Vanhan uskomuksen mukaan henkilöllä, jolta kielten opiskelu sujuu helposti, on hyvä kielipää. Hyvästä nuottikorvasta puhutaan, kun joku osaa soittaa tai laulaa korvakuulolta, ilman nuotteja. Jollekin taas kielikorva kertoo, jos puheessa tai kirjoitetussa tekstissä on virheitä. Todellisuudessa tuskin on sen paremmin kielipäätä kuin nuotti- tai kielikorvaakaan. Osittain nämä taidot ovat varmaan perinnöllistä lahjakkuutta, mutta uskon, että kuka tahansa pystyy kehittymään niin kielten opiskelijana, soittajana, laulajana kuin kielenkäyttäjänäkin, jos vain harjoittelee riittävästi. Monet huippu-urheilijat ja muusikot ovat arvioineet, että puolet heidän taidostaan on lahjakkuutta, toinen puoli kovan harjoittelun tulosta.
Korvasärky on varmaan ikävä vaiva. En muista, että minulla olisi koskaan ollut korvasärkyä, mutta sen sijaan kielikorvaani sattuu – kuvaannollisesti sanottuna – kun havaitsen suomen kielen ”väärinkäyttöä”. Sitä esiintyy valitettavasti myös ammattilaisten puheissa ja teksteissä.
Erityisesti poliitikkojen puheessa korviin kalskahtavat ikävästi esimerkiksi sellaiset sanat kuin ”jotenka”, ”jolloinka” ja ”mitenkä”. Suomen kieli ei tuollaisia konjunktioita tunne, vaan oikeat muodot ovat joten, jolloin tai miten, jotka aloittavat sivulauseen.
Kysymyslauseissa kuulee usein käytettävän ylimääräisiä -ko, -kö, -han, ja -hän -liitteitä. Ne eivät osoita käyttäjänsä nokkeluutta, vaan pikemminkin tiedon puutetta. Ei kuulu sanoa: - Kukakohan tuo oli? vaan - Kukahan tuo oli? Ei sanota mikäköhän, missäköhän tai miksiköhän, vaan mikä(hän), missä(hän) ja miksi(hän). Nuo liitteet voi jättää kokonaan pois ja käyttää pelkkää kysymyssanaa kuka, mikä, missä, miksi jne.
Usein kuulee käytettävän sanaa niinkö, kun tarkoitetaan niinku (= niin kuin). Niinkö on kysymyssana, niinku täytesana. ”Niinkuttelu” on aika yleinen ilmiö, varsinkin nuorilla. Laskin kerran haastateltavan sanoneen lyhyessä puheenvuorossaan toistakymmentä kertaa niinku. Huippu lienee kuitenkin se, kun televisiossa nuorimies aloitti maastopyörien esittelyn sanomalla: ”Joo, eli, totanoi, siis…”
Vähintään yhtä ärsyttävää on, kun sanotaan siittä, kun tarkoitetaan siitä. Esimerkiksi: -Olen kyllä pitänyt siittä huolta (pitää olla siitä). En tosin ole tuota ilmaisua nähnyt kirjoitetussa muodossa.
Päivämääriä kirjoitettaessa näkee usein, ettei laiteta kuukauden perään pistettä. Siihen kuitenkin kuuluu piste. Esimerkiksi merkintä 19.10 voidaan tulkita kellonajaksi (kymmentä yli seitsemän illalla), mutta 19.10. luetaan kuten päivämäärä "yhdeksästoista kymmenettä". Kellonajoissa ei kuulu käyttää myöskään kaksoispistettä, kuten usein näkee tehtävän. Ei siis kello 19:10, vaan 19.10. Ehkä virheellinen kaksoispisteen käyttö tulee siitä, että digitaalikelloissa kellonaika näkyy kaksioispistemerkintänä.
Desimaaliluvuissa ei suomen kielessä käytetä pistettä, vaan pilkkua. Suomessa ei esimerkiksi ole "viisi piste viisi miljoonaa" asukasta, vaan "viisi pilkku viisi" (5,5) miljoonaa. Ei ole desimaalilukua "kolme piste neljätoista (piin arvo), vaan "kolme pilkku neljätoista" (3,14). Ehkä tämä virheellinen pisteen käyttö on tullut englannin kielestä.
Pienempi, mutta kielikorvaa satuttava virhe on sanojen joku, eräs ja yksi käyttö. Ei ole samantekevää, mitä sanaa käyttää. On eroa, jos sanotaan Eräs mies kysyi minulta... Yksi mies kysyi minulta… ja Joku mies kysyi minulta. Ensimmäisessä tapauksessa puhuja tietää, kenestä puhuu, mutta kuulija ei tiedä. Toisessa esimerkissä hän ei välttämättä tunne kyseistä miestä. Kolmannessa tapauksessa mies on sekä kertojalle että kuulijalle tuntematon.
Tämän hetken muotisanoja on esimerkiksi sana juurisyy. Mikä ihmeen juurisyy? Onko olemassa juurisyitä ja ”tavallisia” syitä? Sana syy kattaa kaikenlaiset syyt.
Kielikorvaani särkee silloinkin, kun joku kehuu esitystä, henkilöä tai vaikkapa asuntoa sanalla mieletön. Vain ihminen voi olla mieletön eli mieltä vailla. Esitys, esine tai asia voi olla upea, mahtava, huikea tai vaikka fantastinen, mutta ei mieletön.
Lopetan tämän mielettömän esitykseni tähän, ettei kielikorvaani ala särkeä.
