Kaupankäyntiä kirpputorilla

Olen 1990-luvulta asti ollut mukana kirpputoritoiminnassa eri rooleissa: myyjänä, asiakkaana ja lahjoittajana. Vuosikymmenien varrella olen myynyt kirpputorilla tai lahjoittanut hyväntekeväisyyteen arviolta monta pakettiautollista tavaraa, jos huonekalutkin lasketaan mukaan. En silti ole tuntenut jääneeni mitään vaille enkä kaivannut pois antamiani tai myymiäni tavaroita. Ehkä niistä on ollut iloa jollekin muulle.

Kirpputori (puhekielessä kirppis tai kirppari) on mielestäni kierrätystä parhaimmillaan. Se, mikä on yhdelle tarpeetonta, voi olla aarre toiselle. Kirppikseltä voi tehdä edullisia ostoksia ja ympäristö kiittää. Välillä kirppiksellä tosin näkee sellaistakin tavaraa, joka kuuluisi ennemmin kaatopaikalle kuin myytäväksi.

Onko kirpputorilla sitten jotain tekemistä kirppujen kanssa? Internetistä selviää, että nimitys kirpputori juontuu siitä, että vanhoissa vaatteissa on usein ollut kirppuja. Sana kirpputori tulee ranskan kielen sanasta marché aux puce, joka tarkoittaa sananmukaisesti kirpputoria. 

Wikipedian mukaan kirpputorin tapaista toimintaa on ollut Ranskassa jo 1500-luvulla, kun palvelijat saivat markkinoiden yhteydessä myydä isäntiensä käytettyjä tavaroita kansanjuhlassa. 1800-luvun lopulla Pariisissa oli oma alueensa kirpputoreille.

Suomessakin kirpputoreja on ollut jo 1700-luvulla. Silloin niitä kutsuttiin narinkoiksi. Sana on peräisin venäjän kielen sanoista na rynke "torilla". Erityisesti venäläiset ja juutalaiset kauppiaat myivät torilla lähinnä käytettyjä vaatteita ja kutsuivat asiakkaita huutamalla "na rynke". Puhekielessä ihmiset kutsuivat kauppapaikkaa tuon venäjänkielisen fraasin mukaan. 

Helsingissä on ollut Narinkka-niminen käytettyjen vaatteiden kauppapaikka. Alussa se sijaitsi nykyisen Päävartion paikalla Kruununhaassa. Vuosina 1876-1929 Narinkka toimi Simonkadun varrella nykyisen Scandic-hotelli Simonkentän paikalla. Kun vanha torialue lakkautettiin vuonna 1929, annettiin nimi uudelleen käyttöön Kampin keskuksen viereiselle aukiolle vuonna 2005. Aiemmin Kampissa oli ollut Turun kasarmin rakennuksia, joista jäljellä on enää talousrakennus, nykyinen Kulttuurikasarmi, joka toimi Helsingin linja-autoasemana vuosina 1935-2005.

1990-luvulla alkoi kaupungeissa olla iltatoreja ja niiden yhteydessä kirpputoritoimintaa. Ei tarvittu edes pöytää tai tuolia, pelkkä matto, viltti tai muovi riitti alustaksi. Paikkaa ei yleensä tarvinnut varata etukäteen, vaan voi asettua sinne, missä oli tilaa. Kun iltatorikirppisten suosio kasvoi, myyntipaikatkin muuttuivat monin paikoin maksullisiksi.

1990-luvulla kirpputoritoimintaa järjestettiin myös suurten markettien ja kauppakeskusten parkkihalleissa, kun kaupat eivät vielä olleet sunnuntaisin avoinna. Myynti tapahtui joko oman pöydän takaa tai auton takakontista, mikäli auton sai ajaa myyntipaikalle. 

Nyt kirppiksiä on joka makuun ns. takakonttikirppiksistä, pikkukylien kotikirppiksistä suurten hallien hyllykirppiksiin ja kaikkea siltä väliltä. Ei tarvitse välttämättä olla itse paikalla myymässä, vaan voi vuokrata hyllykirppikseltä paikan ja jättää tavarat sinne myytäväksi. Asiakas voi silloin rauhassa katsella tavaroita ja harkita ostopäätöstä. Hyvänä (tai huonona) puolena hyllykirppiksessä on se, että kaupankäynti tapahtuu nimettömästi ilman henkilökohtaista kontaktia myyjän ja asiakkaan välillä.  

Mieleeni on jäänyt 1990-luvulta kokemus, kun olin eräällä parkkihallikirppiksellä myymässä omia tavaroitani. Silloin elettiin vielä "markka-aikaa". Viereisessä myyntipöydässä tuttavani myi käytettyjen tavaroiden lisäksi myös uusia tavaroita, lähinnä koriste-esineitä, joita hän oli ostanut halvalla Tallinnasta. 

Paikalle tuli nainen, joka tarkasteli naapurini myyntipöydällä olevaa sinistä lasiomenaa ja kysyi sen hintaa. -Kolmekymppiä, kuului vastaus. - Saisinko sen kahdella kympillä? kysyi asiakas. - Ei, se maksaa kolmekymppiä, vastasi tuttavani päättäväisesti. Niinpä nainen jatkoi matkaa ilman lasiomenaa. Ajattelin silloin, että tuttavani olisi kannattanut myydä se kahdella kympillä, olihan hän itse maksanut siitä vain kymmenen markkaa Tallinnassa, joten hän olisi silti jäänyt kympin voitolle.

Pian myyntipöydän luo kuitenkin tuli uusi asiakas, joka myös kiinnitti huomionsa tuohon lasiomenaan ja kysyi sen hintaa. -Kolmekymppiä, oli vastaus jälleen. -Selvä, otan sen, vastasi asiakas, ja osti lasiomenan. Bisnes on bisnes.

Kirpputorilta ostettu kaitafilmiprojektori

Tarinataituri 26.7.2026

Niin paljon sanomatta jää

Puhumisesta ja sanoista on olemassa monia sanontoja ja sananlaskuja. Suomalainen sananlasku toteaa, että puhuminen on hopeaa, mutta vaikeneminen kultaa. Tämä toteutuu suomalaisessa kulttuurissa liiankin hyvin. Ollaan vaiti silloinkin, kun asioista pitäisi keskustella. Ratkaistaan ongelmat väkivallalla, kun ne voitaisiin ratkaista puhumalla. Mieluummin kadehditaan kuin kehutaan toista. Jätetään sanomatta rakkaudentunnustukset ja kehumiset, kun niitä tarvittaisiin. Tämä mentaliteetti näkyy jopa monissa suomalaisissa elokuvissa: istutaan hiljaa kaljatuopin ääressä tai sitten riidellään ja tapellaan.

On kahdenlaisia ihmisiä: toiset katuvat sitä, mitä ovat jättäneet sanomatta, toiset sitä, mitä ovat sanoneet. Itse kuulun enemmän jälkimmäisiin. 

Kumpaa sitten on parempi katua? Tähän tuskin on yksiselitteistä vastausta, vaan se riippuu tilanteesta. Joku voisi viisastella, että pitäisi valita sanansa niin, ettei niitä tarvitse jälkeenpäin katua. Siihen pystyy vain harva, jos kukaan. Mutta moni tärkeä asia jää sanomatta, jos aina miettii, pahoittaako joku mahdollisesti mielensä. Kaikkia ei voi miellyttää. Joskus on sanottava asiat suoraan, vaikka se hetkellisesti kirpaisisi kuulijaa.

Toisaalta harkitsemattomasti sanotut loukkaavat sanat voivat satuttaa pysyvästi. Sanottua ei saa takaisin, mutta sen voi yrittää hyvittää. Sanomatta jätetyt anteeksipyynnöt, kiitokset tai rakkaudentunnustukset voivat jäädä vaivaamaan vuosiksi, koska ei voi tietää, miten ne olisivat vaikuttaneet. Anteeksi pyytämisellä, kiittämisellä ja rakkauden tunnustamisella on yleensä positiivinen vaikutus. En ole kuullut, että kukaan olisi loukkaantunut anteeksipyynnöstä, mutta kylläkin siitä, ettei ole pyydetty anteeksi. Riidat ja loukatuksi tulemiset kannattaa selvittää, ettei syntyisi vihaa ja katkeruutta. Joskus kyse voi olla vain väärinymmärryksestä.

Rakkaus ja anteeksiantamus ovat mielestäni maailman suurimpia voimia. Rakkautta on myös anteeksi antaminen. On ihmisiä, jotka eivät koskaan pyydä anteeksi. He eivät ehkä koe toimineensa väärin, eivät ymmärrä tekojensa seurauksia tai eivät vain pysty myöntämään virheitänsä. 

Jos toinen ei pyydä anteeksi, vääryyttä kokeneen olisi mielestäni silloinkin viisaampaa antaa anteeksi kuin katkeroitua. Katkeruus jäytää ihmistä sisältäpäin. Se on kuin roska silmässä tai hiekanjyvä kengässä: se vaivaa niin kauan, kunnes sen saa poistettua. Kukapa haluaisi ehdoin tahdoin pitää roskaa silmässä tai jatkaa kävelyä kiven hiertäessä kengässä. Samoin on katkeruuden laita. Siitä eroon pääseminen vain ei ole yhtä helppoa kuin kengän tyhjentäminen tai roskan poistaminen, vaan se vaatii aikaa, vaivaa ja asennetta.

Jukka Kuoppamäen laulussa Paljon sanomatta jää viitataan siihen, miten ihmiset tapaavat toisiaan liian harvoin ja silloinkin kiireen keskellä, jolloin monta asiaa jää sanomatta. Onneksi tämän asian voi korjata. 

"Kultaomenia hopeamaljoissa ovat sanat, sanotut aikanansa."
(Sananlaskut 25:11)

Tarinataituri 25.7.2026

Ilmaisia ja maksullisia sisäänpääsyjä

Pitäisikö kirkkoon aina päästä ilmaiseksi? Tämä kysymys herätti keskustelua sosiaalisessa mediassa, kun muuan mies paheksui videojulkaisussaan sitä, että häneltä(kin) olisi luterilaisen kirkon jäsenenä peritty kahden euron pääsymaksu kirkkoon. Rahastaja, joksi hän kirkon ovella päivystänyttä työntekijää kutsui, oli nyökännyt hyväksyvästi, kun kirkkoon pyrkijä oli kieltäytynyt maksamasta pääsymaksua ja ilmoittanut eroavansa kirkosta. Keskustelusta ilmenee, ettei hän ollut pyrkimässä kotipaikkakuntansa kirkkoon. 

Videolla ja siihen liittyvissä kommenteissa mies kertoo laskeneensa, että hänelle tulee halvemmaksi maksaa halutessaan pari euroa sisäänpääsymaksua kirkkoon kuulumattomana kuin olla kirkon jäsen ja maksaa satoja euroja vuodessa kirkollisveroa. Kysymys ei hänen mukaansa ole uskosta, vaan periaatteesta. 

Toisaalta ymmärrän tämän henkilön periaatteen, närkästymisen ja päätöksen kirkosta eroamisesta. Kirkon (ja kristinuskon) periaatteisiin kuuluu, että kirkko on maksutta kaikkien käytössä hiljentymistä ja jumalanpalvelukseen osallistumista varten, oli sitten jäsen tai ei. Näin asia käsittääkseni onkin. Mutta asian tarkempi pohdinta valottaa kolikon toista puolta. 

Miten kirkon jäsenyys voitaisiin todeta jo sisään tullessa? Pitäisikö tulijalla olla mukana jonkinlainen jäsenkortti, jolla hän todistaisi kuuluvansa kirkkoon? Vai pitäisikö joukosta jotenkin erotella ne, jotka ovat pyrkimässä omaan kotikirkkoonsa, päästää heidät ilmaiseksi sisään ja periä maksu vain turisteilta? Hankalaksi menisi, joten on selvää, että kaikilta peritään sisäänpääsymaksu, jos tarkoituksena on vain kirkkoon tutustuminen. Sekin on ymmärrettävää, että kirkoilla on aukioloajat. Olisi kohtuutonta vaatia, että kirkko olisi avoinna ympäri vuorokauden vain siksi, että joku haluaisi tulla sinne hiljentymään vaikka keskellä yötä. 

Kommentoijat muistuttavat, että kirkkojen avoinna pitämisestä muodostuu myös kuluja. Pääsymaksuilla katetaan näitä kuluja. Jonkun pitää siivota kävijöiden kengänpohjissaan tuomat hiekat kirkon lattialta. Kesällä se tehtävä kuuluu kesätyöntekijälle. Erityisesti häiden ja hautajaisten jälkeen hiekkaa kuulemma tulee erityisen paljon. Kirkkoja tuskin pystyttäisiin edes kesäaikaan pitämään avoimena ilman vartiointia. Parhaimmillaan satunnainen matkailija saa "kirkonvartijalta" opastuksen ja kuulee mielenkiintoisia tarinoita. Osa näistä "vahdeista" tosin toimii vapaaehtoistyöntekijöinä ilman palkkaa.

Omien kokemusteni mukaan historiallisesti merkittävissä kirkoissa peritään usein kävijöiltä pääsymaksu. Esimerkkeinä kotimaasta voisi mainita vaikkapa Temppeliaukion kirkon Helsingissä ja Petäjäveden vanhan kirkon. Suuret kävijämäärät kuluttaisivat ja mahdollisesti vahingoittaisivat niitä, jos niihin pääsisi ilman valvontaa. 

Ulkomailla pääsymaksu kirkkoon voi olla paljon enemmänkin kuin kaksi euroa. Esimerkiksi Italiassa erään kirkon sisäänpääsy pelkästään kirkkosaliin maksoi 7 euroa. Kryptaan tai kellotorniin pääsemisestä perittiin vielä eri maksut. Ne tosin ovat katolisia kirkkoja, jotka ovat kokonsa ja koristeellisuutensa suhteen aivan eri luokkaa kuin Suomen kirkkorakennukset. 

Entä, jos kirkossa on jokin esitys? Pitäisikö silloinkin päästä ilmaiseksi? Kauneimmat joululaulut ja muut yhteislaulutilaisuudet ovat mielestäni jumalanpalvelukseen verrattavia, kaikille avoimia tilaisuuksia. Mutta esimerkiksi kirkkokonsertti on eri juttu. Se houkuttelee kirkkoon sellaisiakin kävijöitä, jotka eivät jumalanpalvelukseen tulisi. Muusikko tai esiintyjä on myös ansainnut työstään korvauksen. Se on sitten vallan toinen juttu, millaiset esitykset kirkkoon sopivat ja pitäisikö kirkkoon erilaisin "poppakonstein" houkutella väkeä muuhun kuin sanankuuloon. 

Petäjäveden vanha kirkko 

Tarinataituri 15.7.2026

Muutos ei aina ole edistystä

Tein ennen eläkkeelle jäämistäni yli 35 vuoden uran luokanopettajana. Sen ohella ja lisäksi olen hankkinut kokemusta muistakin ammateista. Urani aikana työskentelin useita vuosia eri paikkakunnilla, suurissa ja pienissä kouluissa sekä kaupungissa että maaseudulla, joten väittäisin, että minulla on aika monipuolinen kokemus koulumaailmasta. Työurani aikana näin monenlaisia muutoksia, eivätkä ne mielestäni aina olleet parempaan suuntaan. Tässä vain muutamia esimerkkejä tapahtuneista muutoksista.

Opetussuunnitelma. Varhaisemmissa opetussuunnitelmissa oppilas oli - jos hiukan kärjistän - opetuksen kohde ja tiedon vastaanottaja, opettaja tiedonjakaja. Opetettavat asiat oli selkeästi määritelty. Kouluhallitus hyväksyi oppikirjat. Kun seurasi oppikirjaa, tiesi noudattavansa opetussuunnitelmaa. Kansakoulun aikaan - ja vielä oman opettajaurani alkuaikoina - oli tarkastajia, jotka tekivät yllätyskäyntejä kouluille. Tarkastajan käyntiä hiukan pelättiinkin. Koulutoimentarkastajan tehtävä oli valvoa koulujen toimintaa, neuvoa ja tarvittaessa myös vaatia parannuksia. Hän jututti rehtoria (koulunjohtajaa) ja opettajia, vieraili oppitunneilla ja tarkasti, että asiakirjat olivat kunnossa. Koululta piti myös löytyä opetussuunnitelma. 

Opettajan piti tuohon aikaan pitää säännöllisesti päiväkirjaa ja merkitä siihen mm. poissaolijat, tukiopetus ja ennen kaikkea se, mitä tunnilla oli tehty. Tyhjät sivut päiväkirjassa herättivät kysymyksiä. Päiväkirjasta sijaisopettajakin näki, mihin asti missäkin aineessa oli päästy, vaikkei opettaja olisi jättänyt ohjeita. Päiväkirjanpitovelvollisuus loppui vasta vuonna 1999, kun tuli uusi perusopetuslaki. 

Vuoden 1994 ops (opetussuunnitelma) oli niin ohut, että sen ehti sijaisopettajakin lukea. Luulenpa, että kaikki opettajat eivät sitäkään lukeneet, ainakaan kuulemistani tarinoista päätellen. Kuulemma joissakin kouluissa opetussuunnitelma oli "kadoksissa", kun tarkastaja oli sitä kaivannut. Jossain toisessa koulussa opetussuunnitelmaa pidettiin kiilana ikkunan välissä, kun luokaa tuuletettiin.

Nykyinen opetussuunnitelma on lähes 1500-sivuinen digitaalisessa muodossa oleva teos, jota tuskin kukaan on kokonaan lukenut, saati sitten muistaisi sen sisältöä. Tavoitteet ja sisällöt on määritelty niin monisanaisesti ja epämääräisesti, että sieltä voi aina löytää perustelut toiminnalleen ja sanoa noudattavansa opetussuunnitelmaa, vaikka tunnilla tehtäisiin melkein mitä tahansa. 

Oppilaat. Tämän päivän oppilas on (tai pitäisi olla) aktiivinen, kriittinen ja itsenäisesti ajatteleva toimija, jolla on oma tahto ja näkemys asioista - sellaisistakin, joista hän ei vielä tiedä riittävästi. Enää ei puhuta tytöistä ja pojista, vaan oppilaista, koska joukossa voi olla "muunsukupuolisia." Opettaja on nyt ohjaaja ja viihdyttäjä, jonka toimintaa tarkkailevat paitsi oppilaat, heidän vanhempansa ja sukulaisensa, myös lähiseudun asukkaat ja media. Nyt pahoitetaan helposti mieli milloin mistäkin asiasta. Opettajalla on oikeus vaieta, sillä kaikkea, mitä hän sanoo, voidaan käyttää häntä vastaan. Opettajan pitää huomioida jokainen oppilas erityispiirteineen ja antaa kullekin hänen tasonsa mukaista opetusta. Erityisluokista on luovuttu, ettei kukaan leimautuisi. Lahjakkaat pitkästyvät, kun opetus etenee hitaimpien mukaan.

Oppivelvollisuusaika. Aiemmin koulu alkoi sinä vuonna, jolloin lapsi täytti seitsemän vuotta ja päättyi 16-vuotiaana. Sen jälkeen voi mennä vaikka töihin tai jatkaa opiskelua. Nyt oppivelvollisuutta on pidennetty molemmista päistä: se alkaa jo 5-vuotiaana ja päättyy vasta 18-vuotiaana. Tämä on mielestäni vuosisadan huonoin uudistus koulumaailmassa erityisluokkien lakkauttamisen ohella. Ensin mainittu "uudistus" maksaa valtavasti eikä paranna oppimistuloksia. Tästä on jo tutkimusnäyttöä. Viimeksi mainittuun muutokseen ei taida oikein kukaan olla tyytyväinen: se on lisännyt rauhattomuutta luokissa, vaatinut lisäresursseja henkilökuntaan ja vaikeuttanut "tavallisten" oppilaiden opiskelua. Näemme jo nyt 16-18-vuotiaita, jotka opiskelevat vastentahtoisesti jossakin oppilaitoksessa, vaikka heitä kiinnostaisi enemmän työnteko. Kannattaisi ennemmin kehittää oppisopimuskoulutusta.

Perinteet. Vanhassa vara parempi, sanoo sananlasku. Nyt näyttää olevan oikein muotia, että romutetaan ikiaikaisia perinteitä, esimerkkeinä uskonnonopetus ja virsien laulaminen koulun juhlissa. Rukoilemisesta ja aamuhartauksista on kouluissa jo ajat sitten luovuttu tasa-arvon ja tasapuolisuuden nimissä. Mutta siinä(kin) on mielestäni "heitetty lapsi pesuveden mukana"! Jos joku haluaa välttää kaikenlaiset uskonnolliset vaikutteet lapsensa elämästä, on hän mahdottoman tehtävän edessä. Jopa lait ja loma-ajat perustuvat suurelta osin uskontoon ja uskonnollisiin juhliin. Pitäisikö uskonnottomilta siis kieltää myös esimerkiksi joululoma ja pääsiäisloma, joiden alkuperä on uskonnollinen? Entäpä jos oltaisiin suvaitsevaisia myös enemmistöä kohtaan eikä aina mentäisi vähemmistöjen ehdoilla?

Tarinataituri 1.6.2026

P.S. Ytimekkäin määritelmä oppimiselle on mielestäni tämä: 

"Oppiminen on käyttäytymisen pysyvää muuttumista haluttuun suuntaan". 

Kuka sen halutun suunnan sitten määrittelee, onkin toinen juttu.

Urheilumuistoja

Näin talviolympialaisten aikaan lienee sopivaa muistella omia urheilusaavutuksia. En ole koskaan pitänyt itseäni urheilullisena, mutta joitakin palkintoja olen kuitenkin saanut - ja vieläpä eri lajeissa.

Urheilu-urani ensimmäisen palkinnon taisin saada kansakoulun toisella luokalla hiihtokilpailussa. Sijoituin toiseksi ja sain siitä palkinnoksi lusikan. Kun kotona näytin ylpeänä palkintolusikkaa äidille, hän oli iloinen saavutuksestani. Iloa ei yhtään hälventänyt, että kilpailijoita oli ollut vain kaksi.

Seuraavaan urheilupalkintoon kuluikin parikymmentä vuotta. Asuin tuohon aikaan Turussa. Siellä oli hyvät mahdollisuudet harrastaa ratagolfia, joka myös minigolfina tunnetaan. Säännöllinen harjoitus tuotti tulosta, ja pääsin yleisökilpailuissa parhaimmillaan sijoille 1-3. Kisoissa oli toisinaan jopa 20 osallistujaa. Joskus oli rahapalkintoja, mutta niistä ei enää ole todistuskappaleita jäljellä. Minigolf oli ja on mukava kesäinen harrastus, jossa voi edetä jopa kansainväliselle tasolle. Siinä on suomalaisilla ollut menestystäkin, mutta jostain syystä media ei ole uutisoinut ratagolfin mestareista. Omista palkinnoistani pidän hienoimpana ratagolfin pelaajaa esittävää yleisökilpailun voittopalkintoa. Siitä näkee heti, mistä lajista on kysymys.

Turussa asuessani innostuin myös keilaamisesta. Kävin keilailun alkeis- ja jatkokurssin, mutta sen jälkeen tuli harrastukseen tauko. Myöhemmin aloitin harrastuksen uudelleen ja sain hiukan menestystäkin siinä. Saloon perustettiin vuosituhannen vaihteessa uusi keilaseura, jossa voitin ensimmäisen seuran mestaruuden. Siitä on muistona palkintokaappini suurin pokaali. Keilaaminenkin jäi tauolle asuinpaikan vaihduttua, mutta jatkuu taas - tosin epäsäännöllisen säännöllisenä. Nyt minulla on jo oma keilapallo ja -kengät.

Tikanheittoa ei ehkä heti voisi pitää urheiluna, mutta sitä se on. Salossa asuessani liityin tikkaseuraan.  Hämmästyksekseni jäsenten keski-ikä oli varmaan 60-70 vuotta, joten olin nuorimpia heittäjiä. Mutta toisin kuin voisi kuvitella, vanhemmilla heittäjillä oli tarkka heittokäsi! Tikanheitossa heitetään viidellä tikalla tavalliseen suomalaiseen rengastauluun. Parhailla heittäjillä tulos harvemmin "lipsahti" alle neljänkymmenen. Itse en päässyt sille tasolle, mutta  kilpailumatkoista jäi mukavia muistoja.

Tikanheitossa oli sekä paikallisia, piiritason että valtakunnallisia kilpailuja. Kisoissa on nähty täyden 50 pisteen suorituksiakin, eli kaikki viisi tikkaa ovat osuneet kymppiin. Mieleeni on jäänyt tikanheiton SM-kisat suuressa urheiluhallissa Vääksyssä. Siellä syntyi naisten sarjassa uusi Suomen ennätys. Voittajaa ei häirinnyt, vaikka yleisö seurasi hänen suoritustaan. Mitkä kilpailuhermot ja keskittymiskyky! Niitä urheilukilpailuissa tarvitaan.

Edessä vasemmalla ratagolfin 1. palkinto,
iso pokaali oikealla on keilakilpailusta.

Tarinataituri 18.2.2026