Voiko halpa olla hyvä?

Sanotaan, ettei halvalla saa hyvää ja että laadusta kannattaa maksaa. Siksi emme yleensä kauppareissuillamme kumppanini kanssa katso pelkkää hintaa, vaan kiinnitämme huomiota myös laatuun ja valmistajaan, elintarvikkeiden kohdalla vielä kotimaisuuteen ja lisäaineiden määrään. Jos tarjolla on kaupan omaa halpatuotetta, valitsemme mieluummin tunnetun kotimaisen valmistajan tuotteen. Välillä tosin tuntuu, että ne on laitettu piiloon ja kaupan omat merkit ovat näkyvästi esillä. Mutta on joskus niinkin, että halpistuote osoittautuu tunnetun kotimaisen valmistajan tekemäksi, vaikka sitä myydään eri nimellä. Tarkkana saa kuitenkin olla, jos haluaa suosia kotimaisia ja laadukkaita tuotteita.

Etikettien ja tuoteselosteiden tarkempi tutkiskelu kannattaa. Halvoissa elintarvikkeissa on usein enemmän lisäaineita kuin kalliimmissa, joskus tuotteessa ei ole juuri ollenkaan sitä, mitä siinä pitäisi olla. Näin on esimerkiksi erään kauppaketjun oman halvan juustoraasteen kohdalla. Asiakkaat kuulemma haluavat halpoja tuotteita, joten kyseisellä juustoraasteella on kysyntää, vaikka siinä ei ole juustoa kuin nimeksi. Ilmeisesti useimmille on tärkeintä hinta, ei laatu. 

Kallis hinta ja tunnettu merkki eivät aina ole tae korkeasta laadusta. Melkein kaikkien tunnettujen brändien tuotteet vaatteista urheiluvälineisiin, kodinkoneisiin ja viihde-elektroniikkaan, valmistetaan Aasiassa, eritoten Kiinassa. Valmistuskustannukset ovat siellä pienet ja voitto pystytään maksimoimaan, kun tuotteet myydään länsimaisille kuluttajille hyvään hintaan.

Luin jostakin, että esimerkiksi televisioiden käyttöiäksi lasketaan tänä päivänä vain viisi vuotta, jonka jälkeen on aika hankkia uusi laite. Kännyköiden käyttöikä on vielä lyhyempi. Uusia malleja uusilla (usein tarpeettomilla) ominaisuuksilla tulee markkinoille kaiken aikaa. Näin houkutellaan ihmisiä ostamaan uusi kännykkä, vaikka vanhakin olisi ihan toimiva.

Itse olen yrittänyt suosia tavaroiden kierrätystä ja vanhan korjaamista, jos se vain on mahdollista. Valitettavasti vanhan laitteen korjaaminen on usein taloudellisesti kannattamatonta, kun uuden laitteen saa samaan hintaan tai jopa halvemmalla. Vaikka hurskastellaan vanhan korjaamisella ja kulutuksen hillitsemisellä, ihmiset käytännössä pakotetaan toimimaan toisin. Jos ostaa esimerkiksi halvan tulostimen, tulee uusien väripatruunoiden hankinta kalliimmaksi kuin uusi tulostin. Bisnestä tehdään siis enemmän väripatruunoilla kuin tulostimilla.

Kerronpa esimerkin parranajokoneista. Minulla on vuosien varrella ollut useita parranajokoneita. Nuorena ajelin partaani käsikäyttöisellä ”partahöylällä”, johon piti ostaa uusia irtoteriä. Parranajoon tarvittiin myös partavaahtoa. Jos ei käyttänyt partavaahtoa tai käsitteli partahöylää varomattomasti, saattoi tulla haavoja. Niinpä siirryin mukavuussyistä sähkökäyttöiseen parranajokoneeseen.

Ajattelin pitäytyä tunnetuissa merkeissä, joten valitsin ensimmäiseksi parranajokoneeksi Braunin. Siinä oli ns. teräverkko, joka tylsyessään alkoi ikävästi nipistellä leukaa. Teräverkon uusiminen olisi maksanut niin paljon, että uuden koneen hankkiminen tuntui järkevältä.

Vaihdoin merkkiä ja hankin Philipsin parranajokoneen. Siinä ei ollut teräverkkoa, vaan kaksi pyörivää terää, jotka tuntuivat miellyttävämmiltä leukaa vasten. Tekniikan kehittyessä myös mukavuudenhalu lisääntyi. Markkinoille tuli kolmella pyörivällä terällä varustettuja parranajokoneita. Sittemmin nuo terät vielä muuttuivat jousitetuiksi ja leuan muotoon mukautuviksi. Eipä aikaakaan, kun tulivat ladattavat partakoneet. Enää ei tarvinnut olla riippuvainen verkkovirrasta. Kehitys ei pysähtynyt siihenkään. Nyt useimmat parranajokoneet voi huuhdella hanan alla ja niissä on diginäyttö, josta näkee jäljellä olevan ajoajan. Rahalla saa värikkäämmän ja hienommin muotoillun koneen ja pidemmän ajoajan lyhyemmällä latausajalla.

Kaikista hienouksista huolimatta päädyin muutama vuosi sitten Philipsin partakoneen perusmalliin. Sitä voi käyttää sekä verkkovirralla että akulla. Kone toimi hyvin vajaat kaksi vuotta, mutta juuri ennen takuuajan päättymistä se ei enää suostunut toimimaan kuin verkkovirralla. Niinpä sain takuun puitteissa uuden samanlaisen koneen. Tuo muutaman kympin hintainen kone palveli moitteettomasti, mutta parin vuoden päästä siihen piti vaihtaa uudet terät. Yllätys oli melkoinen, kun uudet terät olisivat maksaneet melkein saman verran kuin uusi kone, yli neljäkymmentä euroa. Piti valita, olisinko ekologinen ja hankkisin vanhaan koneeseen uudet terät vaiko uuden koneen. Valitsin ensimmäisen vaihtoehdon.

Kun parin vuoden päästä tuli seuraavan teränvaihdon aika, päätin asiaa tarkasti harkittuani hankkia uuden koneen, vaikka entinenkin oli toimiva. Nyt päätin etsiä sellaisen, johon ei kahden vuoden välein tarvitsisi vaihtaa uusia teriä. Sellaista ei löytynyt. Tuli tunne, että partakoneen terillä tehdään enemmän bisnestä kuin partakoneilla – aivan kuten tulostimien musteilla.

Eri vaihtoehtoja vertailtuani päädyin Remington-merkkiseen parranajokoneeseen. Kaikki kalliimmatkin koneet näyttivät olevan Kiinassa valmistettuja, joten siinä suhteessa olisi samantekevää, minkä merkin valitsisin. Tuo kone maksoi satasen verran. Mietin, kauanko sillä ajaisi ennen terien uusimista. Kone oli pirteän värinen, diginäytöllä varustettu ja ladattava, joten odotukset olivat korkealla. Huono puoli oli se, ettei sitä voinut käyttää pelkällä verkkovirralla, kuten edellistä laitetta. Uusi kone oli myös yllättävän kovaääninen.

Jo vuoden käytön jälkeen tuosta uudesta parranajokoneesta irtosi rajausterä. Sitä ei saanut korjattua, joten palautin sen ostopaikkaan, koska takuu oli vielä voimassa. Olisin saanut tilalle uuden koneen, mutta aiemmista kokemuksista viisastuneena halusin mieluummin rahani takaisin. Lähdin siis jälleen kerran partakoneostoksille.

Joskus halpa tuote saattaa yllättää positiivisesti. Löysin sattumalta eräästä rauta- ja puutavaraa myyvästä liikkeestä Prego-merkkisiä parranajokoneita. En ollut koskaan kuullutkaan moisesta merkistä, mutta tarkempi analyysi osoitti, että tuote on ”suomalaista suunnittelua ja kiinalaisten käsien tekemä”. Kolmenkympin hinnalla sain ladattavan, pestävän ja muilla tarpeellisilla ominaisuuksilla varustetun parranajokoneen, joka osoittautui hyvin toimivaksi ja mukavaksi käyttää. Mukana ei tullut hienoa koteloa tai sanakirjan paksuista, monikielistä käyttöohjevihkoa, vaan ainoastaan muovinen teräsuojus, muuntajalla varustettu verkkojohto, puhdistusharja sekä suomen- ja ruotsinkieliset käyttöohjeet – siis kaikki olennainen. Minua miellytti, ettei pakkauksessa ollut mitään tarpeetonta. Aika näyttää, teinkö hyvän hankinnan.


 

  Tarinataituri 21.11.2021

Talonmiehestä kouluisännäksi

Moni asia on koulussa muuttunut vuosien myötä, niin myös kouluun liittyvät ammatit ja ammattinimikkeet.

Kun itse olin koululainen, ruoka tehtiin oman koulun keittolassa ja sen valmisti keittäjä, joita isoissa kouluissa oli useampikin. Ruokailu tapahtui omassa luokassa. Ruoka tuotiin keittolasta isoissa kattiloissa. Opettaja jakoi ruuan. Jos ei oikein pitänyt jostain ruuasta, ruokalaji oli uusi tai ei ollut kova nälkä, voi pyytää opettajaa antamaan ”maistiaisannoksen”. Kaikkia ruokia piti ainakin maistaa ja lautanen syötiin tyhjäksi. Käytössä ei ollut biojäteastiaa, johon ylijäämäruoka laitettaisiin, kuten nykyisin on tapana.

Ainakaan niissä kansakouluissa, joita itse kävin 1960–70-luvuilla, ei ketään ”pakotettu” syömään jotain vastenmielistä ruokaa, toisin kuin jotkut omia kansakouluaikojaan muistelevat ovat kertoneet. En ole myöskään nähnyt, että ketään olisi lyöty karttakepillä sormille. On erikoista, että kysyessäni viimeksi mainittua asiaa itseäni vanhemmilta henkilöiltä, kukaan ei ole myöntänyt itse saaneensa tai nähneensä edes luokkatoverinsa saaneen karttakepistä. Tapaukset ovat aina osoittautuneet kuulopuheiksi. Ehkä kertojat ovat halunneet värittää tarinaansa näillä ”lisämausteilla” saadakseen arvostusta. Opettajista kun mielellään kerrotaan kaikenlaisia tarinoita, jotka usein ovat negatiivisia eivätkä aina edes totta.

Vaikka ruokalistalla oli sellaisia ruokia, joita monet vieroksuivat, ruokaa harvemmin jätettiin. Tuon maistiaisannoksen pystyi syömään, vaikkei ruuasta olisi pitänytkään. Monien inhokkeja olivat tuolloin esimerkiksi tilliliha, verilätyt ja maksalaatikko. Itsekään en juuri pitänyt ensin mainituista, mutta maksalaatikko kyllä maistui. Monet eivät pitäneet rusinoista maksalaatikossa, mutta minusta ne kuuluivat siihen yhtä lailla kuin sianliha hernekeittoon. Kasvisvaihtoehtoa ei silloin ollut tarjolla, saati sitten vegaaniruokaa. Kaikki söivät samaa ruokaa, paitsi jos oli jollekin ruualle allerginen.

Nyt ns. omavalmistuskeittiöt kouluilla ovat harvinaisia. Ruoka tuodaan puolivalmiina monen kilometrin päästä suurkeittiöistä, joissa parhaimmillaan (tai pahimmillaan) valmistetaan kymmeniätuhansia annoksia päivässä. Koska ruoka-aineiden pitää kestää kuljetus ja säilyä koulun kylmätiloissa jopa useita päiviä, ruokaan joudutaan laittamaan lisäaineita, joita koulun omassa keittiössä valmistetussa ruuassa ei tarvittu. Luonnollisesti se vaikuttaa myös ruuan makuun ja koostumukseen.

Ruokailu ei ole enää vuosiin tapahtunut luokissa, vaan ruokasaleissa. Eipä ole enää keittolaakaan, vaan jakelutiskejä. Oppilaat ottavat itse ruuan. Valinnanvaraa on sekä määrässä että laadussa. Huomioon on otettu niin kasvissyöjät, vegaanit kuin allergikotkin. ”Keittäjä” on (ainakin nykyisessä kotikaupungissani) ammattinimikkeeltään palvelutyöntekijä. Hän lämmittää ruuat, asettelee ruokailuvälineet paikoilleen, pesee ruokailun jälkeen astiat (koneellisesti) ja siivoaa keittiön. Lisäksi hän hoitaa ruokien ja lisukkeiden tilaukset. Ruuanvalmistusta lukuun ottamatta siis lähestulkoon samat hommat kuin keittäjä aiemmin.

Ennen vanhaan koulun piha-alueesta ja kiinteistöstä huolehti talonmies, joka useimmiten oli sananmukaisesti mies. Talonmies huolehti pihatöiden lisäksi monista käytännön töistä, kuten lamppujen vaihdosta, kalusteiden korjauksesta ja pannuhuoneen hoidosta. Jos talonmies toimi myös vahtimestarina, jonka piti avata ja sulkea ovia, vahtia tilojen iltakäyttöä, nostaa ja laskea lippu liputuspäivinä, hänen ammattinimikkeensä oli silloin talonmies-vahtimestari. Itsekin toimin nuorena miehenä talonmies-vahtimestarin sijaisena. Tavallisesti talonmies perheineen asui koululla tai sen välittömässä läheisyydessä työsuhdeasunnossa. Nyt koulujen talonmiehet ovat historiaa. He ovat  sukupuolesta riippumatta kouluisäntiä tai kiinteistönhoitajia.

Oli tavallista, että myös opettaja puolisoineen tai perheineen asui koululla. Alun perin opettajan tehtäviin kuului, ikään kuin työsuhde-etuna, koulun puutarhan hoito, johon oppilaatkin osallistuivat. Voitiin puhua lähiopetuksesta sanan varsinaisessa merkityksessä. Nyt juuri missään koulussa ei enää asuta, kiinteistönhoito on ulkoistettu, ja koulut ovat iltaisin tyhjillään, paitsi, jos niiden tiloissa on ns. iltakäyttäjiä. Koulujen liikuntasalin iltakäytöstä ei päätäkään koulun rehtori, kuten voisi kuvitella, vaan päätösvaltakin on ulkoistettu. Pienissä kouluissa ei ennen ollut rehtoria, vaan johtajaopettaja tai koulunjohtaja.

Nuorukaisena toimin kouluavustajana. Se oli silloin enemmän opettajien kuin koululaisten avustamista. Tänä päivänä ei ole kouluavustajia, vaan koulunkäynninohjaajia, jotka ovat saaneet täsmäkoulutuksen oppilaiden ohjaamiseen ja avustamiseen. Sekä koulutus, tehtävät että ammattinimike ovat muuttuneet vuosikymmenien myötä.

Eipä ole koulussa enää esimiestäkään, vaan hänestä käytetään sukupuolineutraalia ilmaisua ”esihenkilö”. Ennen oppilaista puhuttiin tyttöinä ja poikina, nyt saattaa olla ”kolmannen sukupuolen” edustajiakin. Mikähän se kolmas sukupuoli on?

 

Kukkaistutuksia Teijon koululla 1960-luvulla.

 Tarinataituri 17.10.2021

Roska päivässä ja parhaassa kaksi

Syksy tuo tullessaan muutakin kuin värikkäät lehdet. Jo lyhyen kävelylenkin aikana voi teiden varsilta bongata vaikka minkälaista roskaa. Pahimpia paikkoja ovat kauppojen ja koulujen ympäristöt, joissa näkyy erityisesti karkkipapereita, sipsipusseja ja kartonkisia juomatölkkejä, isompien koululaisten jäljiltä myös energiajuomatölkkejä ja tupakka-askeja.

Auto- ja kävelyteiden varsilla tarjonta on vielä monipuolisempaa. Paikallistien varrella olen nähnyt tavanomaisempien roskien lisäksi muun muassa tyynyjä ja mopoauton konepellin. Metsäkään ei ole turvassa jätteiltä: keskellä metsää voi marjastuksen tai sienestyksen lomassa istahtaa sohvalle tai nojatuoliin, jotka joku on sinne kovalla työllä kuljettanut. Pienemmällä vaivalla ne olisi voinut viedä kierrätyspisteeseen.

Mutta eivät edes jätteiden kierrätyspisteet ole säästyneet asiattomalta käytöltä. Metallinkeräysastian viereen ilmestyy tuon tuostakin isompaa metalliromua kuin mitä astiaan mahtuu. Keräysastioiden vieressä on ollut muun muassa wc-pönttö, lavuaari, huonekaluja ja paljon muuta sinne kuulumatonta tavaraa. Vasta valojen ja valvontakameran myötä asiaankuulumattoman tavaran tuonti väheni, mutta ei loppunut kokonaan. Alkukesällä kierrätyspisteiden jätemäärästä huomaa, milloin mökkiläiset ovat saapuneet. Silloin ylimääräistä tavaraa ilmestyy keräysastioiden viereen. Syksyn tullen tavaramäärä vähenee. Tästä voisi vetää johtopäätöksen, että kesäasukkaat roskaavat. Ehkä myös yrittäjät tuovat yrityksensä pakkausjätteitä kierrätysastioihin.

Tuntuu kummalliselta, että jotkut tuovat kierrätysastioiden viereen suurikokoista tavaraa, joka on täytynyt kuljettaa pakettiautolla. Ne olisi samalla vaivalla voinut viedä miehitettyyn kierrätyspisteeseen – ja useimmiten vielä ilmaiseksi. Vai olisiko jollain niin kiire, ettei ehdi sinne aukioloaikana? Rahakysymys sen ei ainakaan luulisi olevan, koska esimerkiksi kodinkoneet otetaan vastaan ilmaiseksi.

Pikaisen analyysin perusteella koululaisten jättämät roskat ovat useimmiten karkki- ja purkkapakkauksia, sipsipusseja ja (energia)juomatölkkejä. Varttuneemmat heittävät tienposkeen tupakka-askeja, oluttölkkejä ja sekalaista roskaa. Kierrätyspisteisiin asiaankuulumatonta tavaraa tuovat lienevät aikuisia.

Kummalliselta tuntuu sekin, että jotkut ovat huolissaan ilmastonmuutoksesta ja vesistöjen roskaantumisesta, mutta eivät piittaa oman lähiympäristönsä siisteydestä. Lienevätkö samoja ihmisiä? Tiedä häntä!

Jokainen voi kuitenkin tehdä maailmaa hitusen paremmaksi paikaksi, kun ei roskasta. Vielä paremmaksi se tulee, jos vaivautuu viemään muidenkin roskia sinne, minne ne kuuluvat.

Hieno ympäristöteko on Tuula-Maria Ahosen parikymmentä vuotta sitten perustama Roska päivässä -liike, jonka ideana on, että liikkeen jäsenet siistivät ympäristöään keräämällä vähintään yhden roskan päivässä. Siistiä ympäristöä kun ei roskata niin helposti kuin jo valmiiksi sotkuista. Jokainen voi toteuttaa tätä periaatetta omassa elinympäristössään. Maailma pelastuu – tai tulee ainakin siistimmäksi!

Nämäkin roskat päätyivät roskikseen.

Tarinataituri 19.9.2021

Kotipihlaja

Vanhassa eläinsadussa kettu tavoittelee pihlajanmarjoja korkealta puusta, mutta ei useista yrityksistään huolimatta ylety niihin. Lopulta kettu luovuttaa ja toteaa itsekseen, että ne ovat varmasti happamia, vaikkei edes maistanut niitä. Siitä on tullut sanonta ”Happamia”, sanoi kettu pihlajanmarjoista, kun joku ei tahdo tunnustaa, ettei ole selviytynyt jostakin tehtävästä. Alkuperäisessä Aisopoksen eläinsadussa tosin puhutaan viinirypäleistä eikä pihlajanmarjoista, sillä Kreikassa ei kasvanut pihlajia.

Tähän vuodenaikaan luonnossa liikkuja tuskin voi olla huomaamatta pihlajia, joiden oksat ovat pullollaan punaisia marjoja. Pihlaja on sukua omenapuulle ja orapihlajalle. Se viihtyy monenlaisilla kasvupaikoilla kuivista ja karuista kalliomaisemista reheviin metsiin, ja se on yksi kaikkein pohjoisimmillakin alueilla menestyvä puulaji. Wikipedian mukaan pihlajansukuisia kasveja on 100–200 lajia. Suomen neljästä pihlajalajista yleisin on kotipihlaja, latinalaiselta nimeltään Sorbus aucuparia.

Ketunkin olisi kyllä kannattanut maistaa pihlajanmarjoja, sillä ne ovat terveellisiä ja monikäyttöisiä. Pihlajanmarjoissa on runsaasti C-vitamiinia ja A-vitamiinin esiastetta, karoteenia. Pihlajanmarjoja käytetään hillojen, hyytelöiden, makeisten ja alkoholijuomien valmistuksessa. Ne ovat tärkeää ravintoa linnuille, erityisesti punatulkuille ja tilhille. Pihlajan tieteellinen nimi aucuparia merkitseekin ”linnunkesyttäjää”.

Kansanlääkinnässä pihlajanmarjoja on käytetty mm. parantamaan reumatismia ja keuhkovikoja, lisäämään virtsaneritystä sekä ulostuslääkkeenä. Pihlajan lehdistä voidaan valmistaa yrttiteetä.

Pihlajan puuaines sopii moneen tarkoitukseen. Taipuisuutensa vuoksi se sopii hyvin puukäsitöihin, kuten puuastioiden ja huonekalujen valmistukseen. Sitä on käytetty muun muassa haravan piikeissä, seiväshypyn seipäänä, tuuli- ja vesimyllyjen rattaiden hampaina, kärryjen akselina, puujousena ja reen aisoina. Pihlajan kuorta käytetään nahan parkitsemiseen. Lisäksi pihlaja suojelee omenapuita ja omenasatoa pihlajakoilta.

Harmaarunkoinen pihlaja on talvella melko vaatimattoman näköinen, mutta se kestää hyvin pakkasia, myrskyjä ja lumikuormia. Sanotaan, ettei pihlaja kahta taakkaa kanna. Jos talvella on paljon lunta, tulee vähäinen marjasato ja toisinpäin. Etelä-Karjalassa sanottiin, ettei ”pihlaja kahta kanna, vettä ja marjoja”. Sateisen kesän jälkeen ei ollut odotettavissa hyvää pihlajanmarjasatoa.

Alkukesällä pihlaja puhkeaa valkoiseen kukkaloistoon. Kukat eivät tosin ole kovin houkuttelevan tuoksuisia. Loppukesällä pihlaja täyttyy punaisista tai oransseista marjoista. Väriloisto jatkuu vielä syksyllä ruska-aikaan, kun pihlajan lehdet loistavat monivärisinä. Ehkäpä juuri tämä syyslehtien värikkyys sai aikaan sen, että kansanperinteessä pihlaja yhdistetään usein tuleen.

Muinaisille suomalaisille pihlaja oli pyhä puu. Kalevalassa se on Ukko ylijumalan vaimon, maanjumalatar Raunin puu. Pihlajasta ennustettiin hyvät ja huonot vuodet, naimaonni ja tulevat sodat. Eurooppalaisessa kansanperinteessä pihlaja suojelee taikuudelta, mutta toisaalta siitä myös valmistettiin velhojen taikasauvoja.

Pihlaja on innoittanut myös lauluntekijöitä. Suomalaisessa tangossa Syyspihlajan alla pihlajan punaiset marjat muistuttavat syksyn kylmistä tuulista ja sateista sekä menetetystä rakkaudesta. Venäläisessä laulussa Yksinäinen pihlaja kasvaa karulla paikalla aron laidalla, kuin vertauskuvana ihmisen yksinäisyydestä ja kaipauksesta. Uralin pihlaja -valssissa on hieman iloisempi tunnelma: illan lempeä tuuli hyväilee kukkivaa pihlajaa, joka on kuin valkoiseen seppeleeseen somistautunut morsian. Mutta tässäkin laulussa tunnelma synkkenee, kun pihlajan kukinta lakkaa. Pihlajan punaiset marjat ovat kuin kyyneleitä, joita ero rakastetusta tuottaa.

Romanttisemmissa tunnelmissa ollaan Toivo Kärjen ja Reino Helismaan laulussa Suutarin tyttären pihalla, jossa kasvaa kaunis pihlajapuu. Täysikuu valaisee pihlajaa hanurimusiikin soidessa taustalla. Laulu oli Yleisradiossa aikoinaan jopa esityskiellossa arveluttavan moraalinsa vuoksi. Hempeässä lastenlaulussa Pikku Inkerin laulu tilhelle Inkeri-tyttö pyytää nälkäistä tilheä syömään kotipihlajansa marjoja ja tarjoutuu tuomaan linnulle vaatteita suojaamaan kylmältä.

Suhteellisen lyhyen, noin 50 vuotta kestävän elämänsä aikana pihlaja ehtii ilahduttaa monia – niin ihmisiä kuin eläimiä. Kunpa mekin pystyisimme samaan.



Tarinataituri 21.8.2021


Avainasiaa

Lukkofirma Abloy mainosti aikanaan lukkojensa turvallisuutta toteamalla, että jokaisella maapallon asukkaalla pitäisi olla yli 70 avainta, jotta törmäisi täysin samanlaiseen avaimeen. Heidän lukkonsa voidaan siis sarjoittaa miljardeilla eri tavoilla. Ehkä juuri siksi minulla onkin muutaman kerran ollut ongelma: oikeaa avainta ei ole löytynyt suurestakaan avainnipusta, vaikka kovasti olisin sitä toivonut. Joskus ovi on ollut auki, vaikka sen on pitänyt olla lukossa, joskus toisin päin. Joskus avain on unohtunut tai mukana on ollut väärä, lukkoon sopimaton avain. Joskus kadonnut avain on löytynyt yllättävästä paikasta. Kerronpa tässä muutaman kokemusperäisen avaintarinan.

Olen elämäni aikana avannut ja sulkenut lukuisia ovia ja luukkuja – sekä konkreettisesti että kuvaannollisesti. Yhteistä monille oville on ollut se, että usein niiden avaamiseen on tarvittu avainta, olipa kysymyksessä sitten koti, auto, varasto, autotalli, kaappi, laatikko, säilytyslokero tai muu vastaava.

Olin nuorena miehenä kaverini kanssa pyöräretkellä Ruotsissa, Tanskassa ja Pohjois-Saksassa. Lyypekissä jätimme pyörälaukut ja muut ylimääräiset tavaramme Travemünden sataman säilytyslokeroon, jotta voisimme tutustua kaupunkiin ilman turhia kantamuksia, sillä laivan lähtöön oli aikaa vielä useita tunteja. Säilytyslokero toimi kolikoilla, joten ei muuta kuin kolikkoja sisään, avaimet taskuun ja kaupungille.

Kun palasimme kaupunkireissultamme, menimme hakemaan pyörälaukkujamme säilytyslokerosta. Yllätyksemme oli suuri, kun lokerot eivät auenneetkaan, vaikka meillä oli oikeat lokerot ja avaimet. Mietimme, mikä neuvoksi, sillä pian meidän olisi mentävä laivaan pyörinemme. Vasta siinä vaiheessa huomasimme, että lokeroissa oli tietty säilytysaika, joka oli mennyt umpeen. Onneksi satamasta löytyi ystävällinen työntekijä, jolla oli vara-avaimet lokeroihin. Viime hetkellä saimme tavaramme ja ehdimme vielä laivaan.

Vuosia myöhemmin, koulussa työskennellessäni, opettajakollegani oli hukannut koulun avaimen. Tilanteen teki erityisen harmilliseksi se, että kadonnut avain oli yleisavain, jonka päätyminen vääriin käsiin olisi voinut olla kohtalokasta. Avainta etsittiin koulussa kaikista mahdollisista paikoista usean henkilön voimin. Ellei avainta pian löytyisi, pitäisi sarjoittaa koko koulun lukot uudelleen, mikä tulisi aika kalliiksi. Parin päivän kuluttua avain kuitenkin yllättäen löytyi. Tämän naispuolisen kollegani käsilaukusta oli ratkennut vuori, jonka väliin avain oli huomaamatta pudonnut. Säästyttiin siis lukkojen uudelleen sarjoittamiselta.

Kesäisellä matkalla Ahvenanmaalla alimmassa kerroksessa sijaitsevassa hotellihuoneessamme oli oma sisäänkäynti. Ulko-ovessa oli sähkölukko, joka avautui avainlätkää vilauttamalla. Heti ulko-oven takana oli väliovi, jossa oli tavallinen lukko, mutta ovessa oli kahva vain huoneen sisäpuolella. Ulkopuolelta ovesta puuttui kokonaan kahva, joten ovea ei saisi auki ilman työkaluja, jos se sattuisi loksahtamaan kiinni ulos mennessä. Niin tietenkin tapahtui kerran hotellihuoneesta poistuessamme. Kävimme ilmoittamassa asiasta hotellin vastaanottoon, josta tuli virkailija toteamaan tilanteen. Hän lupasi kutsua paikalle lukkosepän. Ehdin kuitenkin ennen hänen saapumistaan jo itse ratkaista ongelman. Sain oven avatuksi autossani mukana olevalla monitoimityökalulla. Pienen odottelun jälkeen lukkoseppä tulikin ja asensi oveen kahvan. Ilmeisesti siinä oli alun perin ollut kahva, jonka joku oli vienyt mukanaan.

Joskus on hyvä, että ovi on lukossa eikä aukea helposti. Olin kerran, vuosia sitten, erään opettajakollegani kyydillä kaupungilla. Meillä oli kummallakin omia asioita toimitettavana, mutta eri paikoissa, joten sovimme tapaamispaikaksi tietyn kadunkulman, josta hän nappaisi minut kyytiin. Minä sain asiani ensin hoidettua, joten menin kadun varteen odottamaan häntä. Pian näinkin punaisen Volkkarin lähestyvän ja sitä ajavan kollegani näköisen naisen. Koska tiesin hänen olevan nopea liikkeissään, arvelin, että hän saattaisi ottaa minut kyytiin vaikka liikennevaloissa, jos hän joutuisi pysähtymään punaisissa valoissa. Niin tapahtuikin. Tartuin rivakalla otteella hanttimiehen puoleiseen ovenkahvaan hypätäkseni nopeasti kyytiin, mutta ovi olikin lukossa. Kun sitten katsoin tarkemmin kuljettajaa ikkunan läpi, ei hän ollutkaan opettajatoverini, vaan ventovieras nainen. Auto kyllä oli täysin samanlainen.

Tuorein avainkokemus on lähipäiviltä. Pienikin avain voi olla tärkeä. Olin unohtanut tuollaisen pienen, mutta tärkeän avaimen kotiin vaatteita vaihtaessani. Minun piti päästää joukko ihmisiä taloon, jonka iso avain piti hakea eri paikasta. Onneksi avopuolisoni pelasti tilanteen noutamalla autolla puuttuvan avaimen kotoa muutaman kilometrin päästä. Avaimista ja puolisoista kannattaa pitää huolta.





Tarinataituri 6.8.2021