Leluja ennen ja nyt

Viisaat ovat sanoneet, ettei ole mitään uutta auringon alla. Tämän olen huomannut myös omassa työssäni. Jo kauan sitten keksittyjä ideoita esitellään uusina asioina, ehkä vain hiukan muunneltuina. Moni tämän päivän "uutuus" on keksitty jo vuosikymmeniä sitten. Otetaanpa muutama esimerkki.

Potkulautailu eli scoottaus (skuuttaus) on kovasti nuorison suosiossa. Potkulautaa ei enää juuri käytetä perinteiseen tapaan kulkuvälineenä, vaan enemmänkin temppuiluun asfaltoiduilla pihoilla ja jalkakäytävillä. Sähköpotkulaudalla pääsee liikkumaan reipasta pyöräilyvauhtia lähes äänettömästi, mikä ei jalankulkijoiden kannalta ole hyvä asia. Potkulautaa ei liioin kutsuta potkulaudaksi, vaan hienommalla nimellä scootti (äännetään skuutti) ja sillä temppuilua skuuttaamiseksi. Skuuttaus on tullut jo haastajaksi rullalautailulle eli skeittaukselle.

Potkulauta ei kuitenkaan ole tämän päivän keksintö. Muistan nähneeni potkulautoja jo omassa lapsuudessani, noin puoli vuosisataa sitten, tosin enemmän elokuvissa kuin kaduilla. Potkulaudan ja polkupyörän edeltäjä, potkupyörä, keksittiin jo noin kaksisataa vuotta sitten Saksassa. Sen pohjalta syntyi aikojen kuluessa polkupyörä, jonka kehityskulku on edennyt nykyisiin maasto- ja sähköpolkupyöriin.

Eipä ole liitokiekon eli frisbeen heittokaan uutta. Wikipedia kertoo, että liitokiekon historia alkaa jo 1870-luvulta, jolloin yhdysvaltalainen William Russel Frisbien piirakkatehdas alkoi myydä tuotteitaan peltisissä vuoissa. Asiakkaat huomasivat, että tyhjät vuoat lensivät hyvin, ja pian niitä alettiin heitellä kampuksilla.

Yhdysvaltalainen keksijä Walter Frederick Morrison kehitteli liikekumppaninsa Warren Franscionin kanssa ideaa lentävästä lautasesta ja he toivat vuonna 1948 markkinoille muovista valmistetun version. Morrison jatkoi kehittelytyötä yksin ja toi vuonna 1955 markkinoille uuden mallin nimellä Pluto Platter. Hän myi keksintönsä oikeudet yritykselle, joka aloitti liitokiekkojen massatuotannon pari vuotta myöhemmin. Tuotteen nimeksi vakiintui silloin Frisbee.

Itse heittelin pikkupoikana kavereideni kanssa pienen silakkaämpärin muovikantta, joka osoittautui oivalliseksi ”liitokiekoksi”. Silloin en vielä tiennyt, että ”purkinkansien” heittelystä voisi joskus tulla suosittu harrastus. En ole testannut, vieläkö nykyisten silakkaämpärien kannet toimisivat liitokiekkoina.

Sitä vastoin lapsuudessani suosittua urheiluvälinettä tai lelua, kengurukeppiä, en ole nähnyt vuosikymmeniin. Kengurukeppi oli pystysuora t:n mallinen metallitanko, jossa tangon ympärillä oli alimpana voimakas kierrejousi ja sen yläpuolella molemmin puolin metalliset jalansijat. Ylhäällä oli eräänlainen ohjaustanko, josta pidettiin kiinni kengurukepillä hyppiessä. Kypäriä ei silloin tunnettu tai käytetty sen paremmin pyöräillessä kuin potkulaudalla tai kengurukepillä liikkuessakaan. Ehjänä kuitenkin säilyttiin.

Yksi maailman vanhimmista ja tunnetuimmista leluista on jojo, tuo legendaarinen kahdesta pyöreästä, yhteen liitetystä muovi- tai puukiekosta ja narusta tehty temppuväline. Jojot olivat nuorison suosikkileluja 1970-luvulla, ja ne nousivat väliaikaisesti uuteen suosioon 1990-luvun alussa, jolloin Suomessa koettiin varsinainen jojovillitys. Tunnettuja jojotemppuja olivat muun muassa virveli ja kävelevä koira. Nyt jojot ovat jo vaipuneet lähes unohduksiin, mutta Ylen Elävästä Arkistosta löytyy vielä kiinnostavia dokumentteja jojoista.

Muutamia vuosia sitten fidget spinnerit eli sormihyrrät olivat lasten suosikkileluja. Ne olivat tuttu näky varsinkin alakoululaisten käsissä. Spinneri on tavallisesti muovista valmistettu, helposti taskuun mahtuva lelu, eräänlainen hyrrä, jossa on kolme ”siipeä” ja niiden keskellä sormen mentävä reikä. Spinnerin rei’issä on laakeri, jonka avulla hyrrää voi pyöritellä sormen ympäri. Kalliimmissa malleissa oli lisävarusteena vilkkuvat ledivalot. Spinneri oli tarkoitettu varsinaisesti stressileluksi, ja sellaiseksi se sopikin hyvin, koska sen käyttämisestä ei juuri syntynyt ääntä. Nyt on spinnereidenkin aika ohi.

Mitähän seuraavaksi keksitään?

 Tarinataituri 30.5.2021

Pyryharakka ja muita taide-elämyksiä

Eurovision laulukilpailut ovat monelle kevään odotettu kulttuurielämys. Suomi menestyi hienosti tämän vuoden kilpailussa sijoittuen kuudenneksi. Samaan sijoitukseen ylsi aikoinaan Marion Rung vuonna 1973 kappaleella Tom tom tom. Sitä ennen Suomen sijoitukset ovat olleet muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta pistesijojen häntäpäässä. Todellinen jättipotti Suomelle kolahti vuonna 2006, kun Lordi nappasi voiton Hard rock hallelujah -kappaleellaan kaikkien aikojen piste-ennätyksellä.

Euroviisuissa on tapahtunut paljon muutoksia sen 65-vuotisen historian aikana niin lauluissa, esiintymisessä, pisteiden laskemisessa kuin osallistumisoikeudessakin. Laulut ovat muuttuneet melodisista iskelmistä ja hillitystä esiintymisestä räväkkään lavashow’hun, joissa riittää liikettä, värejä, valoja, kimalletta ja meteliä. Välillä tuntuu, että seurataan voimistelua tai sirkustemppuja musiikin – ja varsinkin sanoitusten – jäädessä taka-alalle. Viime vuosilta ei ainakaan itselleni ole jäänyt Euroviisuista mieleen tarttuvia melodioita tai sanoituksia.

Myönnän, etten ole erityinen Euroviisu-fani. Ymmärrän, että kisat ovat monille mukavaa viihdettä ja artisteille merkittävä ponnahduslauta julkisuuteen, mutta itselleni on samantekevää, kuka voittaa. Oli toki hienoa seurata vuoden 2006 pistelaskua, kun maa toisensa jälkeen antoi Suomelle maksimipisteet.

Minulle klassinen musiikki ja kuvataide tarjoavat suurempia elämyksiä. Erityisesti niin sanottujen vanhojen mestareiden taideteokset kiinnostavat. Niissä riittää kerta toisensa jälkeen ihmeteltävää. Joku on sanonut, että realistisen taiteen tie päättyi siihen, kun valokuvaus keksittiin. Onneksi asia ei ole niin. Vaikka realismi, naturalismi ja romantiikka ovat taidesuuntauksina jo taidehistoriaa, eivät ne ole valokuvauksen myötä mihinkään kadonneet, vain välineet ovat muuttuneet. Valokuvakaan ei tänä päivänä kuvaa luotettavasti todellisuutta, koska valokuvaa voi muokata mielin määrin.

Ihailen vanhojen mestareiden maalauksia, joista näkee, mitä ne esittävät. Vaikka katsoja näkee heti ensi silmäyksellä, mitä kuvassa on, teosten lähempi tarkastelu antaa pohdinnan aiheita.

Miten taiteilija on sen aikaisilla välineillä saanut kohteensa niin elävän näköiseksi? Kuinka monta työtuntia ja taitavaa siveltimen vetoa onkaan tarvittu, jotta koivun runko ja yksittäiset puun lehdet, auringossa kimaltelevan lammen vesi tai henkilön kasvot on saatu taiteilijan näkemyksen mukaisiksi! Miten taustalla näkyvä järvi, metsä, viljapelto, lumi tai kallio on saatu maalattua valokuvamaisen tarkasti ilman valokuvaa? Tai kuinka mökin ikkunasta loistava öljylampun valo kajastaa pihan lumihangesta aidon oloisesti? Malleina olleet ihmisetkään tuskin ovat pysyneet tuntikausia liikkumatta, joten taiteilija on joutunut täydentämään teostaan muistikuvien ja mielikuvituksen avulla.

Vaikuttavaa on myös pikkutarkkuus, jolla vaikkapa von Wrightin veljekset ovat maalanneet kasvi- ja eläinkuvansa. Ne kelpaavat tarkkuutensa ansioista edelleen eläin- ja kasvikuvastojen aineistoksi.

Entäpä Akseli Gallen-Kallelan Akka ja kissa -maalaus vuodelta 1885? Teoksesta välittyy 1800-luvun vaatimaton ja rauhallinen maalaistunnelma. Kuvassa esiintyvän naisen ahavoituneista käsistä ja jaloista voi päätellä hänen tekevän raskasta ruumiillista työtä. Ehkä tuo kissa on hänen läheisin ystävänsä, jolle hän voi kertoa asioitansa? Mielenkiinto teosta kohtaan lisääntyy, kun saa selville, missä teos on maalattu (Salon seudulla) ja miten taiteilija on päätynyt valitsemaan kohteensa.

Kuluvan vuoden keväällä ja kesällä on Ateneumissa näytteillä yhden kansainvälisen mestarin, Ilja Repinin teoksia. Yhdessä näytteillä olevissa tauluissa on taiteilijan 10-vuotias tytär keinumassa. Taiteilija on antanut teokselle nimen Pyryharakka. Mietin, miksi taiteilija oli antanut taululleen tuollaisen nimen. Oliko hänen tyttärensä pyryharakka? Muistan jo lapsuudestani, että jotain vilkasta tyttöä saatettiin kutsua pyryharakaksi. Sitä se Wikipediankin mukaan tarkoittaa. Minä en siis voi olla pyryharakka. Aion kuitenkin mennä katsomaan Pyryharakkaa ja muita mestaritaiteilijan teoksia.

 

Tarinataituri 23.5.2021

Raha ei ratkaise

Iltapäivälehden nettisivuilla esiteltiin maailman rikkaimpien ihmisten luksuskoteja. Niitä oli moneen lähtöön: yksityinen linna Ranskan maaseudulla, ekoasunto omalla saarella Havaijilla ja luksusasunto pilvenpiirtäjän ylimmissä kerroksissa Intiassa. Lisäksi näillä multimiljardööreillä on asuntoja eri puolilla maailmaa.

Talouslehti Forbes on laatinut listan maailman rikkaimmista ihmisistä. Listan ykkösenä on verkkokauppa Amazonin omistaja Jeff Bezos, jonka omaisuuden arvoksi lehti on arvioinut 146 miljardia euroa. Kakkosena on Teslan ja SpaceX:n omistaja Elon Musk noin 124,5 miljardin euron omaisuudellaan. Vielä listan viimeisenkin, intialaisen teollisuuspohatan Mukesh Ambanin, omaisuus arvioitiin lähes 70 miljardin suuruiseksi.

Yhteensä näiden kymmenen rikkaimman omaisuuden arvoksi tulee noin 950 miljardia (950 000 000 000) euroa. Jos tuo summa jaettaisiin tasan kaikkien maailman noin 7 miljardin ihmisen kanssa, saisi jokainen noin 135 euroa. 

Aiemmin lehdissä on kerrottu, että brittiläisen avustusjärjestö Oxfamin laskelmien mukaan puolet maapallon väestöstä (eli noin 3,5 miljardia) omistaa saman verran kuin maailman 85 rikkainta yksityishenkilöä eli noin 1 250 miljardia euroa (1,25 biljoonaa euroa). Nämä maailman rikkaimmat ihmiset mahtuisivat hyvin yhteen kaksikerroksiseen bussiin.

Oxfamin mukaan maailmassa oli jo vuonna 2014 kaikkiaan 1 426 ihmistä, joiden omaisuus ylittää miljardi dollaria eli noin 740 miljoonaa euroa. Heidän omaisuutensa yhteenlaskettu arvo oli noin 3,9 biljoonaa euroa (5,4 biljoonaa dollaria). Jos tuo summa jaettaisiin tasan maailman köyhimmille 3,5 miljardille ihmiselle, saisi jokainen reilut 1 500 euroa.

Monet ovatkin syystä huolissaan maailman tulonjaon epätasaisuudesta sekä rikkaiden ja köyhien välisen kuilun syvenemisestä. Toisaalta: tuloeroja on aina ollut ja tulee varmaan olemaankin niin kauan kuin maapallolla on ihmisiä. Aina on ollut rikkaita ja menestyviä, köyhiä ja osattomia, isäntiä ja orjia. 

Jos tuo kuvitteellinen omaisuuden tasajako toteutettaisiin, en usko, että kaikki silti olisivat onnellisia. Köyhä ei välttämättä osaisi elää viisaasti, jos saisi äkillisesti paljon rahaa, mutta moni rikas on ehkä aloittanut omaisuutensa kokoamisen köyhänä ja tietää myös, millaista on köyhän elämä. Eri asia sitten on, muistaako tai haluaako hän sitä muistella.

Luin jostain jo vuosia sitten, että jos maailman sata rikkainta antaisi yhden prosentin eli sadasosan omaisuudestaan hyväntekeväisyyteen, voitaisiin tuolla summalla tarjota koulutus kaikille kehitysmaiden lapsille ja hävittää malaria maailmasta. Eikä tuo yhden prosentin omaisuuden ”luovutus” tuntuisi näillä rikkailla missään. Miksi näin ei sitten tapahdu, onkin pohdinnan arvoinen juttu.

Kyllä rikkaat tekevät rahoillaan myös hyvää. He tarjoavat työn ja toimeentulon jopa tuhansille ihmisille ja antavat rahaa hyväntekeväisyyteen. Esimerkiksi Microsoftin perustajan Bill Gatesin kerrotaan antaneen jättiomaisuudestaan seitsemän miljardia euroa (7 000 000 000 €) koronan voittamiseen. Tosin se ei yli sadan miljardin euron varallisuudessa tunnu paljoakaan.

Suomessa asuu tutkimusten mukaan maailman onnellisin kansa. Onnellisuus ei kuitenkaan perustu omaisuuden määrään, vaan aivan muihin tekijöihin. Suomalaiset arvostavat rauhaa, turvallisuutta, puhdasta luontoa ja hyviä ihmissuhteita. Näitä asioita ei voi rahalla ostaa, vaikka rahaakin nykyelämässä toki tarvitaan ja sillä voi moniin asioihin vaikuttaa. 

Uskon, että elämänasenne vaikuttaa onnellisuuden kokemiseen kaikkein eniten. Köyhäkin voi olla elämäänsä tyytyväinen ja rikas onneton, mutta äärimmäisestä köyhyydestä, nälästä tai sodasta tuskin kukaan voi sanoa nauttivansa. 

On onneksi monia keinoja auttaa hätää kärsiviä lähimmäisiämme. Vaikka maailma tuskin koskaan tulee muuttumaan tasa-arvoiseksi ja oikeudenmukaiseksi, on se kuitenkin hyvä tavoite. ”Hyvä antaa vähästään, paha ei paljostakaan”, sanoo vanha sananlasku. Toivottavasti kuulumme niihin hyviin, jotka haluavat jakaa yltäkylläisyydestään niille, joilla ei ole mitään.

Paikkarin torppa

Mustion linna

Tarinataituri 15.5.2021

 

Työtä, lepoa ja virkistystä

Olen aina ihmetellyt, miten jollain voi tulla niin sanotusti aika pitkäksi. Vaikka olisi työtön tai eläkeläinen, tarjolla on vaikka mitä harrastuksia, suuri osa niistä jopa ilmaisia.

Ulkona luonnon helmassa liikkuminen on terveellistä, ilmaista ja virkistävää. Kunto kohenee, paikallistuntemus lisääntyy ja mieli virkistyy. Ainakin itse olen monesti saanut uusia ideoitakin kävelylenkillä.

Myös lukeminen on monella tavalla hyvä harrastus. Lukemalla voi rentoutua, opiskella uusia asioita ja rikastuttaa sanavarastoa. Ääneen lukemalla voi viihdyttää toisiakin. Kirjastosta voi lainata monipuolista lukemista, katsottavaa ja kuunneltavaa. Siellä voi lukea lehtiä ilmaiseksi, jos ei halua tilata niitä itselleen. Menemällä lähikirjastoon kävellen voi kätevästi yhdistää liikunnan ja kulttuurin.

Jos haluaa tai pitää kuluttaa aikaansa kotona, on siinäkin monia vaihtoehtoja. Leipomisesta ja ruuanlaitosta saattaa aktiiviselle harrastajalle tulla suorastaan intohimo. Kotitöistäkin, kuten siivouksesta, tiskaamisesta ja pyykinpesusta saa iloa, kun ajattelee niiden positiivista lopputulosta: siisti, puhdas ja viihtyisä koti.

Piha ja puutarha tarjoavat varsinkin omakotiasukkaalle runsaasti puuhaa kaikkina vuodenaikoina. Talven lumityöt ovat mitä parhainta hyötyliikuntaa, kuten kevään, kesän ja syksyn puutarhatyötkin. Niiden jälkeen voi rentoutua vaikka saunan lauteilla, takkatulen tai hyvän ruuan ääressä mahdollisesti vielä hyvässä seurassa.

Jos sää tai vuorokaudenaika ei houkuttele ulkoiluun, voi netin ihmeellisen maailman kautta harrastaa melkein mitä vain lukemisesta, kirjoittamisesta ja elokuvien katselusta opiskeluun tai vaikkapa karaokelauluun, puhumattakaan somettamisesta. Jos on halua ja varaa maksaa harrastuksistaan, valikoima laajenee entisestään.

Liiasta harrastamisesta voi kuitenkin tulla stressiä. Muistan, kuinka kerran eräs alakoululainen luetteli harrastuksiaan. Niitä oli niin paljon, että hänelle jäi vain yksi ”harrastusvapaa” päivä viikossa.

Tuttava rehtoripariskunta ratkaisi ajankäyttöongelmansa jakamalla päivänsä kolmeen osaan: kahdeksan tuntia työtä, kahdeksan lepoa ja kahdeksan vapaa-aikaa. Tämä kolmijako on aikoinaan työväenliikkeen lanseeraama malli, mutta se sopii myös kiireiselle nykyihmiselle. Elämässä on muutakin kuin työ.

Kahdeksantuntinen työpäivä ja viisipäiväinen työviikko on ollut voimassa jo vuosikymmeniä, 1960-luvun puolivälistä alkaen. Vapaa-aika on lisääntynyt, mutta ihmiset eivät taida sittenkään olla sen onnellisempia kuin ennen. Nyt ongelma on siinä, miten viettäisi vapaa-aikaansa.

Nykykoululaisille oli yllätys, kun kerroin, että vuoteen 1971 asti koulua käytiin myös lauantaisin. Lauantaina koulupäivä oli lyhyempi, se kesti korkeintaan klo 13 asti. Vasta lauantai-illasta alkoi viikonloppu. Tosin silloisessa kalenterissa viikkokin alkoi sunnuntaista ja päättyi lauantaihin. Kesälomaa oli koko kesä-, heinä- ja elokuu. Silloin ei ollut syyslomaa, mutta kylläkin joululoma ja hiihtoloma, kuten nytkin. Mielipiteitä kysyessäni kukaan ei kuitenkaan olisi halunnut vaihtaa nykyisiä ”pitkiä” viikonloppuja lauantaikoulupäiviin ja entisenlaiseen pidempään kesälomaan, jos valita saisi.

Tarinataituri 8.5.2021