Tyhjää puhetta

 - Joo, elikkä, totanoi, siis… aloitti nuorimies maastopyörien esittelyn eräässä televisio-ohjelmassa. 

En tiedä, häiritsikö muita katsojia tuo aloitus, jossa puhuja ei oikein tuntunut tietävän, mitä sanoisi. Oliko hän niin valmistautumaton esitykseensä, että tarvitsi hiukan lisäaikaa miettimiseen vai oliko hänellä niin paljon tietoa, ettei tiennyt, mistä aloittaisi? Ehkä molempia. 

Tuosta parinkymmenen vuoden takaisesta polkupyöräesittelystä on televisio-ohjelmien taso mielestäni vain huonontunut – sekä sisällön että kielen suhteen. Ohjelmantuottajien erityisessä suosiossa näyttävät nyt olevan keskusteluohjelmat, talk showt, joissa yksi tai useampi henkilö keskustelee juontajan kanssa jostain ajankohtaisesta aiheesta. Useimmiten näissä puheohjelmissa istutaan ringissä ja mukana on ”asiantuntijoita”, joilla on – tai ainakin pitäisi olla – syvällisempää tietämystä keskusteltavasta aiheesta. Kamera kiertää vierailijoiden keskuudessa, kun yksi kerrallaan vastaa tai kommentoi toimittajan esittämään kysymykseen. Usein joudun tuollaista ohjelmaa seuratessani harmistuneena toteamaan, että eipä ollut asiantuntijalla mitään uutta kerrottavaa eikä ohjelma tarjonnut uusia näkökulmia, kerrataan vain samoja asioita ja esitetään spekulaatioita siitä, miten asiat voisivat olla. Tulevaisuudesta ei edes asiantuntija voi sanoa mitään varmaa. Yhtä hyvin voisi kysyä ennustajaeukolta. Mutta ilmeisesti tällaisia tylsiä keskusteluohjelmia on helppoa ja halpaa tehdä, ja me suomalaiset kaipaamme asiaan kuin asiaan jonkun auktoriteetin vahvistuksen. Tai niin meille ainakin halutaan uskotella. 

Toinen silmiinpistävä – tai pitäisikö sanoa korviin kuuluva – piirre on kielen köyhtyminen television asiaohjelmissa, poikkeuksena Antero Mertarannan kaltaiset kokeneet urheiluselostajat. Hänessä yhdistyvät sekä asiantuntemus, puheen selkeys, nopeus että kielellinen nokkeluus. Varmaan juuri siksi monet kuuntelevatkin mielellään hänen selostustaan. 

Monissa muissa ohjelmissa, erityisesti jotakin kilpailusuoritusta arvioitaessa, on jo melkein kliseeksi muodostunut sana ”mieletön”. Esitys on ”mielettömän” hyvä, esiintyjä on ”mieletön” tai jopa koti voi olla ”mielettömän upeasti” sisustettu. Tosiasiassa vain ihminen voi olla mieletön, ei mikään esine tai asia. Ennen mielettömällä tarkoitettiin mielenvikaista, hullua, mutta nyt sillä on vallan eri merkitys. Ehkä asia kirkastuisi paremmin, jos käyttäisi mielettömän tilalla sen synonyymia järjetön. Kukaan esiintyjä ei varmaan haluaisi olla ”järjetön”. Ai niin, tietääköhän jokainen, mikä on synonyymi, vai pitäisikö käsitettä hieman ”avata”, kuten muoti-ilmaisu kuuluu? 

Mutta on niitä tyhjiä sanoja meidän ”tavistenkin” kielenkäytössä. Yksi tällainen lausahdus, jota itsekin tulee joskus käytetyksi enempiä ajattelematta, on: - Tulkaa joskus käymään!

Toinen samanveroinen on: - Sano terveisiä!

Näitä molempia käytetään tavallisesti keskustelun lopussa silloin, kun pitkästä aikaa tavataan joku tuttava vaikkapa ostosmatkalla tai kadulla. Molemmat lauseet kuulostavat hyviltä, mutta jäävät usein sisällöltään vain tyhjiksi sanoiksi. Mitä hyötyä on kutsua käymään, jos sopivaa aikaa ei tunnu koskaan löytyvän tai jos toinen osapuoli ei ole kiinnostunut pitämään yhteyttä? Terveistenkin perille meno riippuu viestinviejän muistista ja tahdosta. 

Tiesitkö muuten, mitä Elias Lönnrot tarkoitti suomenkielisiä sanoja keksiessään sanalla ”tyhjykkä”? Se oli Lönnrotin ehdotus numerolle nolla. Soikea ”rinkula”, jonka sisällä on pelkkää tyhjää eli ei mitään. Tyhjykkä olisi aika kuvaava ilmaisu myös terveisille, jotka eivät mene perille tai kylään kutsulle, joka ei koskaan johda vierailuun. 

Tarinataituri 18.6.2022

Kiellettyjä leikkejä

Kesän äänet, tuoksut, vehreys, lämpö ja valoisuus tuovat mieleen lapsuuden kesät. Vaikka koulua käytiin silloin myös lauantaisin, kesä tuntui pitkältä, kun koko kesä-, heinä- ja elokuu oli lomaa. Siinä ehti tehdä kaikenlaista, sekä luvallista että luvatonta.

Uintireissut kuuluivat lämpimien kesäpäivien luvalliseen ohjelmaan. Lapsuuteni asuinkunnassa ei juuri ollut järviä, joten uimassa käytiin hiekkakuopalla. Se olikin varsin suosittu uimapaikka. Sinne mentiin useimmiten polkupyörällä, vaikka matkaa oli useampi kilometri. Aikuisia ei tarvittu valvomaan lasten uintia, uimavalvojasta puhumattakaan. Mutta hauskaa oli, eikä kukaan onneksi hukkunut.

Kesällä oli kiva pyöräillä. Pyörämatkat kavereiden kanssa suuntautuivat toisinaan kaatopaikalle, jonne siihen aikaan pääsi helposti, kun ei ollut portteja, aitoja eikä valvojaa. Sieltä etsittiin tyhjiä metallisia suihkepulloja, joita sitten heitettiin jätekasassa palavaan tuleen. Hetken odottelun jälkeen nuo suihkepullot poksahtivat rikki kuumuudessa. 

Astetta vaarallisempia olivat retket ampumaradalle. Kun ketään ei näkynyt paikalla, keräsimme pienoiskiväärin hylsyjä ja otimme ne mukaamme. Hylsyt täytimme tulitikun päillä ja naputtelimme vasaralla hylsyn reunan umpeen. Sen jälkeen laitettiin tuo täytetty hylsy ison kiven päälle ja pudotettiin toinen iso kivi sen päälle. Näistä omatekoisista ”pommeista” kuului laukausta muistuttava terävä paukahdus. 

Vähintään yhtä vaarallisia olivat omatekoiset aseet. Yksinkertaisin niistä oli puhallusputki, joka oli helppo tehdä sopivanpaksuisesta koiranputkesta. Ammuksina toimivat herneet, syyskesällä pihlajanmarjat. Joka poika osasi valmistaa myös ritsan polkupyörän sisäkumista ja oksanhaarasta. Ammuksina käytettiin pieniä kiviä. Näppärimmät kaverit tekivät taskuun mahtuvan ritsan rautalangasta ja kuminauhasta. Sillä ammuttiin paksusta kuparilangasta tehtyjä u-kirjaimen muotoisia ammuksia, joita kutsuttiin aspeiksi. Onneksi meille ei ritsojen kanssa sattunut suurempia haavereita. Yleensä ammuimme tarkkuutta tyhjiin peltipurkkeihin tai muihin liikkumattomiin kohteisiin.

Jousipyssyä ei tarvinnut tehdä itse, sillä sellaisen sai urheiluliikkeestä muutamalla kympillä. Kaari oli tehty taipuisasta umpinaisesta teräsputkesta, jousi paksusta siimasta. Nuolet olivat puisia ja metallikärkisiä. Ihmeellistä, että sellaisten myynti edes oli sallittua lapsille. Jousipyssylläkin ammuttiin tarkkuutta peltipurkkeihin, maalitauluihin tai puunrunkoihin. Teräväkärkinen nuoli lävisti helposti peltipurkin. Voi vain kuvitella, miten pahaa jälkeä olisi syntynyt, jos jousella olisi ampunut elävää kohdetta. Niin emme onneksi tehneet. Mutta sen sijaan tuli useamman kerran kokeiltua, kuinka korkealle nuolen saa lentämään. Kun ampui suoraan ylöspäin, hävisi nuoli välillä silmänkantamattomiin. Ei silloin tullut mieleen, että se, mikä menee ylös, tulee myös alas ja kovalla vauhdilla. Säästyimme kuitenkin vammoilta tässäkin.

Urheiluliikkeessä oli myytävänä muutakin pikkupoikaa kiinnostavaa. Sain muistaakseni joulu- tai syntymäpäivälahjaksi toivomani kemistin välineet. Pakkaus sisälsi käyttöohjeiden lisäksi pieniä lasisia koeputkia ja erilaisia kemikaaleja kuparisulfaatista rikkiin. Mukana oli myös rautajauhetta ja magnesiumnauhaa. Nopeasti opin valmistamaan mädän kananmunan hajuista vetykaasua, kuumentamaan keltaista rikkijauhetta, jolloin sitä tuli punaista, kitkeränhajuista nestettä. Monta koeputkea hajosi kuumentaessa rikkiä kynttilänliekillä. Oli myös jännää polttaa magnesiumnauhaa, joka paloi kirkkaalla liekillä. 

Tulipalovaara oli vielä suurempi, kun leikittiin polttolasilla. Melkein jokaisella pikkupojalla ja -tytöllä oli tuohon aikaan suurennuslasi – tai polttolasi, kuten niitä silloin kutsuttiin. Oli jännittävää kokeilla aurinkoisella ilmalla, syttyikö paperinpala tai puutikku palamaan, kun sen laittoi suurennuslasin polttopisteeseen. Syttyihän se.

Jälkikäteen ajateltuna ei voi olla kuin kiitollinen, että on selvinnyt lapsuuden leikeistä ehjin nahoin ja pienin aineellisin vahingoin.

  Tarinataituri 8.6.2022