Kuulon kehitysvaiheita

Ihmisen kuulolla näyttää olevan erilaisia kehitysvaiheita.

Kuuloaisti kehittyy ihmisellä varhain. Arvellaan, että jo syntymätön lapsi reagoi ääniin äidin kohdussa. Duodecim Terveyskirjaston mukaan "vastasyntynyt reagoi äänille sulkemalla silmäluomet ja säpsähtämällä. Kolmikuukautinen vauva pysähtyy kuuntelemaan ääntä, ja puolivuotias kääntää päänsä äänen suuntaan." Vuoden ikäinen lapsi reagoi metrin päästä tulevaan kuiskaukseen, ja 2-4-vuotiaan pitäisi reagoida jo kolmen metrin päästä kuiskattuun kehotukseen.

Vauvaikäinen lapsi kuulee monenlaisia ääniärsykkeitä: lepertelyä, kehotuksia, kieltoja, lelujen ja ympäristön tuottamia ääniä. Vauva ei vielä pysty ilmaisemaan itseään muilla äänillä kuin itkulla ja jokeltelulla, mutta eipä aikaakaan, kun hän jo pystyy puheen lisäksi tuottamaan muitakin ääniä ja testaa ympäristön reaktioita. Tämän on varmaan moni vanhempi huomannut ollessaan uhmaikäisen lapsensa kanssa kauppareissuilla. Silloin punnitaan vanhempien taito: oppiiko lapsi saamaan tahtonsa läpi kiukuttelemalla vai sietämään pettymyksiä. 

Alle kouluikäinen lapsi saattaa olla niin keskittynyt leikkeihinsä, ettei hän kuule, kun hänelle puhutaan. Sama näyttää jatkuvan vielä kouluiässäkin, nyt vain leikit ja lelut ovat erilaisia. Näen lähes päivittäin lapsia ja nuoria, jotka kulkevat kännykkä kädessä huomioimatta lainkaan muita tiellä liikkuvia. Monilla heistä on isot kuulokkeet korvilla, jolloin ei kuule sen paremmin luonnon kuin liikenteen ääniäkään. Uhkarohkeimmat ajavat pyörällä pitäen toisella kädellä ohjaustangosta ja kännykkää toisessa kädessä. 

Vaikka lapsella ja nuorella on yleensä hyvä kuulo, jossain vaiheessa hän alkaa kuulla vain itselle mieluisat asiat. Jos on hän on saamassa jotakin, kuulo on erinomainen. Mutta jos kehotetaan tekemään läksyt tai osallistumaan kotitöihin, saattaa kehotus kaikua kuuroille korville. Onneksi tämä ei päde kaikkiin.

Opettajan työssäni olen huomannut, että jo kouluikäisillä on "valikoiva" kuulo. Ohjeet menevät niin sanotusti "toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos". Jos tarjolla on samaan aikaan muita, kiinnostavampia ääniärsykkeitä, ne vievät oppilaan ajatukset helposti muihin asioihin. Joku saattaa itse puuhailla jotain asiaan kuulumatonta, joku seurailla toisen touhuja. Joku voi näyttää kuuntelevalta, mutta tarkempi tiedustelu osoittaa, ettei hän olekaan kuunnellut. Joskus on niinkin päin, että oppilas, joka ei vaikuta ollenkaan kuuntelevan, on hyvinkin mukana. Keskittyminen kuuntelemiseen on taitolaji. Moni kuulee, vaan ei kuuntele. 

Iän myötä kuulo heikkenee. Jossain vaiheessa elämää häviävät heinäsirkkojen siritys ja muut ultrakorkeat äänet, mutta matalat äänet vielä kuullaan. Moni uskoo, että kuulo toimii ihmisellä vielä silloinkin, kun hän ei enää kykene muuhun kommunikointiin. 

Joskus on etukin, ettei kuule kaikkea. Ei haittaa, vaikka ei kuulisi kaikkia juoruja ja pahoja puheita. Silloin voi pysyä pidempään hyväntuulisena.


Tarinataituri 26.5.2024


Matkantekoa ennen ja nyt

Minulla on työmatkaa kilometrin verran. Sen taitan useimmiten kävellen. Toisinaan tapaan tuon lyhyen matkan varrella tuttuja, joiden kanssa jään juttelemaan ja vaihtamaan kuulumisia. Parhaimmillaan – vai pitäisikö sanoa pahimmillaan – saatan jäädä jopa tunniksi ”suustani kiinni”, jos on mukavaa juttuseuraa. Kilometrin matkaan saattaa tuolloin kulua enemmän aikaa kuin autolla Helsingistä kotiin.

Mutta matkaa ei aina mitatakaan kilometreinä, vaan elämyksinä. Jokainen juttutuokio on kuin seikkailu, jonka jälkeen matka jatkuu taas kepeästi, kun on tullut parannettua maailmaa yhdessä jonkun tutun kanssa. Ei siihen sen ihmeempää tarvita. Vaikkei maailma keskusteluista konkreettisesti paranisikaan, on mukavaa tavata samassa ympäristössä asuvia ihmisiä, joiden kanssa voi keskustella niitä näitä. Keskustelut avartavat maailmankuvaa.

Näin Elias Lönnrotin syntymäpäivänä mietin, miten paljon matkanteko on muuttunut vuosisatojen aikana. Vai onko sittenkään? Kautta aikojen ihminen on kulkenut kävellen eli niin sanotulla apostolin kyydillä pitkiäkin matkoja. Jos on ollut tarve päästä nopeammin perille tai on ollut kantamuksia, on avuksi otettu eläin, joko kantojuhdaksi tai matkustusvälineeksi. Monissa maissa eläimet ovat edelleen tärkeitä kumppaneita matkanteossa. Vielä parisataa vuotta sitten meillä Suomessakin kuljettiin enimmäkseen kävellen tai hevosella.

Elias Lönnrotin on laskettu runonkeruumatkoillaan 15 vuoden aikana kulkeneen kävellen, hiihtäen, veneellä ja hevoskyydillä matkan, joka vastaa matkaa Helsingistä Etelänavalle eli noin 15 000 kilometriä. Huikea suoritus! Voimme vain arvailla, kuinka monia ihmisiä hän matkoillaan tapasi. Vaikka hänen matkareittinsä kulkivat monesti pitkin metsiä ja asumattomia korpia, kohtasi hän ihmisiä matkan varrella, useimmat heistä ventovieraita. Keskustelut lienevät useimmiten olleet lyhyitä ja käytännön asioihin liittyviä. Muutamista tapaamisista Lönnrot on itse kertonut muistelmissaan, kuten myös hänen ”elämäkertansa” kirjoittaja Aarne Anttila. Tietä ja kyytiä vaeltajan ainakin tiedetään matkoillaan kysyneen.

Lönnrotin runonkeruumatkoillaan tapaamista ihmisistä on myös anekdootteja. Eräällä matkallaan maaseudulla Itä-Suomessa Lönnrot kohtasi miehen, joka tuli kysymään häneltä: - Kuinka kauan tästä kestää kävellä kaupunkiin? -Kävele, oli Lönnrot vastannut ykskantaan. Kun mies esitti uudestaan saman kysymyksen, antoi Lönnrot taas saman vastauksen. Lopulta mies lähti kävelemään, jolloin Lönnrot huusi hänen peräänsä: - Kaksi ja puoli tuntia! Mies palasi Lönnrotin luo ja ihmetteli: -Kuinka ette heti sanonut? - Enhän minä tiennyt, kuinka nopeasti sinä kävelet, kuului vastaus.

Emme tiedä, kuinka paljon maailma parani Elias Lönnrotin matkoillaan käymistä keskusteluista, mutta ainakin hänen monipuolinen elämäntyönsä on jättänyt lähtemättömän jälkensä, joka näkyy vielä meidänkin päivinämme. Jokainen meistä voi ainakin pikkuisen parantaa maailmaa kuuntelemalla toista ja keskustelemalla toisten ihmisten kanssa, olivatpa he sitten sukulaisia, ystäviä, tuttavia tai muita kohtaamiamme henkilöitä. Sanotaan, ettei yksi ihminen voi muuttaa koko maailmaa, mutta yksi ihminen voi muuttaa yhden ihmisen koko maailman – ja toivottavasti parempaan suuntaan.

Tarinataituri 9.4.2024

Tyhmiä kysymyksiä ja viisaita vastauksia

Sanotaan, ettei tyhmiä kysymyksiä olekaan. Olen eri mieltä. On sekä tyhmiä kysymyksiä, tyhmiä kysyjiä että tyhmiä vastauksia. On virkistävää kuulla joskus oivaltava vastaus tyhmään kysymykseen.

Ehkä tyhmimpiä kysymyksiä, jonka toimittaja voi hengästyneelle urheilijalle esittää rasittavan urheilusuorituksen jälkeen, on: ”Miltä nyt tuntuu?” No, miltä mahtaa tuntua, kun on antanut kaikkensa, on hengästynyt ja hiki virtaa? Ei varmaan kovin mukavalta – ainakaan fyysisesti. Tunnelma ei varmaan ole sen parempi ”hävityn” mitalin jälkeen. Harvoin kukaan sanoo suoraan, että tuntuu niin h******n pahalta, kun mitali meni sivu suun, vaikka kuinka harmittaisi. En ole kuullut, että kukaan olisi liioin pahoitellut sitä, että voitti kisan tai sai mitalin. Sehän nyt on sanomattakin selvää, että silloin ollaan hyvillä mielin. Sen sijaan epäonnistuneen suorituksen jälkeen kuullaan kyllä selittelyjä – ja ilmeisesti niitä halutaankin kuulla.

Uutisissa ja ajankohtaisohjelmissa toimittaja saattaa itse pohjustaa pitkän pätkän jotain asiaa ja esittää sen jälkeen kysymyksen haastateltavalle, mutta ei jätä tälle enää juuri mitään sanottavaa, kun on itse jo melkein vastannut omaan kysymykseensä. Ilmeisesti tällaisiin retorisiin kysymyksiin ei odotetakaan vastausta tai vastaus on jo toimittajalla mielessä. Usein kuultu kysymys esimerkiksi uutislähetyksissä on: ”Mistä tämä kertoo?” Vastauksen pitäisi kai alkaa sanoilla: ”Tämä kertoo siitä, että…”

Mutta eivät ”tavallisten” kansalaisten kysymykset ole aina sen fiksumpia! Omaan korvaani kalskahtaa aina, kun joku kysyy ”Mitä kävi?”. Vastauksen kuuluisi silloin alkaa: ”Kävi sitä, että…” Yleensä kysymyksellä kuitenkin tarkoitetaan, miten kävi, jos toinen on vaikka kaatunut ja kysyjä haluaa tietää, loukkasiko toinen. Sanoilla mitä ja miten on ihan eri merkitys.

Eräällä kurssilla yksi osanottajista kysyi kurssin vetäjältä: ”Kuinka suositeltavaa on käyttää aurinkolaseja, jos on aurinkoinen ilma?” Kaikkea sitä kysytäänkin, ajattelin. Eikö kysyjä osaa itse päättää noin yksinkertaista asiaa? En muista, mitä kurssin vetäjä vastasi, mutta vastaus oli joka tapauksessa hienotunteinen.

Keilahallin kassalla minulta kysyttiin, kun olin maksamassa varaamaani keilavuoroa: ”Montako keilaa?” Olin ihmeissäni. Kymmenenhän keiloja yleensä on, ajattelin. Vasta hetken päästä hoksasin, että kysyjä halusi tietää, kuinka monta keilaajaa radalle tulee. Onneksi en vastannut: ”Kymmenen”. 

Kun seurasin televisiosta, mitä toimittajat kyselivät uudelta presidentiltä, en voinut kuin ihmetellä kysymysten laatua ja kirjoa. Osa kysymyksistä koski asioita, joihin presidentillä ei ole vaikutusvaltaa, osa oli epäolennaisia, osa pelkästään viihteellisiä, kuten kysymys presidentin lemmikkikissojen kohtalosta. Tuore presidentti vastasi mielestäni hienosti toimittajien kysymyksiin ja vielä sujuvasti eri kielillä.

Paljon elämää nähnyt Paavolan tammi Lohjansaaressa.



Tarinataituri 2.3.2024 


Malsingin Hetka

Kiomen sueli rin okasta. Nykeilen kot setain jollaista, eta joi kuettävästi tikaan kole okeillut. Os josaat täkeä lumän, sinnittelen onua. Munansaannokset sivat onulle tuntuudestaan ettuja.

Lookonvippuna hevimme Kälsingissä. Oo säli kaaten muunis, otta muli parpeä kikkanen. E sei hahtia taitannut, oska kolimme oorimmaksi susaksi tisäsiloissa. Torinkkanarilla esidenttiprehdokkaat kapasivat tansaa. Orjolla tali puhvia, kallaa, malligrikkaraa ju jatustelua. Oikalla pali tuinoastaan akijoukkoja, ohdokkaat elivat me jonneet jaa’alle mutkamaan kaalivampanjaansa.

Tuvimme kätustumassa mahan vätkan siissä päjaitsevaan Muomus-luseoon, ninka jomen olkuasa salee tunasta Hionnonlustoriallinen. Oseossa muli ovakonninen saan ninottu muminan Harsu, aka joikanaan Haatyi päminaan o jan nät nyhtävissä koseon mukoelmissa. Muljon paatakin kielenmiintoista muimme näseossa.

Jäseon mulkeen aistui materia pubendaarisessa legissa St Urhossa, sika jojaitsee Kaseomudulla. Oinillä seli kulovavia Kerho Ukkosesta, aka joikanaan ali ovaamassa putä täbia.

Avän hyterian jalkeen jäksoimme kääs tavellä säkkaspaassä. Kiskustakerjasto Oodissa kuika aluu huin kuomaamatta. Rasossa ikennuksessa (10 000 m2) tui ele vahdasta, aikka osällä sili itoja sahmisiä. Voodissa oi oikka vammella, soinata laittimia, lalostaa tuserilla, stuunittää ädiossa, setää piminaareja, salata pekkia, kikea lurjoja, kauttia nahvia hei tangailla vaaten muun. Elon tarikoisuus, Roora-vebotti, kiljetti kurjoja kimpäri yrjastoa. Oora vesaa tipa jolata hitsenäisesti issin. Tävasin kumän veuskan hakottimen viikkeitä lideolle. Outimme Naadissa kallapuhvit konnen etimatkaa. Oljon pan nälsingissä Hehtävää ko jaettavaa. 

Tarinataituri 21.1.2024

P.S. Onneksi olkoon, jos osasit lukea tämän tekstin! Laitan tähän myös "suomennoksen", ettei kenellekään ei jäisi paha mieli, jos ei ymmärtänyt sanamuunnoksina kirjoittamaani tekstiä.


Helsingin matka
Suomen kieli on rikasta. Kokeilen nyt jotain sellaista, jota ei tiettävästi kukaan ole kokeillut. Jos osaat lukea tämän, onnittelen sinua. Sananmuunnokset ovat sinulle entuudestaan tuttuja.

Viikonloppuna kävimme Helsingissä. Sää oli muuten kaunis, mutta oli kirpeä pakkanen. Se ei tahtia haitannut, koska olimme suurimmaksi osaksi sisätiloissa. Narinkkatorilla presidenttiehdokkaat tapasivat kansaa. Tarjolla oli kahvia, pullaa, grillimakkaraa ja jutustelua. Paikalla oli ainoastaan apujoukkoja, ehdokkaat olivat jo menneet muualle jatkamaan vaalikampanjaansa.

Kävimme tutustumassa vähän matkan päässä sijaitsevaan Luomus-museoon, jonka nimen alkuosa tulee sanasta Luonnonhistoriallinen. Museossa oli kovaonninen niin sanottu Haminan mursu, joka aikanaan päätyi Haminaan ja on nyt nähtävissä museon kokoelmissa. Paljon muutakin mielenkiintoista näimme museossa.

Museon jälkeen maistui ateria legendaarisessa pubissa St Urhossa, joka sijaitsee Museokadulla. Seinillä oli valokuvia Urho Kekkosesta, joka aikanaan oli avaamassa tätä pubia. 

Hyvän aterian jälkeen jaksoimme taas kävellä pakkassäässä. Keskustakirjasto Oodissa aika kuluu kuin huomaamatta. Isossa rakennuksessa (10 000 m2) ei tule ahdasta, vaikka sisällä olisi satoja ihmisiä. Oodissa voi vaikka ommella, lainata soittimia, tulostaa laserilla, äänittää studiossa, pitää seminaareja, pelata sakkia, lukea kirjoja tai hengailla muuten vaan. Talon erikoisuus, Veera-robotti, kuljetti kirjoja ympäri kirjastoa. Veera osaa jopa tilata itsenäisesti hissin. Kuvasin tämän hauskan vekottimen liikkeitä videolle. Nautimme Oodissa pullakahvit ennen kotimatkaa. Paljon on Helsingissä nähtävää ja koettavaa. 

Voittoja ja tappioita

Kyllä urheilun ystäviä hemmotellaan! Välillä tuntuu, että television ohjelmatarjontakin menee urheilun ehdoilla. Urheilulähetykset tulevat usein parhaaseen katseluaikaan. Ei riitä, että televisiokanavilla on omat urheilulähetyksensä, vaan jopa uutiset saavat väistyä, jos meneillään on tärkeä ottelu tai kilpailu. Saa nähdä, miten tämän vuoden olympialaiset vaikuttavat muiden televisio-ohjelmien aikatauluihin.

Sellaisenkin, joka ei urheilua seuraa, on vaikea olla huomaamatta, jos urheilussa tapahtuu jotain merkittävää. Vaikka itse olisi eri huoneessa, voi selostajan äänenkäytöstä helposti päätellä, missä mennään. Studiossa on lajin asiantuntijoita kommentoimassa ja arvioimassa kilpailijoiden suorituksia. Urheilulähetyksiä mainostetaan näyttävästi etukäteen, ja kilpailujen tuloksia puidaan jälkikäteen päiväkausia eri kokoonpanoissa. Usein jo kilpailun kuluessa spekuloidaan lopputuloksesta, ja myöhemmin pohditaan, mitä tehtiin oikein ja mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Onnistumiset - ja joskus myös epäonnistumiset - näytetään moneen kertaan uusintoina. 

Voittaminen on aina mukavaa ja häviäminen harmittaa, oli sitten kyse urheilusta, pelistä, musiikista tai vaikka politiikasta. Vaikken aktiivisesti urheilua seuraakaan, on vuosien varrelta jäänyt mieleen muutama kohua herättänyt tapaus. 

Juha Mieto "hävisi" vuonna 1980 Lake Placidin talviolympialaisissa kultamitalin miesten 50 kilometrin hiihdossa ruotsalaiselle Thomas Wassbergille sadasosasekunnilla. Se on todella vähän - matkassa mitattuna tulitikkuaskin verran. Pienestä on siis voitto kiinni! Ehkäpä tästä onkin saanut alkunsa sanonta "hopea ei ole häpeä". Aina ei voi voittaa, mutta aina voi oppia häviämään! Vaikka huippu-urheilijoilla on takana paljon harjoitustunteja ja -kilometrejä, yksilölajeissa vain yksi voi olla voittaja. Mutta ei vaivannäkö silti hukkaan ole mennyt, vaikka se ehkä tuoreeltaan siltä tuntuukin.

Ensimmäinen Suomen voittama jääkiekon maailmanmestaruus vuonna 1995 ei liene sekään mennyt keneltäkään ohi, niin paljon siitä puhuttiin. Tuskin kukaan olisi osannut ennustaa, että näitä maailmanmestaruuksia tulisi jatkossa lisää!

Mutta on Suomelle tullut urheilussa - varsinkin jääkiekossa Ruotsia vastaan - myös kirveleviä tappioita! Suomi on hävinnyt länsinaapurilleen kaksi kertaa MM-finaalissa, 1992 ja 1998. Suuriin pettymyksiin lukeutuvat myös tappiot vuoden 2003 kotikisoissa ja Torinon olympialaisissa 2006. Moskovan (1986) ja Helsingin (1991) MM-kisoissa Suomi johti vielä viimeisellä minuutilla kahdella maalilla, mutta menetti silti voiton. Helsingin kisoissa Suomi oli jo turvallisen tuntuisessa 5-1 johdossa Ruotsia vastaan, mutta lopputulos kääntyi kuitenkin Ruotsille 5-6. Tuoreimmat pettymykset jääkiekossa taitavat olla nuorten "leijonien" karvaat tappiot tammikuussa 2024. 

Urheilusta musiikkiin. Suomi sai historiallisen voiton Eurovision laulukilpailussa keväällä 2006, kun Lordi-yhtye keräsi koko kilpailuhistorian suurimman pistemäärän, jota ei ole vieläkään ylitetty. Muistaakseni iltapäivälehtien otsikot hehkuttivat tapahtunutta tyyliin "Suomi sekosi". Ehkä koko Suomi ei sentään seonnut, mutta suomalaisten itsetuntoa voitto kyllä hiveli.

Myös politiikassa on maamme itsenäisyyden aikana koettu jännittäviä hetkiä. Toisin kuin nyt, 1980-luvulle asti presidentin valitsivat kansan valitsemat 300 valitsijamiestä. Erityisen jännittävää suomalaisten oli seurata radiosta vuoden 1956 presidentinvaalien ääntenlaskentaa, kun vastakkain olivat K.A. Fagerholm ja Urho Kaleva Kekkonen (UKK). Itse en ollut tuolloin vielä syntynytkään, mutta kuulemma ääntenlaskijat lukivat lähes vuorotahtiin äänestyslipukkeista Kekkosen ja Fagerholmin nimiä. Lopulta Kekkonen voitti kisan niukimmalla mahdollisella tuloksella: 151-149. Kekkonen toimi Suomen tasavallan presidenttinä peräti 25 vuotta. Sairastumisen vuoksi hän ei voinut toimia virassaan kauden loppuun asti.

Nyt on taas aika valita maallemme presidentti. Presidentinvaali on tätä kirjoitettaessa vielä edessä. Tämän kuun (tammikuun) lopulla selviää, kuka on seuraavat kuusi vuotta Suomen tasavallan presidenttinä. Minulla on jo oma suosikkiehdokkaani, mutta aika näyttää, tuleeko hänestä presidentti. Joka tapauksessa vain yksi näistä yhdeksästä ehdokkaasta voi voittaa vaalin. Olipa seuraava presidentti kuka tahansa heistä, toivotan hänelle voimia ja viisautta vaativaan tehtävään!

Tarinataituri 6.1.2024