Koulunkäyntiä 2050-luvulla

Suomen PISA-tulokset (PISA = Programme for International Studens Assessment) on saatu nousuun, kun koulussa palattiin perusasioiden pariin. Alakoulussa keskitytään lukemisen, laskemisen ja kirjoittamisen opetteluun.  

Käsialalla kirjoittamista ja liitutauluja on alettu arvostaa. Kosketusnäytöllisten älytaulujen tilalle on tuotu varastoista löytyneet vanhat liitutaulut, kun huomattiin, että lapset nauttivat päästessään kirjoittamaan, laskemaan ja piirtämään vanhanaikaisilla liiduilla vanhanaikaiselle liitutaululle. He suorastaan jonottavat päästäkseen taulun ääreen. 

Isovanhempien sata vuotta sitten oppima koukeroinen käsiala monine silmukoineen on lasten mielestä kiehtovaa ja hienoa, joten hekin haluavat oppia sitä. Koulussa käsialakirjoitusta voi kuitenkin opetella ainoastaan valinnaisena aineena. Siitä on tullut tosi suosittua. Muulloin harjoitellaan tietokoneen näppäimistön käyttöä ja älylaitteilla kirjoittamista. Tutkijat ovat havainneet, että kirjoja lukevat ja käsialalla kirjoittavat oppilaat muistavat opiskelemansa asiat paremmin ja menestyvät myöhemmissä opinnoissaan paremmin kuin älylaitteita käyttävät. Monista heistä on tullut kirjoittamisen tai piirtämisen ammattilaisia.   

Tutkijat ovat ihmeissään käsialakirjoituksen saamasta suosiosta, vaikka on jo pitkään tiedetty käsialaharjoitusten myönteisistä vaikutuksista aivotoimintaan, oppimiseen ja hienomotoriikan kehitykseen. Päättäjät haluavat asiantuntijoita kuultuaan ottaa käsialan harjoittelun uudeksi oppiaineeksi alakoulussa.

Käsityötaidot ovat unohtuneet, koska lapset eivät enää tee käsitöitä yhdessä vanhempien kanssa eikä koulussakaan opeteta käsityötä. Siihen ei ole tarvetta, koska kaiken voi tilata helposti netistä tai ostaa kaupasta. Käsitöiden teko ei ole taloudellisesti kannattavaa, koska Aasian maissa pystytään valmistamaan massatuotantona kaikenlaisia tavaroita halvemmalla. Suomessa lapset eivät osaa sahata, naulata eivätkä höylätä. He eivät osaa nimetä työkaluja eivätkä tiedä, mihin höylää, viilaa tai talttaa käytetään. Myös tekstiilityön taidot, kuten virkkaaminen, neulominen ja ompelukoneen käyttö, ovat harvinaisia.

Lasten ja nuorten tieto menneistä ajoista on hatara, koska historiaa opiskellaan kovin vähän, alakoulussa vain yksi tai kaksi tuntia viikossa. Siinä ajassa ei paljoa ehdi. Muinaisesta Egyptistä, antiikin Kreikasta ja Roomasta luetaan enemmän kuin Suomen historiasta. Siitä opiskellaan vain pintaraapaisu. Sama meno jatkuu yläkoulussa. Niinpä lapset ja nuoret muistavat Suomen historiasta hädin tuskin sen, milloin Suomi itsenäistyi. 

Historian tietojen laajentamiseksi lapsia viedään museoon. Siellä he saavat nähdä, millaisia ovat esimerkiksi rukki ja kirnu. Heillä ei kuitenkaan ole käsitystä siitä, mitä niillä tehtiin tai miten niitä käytettiin, koska sitä ei heille ole kerrottu eikä näytetty. Museossa esineisiin ei saa koskea. Niitä saa vain katsella.

Päättäjät ovat havahtuneet ja huolestuneet tilanteesta. Historian opiskeluun annetaan lisätunti ja aletaan painottaa oman maan historiaa. Koulussa aletaan taas opettaa käsityötä. On luovuttu epämääräisistä käsitteistä "kovien ja pehmeiden materiaalien käsityö" ja palattu perinteisiin nimityksiin puutyö ja tekstiilityö. Suomessa on iät ja ajat valmistettu esineitä puusta ja tehty käsitöitä langoista ja kankaista, joten perinteiset käsityötaidot ja niiden nimitykset halutaan palauttaa kunniaan. 

Erityisluokat ja -koulut on otettu uudelleen käyttöön, kun huomattiin, etteivät kaikki voikaan opiskella samassa suuressa ryhmässä, eivätkä valtion ja kuntien määrärahat riitä ylimääräisten opettajien ja koulunkäynninohjaajien palkkaamiseen. Koska kellään ei ole työrauhaa, on avokonttorin tyylisiä opiskelutiloja alettu muuntaa takaisin erillisiksi luokiksi, jotta saataisiin parempi opiskelurauha.

Koulukiusaamista esiintyy edelleen, se on vain monipuolistunut. Fyysisestä kiusaamisesta on siirrytty yhä enemmän nettikiusaamiseen, koska jokaisella on älypuhelin ja muita älylaitteita. Äly on siirtynyt päästä teknisiin laitteisiin. Paljon mainostettu tekoäly ei osoittautunutkaan niin hyväksi kuin kuviteltiin, vaan se lisäsi kiusaamista ja vaikeutti syyllisten löytämistä.

Koulunkäynti saattaa hyvinkin olla tällaista kolmenkymmenen vuoden päästä - tai sitten ei. Lue tämä blogi silloin uudelleen, niin näet!

Siirtoleukapihdit eli "papukaijapihdit"

Tarinataituri 6.12.2023

Kielikorvaan sattuu

Vanhan uskomuksen mukaan henkilöllä, jolta kielten opiskelu sujuu helposti, on hyvä kielipää. Hyvästä nuottikorvasta puhutaan, kun joku osaa soittaa tai laulaa korvakuulolta, ilman nuotteja. Jollekin taas kielikorva kertoo, jos puheessa tai kirjoitetussa tekstissä on virheitä. Todellisuudessa tuskin on sen paremmin kielipäätä kuin nuotti- tai kielikorvaakaan. Osittain nämä taidot ovat varmaan perinnöllistä lahjakkuutta, mutta uskon, että kuka tahansa pystyy kehittymään niin kielten opiskelijana, soittajana, laulajana kuin kielenkäyttäjänäkin, jos vain harjoittelee riittävästi. Monet huippu-urheilijat ja muusikot ovat arvioineet, että puolet heidän taidostaan on lahjakkuutta, toinen puoli kovan harjoittelun tulosta.

Korvasärky on varmaan ikävä vaiva. En muista, että minulla olisi koskaan ollut korvasärkyä, mutta sen sijaan kielikorvaani sattuu – kuvaannollisesti sanottuna – kun havaitsen suomen kielen ”väärinkäyttöä”. Sitä esiintyy valitettavasti myös ammattilaisten puheissa ja teksteissä.

Erityisesti poliitikkojen puheessa korviin kalskahtavat ikävästi esimerkiksi sellaiset sanat kuin ”jotenka”, ”jolloinka” ja ”mitenkä”. Suomen kieli ei tuollaisia konjunktioita tunne, vaan oikeat muodot ovat joten, jolloin tai miten, jotka aloittavat sivulauseen. 

Kysymyslauseissa kuulee usein käytettävän ylimääräisiä -ko, -kö, -han, ja -hän -liitteitä. Ne eivät osoita käyttäjänsä nokkeluutta, vaan pikemminkin tiedon puutetta. Ei kuulu sanoa: - Kukakohan tuo oli? vaan  - Kukahan tuo oli?  Ei sanota mikäköhän, missäköhän tai miksiköhän, vaan mikä(hän), missä(hän) ja miksi(hän). Nuo liitteet voi jättää kokonaan pois ja käyttää pelkkää kysymyssanaa kuka, mikä, missä, miksi jne.

Usein kuulee käytettävän sanaa niinkö, kun tarkoitetaan niinku (= niin kuin). Niinkö on kysymyssana, niinku täytesana. ”Niinkuttelu” on aika yleinen ilmiö, varsinkin nuorilla. Laskin kerran haastateltavan sanoneen lyhyessä puheenvuorossaan toistakymmentä kertaa niinku. Huippu lienee kuitenkin se, kun televisiossa nuorimies aloitti maastopyörien esittelyn sanomalla: ”Joo, eli, totanoi, siis…”

Vähintään yhtä ärsyttävää on, kun sanotaan siittä, kun tarkoitetaan siitä. Esimerkiksi: -Olen kyllä pitänyt siittä huolta (pitää olla siitä). En tosin ole tuota ilmaisua nähnyt kirjoitetussa muodossa.

Päivämääriä kirjoitettaessa näkee usein, ettei laiteta kuukauden perään pistettä. Siihen kuitenkin kuuluu piste. Esimerkiksi merkintä 19.10 voidaan tulkita kellonajaksi (kymmentä yli seitsemän illalla), mutta 19.10. luetaan kuten päivämäärä "yhdeksästoista kymmenettä". Kellonajoissa ei kuulu käyttää myöskään kaksoispistettä, kuten usein näkee tehtävän. Ei siis kello 19:10, vaan 19.10. Ehkä virheellinen kaksoispisteen käyttö tulee siitä, että digitaalikelloissa kellonaika näkyy kaksioispistemerkintänä.

Desimaaliluvuissa ei suomen kielessä käytetä pistettä, vaan pilkkua. Suomessa ei esimerkiksi ole "viisi piste viisi miljoonaa" asukasta, vaan "viisi pilkku viisi" (5,5) miljoonaa. Ei ole desimaalilukua "kolme piste neljätoista (piin arvo), vaan "kolme pilkku neljätoista" (3,14). Ehkä tämä virheellinen pisteen käyttö on tullut englannin kielestä.

Pienempi, mutta kielikorvaa satuttava virhe on sanojen joku, eräs ja yksi käyttö. Ei ole samantekevää, mitä sanaa käyttää. On eroa, jos sanotaan Eräs mies kysyi minulta... Yksi mies kysyi minulta… ja Joku mies kysyi minulta. Ensimmäisessä tapauksessa puhuja tietää, kenestä puhuu, mutta kuulija ei tiedä. Toisessa esimerkissä hän ei välttämättä tunne kyseistä miestä. Kolmannessa tapauksessa mies on sekä kertojalle että kuulijalle tuntematon. 

Tämän hetken muotisanoja on esimerkiksi sana juurisyy. Mikä ihmeen juurisyy? Onko olemassa juurisyitä ja ”tavallisia” syitä? Sana syy kattaa kaikenlaiset syyt.

Kielikorvaani särkee silloinkin, kun joku kehuu esitystä, henkilöä tai vaikkapa asuntoa sanalla mieletön. Vain ihminen voi olla mieletön eli mieltä vailla. Esitys, esine tai asia voi olla upea, mahtava, huikea tai vaikka fantastinen, mutta ei mieletön. 

Lopetan tämän mielettömän esitykseni tähän, ettei kielikorvaani ala särkeä.

Tarinataituri 19.11.2023

Lukemisen monet mutkat

Nyt ollaan kovasti huolestuneita lukemisen vähenemisestä ja erityisesti poikien lukuharrastuksen hiipumisesta. On käynnistetty monenlaista kampanjaa ja projektia, jotta saataisiin lapset lukemaan enemmän. Tutkijat ihmettelevät, miksi oppimistulokset koulussa ovat heikentyneet ja lasten lukuharrastus hiipunut. Minä en ihmettele. Ihmettelen enemminkin sitä, ettei ole tajuttu ilmiselviä syitä. Siihen ei tarvita massiivisia projekteja ja tutkimuksia, vaan oma kokemusperäinen tieto ja arjen havainnointi riittävät.

Jos puhutaan lasten lukuharrastuksesta, on hyväksyttävä se tosiasia, että aika on muuttunut. Lasten huomiosta kilpailee nyt useampi asia kuin vielä muutama vuosikymmen sitten. Enää ei tylsinä hetkinä tartuta ensimmäisenä kirjaan, vaan mieluummin kännykkään. Lapsille ja nuorille on monesti helpompaa, mieluisampaa ja tärkeämpää hengailla kavereiden kanssa – joko puhelimessa tai livenä – kuin lukea. Hengailla voi toki kotonakin, mutta se on mukavampaa jossain muualla poissa vanhempien valvovien silmien alta, vaikkapa kaupan nurkalla. Lienevätkö kaikki vanhemmat edes tietoisia, missä heidän jälkikasvunsa liikuskelee.

Vähän vanhemmalla nuorisolla kuvioon tulevat mopot ja mopoautot. Tekniikka ja seurustelu kiinnostavat, lukeminen ei. Sille ei yksinkertaisesti jää aikaa, koska pitää huolehtia ulkonäöstä ja olla hyvännäköinen. 

Monet nuoret kaipaavat toimintaa. Lukeminen on rauhallista paikallaan oloa, mikä ei kaikkia miellytä. Energiaa nuorisolla kyllä on, mutta sitä puretaan muuhun kuin lukemiseen, kuten urheiluun, liikuntaan ja kaverisuhteisiin. Mahtuu joukkoon toki muutamia lukemisen harrastajiakin.

Lapsille ei enää lueta kotona entisaikojen tapaan. Muistelen lämmöllä, kun istuin lapsena isän sylissä ja kuuntelin, kun hän luki minulle satuja. Joitakin satuja hän osasi ulkoa. Se oli turvallinen paikka kuunnella pelottaviakin satuja, joissa kerrottiin peikoista, noidista ja syöjättäristä. 

Ehkä vielä nytkin alle kouluikäinen lapsi istuu isän tai äidin sylissä ja kuuntelee aikuisen lukemaa satua tai tarinaa. Mutta kun lapsi menee kouluun, tilanne muuttuu. Vanhemmat ovat töissä, eivätkä tiedä, mitä heidän lapsensa tekee iltapäivisin koulun jälkeen. Harva lapsi viettää aikaansa kirjojen ääressä, kun kukaan ei ole valvomassa. Puhelimeenkin voi tänä päivänä vastata missä tahansa, vaikka sanoisi olevansa kotona.

Koulussa ei enää ole erillistä lukukirjaa, kuten omana kouluaikanani. Nyt kirjallisuusnäytteitä on ripoteltu äidinkielen kirjaan sinne tänne siinä toivossa, että lapsi innostuisi lukemaan koko kirjan. Sitä kutsutaan kirjavinkkaukseksi. Kirjastoissa satutunnit ovat muuttuneet kirjavinkkaukseksi. Lapset kuuntelevat, kun kirjavinkkari lukee heille näytteitä lasten- ja nuortenkirjoista. Ehkä joku tarttuu sitä kautta ”syöttiin”. Se ei kuitenkaan korvaa lukemista, jonka lapsi itse valitsee.

On myös mielenkiintoinen kysymys, miksi kaikki lastenkirjat ovat aikuisten kirjoittamia. Uskovatko aikuiset tietävänsä, millaiset jutut kiinnostavat lapsia? Kuka on se viisas, joka päättää, minkälainen teksti sopii millekin ikäluokalle? Luultavasti lapset näkevät toisten lasten kirjoittamat tekstit eri valossa kuin aikuinen. Heitä naurattavat ja itkettävät ihan eri asiat kuin aikuisia. Se, mikä aikuisen kirjoittajan mielestä on ehkä jännittävää tai mielikuvituksellista, onkin lapsen mielestä tylsää. 

Sanotaan, että lukeminen kasvattaa sanavarastoa. Näin varmasti onkin, tietyin edellytyksin. Jos tekstissä on lukijalle outoja sanoja ja käsitteitä, hänen pitää jollain konstilla selvittää, mitä ne tarkoittavat. Koulussa voi kysyä opettajalta tai kavereilta, kotona vanhemmilta. Netistä tai kirjoistakin voi yrittää löytää vastauksia. Mutta mitä sanavaraston kasvattamista se on, jos joutuu vähän väliä kyselemään, mitä jokin sana tarkoittaa? 

Pari esimerkkiä koulusta: oppilaat lukivat ns. pulpettikirjojaan, jokainen eri kirjaa. Hetken kuluttua oppilas kysyi: - Mitä tarkoittaa perätuhdolla? Kirjassa kerrottiin, kuinka joku istui perätuhdolla. Kerroin, että perätuhdoksi kutsutaan (soutu)veneen takaosassa olevaa istuinta. Samalla mietin, ettei kysyjä löytäisi tietoa netistä tai sanakirjoista, ellei hän tiedä, että sanan perusmuoto on tuhto. Tällä kertaa opettajan vastaus tyydytti kysyjää, ja hän jatkoi tyytyväisenä lukemista. Pian seurasi kuitenkin uusi kysymys: - Mikä on airo? Silloin mietin, että eihän kymmenvuotias voi tuntea veneen osia, ellei ole koskaan soutanut tai ollut veneessä. 

Lastenkirjojen kirjoittajilla ei välttämättä ole käsitystä siitä, mitkä käsitteet ovat tämän päivän lapselle tuttuja.

Omien havaintojeni perusteella voin sanoa, etteivät oppikirjojen tekijätkään aina ole tilanteen tasalla. Tämän päivän oppikirjat ovat kyllä värikkäitä ja niissä on runsaasti kuvia, mutta teksteissä on edelleen hiomisen varaa. Esimerkiksi neljännen luokan ympäristöopin kirjassa kerrotaan samassa lukukappaleessa hyönteisistä, hämähäkeistä, muurahaisista ja selkärangattomista. Yhdessä virkkeessä todetaan, että ”myös mehiläisillä ja kimalaisilla on samanlaisia yhdyskuntia”. Uusia käsitteitä ovat mm. kuningatar (joka ei siis tarkoita ihmistä), työläinen, koiras, paritella ja seitti. Tässä on aivan liikaa käsitteitä pienen ihmisen opittavaksi. Kun ympäristöopin tuntejakin on vain kaksi viikossa, pitää olla aikamoinen fakiiri, jotta saa avattua edes osan näistä käsitteistä.

Mielestäni luetun ymmärtämisestä pitäisi olla vähintään yhtä huolissaan kuin lukemisen määrästä. Lukemisen määrä ja lukunopeus eivät korvaa luetun ymmärtämistä. Otan jälleen esimerkin koulusta. Eräässä kolmannen luokan ympäristöopin kirjassa kerrottiin, että oravan ravintoa ovat käpyjen siemenet. Kun sitten kokeessa kysyttiin, mitä orava syö, oli oppilas sitä mieltä, ettei sitä kerrottu kirjassa. Hän ei siis ymmärtänyt, että se sisältyi sanaan ravinto. Vastaavia esimerkkejä löytyy paljon jo alakoulun oppikirjoista.

Olisiko aika palata perusasioiden ääreen ja opettaa koulussa lukemista, kirjoittamista ja laskemista?

Tarinataituri 17.10.2023

Tehokeinoja vai osaamattomuutta

Alakoulun äidinkielen tunneilla oli juuri opeteltu, mitä eroa on virkkeellä ja lauseella. Virke alkaa aina isolla alkukirjaimella ja päättyy pisteeseen, kysymysmerkkiin tai huutomerkkiin. Virkkeessä voi olla yksi tai useampi lause. Virkettä ei aloiteta ja-sanalla.

Jos lauseita on vain yksi, se on aina päälause. Sivulause ei voi yksinään muodostaa virkettä, vaan se tarvitsee aina tuekseen päälauseen. Päälauseessa on persoonamuotoinen verbi, esimerkiksi juoksen, syödään tai sataa. Päälause ja sivulause erotetaan toisistaan pilkulla. Opeteltiin myös sanoja, jotka aloittavat sivulauseen: että, jotta, koska, kun, jos, vaikka jne. 

Oli myös opittu, että vuoropuheluja kirjoitettaessa käytetään joko vuorosanaviivaa tai lainausmerkkejä. Niiden molempien käytössä on omat sääntönsä. Vuorosanaviivaa käytettäessä uusi repliikki aloitetaan uudelta riviltä, vaikka rivin lopussa olisi tilaa. Oppilaat tiesivät myös, että vuoropuhelussa kuuluu olla johtolause, josta ilmenee, kuka puhuu.

Mutta, kuinka ollakaan, vain muutamaa sivua myöhemmin samaisessa oppikirjassa oli katkelma eräästä lastenkirjasta, jossa oli rikottu lähes kaikkia noita sääntöjä: konjunktiolla (esim. että-sanalla) alkavia sivulauseita ei erotettu pilkulla, virke oli aloitettu ja-sanalla tai sivulause muodosti oman virkkeen (esimerkki: Enkä minä vastannut siihen vielä). Osasta vuoropuheluja puuttui myös johtolause, joten oli vaikea tietää, kenen repliikki oli kyseessä.

Sanotaan, että säännöt pitää ensin oppia, jotta niitä voi rikkoa. On kuitenkin vaikea ymmärtää, miksi lapsille ensin opetetaan kielioppisääntöjä ja oikeinkirjoitusta, kun saman tien jopa oppikirjassa rikotaan näitä sääntöjä. Joidenkin mielestä kirjailijat rikkovat tarkoituksellisesti oikeinkirjoitussääntöjä. Se on kuulemma tehokeino. Mutta mikä tehokeino sellainen on, jos se vaikeuttaa tekstin luettavuutta ja ymmärtämistä? Silloin on vaarana, ettei kirjailijan sanoma mene perille. Vai onko sittenkin kysymys siitä, että kaikki kirjailijat eivät itsekään hallitse kirjoittamisen perussääntöjä?

Tarinataituri 1.10.2023

Selviytymisen mestareita

Kitkin alkukesällä kotipihalta voikukkia. Laskeskelin keränneeni pihalta muutaman päivän aikana arviolta tuhat voikukkaa. Onneksi meillä on siihen tarkoitukseen sopiva apuväline, jolla saa parhaimmillaan poistettua jopa kymmenkunta voikukkaa minuutissa, jos ne vain kasvavat sopivassa paikassa ja sopivalla etäisyydellä toisistaan. Siitä huolimatta urakka kesti useita tunteja.

Voikukkaa voisi sanoa selviytymisen mestariksi! Se menestyy erilaisilla kasvualustoilla, kestää kuivuutta, kylmyyttä, kosteutta, vaihtelevaa säätä, tallaamista, ruohonleikkuria ja kitkemistä. Jos voikukkaa ei saa irti juurineen, se lähtee lisääntymään pienestäkin juuren palasesta. Se on varmistanut tehokkaan pölytyksen: ellei hyönteinen pölytä sitä, sen lukuisat, laskuvarjoa muistuttavat siemenet lentävät tuulen mukana moneen suuntaan. Niinpä sen kitkeminen edes omalta tontilta on lähes mahdoton tehtävä.

Mutta on voikukassa hyvääkin: kukkiessaan se on kaunis ja monille pölyttäjille tärkeä meden lähde. Voikukan lehdistä voi valmistaa salaattia. Jos joku haluaisi viljellä voikukkia, saisi varman ja runsaan sadon joka vuosi.

Voikukkia kitkiessä ajattelin meitä nykypäivän ihmisiä. Kunpa meilläkin olisi edes hitunen voikukan sitkeyttä! Emme aina valittaisi pikku asioista, vaan oppisimme paremmin sietämään elämän vastoinkäymisiä. Tämän päivän uutisointia seuratessa tuntuvat kadonneet koirat, ulkonäkö- ja parisuhdeongelmat, mielensä pahoittaminen pikkuasioista ja jopa toisten puolesta loukkaantumiset olevan jatkuvasti uutisotsikoissa ja niihin tarjotaan asiantuntija-apua. Kuinka paljon enemmän joutuivatkaan sodan kokeneet ihmiset kestämään! Heille jokainen hetki oli ja on kamppailua selviytymisestä. 

Mieleeni tuli myös edesmennyt opettajatätini, jolla vielä 1970-luvulla oli tallella polkupyörä, jonka hän oli ostanut nuorena opettajattarena vuonna 1937. Ei hän toki sitä heti ensimmäisillä palkkarahoillaan voinut hankkia, vaan piti elää säästeliäästi voidakseen tehdä noin suuren ostoksen. Bongasin tuon pyörän kerran teinipoikana hänen vajastaan, kun olin hänen luonaan kesälomalla. Taisinpa saada kokeillakin tuota mustaa ja painavaa pyörää, jossa ei ollut vaihteita, mutta kylläkin nahkasatula sekä iso, dynamolla toimiva lamppu. Tädilläni ei koskaan ollut ajokorttia tai autoa, joten tuolla polkupyörällä hän ajoi vuosikaudet Salon seudun mäkisillä, mutkaisilla ja pölyisillä hiekkateillä sekä koulumatkojaan että sukulaisiaan tapaamaan. Eivätkä nuo matkat ihan lyhyitä olleet, edestakaista matkaa kertyi helposti kolme-neljäkymmentä kilometriä. Säällä kuin säällä. Renkaanvaihdot ja -paikkaukset sekä muut huoltotoimet täti hoiti luonnollisesti itse, lähin pyöräliike kun sijaitsi kaupungissa. Pyörä oli edelleen, vuosikymmeniä myöhemmin, ajokunnossa.

Vastaavia kokemuksia oli myös avopuolisoni äidillä ja isoäidillä, jotka kulkivat pitkiä matkoja sekä kävellen että polkupyörällä Sammatin ja Lohjan väliä. Eivät nuokaan tiet tuohon aikaan päällystettyjä olleet. Harvoin he myöskään liikkuivat tyhjin käsin – tai pitäisi kai sanoa tyhjin pyörin. 

Polkupyörä oli 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla tarpeellinen, suorastaan välttämätön kulkuväline maaseudulla. Vaikka säännöllinen linja-autoliikenne alkoi monin paikoin jo 1920-luvulla, ovat nuo sitkeät sankarit liikkuneet useimmiten kävellen tai polkupyörällä. Polkupyörällä kuljetettiin kauppaostoksetkin, jos se vain oli mahdollista. Tuohon aikaan ei monilla, varsinkaan naisilla, ollut ajokorttia, autosta puhumattakaan. Mutta silti he pärjäsivät!

Todellinen selviytymisen mestari oli Elias Lönnrot noin 200 vuotta sitten. Hänen on laskettu kulkeneen runonkeruumatkoillaan kävellen, hiihtäen ja soutaen yhteensä yli 10 000 kilometriä - sama matka, joka on Helsingin ja etelänavan välinen etäisyys! Lönnrotin matkat eivät suinkaan aina sujuneet mukavasti tien vartta kulkien, vaan halki metsien ja korpien, yli ojien, virtojen ja järvien. Miltä mahtoi tuntua tehdä matkaa yksin läpi asumattomien seutujen, yöpyä taivasalla ja ehkä nälkäisenä, tietämättä, millainen vastaanotto perillä odottaa? Eipä ihme, että Lönnrotilla oli repussaan turvana sekä ase että puukko. Lönnrotin ”seikkailuista” ja selviytymiskeinoista voi lukea esimerkiksi hänen matkapäiväkirjoistaan.

Otetaan mekin oppia noista selviytymisen mestareista!

Elias Lönnrot (1802-1884). Osa Eino Räsäsen
Emil Halosen suunnitelman mukaan
toteuttamasta patsaasta Paikkarin torpan pihalla.

Teijon kansakoululaiset opettajineen v. 1939, juuri ennen talvisodan syttymistä.
 Irja-tätini kuvassa vasemmalla.

Tainan isoäiti polkupyörineen 1930-luvulla.

Tarinataituri 24.6.2023