Oletko kaivelija vai veistelijä?


 

Nettilehdessä oli kerran juttu siitä, miten voita tai margariinia pitäisi ottaa rasiasta. Lopussa kyseltiin lukijoiden mielipidettä, kumpi on oikea tapa, ”kaivaminen” vai päältä ”veisteleminen”. Kommenteissa löytyi hyviä perusteluja molemmille tavoille.
Itse kuulun niihin, jotka eivät yleensä käytä levitettä leivän päällä. Poikkeuksena levitettävä sulatejuusto. Sitäkin otan aina ”veistelytyylillä”. Ensin irrotan metallisen kannen kokonaan, puhdistan sen ja laitan metallinkeräykseen. Kun olen aloittanut rasian, suljen sen mukana tulevalla (läpinäkyvällä) muovikannella. Kannen läpi näen, paljonko juustoa on jäljellä. Aiemmin, yksin asuessani, tapanani oli myös laittaa puinen voiveitsi jääkaappiin rasian päälle, mutta nyt siitä tavasta on pitänyt luopua. 

Kumppanini toimii eri tavalla: hän ottaa rasiasta ”kaivamalla”, mutta tekee sen järjestelmällisesti, reunasta alkaen, pohjaa myöten. Hän avaa metallifoliokantta vain vähän kerrallaan, sen verran kuin on tarpeen, ja antaa sen olla kiinni rasiassa. Veitsen laittaminen jääkaappiin rasian päälle on hänelle kauhistus! Juustoinen tai margariininen veitsi putoaa helposti, kerää pöpöjä ja on epämiellyttävän näköinen. Lisäksi se tahraa paikkoja, varsinkin pudotessaan. Hänen mielestään pitää käyttää metallista veistä, koska se on helpompi pitää puhtaana ja sen voi laittaa tiskikoneeseen. 

Kyseltyäni leikkimielisesti ystäviltä, tuttavilta ja työtovereilta, miten heillä on tapana toimia tämän asian suhteen, kävi ilmi, että lähes poikkeuksetta ne, jotka laittavat (tai yrittävät laittaa…) veitsen jääkaappiin margariini- tai voirasian päälle, ovat miehiä. Naiset eivät tätä tapaa yleensä hyväksy. Jotkut miehistä tosin onnistuvat noudattamaan vanhoja tapojaan, kun kumppanin silmä välttää… 

Toinen levitteisiin ja leikkeleisiin liittyvä ikuisuuskysymys on, kummalle puolelle näkkileipää voi kuuluu levittää, tasaiselle vai ”kuoppaiselle”. Siitäkin löytyy kahdenlaista koulukuntaa – oikeastaan useampiakin. Jotkut eivät käytä levitteitä lainkaan, jotkut laittavat satunnaisesti kummalle puolelle tahansa, saattaapa joku laittaa voita molemmin puolinkin leipää. Voidaan tuskin sanoa, mikä on oikea tapa. 

Myös sämpylän täyttämisessä ja syömistavoissa on eroja. Havaintojeni mukaan useimmiten miehet laittavat levitteen ja kaikki leikkeleet halkaistun sämpylän alaosaan ja ”kuivan” kannen ilman levitteitä sen päälle. Sämpylää pidellään kädessä ja siitä haukataan pala samanaikaisesti sekä ylä- että alaosasta. Naiset taas näyttävät laittavan levitteen ja leikkeleet kumpaankin puolikkaaseen erikseen ja nauttivan ne ikään kuin kahtena eri leipänä. Poikkeuksiakin on molempiin suuntiin.  

Kuuluuko juusto  laittaa leikkeleistä alimmaiseksi vai päällimmäiseksi? Jos leikkeleitä on useampaa lajia, laitan itse yleensä juuston alimmaiseksi, sitten esim. palvikinkun tai meetvurstin, sen päälle kurkkuviipaleet ja paprikapalat. Kurkkua ja tomaattia laitan harvemmin saman leivän päälle. Salaatinlehden laittaisin kaikkein päällimmäiseksi. Miten sinä toimit? 

Laskiaispullan syömisessä on niin ikään erilaisia tapoja. Tässäkin näkyy havaintojeni mukaan eroa sukupuolten välillä: naiset ottavat pullan päällä olevan kuivan ”hatun” pois ja syövät täytetyn alaosan erikseen. Monet miehet (minä mukaan lukien) haukkaavat paloja kokonaisesta pullasta silläkin uhalla, että täytteet pursuavat. Laskiaispullaa lienee vaikeaa syödä kovin siististi, teki sitten niin tai näin. 

Edellä mainitut perustuvat empiirisiin, epävirallisiin tutkimuksiini. Olen tarkkaillut myös sitä, kummin päin ihmiset laittavat takkinsa vaatehenkariin: avoin sivu oikealle vai vasemmalle. Mutta se onkin sitten uuden tutkimuksen ja raportin paikka!

 Tarinataituri 21.3.2020

Kahdenlaista näkökulmaa



Onko kuvan lasissa VAIN puoli lasillista vettä vai VIELÄ puoli lasillista vettä? Vastaus riippuu näkökulmasta. Pessimisti näkee puuttuvan, mahdollisesti jo kulutetun, optimisti jäljellä olevan veden. 

Minä olen optimisti, toisinaan suorastaan yltiöoptimisti. Uskon, että asiat ratkeavat parhain päin vaikeassakin tilanteessa. Minun mielestäni lasissa on VIELÄ puoli lasillista vettä, joka harkiten käytettynä voi vaikka pelastaa jonkun hengen. 

Me suomalaiset emme ole kovin säästeliäitä puhtaan veden kulutuksessa, vaikka ehkä pitäisi. Kaikilla maailman ihmisillä kun ei ole riittävästi vettä edes juotavaksi, saati sitten peseytymiseen. Me taas juoksutamme vettä hukkaan vain saadaksemme kylmempää juomavettä. Muutoinkin suurin osa käyttämästämme vedestä menee vessanpöntöstä alas. 

Onneksi jokainen voi muuttaa käyttäytymistään ja kulutustottumuksiaan. Viime päivinä siihen on ollut hyviä syitä, kuten virustartuntojen välttäminen. Väärässä paikassa veden säästäminen voi olla kohtalokasta. Jos pitää valita sairastumisen tai hyvän käsihygienian välillä, valitsee jokainen järkevä ihminen jälkimmäisen ja tekee näin palveluksen sekä itselleen että muille. 

Asioissa on aina monta puolta. Yhdet onnistuvat näkemään asioissa vain hyviä tai huonoja puolia, uhkia tai mahdollisuuksia, toiset molempia. Koronaviruksessakin on ”hyviä” puolia: liikkumisrajoitusten takia perheet ovat enemmän yhdessä, vanhemmilla on aikaa lapsilleen, liikenteen päästöt vähenevät ja ilmasto kiittää. Poikkeusoloista huolimatta kevät on tulossa, päivät pitenevät ja luonto herää eloon. Moni asia on siis kuten ennenkin. 

Kävin 1990-luvun alkupuolella neljä kertaa Viipurissa hyväntekeväisyysmatkoilla. Veimme avustustavaraa, kuten vaatteita, leluja ja ruokatarvikkeita orpolasten koteihin. Mukana oli joukko eläkeläisiä ja pari työikäistä. Matkaa tehtiin yhdeksän hengen ”pikkubussilla”, jota sai ajaa henkilöauton ajokortilla. Kahdella ensimmäisellä matkalla olin matkustajana, kahdella seuraavalla kuljettajana. Neuvostoliiton hajoamisesta oli tuolloin kulunut vasta muutama vuosi, joten byrokratiaa, tullimuodollisuuksia ja ruuhkia oli rajalla enemmän kuin tänä päivänä. 

Lähdin mukaan, kun samassa lähiössä asuva puolituttu mies kyseli, tuntisinko jonkun, joka voisi toimia kuljettajana Viipurin matkalla ja tuurata hänen yli 80-vuotiasta isäänsä. Ajatus houkutteli minua, koska juuri silloin minulla oli sopivasti aikaa, pidän autolla ajamisesta ja samalla pääsisin näkemään uusia paikkoja. Niinpä sovimme tämän lähes 85-vuotiaan papan kanssa matkan yksityiskohdista: auto vuokrattaisiin tutusta firmasta, bensa- ja autonvuokrauskulut jaettaisiin matkustajien kesken, avustustavarat oli saatu lahjoituksina, yöpymiset tapahtuisivat paikallisten kotona ja konsulaatista saataisiin byrokratiaa helpottamaan kirjallinen todistus, jonka avulla pääsisimme kilometrien pituisten rekkajonojen ohi rajalla. 

Satuin kertomaan sisarelleni matkasuunnitelmistani. Hän oli huolissaan, melkeinpä kauhuissaan. Hän osasi maalata kaikki mahdolliset kauhukuvat silmieni eteen. Miten uskaltaisin lähteä vieraaseen maahan vuokratulla autolla ja tuntemattomien ihmisten seurassa - ja vielä kuljettajana? Olisin joukossa ainoa, jolla on voimassaoleva ajokortti. Kukaan meistä ei puhunut venäjää kuin korkeintaan muutaman sanan. Entä, jos emme pääsisi tullista läpi? Entä, jos joku saa sairaskohtauksen matkalla? Entä, jos auto hajoaa matkalla? Entä, jos… 

Sisareni loputtomat Entä jos -kysymykset saivat matkustusaikeeni kuulostamaan suorastaan hullunrohkeilta. Mutta lähdin silti! Lopulta kaikki neljä matkaa sujuivat ilman kommelluksia. Tullimuodollisuuksista selvisimme ripeästi konsulaatista saamamme paperin ansiosta, aivan kuten tuo ”pappa” oli etukäteen ennustanutkin. Vastaanotto avustuskohteissa oli sydämellinen, vaikkei yhteistä kieltä ollutkaan. Ilmeet, eleet, tunteet ja kehon kieli kertoivat kaiken olennaisen! Orpokotien lasten hyvin valmistellut esitykset liikuttivat kuulijoita. Meitä kohdeltiin kuin valtiovieraita! Yöpymiset tavallisten ihmisten kodeissa olivat niin ikään sykähdyttäviä kokemuksia. Vaatimattomissa oloissa elävät isäntämme (tai emäntämme) tarjosivat parasta, mitä talosta löytyi. Hyvästellessä jäätiin jo innolla odottamaan seuraavaa tapaamista. 

Onneksi en uskonut sisartani!
Tarinataituri 21.3.2020

Meillä oli Korona


1960-luvun tyyliin sisustettu huone Lohjan museossa

Tätä kirjoittaessani Suomessa eletään kuin maailmanlopun aikaa. Kouluja ja oppilaitoksia on suljettu, matkustamista, kokoontumisia ja harrastustoimintaa rajoitettu. Ruokaa hamstrataan, mikä näkyy myös kauppojen hyllyillä. Uutisten pääaiheena on päivästä toiseen korona, tuo COVID-19 -virus, (lyhenne sanoista Corona Virus Desease eli koronavirussairaus). Korona, korona ja korona! Pieni, silmiin näkymätön uhka, joka muutti maailmaa kertarysäyksellä!

Mutta on korona muutakin kuin virus. Isolla c-kirjaimella kirjoitettuna se on ainakin meksikolainen olutmerkki ja Toyotan vanha automalli, jota valmistettiin 1950-luvulta 2000-luvun alkuun. Toyota Coronaa näkee enää vanhojen autojen harrastajilla tai museoissa. Corona-oluen myynti on kärsinyt, kun monet ovat sekoittaneet viruksen ja olutmerkin. Corona-olutta myydään yli 150 maassa, myös Suomessa. 

K-kirjaimella kirjoitettuna Korona on mm. ravintola Helsingissä ja baari Järvenpäässä. Harva taitaa enää muistaa Korona-nimistä peliä. Wikipedian mukaan Korona-peli syntyi Virossa ja Latviassa intialaisen carrom-pelin pohjalta. Suomeen sen toi Korona-nimellä Juho Jussilan leluyhtiö 1940-luvulla.

Minulle Korona on lapsuudesta tuttu. Meillä nimittäin oli Korona. Lapsuudenkodissani pelattiin usein Koronaa koko perheen voimin. Velipuoleni oli ammattikoulussa tehnyt pelilaudan ja kepit. Ne olivatkin ahkerassa käytössä.

Koronapelissä on neliönmuotoinen pelilauta, jonka sivujen pituus on reilut 90 senttiä. Jokaisessa kulmassa on purkki, jota meillä sanottiin pussiksi. Pelin alkaessa jokaisella pelaajalla on kahdeksan pelinappulaa sekä isompi lyöntinappula, jota lyödään biljardikepin tapaisella puukepillä. Tavoitteena on saada kaikki omat pelinappulat ”pussiin”. Lyöntinappulaa kutsutaan lätkäksi, isoksi, moloksi tai limpuksi. Meillä sitä kutsuttiin molaksi. Molaa ei saanut lyödä pussiin. Jos niin tapahtui, rangaistukseksi nostettiin yksi oma pelinappula takaisin pelilaudalle vastustajan haluamaan kohtaan pelilaudan keskialueelle. Jos pussitti vahingossa (tai tahallaan) toisen pelaajan nappulan, siirtyi lyöntivuoro seuraavalle.

Koronaa voi pelata 2-4 henkilöä kerrallaan, joko yksilöinä tai kahden hengen joukkueina. Meillä pelattiin sekä yksilö- että joukkuepelejä. Voittaja selvisi monesti vasta jännittävien vaiheiden jälkeen. Jäynääkin nimittäin pystyi vastustajalle tekemään. 

Koronassa tulivat tutuiksi käsitteet omat, piippuhylly ja pimeä. Jos aikoi lyödä hankalasta paikasta, esim. hiukan laidasta irti olevan nappulan itseään lähinnä oleviin pusseihin, piti ennen lyöntiä sanoa ”omat”. Jos pelinappula meni omasta tai toisen lyönnistä itseä lähinnä olevan rajaviivan ja reunan väliselle alueelle, sanottiin, että nappula on ”pimeässä”. Sitä ei silloin pystynyt lyömään kuin ns. laidan kautta: molan piti kimmota vastakkaisen puolen laidasta takaisin omalle puolelle ja osua omaan pelinappulaan, jotta sen sai taas pelialueelle – tai pussiin. Piippuhyllyksi sanottiin pussien takana olevaa kapeaa aluetta. Jos nappula joutui piippuhyllylle, oli suuri riski, että myös mola menee pussiin yrittäessä saada nappula pois piippuhyllyltä.

Nyt digipelien aikana on mukavaa – ja kaihoisaakin – muistella noita lapsuusajan pelejä. Silloin ei juuri istuttu television ääressä, koska televisiot olivat vielä 1970-luvulla aika harvinaisia ja lähetykset useimmiten mustavalkoisia. Kanaviakin oli vain Ylen kanavat 1 ja 2 sekä Mainostelevisio. Vasta paljon myöhemmin kanavatarjonta laajeni.

Tietokoneista tai kännyköistäkään ei ollut riesaa, kun niitä ei vielä ollut. Tai olihan tietokoneita, mutta ne olivat vielä huoneen kokoisia ja vain yritysten käytössä. Puhelut soitettiin lankapuhelimella, joka lienee ollut useimmissa kodeissa, ei kuitenkaan kaikissa. Ne, joilla ei ollut puhelinta, voivat soittaa puhelinkopista ja maksaa puhelunsa kolikoilla. Myöhemmin tulivat puhelinkortit kolikoiden tilalle. Nyt ovat sekä puhelinkopit ja -kortit että lankapuhelimet jo historiaa. Niin taitaa olla koronapelikin - ja perheiden yhteiset pelihetket?

Tarinataituri 14.3.2020

Ruusuja ja risuja


Eri yhteyksissä on tapana jaella ruusuja ja risuja, kuvaannollisesti ilmaistuna. Ihan oikeiden ruusujen aika on taas muutaman kuukauden kuluttua, kun juhlimme koulujen päättymistä, uusia ylioppilaita ja ammattiin valmistuvia. Toki ruusuja voi antaa muulloinkin.

Ruusujen antaminen liitetään usein rakkaudentunnustukseen, mutta se on myös kaunis tapa muistaa ystävää hänen suurena päivänään, kuten syntymä- tai hääpäivänä. Miten kauniita ruusut ovatkaan! Laji- ja värivalikoimaa riittää. Useimmiten ruusun tai ruusukimpun ojentaa mies naiselle, mutta yhtä hyvin asia voi nykyisenä tasa-arvon aikana olla toisinkin päin!

Ruusulla on muitakin merkityksiä. Ruusujen antaminen tarkoittaa kehumista, hyvää suoritusta. Elämä ei kuitenkaan ole aina ruusuilla tanssimista, kuten sanonta kuuluu. Tai onhan se, mutta välillä osuu piikkiin. Sen on saanut huomata jokainen, jolla on hieman elämänkokemusta. Ruusujen kanssa puuhailevat puutarhurit, kukkakauppiaat ja viherpeukalot tietävät, miltä oikeiden ruusunpiikkien pistot tuntuvat, mutta he osaavat suojautua piikkien pistoilta paremmin kuin satunnaiset ruusujen käsittelijät.

Ruusu on monien mielestä myös kaunis koristekuvio ja ihastuttava naisen nimi. On kuitenkin yksi ruusu, mitä en ainakaan itselleni haluaisi mistään hinnasta, nimittäin ruusu-niminen ihosairaus. Sen aiheuttajat, strepto- ja stafylokokkibakteerit eivät ole mitenkään tervetullutta seuraa. Tykkään kyllä kokeista (sekä sellaisista, jotka laittavat ruokaa että erilaisista testeistä), mutta ensin mainitut kokit saavat minun puolestani pysyä kaukana!

Tätä kirjoittaessani ulkona tuulee myrskyisästi ja tuuli irrottaa puista kuivia oksia. Tuulen tyynnyttyä piha lienee kuin taistelutanner: kuivia oksia ja risuja on siellä täällä. Juuri kun olin saanut aiemmat risut kerättyä. Risujen kerääminen ja pilkkominen on työlästä, mutta kun sen on tehnyt, voi tyytyväisenä katsella työnsä tuloksia.

Risuja ei ole kiva saada – ei konkreettisesti eikä kuvaannollisesti. Risujen antaminen merkitsee moitteita. Kun joku saa risuja, hän on silloin mokannut tai hoitanut jonkin asian huonosti. Taitaa olla helpompaa antaa risuja kuin ruusuja. Uskotaan mieluummin jo etukäteen asioiden epäonnistumiseen tai tahalliseen harmin aiheuttamiseen kuin onnistumiseen tai huonoon tuuriin.

”Murphyn laki” toimii mielessämme erinomaisesti. Jos voileipä putoaa lattialle, se putoaa useammin voipuoli alaspäin kuin oikeinpäin. Lattialle pudonnut kolikko tai sormus vierii hankalimpaan mahdolliseen paikkaan perimmäiseen nurkkaan sängyn tai lipaston alle. Yhdellä on ns. arpaonnea, toinen saa ”aina” tyhjän arvan. Näin ainakin yleisesti uskotaan. Oikeasti lopputuloksen ratkaisevat sattuma ja/tai luonnonlait.

Mutta jos oikein positiivisesti ajatellaan, voimme oppia risuista. Yksittäinen, kuiva risu katkeaa helposti, mutta yritäpä katkaista nippu risuja. Se ei olekaan helppoa! Joukossa on voimaa (enkä nyt tarkoita Jouko-nimistä miestä). Jos osaisimme toimia yhdessä samaa tavoitetta kohti, voisimme saada paljon hyviä asioita aikaan. 

Lopuksi: toisessa kuvassa on kuiva oksa, risu eli Turun murteella ”kräki”. Olisitko tiennyt? 


Tarinataituri 22.2.2020



Pieniä ja suuria murheita


Uutisten ja some-keskustelujen seuraaminen on mielenkiintoista ja viihdyttävää, jopa opettavaista puuhaa.

Facebookissa nainen kiittelee tuntematonta miestä, joka antoi toisen jonotusnumerolapuistaan hänelle pankin kassapalvelujonossa. Näin tämä nainen pääsi edellään olleiden noin 25 henkilön ohi jonossa ja sai asiansa kassalla hoidetuksi nopeasti.

Naisen saamasta runsaasta palautteesta voi päätellä, että miehen ystävällinen ele ei suinkaan tuottanut kaikille hyvää mieltä. Ne 25 henkilöä, jotka olivat mahdollisesti jo pitkään seisseet jonossa, eivät välttämättä olleet hyvillään, kun joku myöhemmin tullut pääsi heidän ohitseen. Yhden mielestä tällainen ohittaminen on omiaan romuttamaan hyvin toimivaa jonotusjärjestelmää, toinen taas kertoo itsekin toimineensa samoin, kun on huomannut, ettei ehdi jäädä jonottamaan. Joku ihmettelee pankin kassojen vähyyttä ja aukioloaikoja, joku toinen sitä, miksi miehellä ylipäänsä oli kaksi jonotuslappua.

Perheenäiti valittaa kuvan kera  pilalle menneistä omista ja tytärten korkokengistä, kun rippijuhliin mennessä niiden pohjaan oli tarttunut soraa ja kirkon tervatulta katolta mahdollisesti tippunutta tervaa. Hänen mielestään seurakunnan olisi ainakin pitänyt varoittaa räystäiltä tippuvasta tervasta tai korvata pilalle menneet kengät. Kirjoittajan onneksi somesta löytyi myötätuntoa häntä kohtaan ja neuvojia, miten tervan saa irrotettua kengistä. Joku lukijoista pelkäsi myös koirien tassujen tervaantumista, vaikkei hautausmaalle saisi koiria tuodakaan. 

Iltapäivälehdessä kerrottiin noin kolmekymppisestä pariskunnasta, joka myi kaiken omaisuutensa ”viimeistä sohvaa myöten” muuttaakseen ulkomaille. Heidän mielestään Suomessa vallitsee kireä ja negatiivinen ilmapiiri, toisin kuin esimerkiksi Thaimaassa, jonne he päättivät suunnistaa, vaikka kumpikaan ei ollut koskaan käynyt siellä. Nuoripari oli työskennellyt Suomessa ”jo pitkään” aivan tavallisissa töissä saadakseen matkarahoja kasaan.

Kommenttipalstalla oli jälleen kahdenlaista mielipidettä. Toisten mielestä on hienoa, että jotkut rohkenevat jättää Suomen ja aloittaa uuden elämän jossain muualla, koska elämme täällä vain kerran. Jotkut tekisivät itsekin samoin, jos siihen tarjoutuisi tilaisuus. Muutamat epäilivät muuttopäätöksen järkevyyttä. Entä, jos rahat loppuvat tai sairastuu vakavasti vieraassa maassa? Silloin tullaan ”häntä koipien välissä” takaisin kotimaahan ja ollaan yhteiskunnan tukien varassa. Niiltä, joilla oli kokemuksia Thaimaassa asumisesta, tuli sekä kannustusta että neuvoja lähtijöille.

Tunnettu tosi-tv -persoona avautuu vakavasta sairaudestaan sosiaalisessa ja muussa mediassa. Sairastuminen parantumattomaan syöpään parhaassa nuoruusiässä on kova juttu sekä itselle että läheisille. Hän on esille tulollaan ja some-päivityksillään halunnut ”antaa sairaudelle kasvot”, jos joku mahdollisesti samassa tilanteessa oleva saisi siitä voimia omaan elämäänsä. Kommenteissa häntä on yhtäältä kehuttu kauniiksi, syvälliseksi ja hyväksi roolimalliksi nuorille, toisaalta arvosteltu pinnalliseksi ja julkisuudenkipeäksi. Varmaan molemmille näkökannoille on perustelunsa.

Sosiaalinen media on sitten merkillinen juttu. Siellä kuka tahansa voi purkaa sekä hyvää että pahaa oloaan, saada tykkäyksiä, mutta toisaalta myös paheksuntaa. Olipa asioista mitä mieltä tahansa, ehkä pahinta somessa on se, että usein mielipideasiat kääntyvät henkilökohtaisiksi toisten loukkaamisiksi. Asiat eivät enää riitele, vaan ihmiset. Somessa on helpompaa olla enemmistön kanssa samaa mieltä kuin eri mieltä. Kuka tahansa voi somessa sanoa melkein mitä tahansa, tuomita ventovieraan ihmisen joutumatta siitä vastuuseen. Harva pystyisi sanomaan samoja asioita kasvotusten. On vaikeaa, ellei mahdotonta, myöskään tietää, mikä on ollut kunkin kirjoittajan motiivina.

Somessa positiivisessa mielessä tehty postaus saattaakin äkkiä muuttua negatiiviseksi asiaksi. Keskusteluun osallistuvat henkilöt, jotka eivät ole itse olleet paikan päällä, mutta tekevät silti pikaisia johtopäätöksiä ja tuomitsevat jonkun ihmisen toiminnan - lukematta kunnolla edes kirjoittajan alkuperäistä tekstiä.

On some-keskustelujen seuraamisessa se hyvä puoli, että se auttaa asettamaan omat ilot ja surut oikeisiin mittasuhteisiin. Pienet ovat meidän suomalaisten murheet, jos meillä on aikaa päivittää someen arkisia vastoinkäymisiämme ja tuntea vihaa, kateutta tai epäluuloa eri mieltä olevia kohtaan. 

Ehkä voisimme ottaa opiksi eräästä aforismista, jonka luin vuosikymmeniä sitten sanomalehden nuortenpalstalta. ”Itkin, kun minulla ei ollut kenkiä, kunnes näin tytön, jolla ei ollut jalkoja.”  

Tarinataituri 4.1.2020

Mennyttä ja tulevaa



Vuoden lopussa on tapana arvioida kulunutta vuotta. Kirjoitin tammikuussa leikkimielisen ennusteen vuodelle 2019. Nyt on hauska huomata, että osa asioista osui kohdalleen, vaikka käytin lähteinä vain uutisaiheita ja omaa mielikuvitustani.

Ilmastonmuutos oli kuin olikin ykkösaiheena uutisissa. Meksikon rajamuuri ei toteutunut, mutta Trump on kuitenkin edelleen Yhdysvaltain presidenttinä. Isossa-Britanniassa syntyi kaaos Brexitin takia.

Ilmastonmuutos, lihansyönti, maahanmuuttajat sekä talous- ja työllisyysasiat olivat keskeisiä vaaliteemoja. Sote ei toteutunut. Valtion ja kuntien taloudenpidossa jatkettiin tiukkaa säästölinjaa. Veroprosentti nousee monissa kunnissa.


Edellä mainitut asiat osuivat mielestäni aika hyvin kohdalleen. Sen sijaan sää oli arvaamaton – niin minulle kuin asiantuntijoillekin. Sen ennustaminen tuskin meni aivan nappiin meteorologeiltakaan.

Eduskuntavaalien tulosta en yrittänytkään ennustaa, mutta oli se silti jonkintasoinen yllätys, samoin kahden hallituksen ero samana vuonna, ja se, että maamme on nyt nuorten naisten ”hallinnassa”!

Katsotaan, miltä tuleva vuosi 2020 näyttää. Ympäristösyistä en käytä siihen uudenvuodentinaa, koska se on suurimmaksi osaksi lyijyä. Käytän sen sijaan uutisia, nettikeskusteluja ja omaa päättelykykyäni.

Jo nyt käy netissä kuumana keskustelu ilotulitteista ja niiden käytöstä. Mielipiteet ovat jakautuneet kahtia: täyskiellon kannattajiin ja vastustajiin. Itse kuulun jälkimmäisiin, vaikka perusteluja toki löytyy molemmille näkökulmille. Veikkaan, että kansalaisaloite ilotulitteiden käytön kieltämisestä ”tavalliselta kansalta” ei mene läpi. Olen samaa mieltä kuin kansanedustaja, jonka mielestä 50 000 ihmistä – eli yksi prosentti suomalaisista – ei voi viedä iloa viideltä miljoonalta.

Ilmastonmuutos – ja varsinkin siitä puhuminen – kiihtyy entisestään. Kielletään tai rajoitetaan yhtä ja toista sen torjumiseksi. Protesteja ja mielenosoituksia tullaan näkemään. Kauppa ja teollisuus lanseeraavat ilmastoystävällisiä tuotteita. Lihansyönti jatkuu. Suomen maataloutta ajetaan alas ja omavaraisuus vähenee, koska myös elintarvikkeita joudutaan tuomaan yhä enemmän ulkomailta. Sähköautojen menekki kasvaa, mutta hitaammin kuin on kuviteltu ja toivottu.

Asuntokaupassa vallitsee ostajan markkinat. Kunnat myyvät (=yrittävät myydä) rahapulassaan omistamiaan rakennuksia, mutta huonolla menestyksellä. Veroja korotetaan ja keksitään uusia verotuskohteita, mutta siitä huolimatta ei saada riittävästi rahaa julkisen talouden pyörittämiseen, vaan vyönkiristys jatkuu.

Etelässä jatkuu lauha sää talvella ja kesällä kuuma. Mutta yhtä lailla kesä voi olla sateinen ja viileä. Voi myös tulla luminen talvi, kuten aiemminkin 2000-luvulla on ollut. Ei se ilmastonmuutos sulje pois sitäkään mahdollisuutta.

Jos nämä ”ennustukset” vaikuttavatkin hieman pessimistisiltä ja synkiltä, on luvassa iloisiakin asioita: elämä Suomessa jatkuu kutakuinkin samanlaisena. Saamme varmasti kuulla sekä hyviä että huonoja uutisia jatkossakin. Pitää vain nostaa leuka pystyyn ja katsoa eteenpäin. Menneisyyteen kannattaa katsoa vain oppimismielessä! 



Tarinataituri 31.12.2019

Joulupukki muistelee

Kuten tiedetään, joulupukki on tosi vanha. Hän on pitkän elämänsä varrella nähnyt ja kokenut monenlaista. Minulla on etuoikeus tuntea joulupukki hyvin, joten ajattelin pyytää häntä hieman muistelemaan menneitä. Itseänikin on askarruttanut muutama kysymys, joihin halusin häneltä vastauksen.

Miten pukki ehtii käydä kaikkien lasten luona? Siihen on yksinkertainen selitys: pukilla on paljon apulaisia eri puolilla Suomea ja maailmaa. Heillä on vähän samantapainen asu kuin oikealla joulupukilla, siksi heitä voi nähdä esim. ostoskeskuksissa. Lisäksi kaikkialla liikkuu jouluna ja joulun alla pikku tonttuja, joten pukin ei tarvitse suoriutua urakastaan yksin. Joulumuori tonttuineen hoitaa kotia pukin poissa ollessa.

Pukki lähtee liikkeelle jo varhain aattoaamuna. Apunaan hänellä on joukko tonttuja, jotka vievät lahjasäkkejä ja -laatikoita jo etukäteen talonväen huomaamatta sopiviin piilopaikkoihin. Näin joulupukin ei tarvitse kantaa raskaita lahjasäkkejä koko ajan mukanaan.
Usein pukki kyselee lasten toiveita ja kuulumisia ennen lahjojen pariin siirtymistä. Hän myös kuuntelee mielellään lasten esityksiä ja mahdollisia kysymyksiä. Tavallisin kysymys koskee kulkuvälinettä. Millä pelillä pukki on päässyt tulemaan, kun ei ole lunta? Ja missä on Petteri-poro? On joulupukilla käytössään myös auto,  tottahan toki! Joulupukin auto on yleensä punainen, kuten jouluna sopii, mutta voi se olla muunkin värinen. Porot pitää jättää kauemmas, koska ne pelkäävät etelän meluisaa ja valoisaa ympäristöä. Loppumatkan pukki sitten tuleekin kumipyörillä eli autolla.

Toisinaan tontut unohtavat merkitä pakettien päälle lahjan saajan nimen. Onneksi talonväki yleensä tunnistaa jo paketin ulkonäöstä, kenelle se on tarkoitettu, ja lahja päätyy oikealle henkilölle. Yleensä talon lapset toimivat lahjojen jaossa mielellään pukin apulaisena, pukki kun ei aina vanhoilla silmillään saa selvää, kenen nimi paketissa tai kortissa lukee.
Pukki on perillä myös uusimmista teknisistä laitteista aina kännyköistä tietokonepeleihin. Hän käyttää itsekin sujuvasti kännykkää yhteydenpitoon tonttujen ja muorin kanssa. Yleensä pukki kuitenkin on kuvauksen kohteena ja kunniavieraana. Hänen ympärilleen kokoontuvat niin vanhat kuin nuoretkin. Rohkeimmat lapset uskaltavat istuutua kuvauksen ajaksi joulupukin polvelle. Onpa pukki ollut mukana selfieissäkin!

Sitäkin on kysytty, mitä pukki tekee joulun jälkeen seuraavaa joulua odotellessa. Joulun jälkeen hänellä alkaa ”kesäloma”, joka kestää lähes seuraavaan jouluun saakka, pois lukien seuraavan joulun valmistelut joulupukin pajalla, lasten kirjeisiin vastaamiset yms. Pukki voi lomalla mennä vaikka etelän aurinkoon rentoutumaan!
Ennen vanhaan lahjat olivat vaatimattomia ja itse tehtyjä. Lapset saivat kotitekoisia, usein puusta valmistettuja leluja. Niillä leikittiin pitkään ja niitä kohdeltiin kuin aarretta. Niitä pystyi myös itse korjaamaan, jos ne kovassa käytössä rikkoontuivat. Pojilla toivelahjoja olivat esimerkiksi leikkiauto tai juna, tytöillä nukke. Joskus haaveena saattoi olla vaikkapa uusi kelkka tai polkupyörä, mutta sitä joutui odottamaan ehkä useamman joulun ajan. Myöhemmin, kun taloudelliset olot ja kauppojen valikoimat paranivat, paketteihin alkoi päätyä myös tehdastekoisia leluja ja makeisia. Lahjoja annettiin ensi sijaisesti vain lapsille, kuten nykyäänkin.

Lahjojen määrässä ei viime vuosina ole juuri tapahtunut muutosta – ei edes taloudellisen laman aikana. Kenelläkään lapsella lahjojen määrä ei jää yhteen tai kahteen, vaan niitä on ainakin viisi tai kuusi – joskus jopa kymmenittäin. Yleensä lahjat ovat tarkkakorvaisten tonttujen tiedossa jo hyvissä ajoin ennen joulua, mutta yllätyksiäkin sattuu.
Jouluaatto on sitten toiveiden toteutumisen aikaa. Lahjapaketeista löytyy useimmiten leluja, pelejä, asusteita tai karamelleja. Aikuisten paketeissa on usein jotain käyttöesineitä, asusteita, syötävää tai juotavaa. Hyvin tuntuvat tontut olevan perillä siitä, mitä itse kukin tarvitsee tai on toivonut!

Lopuksi ehkä se kaikkein olennaisin kysymys: onko joulupukki olemassa? Tietenkin on! Olen tavannut hänet useasti ja jutellutkin hänen kanssaan. Tapaamme taas viimeistään ensi jouluna.
                          Tarinataituri 25.12.2019