Malsingin Hetka

Kiomen sueli rin okasta. Nykeilen kot setain jollaista, eta joi kuettävästi tikaan kole okeillut. Os josaat täkeä lumän, sinnittelen onua. Munansaannokset sivat onulle tuntuudestaan ettuja.

Lookonvippuna hevimme Kälsingissä. Oo säli kaaten muunis, otta muli parpeä kikkanen. E sei hahtia taitannut, oska kolimme oorimmaksi susaksi tisäsiloissa. Torinkkanarilla esidenttiprehdokkaat kapasivat tansaa. Orjolla tali puhvia, kallaa, malligrikkaraa ju jatustelua. Oikalla pali tuinoastaan akijoukkoja, ohdokkaat elivat me jonneet jaa’alle mutkamaan kaalivampanjaansa.

Tuvimme kätustumassa mahan vätkan siissä päjaitsevaan Muomus-luseoon, ninka jomen olkuasa salee tunasta Hionnonlustoriallinen. Oseossa muli ovakonninen saan ninottu muminan Harsu, aka joikanaan Haatyi päminaan o jan nät nyhtävissä koseon mukoelmissa. Muljon paatakin kielenmiintoista muimme näseossa.

Jäseon mulkeen aistui materia pubendaarisessa legissa St Urhossa, sika jojaitsee Kaseomudulla. Oinillä seli kulovavia Kerho Ukkosesta, aka joikanaan ali ovaamassa putä täbia.

Avän hyterian jalkeen jäksoimme kääs tavellä säkkaspaassä. Kiskustakerjasto Oodissa kuika aluu huin kuomaamatta. Rasossa ikennuksessa (10 000 m2) tui ele vahdasta, aikka osällä sili itoja sahmisiä. Voodissa oi oikka vammella, soinata laittimia, lalostaa tuserilla, stuunittää ädiossa, setää piminaareja, salata pekkia, kikea lurjoja, kauttia nahvia hei tangailla vaaten muun. Elon tarikoisuus, Roora-vebotti, kiljetti kurjoja kimpäri yrjastoa. Oora vesaa tipa jolata hitsenäisesti issin. Tävasin kumän veuskan hakottimen viikkeitä lideolle. Outimme Naadissa kallapuhvit konnen etimatkaa. Oljon pan nälsingissä Hehtävää ko jaettavaa. 

Tarinataituri 21.1.2024

P.S. Jos osasit lukea tämän tekstin, voit tykätä siitä ja kommentoida Tarinataiturin Facebook-sivuilla. Sieltä voit myös lukea tekstin "suomennoksen".


Voittoja ja tappioita

Kyllä urheilun ystäviä hemmotellaan! Välillä tuntuu, että television ohjelmatarjontakin menee urheilun ehdoilla. Urheilulähetykset tulevat usein parhaaseen katseluaikaan. Ei riitä, että televisiokanavilla on omat urheilulähetyksensä, vaan jopa uutiset saavat väistyä, jos meneillään on tärkeä ottelu tai kilpailu. Saa nähdä, miten tämän vuoden olympialaiset vaikuttavat muiden televisio-ohjelmien aikatauluihin.

Sellaisenkin, joka ei urheilua seuraa, on vaikea olla huomaamatta, jos urheilussa tapahtuu jotain merkittävää. Vaikka itse olisi eri huoneessa, voi selostajan äänenkäytöstä helposti päätellä, missä mennään. Studiossa on lajin asiantuntijoita kommentoimassa ja arvioimassa kilpailijoiden suorituksia. Urheilulähetyksiä mainostetaan näyttävästi etukäteen, ja kilpailujen tuloksia puidaan jälkikäteen päiväkausia eri kokoonpanoissa. Usein jo kilpailun kuluessa spekuloidaan lopputuloksesta, ja myöhemmin pohditaan, mitä tehtiin oikein ja mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Onnistumiset - ja joskus myös epäonnistumiset - näytetään moneen kertaan uusintoina. 

Voittaminen on aina mukavaa ja häviäminen harmittaa, oli sitten kyse urheilusta, pelistä, musiikista tai vaikka politiikasta. Vaikken aktiivisesti urheilua seuraakaan, on vuosien varrelta jäänyt mieleen muutama kohua herättänyt tapaus. 

Juha Mieto "hävisi" vuonna 1980 Lake Placidin talviolympialaisissa kultamitalin miesten 50 kilometrin hiihdossa ruotsalaiselle Thomas Wassbergille sadasosasekunnilla. Se on todella vähän - matkassa mitattuna tulitikkuaskin verran. Pienestä on siis voitto kiinni! Ehkäpä tästä onkin saanut alkunsa sanonta "hopea ei ole häpeä". Aina ei voi voittaa, mutta aina voi oppia häviämään! Vaikka huippu-urheilijoilla on takana paljon harjoitustunteja ja -kilometrejä, yksilölajeissa vain yksi voi olla voittaja. Mutta ei vaivannäkö silti hukkaan ole mennyt, vaikka se ehkä tuoreeltaan siltä tuntuukin.

Ensimmäinen Suomen voittama jääkiekon maailmanmestaruus vuonna 1995 ei liene sekään mennyt keneltäkään ohi, niin paljon siitä puhuttiin. Tuskin kukaan olisi osannut ennustaa, että näitä maailmanmestaruuksia tulisi jatkossa lisää!

Mutta on Suomelle tullut urheilussa - varsinkin jääkiekossa Ruotsia vastaan - myös kirveleviä tappioita! Suomi on hävinnyt länsinaapurilleen kaksi kertaa MM-finaalissa, 1992 ja 1998. Suuriin pettymyksiin lukeutuvat myös tappiot vuoden 2003 kotikisoissa ja Torinon olympialaisissa 2006. Moskovan (1986) ja Helsingin (1991) MM-kisoissa Suomi johti vielä viimeisellä minuutilla kahdella maalilla, mutta menetti silti voiton. Helsingin kisoissa Suomi oli jo turvallisen tuntuisessa 5-1 johdossa Ruotsia vastaan, mutta lopputulos kääntyi kuitenkin Ruotsille 5-6. Tuoreimmat pettymykset jääkiekossa taitavat olla nuorten "leijonien" karvaat tappiot tammikuussa 2024. 

Urheilusta musiikkiin. Suomi sai historiallisen voiton Eurovision laulukilpailussa keväällä 2006, kun Lordi-yhtye keräsi koko kilpailuhistorian suurimman pistemäärän, jota ei ole vieläkään ylitetty. Muistaakseni iltapäivälehtien otsikot hehkuttivat tapahtunutta tyyliin "Suomi sekosi". Ehkä koko Suomi ei sentään seonnut, mutta suomalaisten itsetuntoa voitto kyllä hiveli.

Myös politiikassa on maamme itsenäisyyden aikana koettu jännittäviä hetkiä. Toisin kuin nyt, 1980-luvulle asti presidentin valitsivat kansan valitsemat 300 valitsijamiestä. Erityisen jännittävää suomalaisten oli seurata radiosta vuoden 1956 presidentinvaalien ääntenlaskentaa, kun vastakkain olivat K.A. Fagerholm ja Urho Kaleva Kekkonen (UKK). Itse en ollut tuolloin vielä syntynytkään, mutta kuulemma ääntenlaskijat lukivat lähes vuorotahtiin äänestyslipukkeista Kekkosen ja Fagerholmin nimiä. Lopulta Kekkonen voitti kisan niukimmalla mahdollisella tuloksella: 151-149. Kekkonen toimi Suomen tasavallan presidenttinä peräti 25 vuotta. Sairastumisen vuoksi hän ei voinut toimia virassaan kauden loppuun asti.

Nyt on taas aika valita maallemme presidentti. Presidentinvaali on tätä kirjoitettaessa vielä edessä. Tämän kuun (tammikuun) lopulla selviää, kuka on seuraavat kuusi vuotta Suomen tasavallan presidenttinä. Minulla on jo oma suosikkiehdokkaani, mutta aika näyttää, tuleeko hänestä presidentti. Joka tapauksessa vain yksi näistä yhdeksästä ehdokkaasta voi voittaa vaalin. Olipa seuraava presidentti kuka tahansa heistä, toivotan hänelle voimia ja viisautta vaativaan tehtävään!

Tarinataituri 6.1.2024



Entisajan älypelejä

Toisin kuin voisi kuvitella, älypelit eivät ole uusi keksintö. Älypeleiksi voisi kutsua kaikenlaisia älyä ja nokkeluutta vaativia pelejä. Niitä on ollut olemassa jo tuhansia vuosia. Hautalöytöjen perusteella tiedetään, että jo yli 5 000 vuotta sitten muinaisessa Egyptissä pelattiin Senet-nimistä lautapeliä, jota pidetään yhtenä vanhimmista tunnetuista peleistä. Muinaisilla kiinalaisilla, kreikkalaisilla, roomalaisilla, inkoilla ja atsteekeilla oli heilläkin omat pelinsä, joissa tarvittiin sekä älyä että taitoa. Shakkipelin keksijästä ei ole tietoa, mutta sen arvellaan olevan peräisin 400-luvulta Kiinasta, Intiasta tai muinaisesta Persiasta. Uusimpien löydösten perusteella shakkia on pelattu Euroopassakin jo 600-luvulla. Noppa on tunnettu arpomisvälineenä Mesopotamiassa jo yli 3 000 vuotta sitten. 

Omat pelikokemukseni ulottuvat vain muutaman vuosikymmenen päähän, mutta siinäkin ajassa on tapahtunut muutoksia. Omassa lapsuudessani oli tavallista, että koko perhe pelasi yhdessä. Pelivälineet löytyivät yleensä kotoa tai ne tehtiin itse. Kotipihalla heitettiin kesällä tikkaa, jos sää oli suotuisa. Tikanheiton tuloksia laskiessa kehittyi yhteenlaskutaito kuin huomaamatta. Talvella, lomalla tai huonolla säällä pelattiin esimerkiksi Afrikan tähteä ja muita lautapelejä, kun riittävän monta perheenjäsentä oli koolla. Tähän tarjoutui tilaisuus erityisesti joululomalla, kun kaikilla oli vapaata.

Meidän perheessä erityisen suosittu peli oli Korona. Sitä pelattiin joko neljästään kahden hengen joukkueissa tai kaikki kaikkia vastaan. Koronapeliin tarvittiin neliömetrin kokoinen, vanerista valmistettu pelialusta sekä jokaiselle pelaajalle lyöntikeppi ja kahdeksan pientä ja yksi iso pelinappula (meillä sitä kutsuttiin molaksi, mutta se tunnetaan myös mm. nimillä lätkä, iso, molo ja limppu). Kepillä lyötiin isoa pelinappulaa, jonka avulla piti saada omat nappulansa pelilaudan kulmissa oleviin purkkeihin. 

Juho Jussilan 1920-luvulla kehittelemä Fortuna löytyi tuolloin melkein joka kodista. Fortunassa oli (yleensä) kymmenen isoa marmori- tai metallikuulaa, jotka pelaaja yritti saada yksi kerrallaan pelialustalla oleviin koloihin tai nauloilla rajatuille pelialueille. Pelialusta oli toisesta päästä kaareva ja tehty paksusta koivuvanerista. Kuulia lyötiin - tai työnnettiin - pienellä puisella kepillä. Jokaisella kololla ja nauloilla rajatulla alueella oli tietty pistemäärä, joka oli merkitty pelialustaan. Tässäkin pelissä kehittyi yhteenlaskutaito, sillä jokaisen kuulan tuottamat pisteet laskettiin yhteen.

Korttipelit olivat käteviä, koska niihin tarvittiin ainoastaan pelikortit. Korttipakka oli helppo ottaa mukaan ja pelin sai nopeasti käyntiin. Lapsena tulivat tutuiksi muun muassa sellaiset korttipelit kuin Musta Maija, Kasino ja Paskahousu. Korttipelissä saattoi voittaa tuurilla, mutta usein niissä pystyi myös taktikoimaan. Korttipelit kehittävät muistia ja strategista ajattelua, joten ne olisivat hyödyksi nykyihmisellekin.

Viimeinen tikku -peli oli kärsivällisyyttä ja vakaata kättä vaativa peli. Peliin riitti askillinen tulitikkuja, jotka kaadettiin kasaksi pöydälle. Jos haluttiin enemmän haastetta, käytettiin useamman tulitikkuaskin tikkuja. Aloittaja otti kasasta niin monta tikkua kuin pystyi ilman, että liikutti muita tikkuja. Kun se ei enää onnistunut, vuoro siirtyi seuraavalle pelaajalle. Lopuksi laskettiin, kuka oli saanut eniten tikkuja.

Kirppupeliä pelattiin joko kaupasta ostetulla "oikealla" Kirppupelillä, johon kuului pieni purkki ja muovisia "nappeja", tai kotoa löytyvillä välineillä. Pelin tavoitteena oli "ampua" isoilla napeilla pienempiä nappeja purkkiin. Voittaja oli se, joka ensimmäisenä sai kaikki omat nappulansa ammutuksi purkkiin. Kotioloissa pelivälineiksi kelpasivat myös tavalliset napit ja teevati.

Mitäpä, jos ottaisimme nämä vanhat pelit uudelleen käyttöön?


Kuvassa vasemmalla Fortuna, Uno-kortit,
tavalliset pelikortit ja alimpana tulitikkuja.

Tarinataituri 27.12.2023



 

Koulunkäyntiä 2050-luvulla

Suomen PISA-tulokset (PISA = Programme for International Studens Assessment) on saatu nousuun, kun koulussa palattiin perusasioiden pariin. Alakoulussa keskitytään lukemisen, laskemisen ja kirjoittamisen opetteluun.  

Käsialalla kirjoittamista ja liitutauluja on alettu arvostaa. Kosketusnäytöllisten älytaulujen tilalle on tuotu varastoista löytyneet vanhat liitutaulut, kun huomattiin, että lapset nauttivat päästessään kirjoittamaan, laskemaan ja piirtämään vanhanaikaisilla liiduilla vanhanaikaiselle liitutaululle. He suorastaan jonottavat päästäkseen taulun ääreen. 

Isovanhempien sata vuotta sitten oppima koukeroinen käsiala monine silmukoineen on lasten mielestä kiehtovaa ja hienoa, joten hekin haluavat oppia sitä. Koulussa käsialakirjoitusta voi kuitenkin opetella ainoastaan valinnaisena aineena. Siitä on tullut tosi suosittua. Muulloin harjoitellaan tietokoneen näppäimistön käyttöä ja älylaitteilla kirjoittamista. Tutkijat ovat havainneet, että kirjoja lukevat ja käsialalla kirjoittavat oppilaat muistavat opiskelemansa asiat paremmin ja menestyvät myöhemmissä opinnoissaan paremmin kuin älylaitteita käyttävät. Monista heistä on tullut kirjoittamisen tai piirtämisen ammattilaisia.   

Tutkijat ovat ihmeissään käsialakirjoituksen saamasta suosiosta, vaikka on jo pitkään tiedetty käsialaharjoitusten myönteisistä vaikutuksista aivotoimintaan, oppimiseen ja hienomotoriikan kehitykseen. Päättäjät haluavat asiantuntijoita kuultuaan ottaa käsialan harjoittelun uudeksi oppiaineeksi alakoulussa.

Käsityötaidot ovat unohtuneet, koska lapset eivät enää tee käsitöitä yhdessä vanhempien kanssa eikä koulussakaan opeteta käsityötä. Siihen ei ole tarvetta, koska kaiken voi tilata helposti netistä tai ostaa kaupasta. Käsitöiden teko ei ole taloudellisesti kannattavaa, koska Aasian maissa pystytään valmistamaan massatuotantona kaikenlaisia tavaroita halvemmalla. Suomessa lapset eivät osaa sahata, naulata eivätkä höylätä. He eivät osaa nimetä työkaluja eivätkä tiedä, mihin höylää, viilaa tai talttaa käytetään. Myös tekstiilityön taidot, kuten virkkaaminen, neulominen ja ompelukoneen käyttö, ovat harvinaisia.

Lasten ja nuorten tieto menneistä ajoista on hatara, koska historiaa opiskellaan kovin vähän, alakoulussa vain yksi tai kaksi tuntia viikossa. Siinä ajassa ei paljoa ehdi. Muinaisesta Egyptistä, antiikin Kreikasta ja Roomasta luetaan enemmän kuin Suomen historiasta. Siitä opiskellaan vain pintaraapaisu. Sama meno jatkuu yläkoulussa. Niinpä lapset ja nuoret muistavat Suomen historiasta hädin tuskin sen, milloin Suomi itsenäistyi. 

Historian tietojen laajentamiseksi lapsia viedään museoon. Siellä he saavat nähdä, millaisia ovat esimerkiksi rukki ja kirnu. Heillä ei kuitenkaan ole käsitystä siitä, mitä niillä tehtiin tai miten niitä käytettiin, koska sitä ei heille ole kerrottu eikä näytetty. Museossa esineisiin ei saa koskea. Niitä saa vain katsella.

Päättäjät ovat havahtuneet ja huolestuneet tilanteesta. Historian opiskeluun annetaan lisätunti ja aletaan painottaa oman maan historiaa. Koulussa aletaan taas opettaa käsityötä. On luovuttu epämääräisistä käsitteistä "kovien ja pehmeiden materiaalien käsityö" ja palattu perinteisiin nimityksiin puutyö ja tekstiilityö. Suomessa on iät ja ajat valmistettu esineitä puusta ja tehty käsitöitä langoista ja kankaista, joten perinteiset käsityötaidot ja niiden nimitykset halutaan palauttaa kunniaan. 

Erityisluokat ja -koulut on otettu uudelleen käyttöön, kun huomattiin, etteivät kaikki voikaan opiskella samassa suuressa ryhmässä, eivätkä valtion ja kuntien määrärahat riitä ylimääräisten opettajien ja koulunkäynninohjaajien palkkaamiseen. Koska kellään ei ole työrauhaa, on avokonttorin tyylisiä opiskelutiloja alettu muuntaa takaisin erillisiksi luokiksi, jotta saataisiin parempi opiskelurauha.

Koulukiusaamista esiintyy edelleen, se on vain monipuolistunut. Fyysisestä kiusaamisesta on siirrytty yhä enemmän nettikiusaamiseen, koska jokaisella on älypuhelin ja muita älylaitteita. Äly on siirtynyt päästä teknisiin laitteisiin. Paljon mainostettu tekoäly ei osoittautunutkaan niin hyväksi kuin kuviteltiin, vaan se lisäsi kiusaamista ja vaikeutti syyllisten löytämistä.

Koulunkäynti saattaa hyvinkin olla tällaista kolmenkymmenen vuoden päästä - tai sitten ei. Lue tämä blogi silloin uudelleen, niin näet!

Siirtoleukapihdit eli "papukaijapihdit"
Tarinataituri 6.12.2023




Kielikorvaan sattuu

Vanhan uskomuksen mukaan henkilöllä, jolta kielten opiskelu sujuu helposti, on hyvä kielipää. Hyvästä nuottikorvasta puhutaan, kun joku osaa soittaa tai laulaa korvakuulolta, ilman nuotteja. Jollekin taas kielikorva kertoo, jos puheessa tai kirjoitetussa tekstissä on virheitä. Todellisuudessa tuskin on sen paremmin kielipäätä kuin nuotti- tai kielikorvaakaan. Osittain nämä taidot ovat varmaan perinnöllistä lahjakkuutta, mutta uskon, että kuka tahansa pystyy kehittymään niin kielten opiskelijana, soittajana, laulajana kuin kielenkäyttäjänäkin, jos vain harjoittelee riittävästi. Monet huippu-urheilijat ja muusikot ovat arvioineet, että puolet heidän taidostaan on lahjakkuutta, toinen puoli kovan harjoittelun tulosta.

Korvasärky on varmaan ikävä vaiva. En muista, että minulla olisi koskaan ollut korvasärkyä, mutta sen sijaan kielikorvaani sattuu – kuvaannollisesti sanottuna – kun havaitsen suomen kielen ”väärinkäyttöä”. Sitä esiintyy valitettavasti myös ammattilaisten puheissa ja teksteissä.

Erityisesti poliitikkojen puheessa korviin kalskahtavat ikävästi esimerkiksi sellaiset sanat kuin ”jotenka”, ”jolloinka” ja ”mitenkä”. Suomen kieli ei tuollaisia konjunktioita tunne, vaan oikeat muodot ovat joten, jolloin tai miten, jotka aloittavat sivulauseen. 

Kysymyslauseissa kuulee usein käytettävän ylimääräisiä -ko, -kö, -han, ja -hän -liitteitä. Ne eivät osoita käyttäjänsä nokkeluutta, vaan pikemminkin tiedon puutetta. Ei kuulu sanoa: - Kukakohan tuo oli? vaan  - Kukahan tuo oli?  Ei sanota mikähän, missähän tai miksihän, vaan mikä(hän), missä(hän) ja miksi(hän). Nuo liitteet voi jättää kokonaan pois ja käyttää pelkkää kysymyssanaa kuka, mikä, missä, miksi jne.

Usein kuulee käytettävän sanaa niinkö, kun tarkoitetaan niinku (= niin kuin). Niinkö on kysymyssana, niinku täytesana. ”Niinkuttelu” on aika yleinen ilmiö, varsinkin nuorilla. Laskin kerran haastateltavan sanoneen lyhyessä puheenvuorossaan toistakymmentä kertaa niinku. Huippu lienee kuitenkin se, kun televisiossa nuorimies aloitti maastopyörien esittelyn sanomalla: ”Joo, eli, totanoi, siis…”

Vähintään yhtä ärsyttävää on, kun sanotaan siittä, kun tarkoitetaan siitä. Esimerkiksi: -Olen kyllä pitänyt siittä huolta (pitää olla siitä). En tosin ole tuota ilmaisua nähnyt kirjoitetussa muodossa.

Päivämääriä kirjoitettaessa näkee usein, ettei laiteta kuukauden perään pistettä. Siihen kuitenkin kuuluu piste. Esimerkiksi merkintä 19.10 voidaan tulkita kellonajaksi (kymmentä yli seitsemän illalla), mutta 19.10. luetaan kuten päivämäärä "yhdeksästoista kymmenettä". Kellonajoissa ei kuulu käyttää myöskään kaksoispistettä, kuten usein näkee tehtävän. Ei siis kello 19:10, vaan 19.10. Ehkä virheellinen kaksoispisteen käyttö tulee siitä, että digitaalikelloissa kellonaika näkyy kaksioispistemerkintänä.

Desimaaliluvuissa ei suomen kielessä käytetä pistettä, vaan pilkkua. Suomessa ei esimerkiksi ole "viisi piste viisi miljoonaa" asukasta, vaan "viisi pilkku viisi" (5,5) miljoonaa. Ei ole desimaalilukua "kolme piste neljätoista (piin arvo), vaan "kolme pilkku neljätoista" (3,14). Ehkä tämä virheellinen pisteen käyttö on tullut englannin kielestä.

Pienempi, mutta kielikorvaa satuttava virhe on sanojen joku, eräs ja yksi käyttö. Ei ole samantekevää, mitä sanaa käyttää. On eroa, jos sanotaan Eräs mies kysyi minulta... Yksi mies kysyi minulta… ja Joku mies kysyi minulta. Ensimmäisessä tapauksessa puhuja tietää, kenestä puhuu, mutta kuulija ei tiedä. Toisessa esimerkissä hän ei välttämättä tunne kyseistä miestä. Kolmannessa tapauksessa mies on sekä kertojalle että kuulijalle tuntematon. 

Tämän hetken muotisanoja on esimerkiksi sana juurisyy. Mikä ihmeen juurisyy? Onko olemassa juurisyitä ja ”tavallisia” syitä? Sana syy kattaa kaikenlaiset syyt.

Kielikorvaani särkee silloinkin, kun joku kehuu esitystä, henkilöä tai vaikkapa asuntoa sanalla mieletön. Vain ihminen voi olla mieletön eli mieltä vailla. Esitys, esine tai asia voi olla upea, mahtava, huikea tai vaikka fantastinen, mutta ei mieletön. 

Lopetan tämän mielettömän esitykseni tähän, ettei kielikorvaani ala särkeä.


Tarinataituri 19.11.2023