Kuiva kakun pala

Tyttäreni löysi jonkin kahvilan hinnastosta yllä olevan tekstin kuvalla varustettuna. Tarkoituksena oli kaiketi mainostaa, että myytävänä on kuivakakun paloja eikä kuivia kakkupaloja. Tämä teksti tuli mieleen, kun piipahdimme avopuolisoni kanssa erään pienen kotileipomon kahvilassa ja ostimme sieltä tiikerikakun ja pullapitkon mukaan vietäviksi.

Molemmat näyttivät läpinäkyvissä muovipakkauksissaan hyviltä, ellei jopa houkuttelevilta. Niiden yhteishintakin oli aika korkea, lähes kaksikymmentä euroa, joten kuvittelimme ostaneemme laadukkaita leivonnaisia.

Mutta kun kotona avasimme pakkaukset ja maistoimme molempia tuotteita, petyimme. Tiikerikakku oli sananmukaisesti kuivaa kakkua. Tarkempi ainesosaluettelon tarkastelu osoitti siitä puuttuvan ainakin meidän mielestämme tärkeitä aineksia, kuten voi ja kerma.  Niitä kumpaakaan ei tästä kakusta löytynyt. Jauhoja sitä vastoin lienee käytetty runsaasti, koska makua kakussa ei juuri ollut, vaikka se mureaa olikin. Vai onkohan se ollut liian kauan uunissa, pohdimme. Tuli mieleen vanha sanonta ”moni kakku päältä kaunis, vaan on silkkoa sisältä”.

Pullapitko näytti rusinaiselta ja mehevältä, mutta ei sitäkään voinut maukkaaksi kehua. Kardemummaa ja rusinoitakin siitä löytyi, mutta ei riittävästi makua antamaan. Totesimme, että pullapitko oli kuitenkin maukkaampaa kuin tiikerikakku, mutta sitäkään ei kehtaisi vieraille tarjota. Sääli. Päätimme syödä itse nuo ostamamme tuotteet ja ruveta itse leipomaan. Silloin saa sitä, mitä haluaa. Lisäaineilla tai ilman.


Tarinataituri 2.4.2021

Hatusta tempaistua

Hiuksien harvennuttua iän myötä on tullut entistä tärkeämmäksi suojata pää sekä kylmältä että kuumalta. Ehkä vanhemmiten myös järki on lisääntynyt niin paljon, ettei enää halua lähteä tuimaan pakkaseen tai porottavaan helteeseen ilman lakkia. Talvella päässäni on useimmiten pipo, kesällä lippalakki.

Hattua käytän harvoin. Se olisi kyllä hieno ja herrasmiehelle sopiva päähine, mutta arkikäytössä hattu saattaisi nuhraantua ja mennä pilalle. Juhliin voisin kyllä laittaa hatun päähäni. Juhlia vain on kovin harvoin.

Vanhoissa elokuvissa miehillä on tyylikkäitä hattuja, niin lännenelokuvien sankareilla, mafiamiehillä kuin romanttisten mustavalkoelokuvien hurmureillakin. Hattua käytetään elokuvissa moniin muihinkin tarkoituksiin kuin pään suojaamiseen. Pöydällä olevan hatun alle voi piilottaa aseen tai käyttää hattua maalitauluna ammuskelussa. Muistan joskus nähneeni hattua käytetyn veden ammentamiseenkin.

Katusoittaja ja kerjäläinen käyttää hattua – ei tosin päässä, vaan rahan keruuseen. Kun kerätään rahaa, saatetaan laittaa ”hattu kiertämään”. Monissa kulttuureissa ja ammateissa hattu on tärkeä symboli. Taikurille se on työväline: hän vetää hatustaan kaikenlaisia esineitä ja eläimiä.

Hatusta puhutaan myös symbolisessa mielessä. Urheilusta on tuttu termi ”hattutemppu”, kun pelaaja tekee kolme maalia samassa ottelussa. Sanotaan, että ”vedetään hatusta”, kun tehdään jotain, mitä ei ole etukäteen mietitty. ”Hatusta vedetty” idea saattaa toisinaan toimia jopa paremmin kuin ennalta suunniteltu.

Innostuin etsimään lisää tietoa hatuista. Hattuja on käytetty tuhansia vuosia. Ensimmäiset kuvaukset hatuista löytyvät yli 5 000 vuoden takaa muinaisten egyptiläisten hautamaalauksista. Hattuja on pitkään valmistettu käsityönä, eikä tämä perinne ole vieläkään loppunut, vaikka hattuja valmistetaan myös sarjatuotantona tehtaissa. Tänä päivänä hattuvalikoima on runsas niin mallien, materiaalien, kokojen, värien kuin hintojenkin suhteen.

Yksi miestenhattumerkki näyttää kuitenkin olevan ylivertainen, joten sitä on kutsuttu ”hattujen Rolls Royceksi”, nimittäin Borsalino. Luin netistä, että aidon Borsalino-hatun valmistuksessa on yli 50 työvaihetta ja hatun tekeminen kestää yli seitsemän viikkoa. Borsalinon huopahatut on tehty aidosta kaninvillasta. Borsalinon aidon Panama-hatun valmistus voi kestää jopa puoli vuotta. Siihen tarvittavat kuidut saadaan Ecuadorista Toquilla-palmun kasvikuiduista. Eipä siis ihme, että Borsalino-hattujen hinnat liikkuvat 200–300 euron välillä.

Borsalino-hattujen historia alkaa 1850-luvulta, jolloin italialainen Giuseppe Borsalino alkoi valmistaa perheyrityksessään hattuja, jotka niittivät pian mainetta laatunsa ja muotoilunsa ansiosta. Borsalino-hattujen suosio oli huipussaan 1930-luvulla, jolloin Yhdysvaltoihin muuttaneet italialaiset ostivat kalliita Borsalinoja menestymisensä symboliksi. Myös nykypäivän elokuvatähdet, kuten Leonardo Di Caprio, Johnny Depp, Denzel Washington, Kate Moss ja Nicole Kidman, ovat vahvistaneet Borsalino-hattujen imagoa käyttämällä niitä julkisuudessa.

Ehkäpä minäkin vielä joskus hankin Borsalino-hatun.

Kuvan hattu ei ole aito Borsalino.

Tarinataituri 2.4.2021




Kävelyllä

Sataa tihuttaa. On tyypillinen kevättalven sää. Kävelyteillä rahisee vielä talven hiekoitushiekat, mutta silti paikoitellen on vielä liukasta, kun sadevesi on huuhtonut hiekat jään päältä. Väistelen liukkaita kohtia ja myös koirankakkoja, jotka ovat vetisellä kävelytiellä salakavalia kuin miinat. Kasoja ja pötköjä on molemmin puolin tietä, niin lumivalleissa kuin kävelytielläkin. Huono-onninen ja eteensä katsomaton kulkija voi helposti astua tällaiseen miina-ansaan. Jo pelkkä ajatus haisevien ja likaisten kenkien putsaamisesta kävelylenkin jälkeen tympii. Mietin, miksi niin moni koiranomistaja jättää piittaamattomasti lemmikkinsä jätökset jopa kävelytielle. Voisi luulla, että kun kerran ulkoilee koiran kanssa, jaksaisi viedä sen tarpeilleen hiukan syrjemmälle, vaikka metsään, tai ainakin korjata sen jätökset. Onnistun kuitenkin välttelemään kakka-ansat.

Pian ohi päristelee myös mopopoikia ja -tyttöjä. Varma kevään merkki. Yhtä varma kuin leskenlehdet ja sinivuokot. Niitä ei vielä teiden varsilla näkynyt.

Kävelytie päättyy, ja joudun kulkemaan ajotien piennarta. Onneksi tie on hiljattain päällystetty, joten sen pitäisi olla hyvässä kunnossa. Eteeni avautuu muutaman sadan metrin pituinen suora osuus, jossa näen kauempana ison vesilammikon. Se on niin pitkä ja leveä, että ulottuu ajokaistan reunasta pientareen yli. Autoja ei näy tulevan kummastakaan suunnasta. Pohdiskelen, ehdinkö ohittamaan tuon vesilätäkön ennen kuin tulee autoja vastaan. Matkaa siihen on vielä ehkä viisikymmentä metriä. Jos molemmista suunnista tulisi auto ja ne kohtaisivat minut tuon lammikon kohdalla, joutuisivat molemmat autot hiljentämään lähes kävelyvauhtiin ja minä pysähtymään tai väistämään ojanpientareelle asti.

Jännitys tiivistyy. Olen jo melkein lätäkön kohdalla eikä yhtään autoa näy. Mutta sitten Murphyn laki osoittaa jälleen kerran toimivuutensa. Molemmista suunnista tulee auto. Onneksi sekä minä että autoilijat reagoivat tilanteeseen ajoissa ja pystymme välttämään kohtaamisen vesilammikon kohdalla.

Sadekin on hellittänyt, joten matkani jatkuu paremmassa säässä kohti keskustaa. Kävelijöitä ei juuri ole liikkeellä, ehkä epävakaisen ilman takia. Kävelyreissuni aikana kohtaan kaksi nuorta, eri aikaan ja eri kohdissa. Molemmat ovat tuttuja. Ensimmäinen tervehtii kohteliaasti ja pysähtyy juttelemaankin muutaman sanan. Kertoo itsekin olevansa kävelylenkillä. Tulipa hyvä mieli tuosta kohteliaasta tervehtimisestä ja juttutuokiosta!

Paluumatkalla kohtaan toisen nuoren. Hän on niin syventynyt räpläämään kännykkäänsä, etten ole varma, tunnistiko hän minut. Ei ainakaan tervehdi.

Mietin, ovatko tässäkin asiassa ajat vai ihmiset muuttuneet. Omassa lapsuudessani maaseudulla tervehdittiin suurin piirtein kaikkia vastaan tulevia kävelijöitä, niin tuttuja kuin tuntemattomiakin. Siitä tuli hyvä mieli sekä itselle että vastaantulijalle. Vaikka aikuisen kohtaaminen nuorena ehkä hiukan ujostuttikin, olisi ollut epäkohteliasta kulkea ohi tervehtimättä, saati sitten olla vastaamatta aikuisen tervehdykseen. Mutta ei ole ehkä kaikille kotona opetettu tervehtimisen taitoa ja etikettiä, tuumailen, ja jatkan matkaa kotiin päin.


 

Tarinataituri 1.4.2021

Hyvä kunto

Kiitos kysymästä, hyvää kuuluu! Voin ihan hyvin. Olen hyvässä kunnossa. Tällaisia vastauksia usein saa, kun kyselee vointia tai kuulumisia henkilöltä, josta ei ole kuullut pitkään aikaan. Mutta mitä noilla lauseilla oikeasti tarkoitetaan?

Hyvä kunto on kovin suhteellinen käsite. Liikunnan harrastaja on mielestään hyvässä kunnossa, kun käyttää paljon aikaa liikkumiseen. Urheilija harjoittelee työkseen ja hänen kuntonsa on huipussaan. Sairaudesta tai leikkauksesta toipuva alkaa mielestään pikkuhiljaa olla ”kunnossa”. Vanhus saattaa kysyttäessä vastata, että on ”kunnossa”, jos ei pieniä vaivoja ja sairauksia lasketa.

Meille on korostettu liikunnan, ruokavalion ja riittävän levon merkitystä hyvän kunnon ylläpitäjinä. Pitää liikkua, syödä terveellisesti ja nukkua riittävästi. Tupakointi ja päihteiden käyttö vie ennemmin tai myöhemmin huonoon kuntoon. Näin meille on opetettu, ja siitä on tutkittua tietoa. Tässä ei kuitenkaan ole koko totuus.

Moni meistä tietää ja tuntee ihmisiä, jotka ovat tupakoineet vuosikymmeniä ja eläneet pitkään – pitempään kuin moni tupakoimaton. On ihmisiä, jotka ovat harrastaneet säännöllisesti liikuntaa, syöneet terveellisesti, nukkuneet hyvin ja silti sairastuneet. Urheilijoilla ja himoliikkujilla voi olla vaikka minkälaisia vaivoja: revähdyksiä, kulumia, särkyjä ja vammautumisia, vähän lajista riippuen. Lisäksi monissa lajeissa, kuten jääkiekossa ja jalkapallossa, on suuri loukkaantumisriski. Maantiellä juostessa tai pyöräillessä voi jäädä auton alle. Urheilijakin voi sairastua. Urheileminen ei suojele sairauksilta ja onnettomuuksilta, vaan joissakin tilanteissa jopa altistaa niille.

Kun puhutaan hyvästä kunnosta, usein unohdetaan henkinen kunto. Henkinen hyvinvointi on vähintään yhtä tärkeää kuin fyysinen kunto, ellei jopa tärkeämpää. Jos ”pää pelaa” ja ”järki luistaa”, voi nauttia elämästä, vaikka fyysinen kunto olisi heikkokin. Tosin silloin ehkä kärsii enemmän, kun on itse tietoinen fyysisestä vajavuudestaan.

Myönteisen elämänasenteen merkitystä hyvinvointiin ja myös fyysiseen kuntoon ei sitäkään voi kiistää. Asenteita tosin on vaikeampaa tutkia kuin fyysisiä ominaisuuksia. Asenne kuitenkin näkyy puheissa ja kaikessa toiminnassa. Vaikka sairauksia tai kuntoa ei voi parantaa pelkällä asenteella, sillä on kuitenkin suuri merkitys. Sairauden ja myös hyvän kunnon – kokemus on jokaisella erilainen. Olen varma, että myönteisesti elämään suhtautuvat ihmiset voivat muita paremmin, vaikka fyysisesti olisivat rapakunnossa.   

 


 

Tarinataituri 14.3.2021

            

Vaarallisia sanoja

Sanoilla on monia tehtäviä. Niillä voidaan todeta, käskeä, kysyä tai vaikkapa varoittaa. Varokaa! Hengenvaara! Tällaisia varoituskylttejä muistan jo lapsena nähneeni korkeajännitepylväissä ja muuntajissa. Niitä löytyy myös sähköistettyjen junaratojen läheisyydessä. Nuo sanat itsessään eivät ole vaarallisia, mutta varoittavat uhkaavasta vaarasta.

Sanoilla voidaan opettaa tai leikkiä, kuten esimerkiksi sananlaskuissa tehdään. Sanoilla voidaan myös haavoittaa, vaikka suomalainen sananlasku sanookin, ettei ”haukku haavaa tee”. Toisaalta sanotaan myös, että sanat voivat haavoittaa kuin miekan pisto. Sekin on totta. On sanoja, joiden käyttöä kannattaisi varoa – tai ainakin käyttää erittäin harkitusti. Otetaanpa muutama esimerkki.

Aina. Sanalla on helposti negatiivinen kaiku. Se kuvaa jotakin liian usein tapahtuvaa asiaa. Harvoista asioista voidaan sanoa, että ne tapahtuvat ”aina”. Vain aurinko nousee ja laskee aina. Mutta jos sanoo vaikkapa krooniselle myöhästyjälle: ”Aina sinä olet myöhässä!” ja tämä onkin kerran ajoissa, ei tuo väite enää pädekään. Oikeampaa olisi käyttää usein -sanaa, mikä ehkä herättää vähemmän ärtymystä vastapuolessa.

Koskaan/ikinä. Varsinkin, jos siihen liitetään kieltosana ”ei”, merkitys muuttuu negatiiviseksi. Nuo sanat ovat kuin lupaus, jota ei voi täyttää. ”Sitä en anna hänelle koskaan anteeksi”. ”Et ikinä vie minua elokuviin!” ”Miksei tämä ikinä onnistu?” Jos asia toteutuu yhdenkin kerran, ei voida enää sanoa ”ei koskaan”. Voi koskaan -sanaa toki käyttää positiivisemminkin: ”Oletko koskaan käynyt Pariisissa?” tai ”Tämä on paras koskaan näkemäni elokuva!”

Tietysti/tietenkin/totta kai! Sanoilla on hieman lukijaa tai kuulijaa vähättelevä sävy. Sanojen käyttäjä viittaa siihen, että kuulijan/lukijan pitäisi tietää, mistä puhutaan. Usein noita käytetään vain puheen täytteenä, ikään kuin vahvistamaan omaa sanomaa ja asiantuntemusta. Näitä sanoja olemme viime aikoina kuulleet usein poliitikkojen suusta. 

Varmasti! Ei ihminen voi luvata mitään varmasti. Kukaan ei voi varmasti tietää mitään huomisesta päivästä. Sana varmasti sopii lähinnä vain luonnonlakeihin. Kaikki muu on enemmän tai vähemmän epävarmaa.

Ikuisesti. Sana tarkoittaa osittain samaa kuin aina. Niillä on kuitenkin merkityseroa. Olemme aina ystäviä vs. Olemme ikuisesti ystäviä. Harvapa voi luvata toiselle ikuista ystävyyttä, saati rakkautta.

Hyvä lukijani! Oli varmasti avartava kokemus lukea tämä blogini loppuun asti. Olen tietysti iloinen, jos luet aina uudet blogini etkä koskaan jätä niitä väliin. Totta kai ajattelen sinua aina silloin lämpimästi!           

                                                    
Tarinataituri 1.3.2021

Korulauseita ja sanahelinää


Muistan erään äidinkielenopettajan toteamuksen, että suurin osa kaikesta kielestä on huonoa. Kuinka oikeassa hän olikaan! Kielenkäyttö on toki muuttunut aikojen ja vuosikymmenien kuluessa, mutta nyt rakas suomen kielemme alkaa suorastaan rappeutua! Toisaalta ilmaisut ovat lyhentyneet, mutta toisaalta sekä puhuttuun että kirjoitettuun kieleen on pesiytynyt entistä enemmän pitkiä korulauseita ja sanahelinää. Sanahelinä on sitä, kun joku puhuu tai kirjoittaa uskottavan tuntuisesti sanomatta juuri mitään. Vähän samaa tarkoitetaan korulauseella: tyhjänpäiväistä, ehkä monimutkaistakin puhetta tai tekstiä, joka on täynnä tyhjänpäiväisiä ilmaisuja tai itsestään selvyyksiä.

Myös sivistyssanoilla keikarointi on muotia. Itselleni tulivat koulu- ja opiskeluaikana tutuiksi mm. käsitteet fraasi, metafora, eufemismi, anglismi, onomatopoeettinen ja ”substantiivitauti”. Nyt vain harva taitaa tietää niiden merkityksen, vaikka niitä käyttääkin.

Korulauseita ja sanahelinää kuulee usein ainakin poliitikkojen suusta. Kun heiltä kysytään jotakin, vastaukseksi saa usein pitkän ja polveilevan selostuksen, mutta ei vastausta kysymykseen. Alla yksi esimerkki tosielämästä. Toimittaja kysyi ministeriltä:

- Kuka teiltä ministeriöstä sitten oli sinne THL:ään yhteydessä ja sanoi, että älkää julkaisko noita materiaaleja?

Ministerin vastaus:
-No niin kuin olen saanut eilen itse talon henkilökunnalta selvityksen siitä, missä, mitä nämä viestintään liittyvät asiat ovat, joista nyt keskustellaan, ja sen viestinnän pohjalta kysymys on siis näiden STM:n ja THL:n viestijöiden välisistä erilaisista viestintätilanteisiin liittyvistä arjen kysymyksistä. Ja tämä viestintäselvitys, joka olen itse saanut ja jonka ministeriryhmä on tänään saanut tästä asiasta on tärkeä opetus sille, että myös jatkossa meidän täytyy olla entistä selvempiä siinä, mitä me haluamme sanoa, mutta haluan asettaa myös tämän siihen kontekstiin, et me elimme poikkeusolosuhteita, jossa oli tärkeää, että me puhumme myöskin samalla äänellä ja siellä ei ole tiedotettu asioita, josta emme olisi olleet silloin yhtä mieltä, eli me olemme hyvin yksituumaisesti tätä kriisiä vieneet eteenpäin.

Poliitikkojen muotisanoja ja -ilmaisuja tuntuvat olevan ”osalta”, ”suuressa kuvassa”, ”pitkässä juoksussa” ja ”askelmerkit”. Voisi melkein kuvitella, että puhutaan valokuvauksesta tai urheilusta. Eduskunta ”pui” asioita ”budjettiriihessä”, istuu ”täysistunnossa” (ehkei sentään täysistunnolla), rakentaa ”sotea” ja usein kansanedustajat myös ”somettavat”.  

Mutta osaavat ne virkamiehetkin laatia korulauseita:

2.3. Oppimiskäsitys. Opetussuunnitelman perusteet on laadittu perustuen oppimiskäsitykseen, jonka mukaan oppilas on aktiivinen toimija. Hän oppii asettamaan tavoitteita ja ratkaisemaan ongelmia sekä itsenäisesti että yhdessä muiden kanssa. Oppiminen on erottamaton osa yksilön ihmisenä kasvua ja yhteisön hyvän elämän rakentamista. Kieli, kehollisuus ja eri aistien käyttö ovat ajattelun ja oppimisen kannalta olennaisia. Uusien tietojen ja taitojen oppimisen rinnalla oppilas oppii reflektoimaan oppimistaan, kokemuksiaan ja tunteitaan. Myönteiset tunnekokemukset, oppimisen ilo ja uutta luova toiminta edistävät oppimista ja innostavat kehittämään omaa osaamista. Oppiminen tapahtuu vuorovaikutuksessa toisten oppilaiden, opettajien ja muiden aikuisten sekä eri yhteisöjen ja oppimisympäristöjen kanssa. Se on yksin ja yhdessä tekemistä, ajattelemista, suunnittelua, tutkimista ja näiden prosessien monipuolista arvioimista. Siksi oppimisprosessissa on olennaista oppilaiden tahto ja kehittyvä taito toimia ja oppia yhdessä. Oppilaita ohjataan myös ottamaan huomioon toimintansa seuraukset ja vaikutukset muihin ihmisiin ja ympäristöön. Yhdessä oppiminen edistää oppilaiden luovan ja kriittisen ajattelun ja ongelmanratkaisun taitoja sekä kykyä ymmärtää erilaisia näkökulmia. Se myös tukee oppilaiden kiinnostuksen kohteiden laajentumista. Oppiminen on monimuotoista ja sidoksissa opittavaan asiaan, aikaan ja paikkaan. Oppimaan oppimisen taitojen kehittyminen on perusta tavoitteelliselle ja elinikäiselle oppimiselle. Siksi oppilasta ohjataan tiedostamaan omat tapansa oppia ja käyttämään tätä tietoa oppimisensa edistämiseen. Oppimisprosessistaan tietoinen ja vastuullinen oppilas oppii toimimaan yhä itseohjautuvammin. Oppimisprosessin aikana hän oppii työskentely- ja ajattelutaitoja sekä ennakoimaan ja suunnittelemaan oppimisen eri vaiheita. Jotta oppilas voisi oppia uusia käsitteitä ja syventää ymmärrystä opittavista  asioista, häntä ohjataan liittämään opittavat asiat ja uudet käsitteet aikaisemmin oppimaansa. Tietojen ja taitojen oppiminen on kumuloituvaa ja se vaatii usein pitkäaikaista ja sinnikästä harjoittelua. Oppilaan kiinnostuksen kohteet, arvostukset, työskentelytavat ja tunteet sekä kokemukset ja käsitykset itsestä oppijana ohjaavat oppimisprosessia ja motivaatiota. Oppilaan minäkuva sekä pystyvyyden tunne ja itsetunto vaikuttavat siihen, millaisia tavoitteita oppilas asettaa toiminnalleen. Oppimisprosessin aikana saatava rohkaiseva ohjaus vahvistaa oppilaan luottamusta omiin mahdollisuuksiinsa. Monipuolisen myönteisen ja realistisen palautteen antaminen ja saaminen ovat keskeinen osa sekä oppimista tukevaa että kiinnostuksen kohteita laajentavaa vuorovaikutusta.

Yllä oleva teksti on peruskoulun opetussuunnitelmasta. Ei ihme, ettei se kovin helposti avaudu opettajille ja oppilaille, kun se tuskin on ollut selvää tekstin laatijoillekaan. Jos olisi, asian olisi pystynyt ilmaisemaan paljon ytimekkäämmin.

Kouluikäisillä on ihan oma ”slanginsa”, jota he käyttävät viestinnässään. Viestejä ei enää jakseta kuitata ”ok”, vaan siihen riittää pelkkä ”k”. Muutamien vuosien takainen ilmaisu ”lol” ei ole enää muodissa. Lainausmerkkejä eivät vuoropuheluissa käytä kuin kirjailijat. Muut käyttävät vuorosanaviivaa.

Niin se kieli muuttuu. Eivät taida aikuiset lopulta olla lapsia parempia viestinnässä? Heiltähän lapset ovat oppineet tapansa puhua ja kirjoittaa.

                                                                                                                                  Tarinataituri 21.2.2021

Muutosta vai ei?

Reilu vuosi sitten ei ollut tietoakaan koronasta. Nyt se on muuttanut elämää kaikkialla maailmassa – ehkä pysyvästi. Ihmisten henkilökohtaiset tapaamiset ovat olosuhteiden pakosta vähentyneet minimiin. Siinä on sekä hyvät että huonot puolensa. Hyviä puolia on esimerkiksi se, että näin on saatu rajoitettua viruksen leviämistä. Ihmisillä on ollut enemmän aikaa olla perheen kanssa, kun on pitänyt pysytellä kotona. Tekniikka mahdollistaa etätapaamiset. Etätyön lisääntyessä liikenteen päästöt ja liikenneruuhkat ovat vähentyneet. Ilmasto kiittää.

Mutta eristäytymisellä on myös kääntöpuolensa. Yksinäisyys on lisääntynyt. Lomamatkat, juhlat, joulunvietto, sukulaisten tapaamiset, kaikki ne on jouduttu perumaan. Tilanne lienee kaikkein surullisin hoitolaitoksissa, joihin ei pahimmillaan päässyt lainkaan vieraita, eivät edes lähiomaiset. Kaupankäynti ja matkailu ovat monin paikoin lähes tyrehtyneet. Taloudellinen ahdinko, työttömyys tai konkurssi on kohdannut yhä useampia. Jotkut eivät uskalla liikkua kotoaan edes lääkäriin tai kauppaan koronan pelossa. Toiset taas käyvät huolettomina matkoilla, laskettelukeskuksissa ja bilettämässä. Yksi noudattaa rajoituksia tunnontarkasti, toinen vähät välittää.

Ihmiset eivät ole muuttuneet. Tai jos ovatkin, niin uusavuttomiksi, kun elämä on helpottunut.

Talvi tulee joka vuosi ja yleensä jossain vaiheessa myös lunta, mutta silti joillekin yllätyksenä. Kun lunta viimein saadaan, kaivataan teiden pikaista aurausta. Valitetaan, jos ei heti aurata ja hiekoiteta, mutta siitäkin valitetaan, jos aurataan. Aamuyöllä liikkuva aura-auto kun häiritsee nukkumista.

Pukeutuminen on oma juttunsa. Ollaan mieluummin muodikkaita ja liian vähissä vaatteissa kuin pukeudutaan lämpimästi sään mukaisesti. Hyisen talvisen viiman puhaltaessa näkee joidenkin kulkevan paljain päin ja nilkoin, ehkäpä vielä reikäisissä housuissa. Ennen oli tapana laittaa lämmintä ylle ja pipo päähän pakkasella, nyt pipoa käytetäänkin kesällä. Koiralla saattaa olla heijastin tai vilkkuvalo, mutta koiranulkoiluttajalla ei. Heijastimen käyttäjät voisi melkein palkita, niin harvoin niitä näkee. Moni ei tunnu ymmärtävän, että tummissa tai mustissa vaatteissa liikkuva ihminen on pimeällä näkymätön kuin aave, joka ilmestyy autoilijan eteen yhtäkkiä.

Ennen kirjoja piti ihan itse lukea. Nyt niitä voi kuunnella muun touhun ohessa äänikirjoina. Ruoka laitettiin ja leivät leivottiin kotona itse, nyt ne ostetaan kaupasta tai käydään ”ulkona” syömässä. Itsepalveluravintoloissa ruoka haetaan noutopisteestä ja astiat palautetaan itse, jolloin ei opita kiittämään ruuasta aterian jälkeen. Hampurilaisateriat syödään käsin, joten eipä ihme, etteivät monet lapset osaa käyttää ruokailuvälineitä eivätkä kuoria perunoita. Taitaa käsin tiskaaminenkin olla monille uusi kokemus tänä päivänä?

Joka kodissa oli ennen leipäveitsi, jolla leipä viipaloitiin. Nyt kaupan leivät ovat pääsääntöisesti valmiiksi viipaloituja. Lieneekö nykyihminen niin kiireinen, ettei ehdi edes leipää viipaloida vai onko se taito kadonnut? Muistan, kuinka omassa lapsuudessani jotkut mummot ja papat leikkasivat limppua leipäveitsellä vaarallisen näköisesti veitsi omaa rintaa tai käsivartta vasten, mutta kuitenkin hallitusti. Taitavimmat pilkkoivat jopa juureksia kämmenensä päällä. Koskaan en nähnyt veitsen lipsahtavan.

Aika harva taitaa enää keittää kaurapuuroa aamiaiseksi. Jos keittääkin, se tehdään mikrossa pikapuuroaineksista. On helpompaa syödä muroja. Kahvinkeittokin on paljon helpompaa kuin ns. pannukahvin aikaan. Ei tarvitse kuin ladata vesi ja kahvinpurut kahvinkeittimeen ja napsauttaa keitin päälle. Siinä kahvin tippuessa voi sitten vaikka tehdä sen voileivän – ellei syö valmista kolmioleipää aamiaiseksi.

Mitäpä, jos tekisimme tänä vuonna enemmän ihan itse?

Tarinataituri 3.1.2021