rahaa olisi 365 euroa.

Niin se aika kuluu, ja huomaan, etten aina itsekään ole noudattanut omia neuvojani. Mutta kieliopinnot on tullut sentään aloitettua aikaisemmin kuin esimerkissä mainittu mies. Tällä hetkellä ovat menossa venäjän ja italian kielen opiskelu työväenopistossa.

Buona serrata! - Hyvää päivänjatkoa!


  

Tiällä ollaan


Eilen vietettiin Aleksis Kiven ja suomalaisuuden päivää. On siis sopiva hetki pohdiskella rakkaan suomen kielemme murteiden rikkautta.

Olen viettänyt lapsuuteni ja nuoruuteni Varsinais-Suomessa, joten parhaiten tunnen sen alueen puhetapaa. Ennen kouluikää asuin maaseudun sydämessä Piikkiössä, josta mieleeni jäi muutama naapurin tädin käyttämä rehevä murresana ja -ilmaisu. Esimerkiksi halutessaan rauhassa miettiä jotakin asiaa hän saattoi sanoa: -Ol vai ny!, mikä siis tarkoitti "Ole hiljaa nyt!".

Samanlaiseen lyhyeen ilmaisutapaan olen törmännyt myös Uudenkaupungin ja Laitilan seudulla, jossa vakuuteltiin kuulijaa vaikkapa sanomalla: -Usk´ ny jo! eli "Usko nyt jo!".

Hauskimpia murrepohdintoja oli silloisten uusikaupunkilaisten ja laitilalaisten työkavereiden ihmettely, kun kommentoin johonkin asiaan: -Ei se munhu tepsi!. -Mikä sellainen 'munhu' (minuun) on? he kysyivät. -Mitenkäs te sitten sanoisitte? kysyin kiinnostuneena. 
-No, muuhu, kuului vastaus. Turkulainen ystäväni taas käytti muotoa 'munsse'. Vaihtelevaa on siis murre jo noinkin pienellä alueella.

Mieleeni ovat jääneet myös mustikka- ja puolukkaretket läheiseen metsään tuon alussa mainitsemani naapurin tädin kanssa. Mustikat ja puolukat olivat kyllä pikkupojallekin tuttuja, mutta sitä ihmettelin, mitä hän tarkoitti, kun mentiin "kraakunvarsia" keräämään. Asia selvisi, kun täti näytti, miten hän näppärästi teki variksenmarjan varvuista luutia. Kraakunvarret olivat siis variksenmarjan maavarsia.

Jo lapsuusajoilta ovat tuttuja myös mm. sanat kännä ja kräki. Ensin mainittu tarkoittaa Turun murteessa pientä itikkaa tai ötökkää, kuten kovakuoriaista. Pohjanmaalla itikoilla taas tarkoitetaan jotakin ihan muuta eli lehmiä.

Entä mikä on kräki? Sitä ei tiennyt yksikään uusmaalainen työtoverini - eivätkä kaikki nuoremmat turkulaisetkaan. Muuan Salon seudulla vaikuttaneen maaseutukoulun rehtorin kertoma tapaus valaissee asiaa. Hän kertoi, että kun aikoinaan yksi ekaluokkalainen opetteli tavaamaan, hän tavasi: "Är-rii ri, äs-uu -su, krä-ki." Hänelle risu oli aina ollut kräki, eikä se siitä tavaamalla muuksi muuttunut.

Savon murre se vasta hauskaa on. Eipä ihme, että sanotaan vastuun siirtyvän kuulijalle, kun savolainen avaa suunsa. Mutta se onkin sitten jo toinen juttu! Toteanpa vaan lopuksi, että

"Tiällä ollaan!" sanoi savolainen, kun autolla ojaan ajoi.








Ei hamppareita pöytään, kiitos!

Odottelimme ystäväni kanssa hampurilaisateriaamme kuuluvia hampurilaisia, jotka luvattiin tuoda pöytään. Hetken odottelun jälkeen iloinen ja reipas nuori tarjoilija toikin annoksemme sanoen: "Tässä teidän hampparinne, olkaa hyvät! Hyvää ruokahalua!"


Mikael Agricola, 
suomen kielen "isä"
En malttanut olla kysymättä tuolta nuorelta, tiesikö hän, mitä sana "hamppari" oikeasti tarkoittaa. Ei tiennyt. Kerroin, että minun nuoruudessani hampparilla tarkoitettiin toimetonta ns. laitapuolen kulkijaa. Valaisin asiaa vielä esimerkillä: eräässä vanhassa laulussakin kerrotaan, kuinka "kevät toi rannoille hampparin" - eikä kyseessä todellakaan ollut hampurilainen.

Tarjoilijatyttö oli ihmeissään. Hän ei ollut kuullutkaan tuosta. Kiitti kuitenkin saamastaan uudesta tiedosta. Minä puolestani iloitsin siitä, että sain paikata yhden ihmisen tiedollista aukkoa sivistyksessä. Oikeastaan ystävälläni ja minulla oli suorastaan hauskaa spekuloidessa, millaista ruokailumme olisi ollut, jos pöytään todella olisi tullut pari hampparia. Ei ehkä niinkään mukavaa.

Maailmaa muuttuu, saattaisi joku sanoa. Niinpä, ja suomen kielikin näyttää muuttuneen lyhemmäksi ja köyhemmäksi. Kun aikaisemmin oltiin huolissaan anglismista, englanninkielisten sanojen ja ilmaisujen tunkeutumisesta suomen kieleen, voisi nyt olla hyvällä syyllä huolestunut lisääntyneistä puhekielisistä lyhenteistä. Erityisesti -ri -loppuisia lyhenteitä tuntuu nykykielessä olevan pilvin pimein, esimerkkinä vaikka tuo hampurilaisesta tullut hamppari.

Lapset lukevat Akkaria, vähän varttuneemmat Turkkaria tai Hesaria. Telkkarista voi katsoa jännäreitä tai Maikkarista Salkkareita. Joskus tulee myös länkkäreitä. Mainostauolla ehtii käydä kylppärissä tai syödä voikkarin. Leffan aikana maistuvat popparit, miksei pannarikin. Lotossa voi hyvällä onnella saada täkärin - tai huonolla onnella sydärin. Jotkut matkustavat voittamillaan Viikkarin lahjakorteilla.

Eskarista se koulutie monilla alkaa. Koululainen katsoo jo päivän tunnit lukkarista, vaihtaa vaatteet pukkarissa, kirjoittaa lyijärillä tai läppärillä, ihan sama. Tukkarissa voi saada lisäopetusta, elleivät asiat ole jääneet mieleen tunnilla. Opettaja voi pitää pistarit, joten kannattaa lukea läksyt, vaikkei hikari olisikaan. Raivaria ei kannata saada, vaikka saisi huonon torkkarin, muuten voi tulla kauhea hedari. Viimeistään ylppäreissä voi sitten näyttää osaamisensa. Ennen sitä juhlitaan kuitenkin penkkareita. Riparin voi suorittaa myös leirimuotoisena ja asevelvollisuuden sivarina.

Jos ei ole onnistunut saamaan töitä tai on saanut loparit, kannattaa ilmoittautua työkkärissä. Asua voi mukavasti vaikkapa rivarissa, jossa on tietysti ainakin olkkari, kylppäri ja kodari. Olkkarissa on kiva nukkua päikkärit. Työpaikalta löytyy ehkä neukkari, varsinkin jos pitää tehdä soppareita ja mukana on toimari ja assari. Töihin kannattaa mennä terveellisesti fillarilla.

Oliko vielä kyssäreitä?

Pilkun viilausta



Lohjalaisia sananlaskuja 
Lohjan pääkirjaston ikkunoissa
Lapsena ihmettelin, kun jotakin ihmistä kutsuttiin pilkun viilaajaksi. Oliko se kenties jokin ammatti? Tiesin kyllä, millainen työkalu viila on ja miten sitä käytetään. Puun, metallin ja kynsienkin viilaaminen olivat tuttuja asioita, mutta ei pilkun viilaus. Miten ihmeessä pilkkua voi viilata? Myöhemmin asia on toki hieman auennut, mutta opiskeltavaa siinä riittää vieläkin. Viilaamisen tarvetta tuntuisi olevan kovastikin, kun nykytekstejä lukee tai kuuntelee. Nyt ei tunnuta edes tietävän, mikä pilkku on, puhumattakaan siitä, miten sitä pitäisi käyttää.

Muutama esimerkki pilkun väärinkäytöstä. Moni aloittaa sähköpostiviestinsä oikeaoppisesti tervehdyksellä ja isolla alkukirjaimella. Hei, … Mutta miksi ihmeessä laitetaan tervehdyksen jälkeen pilkku ja sen jälkeen taas iso alkukirjain? Meille varttuneemmille opetettiin jo koulussa, että tervehdyssanan jälkeen tulee huutomerkki eikä pilkkua. Hei! Moi! Päivää! Huudahduksissa ja toivotuksissa käytetään niin ikään huutomerkkiä: Varo! Anteeksi! Paljon onnea!

Viimeistään viestin lopussa on sitten seuraava pilkkuvirhe: Terveisin, se ja se. Mistä alkaen terveisin -sanan jälkeen on laitettu pilkku? Ei siihen tarvita pilkkua. Pelkkä Terveisin ja oma nimi riittävät. Ilman pilkkua.

Usein törmää myös siihen, että pilkkua käytetään pisteen sijasta. Pilkku ei ole mikään pisteen korvike, vaikka molemmat ovatkin lukijalle merkkejä tekstin rytmittämisestä ja pienestä tauosta. Kaunokirjallisessa tekstissä runsaan pilkun käytön voisi vielä ymmärtää, mutta ei asiatekstissä, kuten sanomalehdessä. Mutta taitaakin olla päinvastoin: kaunokirjallisuudessa pilkkuja on karsittu ja muissa teksteissä ”pilkutuskone” on käynyt tasaiseen tahtiin? Pilkkuja heitellään sinne tänne, kun se on niin kivaa!

Luulenpa, että suurin syyllinen nykyiseen tilanteeseen on englannin kieli. On niin hienoa osata englantia, että oman äidinkielen vaaliminen unohtuu. Englannissa monet kieliopillisesti meille vieraat ilmaisut ovat arkipäivää, kuten se, että kirjeen alkuun ja loppuun laitetaan pilkku tervehdyksen jälkeen, kuukaudet ja viikonpäivät kirjoitetaan isolla alkukirjaimella, otsikoissa ja toivotuksissa jopa kaikki sanat isolla. Ihmekös tuo, jos pieni ihminen menee sekaisin.

Minä aion kyllä jatkossakin vaalia suomen kielen oikeakielisyyttä. Olen myös selkokielisyyden  kannattaja. Tingin näistä periaatteista vain äärimmäisissä olosuhteissa: jos kynästä loppuu muste eikä toimivaa kynää ole saatavilla, käsi on loukkaantuneena paketissa tai tietokoneen näppäimistö jumissa. No, ehkä joskus saatan tinkiä periaatteistani myös huvin vuoksi. Mutta se onkin kokonaan toinen juttu.