Lasten leikkiä

Kesällä on mukavaa rentoutua hyvässä seurassa vaikka pihapelejä pelaamalla. Olen aiemmin kirjoittanut kaksi leikkiaiheista blogia, joten tämä on ikään kuin jatkoa niille. Palaan siis vielä kerran lapsuuteni ajan tunnelmiin. Laulun sanoja lainatakseni "Ehkä ajan tomun alta joku toinenkin joskus pienen muiston löytää, niin kuin minäkin..."

”Entten tentten teelika mentten, hissun kissun vaapula vissun, eelik leerak loo, viipula vaapula voo – puh pah, tästä pelistä pois!” Tällaisella ja muilla lastenlorulla arvottiin vaikkapa piiloleikissä ensimmäinen etsijä. Arpoja sanoi lorun ääneen osoittaen myötäpäivään sormella vuoron perään jokaista leikkiin osallistujaa. Siitä, jonka kohdalle osui lorun viimeinen sana, tuli etsijä. Muut juoksivat piiloon sillä aikaa, kun etsijä alkoi laskea esimerkiksi sataan. Hän ei saanut tietenkään nähdä piiloon menijöitä, joten hän oli kasvot seinään päin ja varmuuden vuoksi vielä kädet kasvojen suojana.

Kun laskija oli valmis, hän antoi jonkin merkin siitä, että etsintä alkaa. Esimerkiksi Kymmenen tikkua laudalla -leikissä etsijä huusi ”Kymmenen tikkua laudalla!”, kun oli kerännyt laudalle kaikki tikut, jotka yksi leikkijöistä oli polkaissut ilmaan kiikkulaudalta. Kiikkulautana toimi jokin laudanpätkä ja tukikappaleena lankunkappale tai iso kivi. Kirkonrotta -leikissä etsijä huusi: ”Rotta kotona!”, kun oli päässyt laskussaan loppuun.

Olen kuullut, että tuota lorua käytetään myös niin, että ”arvontaa” jatketaan, kunnes jäljellä on enää yksi henkilö, josta sitten tulee etsijä. Ilmaisu ”tästä pelistä pois” tarkoittaa silloin sitä, että pelistä pois päässyt ikään kuin pelastuu aloittajaksi joutumiselta. Itse en kyllä muista, että lapsuuteni leikeissä olisi laskettu noin päin.

Muita loruja, joilla arvottiin leikin aloittaja, oli mm. tämä: ”Maalari maalasi taloa, sinistä ja punaista, illan tullen sanoi hän: ’Nyt mä lähden pois!’ Puh pah, tästä pelistä pois!”

Myös tämä oli suosittu: ”Kävelin kerran illalla Tammerkosken sillalla. Kuulin siellä kellon lyövän. Paljonko se silloin löi?” Se, jonka kohdalle sattui sana ”löi”, sanoi jonkin luvun väliltä 1–12, jonka jälkeen laskija laski tuon luvun verran. Siitä, jonka kohdalle osui viimeinen luku, tuli etsijä.

Tällaistakin käytettiin: ”Auto ajoi kilparataa, mittari näytti kahtasataa. Puh, pah, tästä pelistä pois”.

Entä miten tämän päivän lapset arpovat leikin aloittajan – ja muitakin tehtäviä? Suosituin taitaa olla Kivi-paperi-sakset -leikki, johon tosin voi osallistua ainoastaan kaksi henkilöä kerrallaan. Arpojat asettuvat vastakkain lähelle toisiaan. Kumpikin ravistaa nyrkkiin puristettua oikeaa kättään ilmassa yhtä aikaa kolme kertaa sanoen yhteen ääneen: ”Kivi-paperi-sakset”. Sakset -sanan kohdalla tehdään jokin seuraavista: pidetään käsi nyrkissä (kivi), avataan kämmen (paperi) tai tehdään etu- ja keskisormella leikkaamista muistuttava liike (sakset). Kivi voittaa sakset, paperi kiven ja sakset paperin. Jos molemmille tulee sama, arvontaa jatketaan, kunnes voittaja selviää.

Ennen oli tapana sanoa, että lapset ovat terveitä, kun he leikkivät. Miten olisi, jos me aikuisetkin välillä heittäytyisimme ”lapsellisiksi” ja leikkisimme? Mikäs sen mukavampaa yhdessäoloa!

 


Tarinataituri 26.6.2021

Kesän ääniä

Netissä käytiin keskustelua siitä, mikä on ärsyttävin ääni omakotialueella. Useimmat keskustelijat pitivät mopon, ruohonleikkurin, trimmerin, moottorisahan, sirkkelin, raivaussahan ja koirien räksytystä ärsyttävimpinä, varsinkin, jos näitä ääniä kuuluu aamuvarhaisella.

Harmituksen aiheita olivat niin ikään aggregaatit, traktorit, mönkijät, naapurin kakaroiden metelöinti ja naapurin musiikin kuuntelu, erityisesti basson jumputus. Naapurin huilun soiton harjoittelukaan ei kaikkia miellyttänyt. Useimmat ärsyttävät äänet olivat ihmisistä – ja kuinka ollakaan, useimmiten naapureista – tai heidän koneistaan lähtöisin. Joku koki naapurin tuulikellon helinän tai trampoliinista kuuluvan natinan häiritseväksi. Löytyipä niitäkin, joita lintujen, erityisesti lokkien, varisten ja rastaiden pitämä ”meteli” ärsytti.

Yksi keskustelijoista totesi, kuinka hyvin asiat ovat hänen kerrostalossa asuvalla anopillaan. Siellä on ”aina ihanan hiljaista ja rauhallista” – toisin kuin voisi kuvitella. Jonkun mielestä arjen äänistä häiriintyvän kannattaisi muuttaa johonkin syrjäiseen paikkaan, jossa ei ole naapureita metelöimässä eikä kukaan pahoita mieltään, jos itse metelöi.

Itsekin olen monesti miettinyt, mitkä ovat kesän ärsyttävimpiä ääniä. Onko se mopon, moottorisahan tai muun moottorin pärinä, hyttysen ininä illalla nukkumaan mennessä, herääminen telttaretkellä lokkien, varisten ja rastaiden ääntelyyn vai jokin muu?

Asiaa voi kuitenkin lähestyä toiseltakin kannalta. Kyllä maailmaan ääniä mahtuu! Useimmat mainituista äänistä ovat lyhytkestoisia, satunnaisia ja vuodenaikaan liittyviä. Naapuri ei leikkaa nurmikkoaan ympäri vuoden, kesälläkään tuskin ihan päivittäin. Mopoilija on ehkä vain ohikulkumatkalla, jossain vaiheessa moposta loppuu ehkä bensa tai mopo hajoaa. Puiden sahaaja saa lopulta työnsä valmiiksi. Huilun soittaja oppii taitavaksi, jolloin hänen soittoaan on ilo kuunnella. Jos naapurista kuuluvat äänet häiritsevät, asiasta voisi ensin mennä ystävällisesti huomauttamaan.

Lokkien, varisten, rastaiden ja muiden lintujen äänet sekä hyönteisten ininä, surina ja pörinä ovat mielestäni kesään kuuluvia ääniä. Niihin sisältyvät myös mopojen, ruohonleikkureiden, sirkkelien ja trampoliinien äänet, vaikka ne vastenmielisiltä tuntuisivatkin. Vastapainoksi voi mennä meren tai järven rannalle kuuntelemaan aaltojen loisketta, tuulen suhinaa ja lokkien kirkunaa. Niistä tunnistaa kesän!


Tarinataituri 9.6.2021

Unohdetut leikit

Alakoululaisten välituntileikkejä seuratessa tulevat usein mieleen oman kouluajan leikit. Välineet olivat silloin vaatimattomia, eikä niitä saanut koulusta. Silti leikit sujuivat. Nyt lapset saavat koulun puolesta vaikka mitä leikkivälineitä: erilaisia palloja, naruja, leluämpäreitä, lapioita, liukureita, frisbeekiekkoja ja vanteita. Lisäksi koulun pihalla on yleensä ainakin keinuja ja kiipeilytelineitä, ehkä myös liukumäki ja hiekkalaatikko, joskus jopa skeittiramppi ja parkour-rata. Tästä huolimatta välituntileikeissä tulee helposti riitaa ja kiusaamista, välineitä rikkoutuu, katoaa tai jää ulos lojumaan. Runsaasta tarjonnasta huolimatta kaikki eivät leiki ollenkaan välitunneilla. Ovatko lapset siis kadottaneet kyvyn leikkiä?

Ehkä eivät sittenkään. Leikit vain ovat muuttuneet, eivätkä lapset ehkä tunne vanhoja, hyviksi havaittuja leikkejä, joita koulussa on ennen leikitty vuosikymmenien ajan. Siksi niitä kannattaisi opettaa ja opetella. Varmaan yksi merkittävä syy lasten mielikuvituksen köyhtymiseen ja kyvyttömyyteen leikkiä pihaleikkejä on runsas kännykän ja tietokoneen äärellä vietetty aika. Kännykkä- ja tietokonepelit ovat enemmän mekaanista ja strategista toimintaa kuin reipasta ulkoilua ja vuorovaikutusta elävien ihmisten kanssa.

Ilokseni olen huomannut, että yksi lasten suosikkileikeistä on omasta lapsuudestakin tuttu Kirkonrotta eli ”Kirkkis”. Siinä leikissä muut juoksevat piiloon, kun yksi jää kirkonrotaksi eli etsijäksi. Leikissä tulee runsaasti juoksua, koska jo löydetyt henkilöt voidaan myös pelastaa, ja leikki jatkuu.

Onneksi tylsiä asvalttipihoja on nyt hoksattu elävöittää maalaamalla niihin välituntileikkeihin sopivia kuvioita, kuten hyppelyruudukoita, tervapata ja juoksuratoja. Omana kouluaikanani ruutuhyppely oli yksi lasten suosikkileikki, siihen kun ei tarvittu muita välineitä kuin hiekkapihalle piirretty ruudukko ja sopiva kivi tai tikku, jota heitettiin seuraavaan hypättävään ruutuun. Taisipa ruudun hyppääminen kuitenkin olla enemmän tyttöjen kuin poikien leikki.

Tyttöjen kestosuosikki vuosikymmenien ajan oli kumilangan hyppääminen eli Twist. Poikien osana oli useimmiten mennä sotkemaan tyttöjen hyppelyä – ehkä enemmänkin tyttöjen huomion saamiseksi kuin kiinnostuksesta lajia kohtaan. Kumilankahyppelyyn tarvittiin ainakin kolme henkilöä, joista kaksi seisoi parin metrin päässä toisistaan kasvokkain kumilanka pujotettuna jalkojen ympäri. Kumilankana taisi useimmiten olla kotoa tuotu valkoinen housunkuminauha, joka asetettiin ensin nilkkojen korkeudelle, ja yksi oli hyppääjä, joka teki kuminauhalla erilaisia temppuja. Jos hyppyvuorossa oleva selvisi kuvioistaan sotkeutumatta, kumilankaa nostettiin vähän kerrallaan ylemmäs, pohkeiden, polvien, reisien, vyötärön ja jopa kainaloiden tasolle. Taitavimmat selvisivät vielä siitäkin.

Pojilla oli vähän erilaiset leikit. He pelasivat pallopelejä, lähinnä jalkapalloa, jos koulun pihalta löytyi siihen sopiva alue. Puissakin sai silloin kiipeillä. Se olisi mielestäni vieläkin erinomaista ketteryyttä ja lihasvoimia kehittävä leikki, ellei sitä olisi putoamis- ja loukkaantumisriskin takia kielletty.

Keskikouluajaltani mieleen on jäänyt nykykäsityksen mukaan ehkä hieman kyseenalainenkin välituntileikki, nimittäin kolikoiden heittely seinää vasten. Pennin, viiden pennin, kymmenen pennin ja joskus kahdenkymmenen pennin kolikoilla pelattiin. Aloittaja heitti ensin kolikkonsa mahdollisimman lähelle seinää tietyltä etäisyydeltä viivan takaa. Sen jälkeen muut yrittivät kukin vuorollaan heittää oman kolikkonsa lähemmäksi. Vähitellen heittoetäisyyttä kasvatettiin. Voittaja, eli lähimmäksi seinää kolikkonsa heittänyt, sai koko potin. En muista, että opettajat olisivat koskaan kieltäneet tätä peliä, kun omilla rahoilla pelasimme, eivätkä summat olleet suuria. En kuitenkaan lähtisi opettamaan tuota peliä nykylapsille. Voisivat viikkorahat hävitä toisten taskuihin.


 Tarinataituri 7.6.2021