Ilmaisia ja maksullisia sisäänpääsyjä

Pitäisikö kirkkoon aina päästä ilmaiseksi? Tämä kysymys herätti keskustelua sosiaalisessa mediassa, kun muuan mies paheksui videojulkaisussaan sitä, että häneltä(kin) olisi luterilaisen kirkon jäsenenä peritty kahden euron pääsymaksu kirkkoon. Rahastaja, joksi hän kirkon ovella päivystänyttä työntekijää kutsui, oli nyökännyt hyväksyvästi, kun kirkkoon pyrkijä oli kieltäytynyt maksamasta pääsymaksua ja ilmoittanut eroavansa kirkosta. Keskustelusta ilmenee, ettei hän ollut pyrkimässä kotipaikkakuntansa kirkkoon. 

Videolla ja siihen liittyvissä kommenteissa mies kertoo laskeneensa, että hänelle tulee halvemmaksi maksaa halutessaan pari euroa sisäänpääsymaksua kirkkoon kuulumattomana kuin olla kirkon jäsen ja maksaa satoja euroja vuodessa kirkollisveroa. Kysymys ei hänen mukaansa ole uskosta, vaan periaatteesta. 

Toisaalta ymmärrän tämän henkilön periaatteen, närkästymisen ja päätöksen kirkosta eroamisesta. Kirkon (ja kristinuskon) periaatteisiin kuuluu, että kirkko on maksutta kaikkien käytössä hiljentymistä ja jumalanpalvelukseen osallistumista varten, oli sitten jäsen tai ei. Näin asia käsittääkseni onkin. Mutta asian tarkempi pohdinta valottaa kolikon toista puolta. 

Miten kirkon jäsenyys voitaisiin todeta jo sisään tullessa? Pitäisikö tulijalla olla mukana jonkinlainen jäsenkortti, jolla hän todistaisi kuuluvansa kirkkoon? Vai pitäisikö joukosta jotenkin erotella ne, jotka ovat pyrkimässä omaan kotikirkkoonsa, päästää heidät ilmaiseksi sisään ja periä maksu vain turisteilta? Hankalaksi menisi, joten on selvää, että kaikilta peritään sisäänpääsymaksu, jos tarkoituksena on vain kirkkoon tutustuminen. Sekin on ymmärrettävää, että kirkoilla on aukioloajat. Olisi kohtuutonta vaatia, että kirkko olisi avoinna ympäri vuorokauden vain siksi, että joku haluaisi tulla sinne hiljentymään vaikka keskellä yötä. 

Kommentoijat muistuttavat, että kirkkojen avoinna pitämisestä muodostuu myös kuluja. Pääsymaksuilla katetaan näitä kuluja. Jonkun pitää siivota kävijöiden kengänpohjissaan tuomat hiekat kirkon lattialta. Kesällä se tehtävä kuuluu kesätyöntekijälle. Erityisesti häiden ja hautajaisten jälkeen hiekkaa kuulemma tulee erityisen paljon. Kirkkoja tuskin pystyttäisiin edes kesäaikaan pitämään avoimena ilman vartiointia. Parhaimmillaan satunnainen matkailija saa "kirkonvartijalta" opastuksen ja kuulee mielenkiintoisia tarinoita. Osa näistä "vahdeista" tosin toimii vapaaehtoistyöntekijöinä ilman palkkaa.

Omien kokemusteni mukaan historiallisesti merkittävissä kirkoissa peritään usein kävijöiltä pääsymaksu. Esimerkkeinä kotimaasta voisi mainita vaikkapa Temppeliaukion kirkon Helsingissä ja Petäjäveden vanhan kirkon. Suuret kävijämäärät kuluttaisivat ja mahdollisesti vahingoittaisivat niitä, jos niihin pääsisi ilman valvontaa. 

Ulkomailla pääsymaksu kirkkoon voi olla paljon enemmänkin kuin kaksi euroa. Esimerkiksi Italiassa erään kirkon sisäänpääsy pelkästään kirkkosaliin maksoi 7 euroa. Kryptaan tai kellotorniin pääsemisestä perittiin vielä eri maksut. Ne tosin ovat katolisia kirkkoja, jotka ovat kokonsa ja koristeellisuutensa suhteen aivan eri luokkaa kuin Suomen kirkkorakennukset. 

Entä, jos kirkossa on jokin esitys? Pitäisikö silloinkin päästä ilmaiseksi? Kauneimmat joululaulut ja muut yhteislaulutilaisuudet ovat mielestäni jumalanpalvelukseen verrattavia, kaikille avoimia tilaisuuksia. Mutta esimerkiksi kirkkokonsertti on eri juttu. Se houkuttelee kirkkoon sellaisiakin kävijöitä, jotka eivät jumalanpalvelukseen tulisi. Muusikko tai esiintyjä on myös ansainnut työstään korvauksen. Se on sitten vallan toinen juttu, millaiset esitykset kirkkoon sopivat ja pitäisikö kirkkoon erilaisin "poppakonstein" houkutella väkeä muuhun kuin sanankuuloon. 

Petäjäveden vanha kirkko 


Tarinataituri 15.7.2026


Muutos ei aina ole edistystä

Tein ennen eläkkeelle jäämistäni yli 35 vuoden uran luokanopettajana. Sen ohella ja lisäksi olen hankkinut kokemusta muistakin ammateista. Urani aikana työskentelin useita vuosia eri paikkakunnilla, suurissa ja pienissä kouluissa sekä kaupungissa että maaseudulla, joten väittäisin, että minulla on aika monipuolinen kokemus koulumaailmasta. Työurani aikana näin monenlaisia muutoksia, eivätkä ne mielestäni aina olleet parempaan suuntaan. Tässä vain muutamia esimerkkejä tapahtuneista muutoksista.

Opetussuunnitelma. Varhaisemmissa opetussuunnitelmissa oppilas oli - jos hiukan kärjistän - opetuksen kohde ja tiedon vastaanottaja, opettaja tiedonjakaja. Opetettavat asiat oli selkeästi määritelty. Kouluhallitus hyväksyi oppikirjat. Kun seurasi oppikirjaa, tiesi noudattavansa opetussuunnitelmaa. Kansakoulun aikaan - ja vielä oman opettajaurani alkuaikoina - oli tarkastajia, jotka tekivät yllätyskäyntejä kouluille. Tarkastajan käyntiä hiukan pelättiinkin. Koulutoimentarkastajan tehtävä oli valvoa koulujen toimintaa, neuvoa ja tarvittaessa myös vaatia parannuksia. Hän jututti rehtoria (koulunjohtajaa) ja opettajia, vieraili oppitunneilla ja tarkasti, että asiakirjat olivat kunnossa. Koululta piti myös löytyä opetussuunnitelma. 

Opettajan piti tuohon aikaan pitää säännöllisesti päiväkirjaa ja merkitä siihen mm. poissaolijat, tukiopetus ja ennen kaikkea se, mitä tunnilla oli tehty. Tyhjät sivut päiväkirjassa herättivät kysymyksiä. Päiväkirjasta sijaisopettajakin näki, mihin asti missäkin aineessa oli päästy, vaikkei opettaja olisi jättänyt ohjeita. Päiväkirjanpitovelvollisuus loppui vasta vuonna 1999, kun tuli uusi perusopetuslaki. 

Vuoden 1994 ops (opetussuunnitelma) oli niin ohut, että sen ehti sijaisopettajakin lukea. Luulenpa, että kaikki opettajat eivät sitäkään lukeneet, ainakaan kuulemistani tarinoista päätellen. Kuulemma joissakin kouluissa opetussuunnitelma oli "kadoksissa", kun tarkastaja oli sitä kaivannut. Jossain toisessa koulussa opetussuunnitelmaa pidettiin kiilana ikkunan välissä, kun luokaa tuuletettiin.

Nykyinen opetussuunnitelma on lähes 1500-sivuinen digitaalisessa muodossa oleva teos, jota tuskin kukaan on kokonaan lukenut, saati sitten muistaisi sen sisältöä. Tavoitteet ja sisällöt on määritelty niin monisanaisesti ja epämääräisesti, että sieltä voi aina löytää perustelut toiminnalleen ja sanoa noudattavansa opetussuunnitelmaa, vaikka tunnilla tehtäisiin melkein mitä tahansa. 

Oppilaat. Tämän päivän oppilas on (tai pitäisi olla) aktiivinen, kriittinen ja itsenäisesti ajatteleva toimija, jolla on oma tahto ja näkemys asioista - sellaisistakin, joista hän ei vielä tiedä riittävästi. Enää ei puhuta tytöistä ja pojista, vaan oppilaista, koska joukossa voi olla "muunsukupuolisia." Opettaja on nyt ohjaaja ja viihdyttäjä, jonka toimintaa tarkkailevat paitsi oppilaat, heidän vanhempansa ja sukulaisensa, myös lähiseudun asukkaat ja media. Nyt pahoitetaan helposti mieli milloin mistäkin asiasta. Opettajalla on oikeus vaieta, sillä kaikkea, mitä hän sanoo, voidaan käyttää häntä vastaan. Opettajan pitää huomioida jokainen oppilas erityispiirteineen ja antaa kullekin hänen tasonsa mukaista opetusta. Erityisluokista on luovuttu, ettei kukaan leimautuisi. Lahjakkaat pitkästyvät, kun opetus etenee hitaimpien mukaan.

Oppivelvollisuusaika. Aiemmin koulu alkoi sinä vuonna, jolloin lapsi täytti seitsemän vuotta ja päättyi 16-vuotiaana. Sen jälkeen voi mennä vaikka töihin tai jatkaa opiskelua. Nyt oppivelvollisuutta on pidennetty molemmista päistä: se alkaa jo 5-vuotiaana ja päättyy vasta 18-vuotiaana. Tämä on mielestäni vuosisadan huonoin uudistus koulumaailmassa erityisluokkien lakkauttamisen ohella. Ensin mainittu "uudistus" maksaa valtavasti eikä paranna oppimistuloksia. Tästä on jo tutkimusnäyttöä. Viimeksi mainittuun muutokseen ei taida oikein kukaan olla tyytyväinen: se on lisännyt rauhattomuutta luokissa, vaatinut lisäresursseja henkilökuntaan ja vaikeuttanut "tavallisten" oppilaiden opiskelua. Näemme jo nyt 16-18-vuotiaita, jotka opiskelevat vastentahtoisesti jossakin oppilaitoksessa, vaikka heitä kiinnostaisi enemmän työnteko. Kannattaisi ennemmin kehittää oppisopimuskoulutusta.

Perinteet. Vanhassa vara parempi, sanoo sananlasku. Nyt näyttää olevan oikein muotia, että romutetaan ikiaikaisia perinteitä, esimerkkeinä uskonnonopetus ja virsien laulaminen koulun juhlissa. Rukoilemisesta ja aamuhartauksista on kouluissa jo ajat sitten luovuttu tasa-arvon ja tasapuolisuuden nimissä. Mutta siinä(kin) on mielestäni "heitetty lapsi pesuveden mukana"! Jos joku haluaa välttää kaikenlaiset uskonnolliset vaikutteet lapsensa elämästä, on hän mahdottoman tehtävän edessä. Jopa lait ja loma-ajat perustuvat suurelta osin uskontoon ja uskonnollisiin juhliin. Pitäisikö uskonnottomilta siis kieltää myös esimerkiksi joululoma ja pääsiäisloma, joiden alkuperä on uskonnollinen? Entäpä jos oltaisiin suvaitsevaisia myös enemmistöä kohtaan eikä aina mentäisi vähemmistöjen ehdoilla?

Tarinataituri 1.6.2026

P.S. Ytimekkäin määritelmä oppimiselle on mielestäni tämä: 

"Oppiminen on käyttäytymisen pysyvää muuttumista haluttuun suuntaan". 

Kuka sen halutun suunnan sitten määrittelee, onkin toinen juttu.



Urheilumuistoja

Näin talviolympialaisten aikaan lienee sopivaa muistella omia urheilusaavutuksia. En ole koskaan pitänyt itseäni urheilullisena, mutta joitakin palkintoja olen kuitenkin saanut - ja vieläpä eri lajeissa.

Urheilu-urani ensimmäisen palkinnon taisin saada kansakoulun toisella luokalla hiihtokilpailussa. Sijoituin toiseksi ja sain siitä palkinnoksi lusikan. Kun kotona näytin ylpeänä palkintolusikkaa äidille, hän oli iloinen saavutuksestani. Iloa ei yhtään hälventänyt, että kilpailijoita oli ollut vain kaksi.

Seuraavaan urheilupalkintoon kuluikin parikymmentä vuotta. Asuin tuohon aikaan Turussa. Siellä oli hyvät mahdollisuudet harrastaa ratagolfia, joka myös minigolfina tunnetaan. Säännöllinen harjoitus tuotti tulosta, ja pääsin yleisökilpailuissa parhaimmillaan sijoille 1-3. Kisoissa oli toisinaan jopa 20 osallistujaa. Joskus oli rahapalkintoja, mutta niistä ei enää ole todistuskappaleita jäljellä. Minigolf oli ja on mukava kesäinen harrastus, jossa voi edetä jopa kansainväliselle tasolle. Siinä on suomalaisilla ollut menestystäkin, mutta jostain syystä media ei ole uutisoinut ratagolfin mestareista. Omista palkinnoistani pidän hienoimpana ratagolfin pelaajaa esittävää yleisökilpailun voittopalkintoa. Siitä näkee heti, mistä lajista on kysymys.

Turussa asuessani innostuin myös keilaamisesta. Kävin keilailun alkeis- ja jatkokurssin, mutta sen jälkeen tuli harrastukseen tauko. Myöhemmin aloitin harrastuksen uudelleen ja sain hiukan menestystäkin siinä. Saloon perustettiin vuosituhannen vaihteessa uusi keilaseura, jossa voitin ensimmäisen seuran mestaruuden. Siitä on muistona palkintokaappini suurin pokaali. Keilaaminenkin jäi tauolle asuinpaikan vaihduttua, mutta jatkuu taas - tosin epäsäännöllisen säännöllisenä. Nyt minulla on jo oma keilapallo ja -kengät.

Tikanheittoa ei ehkä heti voisi pitää urheiluna, mutta sitä se on. Salossa asuessani liityin tikkaseuraan.  Hämmästyksekseni jäsenten keski-ikä oli varmaan 60-70 vuotta, joten olin nuorimpia heittäjiä. Mutta toisin kuin voisi kuvitella, vanhemmilla heittäjillä oli tarkka heittokäsi! Tikanheitossa heitetään viidellä tikalla tavalliseen suomalaiseen rengastauluun. Parhailla heittäjillä tulos harvemmin "lipsahti" alle neljänkymmenen. Itse en päässyt sille tasolle, mutta  kilpailumatkoista jäi mukavia muistoja.

Tikanheitossa oli sekä paikallisia, piiritason että valtakunnallisia kilpailuja. Kisoissa on nähty täyden 50 pisteen suorituksiakin, eli kaikki viisi tikkaa ovat osuneet kymppiin. Mieleeni on jäänyt tikanheiton SM-kisat suuressa urheiluhallissa Vääksyssä. Siellä syntyi naisten sarjassa uusi Suomen ennätys. Voittajaa ei häirinnyt, vaikka yleisö seurasi hänen suoritustaan. Mitkä kilpailuhermot ja keskittymiskyky! Niitä urheilukilpailuissa tarvitaan.


Edessä vasemmalla ratagolfin 1. palkinto,
iso pokaali oikealla on keilakilpailusta.

Tarinataituri 18.2.2026

Savossa, Turussa ja vähän muuallakin Suomessa

Murteet ovat kielemme rikkaus, jota tulisi vaalia. Ilahdun aina, kun kuulen tai luen aitoa murretta. Toisinaan murre saattaa aiheuttaa hauskoja väärinkäsityksiä. 

Appiukkoni oli Savossa asuessaan käsitellyt uuden saunamökin puunsuoja-aineella, joka loppui kesken. Hän meni rautakauppaan ostamaan sitä lisää. Myyjä kysyi: "Ootko vetännä kelloo?" Appeni ihmetteli, mistä myyjä voi tietää, että hänellä on kaappikello. Pian hänelle kuitenkin selvisi, että myyjä tarkoitti Kelo-merkkistä puunsuoja-ainetta.

Puolisoni oli savolaisessa kukkakaupassa ostamassa kukkia. "Minkälaista kukkoo työ olia uatellunna?, myyjä kysyi. Ostaja sai kuitenkin haluamansa eli kukkia eikä kukkoja.

Turkulainen kaverini oli Turun torilla katsellut pullavalikoimia etsien pullapitkoa, jossa olisi rusinoita. Erään kojun kohdalla hän näki herkullisen näköisiä pullapitkoja ja kysyi myyjältä: "Onks tos rusinoit?" osoittaen pullapitkoa. "No, ei todellakaan ole!" vastasi myyjä. "No, en mä sit otakaa sitä", kaverini vastasi. Hän kun piti rusinoista. 

Seurasin eräässä maaseututapahtumassa tervanpolttoa. Valmis terva valui nuotiolla olevasta tynnyrin puolikkaasta alempana olevaan astiaan. Toimitusta hoiti Särkisalosta kotoisin oleva tervaaja, jolla oli pitkä kokemus kirkkojen paanukattojen tervaamisesta. Tämä supliikkimies innostui kertomaan: "Nykyää, ku ei enää käytetä hautatervaa, ni se o semmost litkuu. Sammati suntio kertos, et ku Sammatin kirkon kattoo tervattii, ni hä laitto ränni al ämpäri ja sai siit viäl kymmene litraa tervaa."

Perniössä (sekin nykyistä Saloa) on kerrottu tällainen sananparsi. "Kas, ku ei hä ol missä ollu, niin mää vein häne kattoma", sanos entine Pernjä isänt ku ei saanu lehmätäs markkinoil myyty.

Hauskoja ovat myös savolaisten sutkaukset. Kaksi savolaismummoa oli kirkossa muuan Aatun hautajaisissa. Urkujen pauhatessa toinen mummo kysyi vierustoveriltaan: "Perkö se Iita sen Aatun?" Toinen mummo vastasi kuuluvalla äänellä juuri, kun urkumusiikki yhtäkkiä lakkasi: "Per se!".

Pidetään huolta, että murre säilyy elävänä myös tuleville sukupolville!

Erkki Tantun sananparsikuvitusta

Tarinataituri 14.2.2026


Kyllä ei tosiaan niinku silleen öö

Suomen kielen käyttö on viime vuosina toisaalta monipuolistunut, mutta ennen kaikkea "laiskistunut". Kieleen on pesiytynyt sanoja ja ilmaisuja, jotka ovat tulkinnanvaraisia, turhia tai jopa ristiriitaisia. 

Jos samassa lauseessa on sekä myönteinen että kielteinen merkitys, se hämmentää kuulijaa. "Kyllä nyt ei näytä hyvältä..." Näyttääkö se silloin hyvältä vai ei? Parempi sanoa selvästi: "Nyt ei näytä hyvältä" tai "Kyllä nyt näyttää hyvältä", jolloin kuulija tai lukija tietää, kumpaa tarkoitetaan. "Juotko kahvia vai teetä?" Tähän voi vastata: "Juon." Kuitenkin kysyjä yleensä tarkoittaa: "Kumpaa juot, kahvia vai teetä?, jos tarjolla on nämä kaksi vaihtoehtoa.

Nuoriso käyttää puheessaan yhä enemmän sanaa silleen. "Niinkuttelusta" on siirrytty uuteen vaiheeseen. Toki "niinkuakin" vielä kuulee, mutta "silleen" tuntuu olevan vielä yleisempää. Tuohon voidaan vielä lisätä "emmä tiiä". "Se on silleen niinku kiva harrastus, mut emmä tiiä." Televisiossa haastateltiin kolmea nuorta, ja laskin heidän käyttäneen puheessaan kymmenen kertaa sanaa "silleen". No, parempi kai sekin kuin runsas kirosanojen viljely.

Sana tosiaan näyttää myös juurtuneen kaikenikäisten kielenkäyttöön. Olen kuullut sitä varsinkin (urheilu)toimittajien ja oppaiden käyttämänä. "Hänellä on tosiaan vielä mahdollisuus mitaliin." "Turku on tosiaan Suomen vanhin kaupunki." Sanalla tosiaan puhuja muistuttaa kuulijaa asiasta, jonka kuulija jo ennestään tietää. Se on ikään kuin kuulijan aliarvioimista. Samoin on asian laita, jos käytetään -han, -hän -loppuisia sanoja. "Turkuhan on Suomen vanhin kaupunki". "Hänellähän on vielä mahdollisuus mitaliin." 

Keski-ikäisillä lempisana näyttää olevan "ee" tai aakkosten loppupäästä "ää" ja "öö". Noilla ilmaisuilla puhuja saa hiukan lisää miettimisaikaa, mutta kuulijalle se on kiusallista. Näitä täytesanoja kuulee erityisesti poliitikkojen suusta. Ennätys omien havaintojeni perusteella on, kun television vaalikeskustelussa yksi poliitikko sanoi peräti 15 kertaa "öö". Hopea- ja pronssijoille yltävät sanoivat hekin yli kymmenen kertaa "öö". Kukaan keskustelijoista ei selvinnyt kokonaan ilman täytesanoja, mutta jotakin ehkä kertoo henkilön puhetaidosta - tai sen puutteesta - runsas täytesanojen käyttö. Ilmaisut tuota ja totanoin taitavat jo olla historiaa, ja uudet sanat ovat vallanneet alaa. Näillä mennään, kuten sanonta kuuluu.

Aukeama vanhasta aapisesta

Tarinataituri 12.2.2026