Uni

Uni on ihmeellinen asia. Kaikki tarvitsevat unta, sekä ihmiset että eläimet. Kasveillakin on lepovaiheensa. Liian vähäinen uni voi olla kohtalokasta, mutta liika nukkuminenkaan ei ole hyväksi. Seuraava pohdinta ei ole tieteellinen esitys, vaan perustuu omiin havaintoihin ja elämänkokemukseen. 

Vastasyntynyt nukkuu suurimman osan ajasta. Hereillä oloaikakin hänellä kuluu luonnollisten tarpeiden tyydyttämiseen ja ympäristön tarkkailuun. Elämää kokemattomana hänen keinonsa ilmaista tarpeitaan ovat vain itku ja liikehtiminen. Kaikki muu on opeteltava vähitellen.

Vauvalla ja vanhuksella on paljon yhteistä, muun muassa se, että molemmat tarvitsevat paljon unta. Sanotaan, että unen tarve vähenee iän myötä, mutta se taitaa olla kovin yksilöllistä. Oman kokemukseni perusteella asia voisi olla päinvastoin. Nuorena jaksoi valvoa vaikka aamuun asti, nyt varttuneemmalla iällä se ei enää onnistuisi. 

Ihminen viettää kolmasosan elämästään sängyssä, jos oletetaan, että nukumme noin kahdeksan tuntia vuorokaudessa. Se on merkittävä osa elämästä. Ei siis ole samantekevää, missä, milloin ja miten nukkuu. Hyvässä sängyssä uni maittaa paremmin kuin lattialla kovalla alustalla. Siitä, pitäisikö nukkumaan mennä tyhjällä vatsalla vai iltapalan jälkeen, voidaan olla montaa mieltä. Asiantuntijoiden mukaan myös ruuansulatuselimistö tarvitsee yöllä lepoa, joten kovin myöhään tai vahvasti ei pitäisi syödä ennen nukkumaan menoa, puhumattakaan yöllä syömisestä. Mutta toisaalta voi olla vaikea nukahtaa, jos vatsa kurnii nälästä. Varmaan tottumiskysymys. 

Unettomuus on ikävä, pahimmillaan jopa terveyttä vaarantava vaiva. Hyvään uneen tarvitaan riittävä väsymys, hämäryys, hiljaisuus ja rauhoittuminen. Huolien ja ikävien asioiden miettiminen ennen nukkumaanmenoa häiritsevät tunnetusti yöunia. Sanotaan, että hyvä omatunto on paras päänalunen nukkumaan mennessä. Ongelmat ja riidat pitää selvittää päivällä, niin voi nukkua yön hyvillä mielin. 

Unen määrää ja laatua voi tänä päivänä tarkkailla vaikka älykellosta. Se pystyy kertomaan nukutun ajan ja erittelemään muun muassa REM-vaiheen (nopeiden silmänliikkeiden eli unen näkemisen vaiheen), kevyen ja syvän unen, hereillä oloajan ja sykkeen. Uskomatonta teknologiaa! Sitä ei älykellokaan sentään pysty kertomaan, millaista unta on nähnyt. Jokaisella on omat, erityiset "elokuvansa" yöllä.

Unessa henkilöt, paikat ja tapahtumat ovat usein epämääräisessä järjestyksessä. Unet ovat sekoitus kokemuksia, muistoja, toiveita ja pelkoja. Olen miettinyt, mahtavatko henkirikoksiin syyllistyneet nähdä painajaisia teoistaan. Jos näin on, se on rangaistus, jota yhteiskunta ei pysty antamaan eikä kukaan määrittelemään sen kestoa. Se voi kestää vaikka koko loppuelämän. Mutta luonto rankaisee myös syyttömiä, jos esimerkiksi rekka- tai bussikuski näkee painajaisunia onnettomuudesta, johon ei itse ole voinut vaikuttaa. En tiedä, onko tätä asiaa tarkemmin tutkittu.

Uneen vaikuttavat monet tekijät. Talvella nukuttaa enemmän, kun ulkona on pimeää ja kylmää. Kesällä valoisuus ja varsinkin hellesää saattavat vaikeuttaa unensaantia. Herkkäunisimmat häiriintyvät kaikista mahdollisista äänistä kellontikityksestä linnunlauluun, kun taas toiset pystyvät nukkumaan, vaikka televisio pauhaisi, käkikello kukkuisi, kumppani kuorsaisi vieressä tai ulkona kolistelisi jäteauto tai lumiaura. Kun joku nukkuu "koiranunta", hän nukkuu niin kevyesti, että valpastuu pieneenkin rasahdukseen. Sanonta on varmaan tullut siitä, että vahtikoiran on pitänyt pysyä valppaana, jotta muut saisivat nukkua rauhassa.

Jos hyvät unenlahjat laskettaisiin lahjakkuudeksi, olisin minäkin lahjakas. Olen siitä kiitollinen. Yksi parhaista puolista eläköitymisessä on, että saa nukkua silloin, kun haluaa. Ei tarvitse (yleensä) nousta tai mennä nukkumaan tiettyyn kellonaikaan, vaan oman unirytminsä mukaan. Vaikka maailma pyörii aamuvirkkujen ehdoilla, eivät kaikki ole parhaimmillaan varhain aamulla, vaan on tutkitusti aamu- ja iltavirkkuja ihmisiä. Ainakin minua päivittäinen ulkoilu, hyvä mieli, sopiva fyysisen rasituksen aiheuttama väsymys ja ajatusten "nollaaminen" ennen nukkumaan menoa auttavat hyvään yöuneen. Ehkä se toimii sinunkin kohdallasi.

Tarinataituri 28.1.2026

Uskoa ja tiedettä

Olen tähän ikään mennessä nähnyt, kuullut ja lukenut monenlaisia tutkimuksia - ja itsekin vähän tutkinut asioita. Suuri osa kohtaamastani aineistosta ei varmaan täyttäisi tieteellisen tutkimuksen kriteereitä. Opiskeluajalta - vuosikymmeniä sitten - mieleeni on jäänyt, että tieteellisen tutkimuksen pitäisi olla ainakin reliaabeli (luotettava), validi (mitattava haluttua ominaisuutta) ja toistettavissa oleva. Tuosta ajasta määritelmä näyttää vielä laajentuneen. Tekoälyn yhteenvedon mukaan tieteellinen tutkimus on "järjestelmällistä, avointa, kriittistä ja eettisesti kestävää tiedonhankintaa, joka pyrkii tuottamaan luotettavaa ja toistettavissa olevaa tietoa yhteisön arvioitavaksi."

Tutkimusmenetelmät ovat kehittyneet, mutta en silti luottaisi kaikkeen, mitä "tutkittuna tietona" meille uskotellaan. Esimerkiksi muutamien yksittäisten ihmisten haastatteluihin perustuva tieto ei liene kovin luotettavaa. Ihminen voi valehdella tai muistaa asioita väärin. Sopivilla tutkimusasetelmilla ja -menetelmillä voidaan saada tilaajan haluamia tuloksia. Jos esimerkiksi Helsingin katuvilinästä valitaan muutamia ihmisiä, joilta kysytään mielipidettä ilotulitteiden kieltämisestä, ei saatujen vastausten perusteella voi vetää johtopäätöksiä koko kansan näkemyksistä. Ei myöskään äänestyskäyttäytymisestä, jos pari vuotta ennen vaaleja kysellään, mitä puoluetta henkilö aikoo äänestää. Vaikka haastateltaisiin jostakin asiasta tuhatta satunnaisesti valittua, eri-ikäistä ja -taustaista ihmistä, ei sekään edustaisi kattavasti kaikkien suomalaisten mielipidettä. 

Omat havaintoni tukevat väitettä, että uutiset ovat yhä värittyneempiä. Asiantuntijoita on lähestulkoon jokaisessa lähetyksessä. Arvoitukseksi jää, kuka heidät on paikalle kutsunut ja millä perusteella. Tietyt kaupungit, henkilöt ja arvot ovat näkyvämmin edustettuina kuin toiset. Haastattelijan ja hänen työnantajansa arvomaailma heijastuu studiovieraiden valinnasta ja haastatteluista. Välillä tuntuu, että toimittaja jankkaa samaa kysymystä, ellei saa haluamaansa vastausta. Asiantuntijoiden vastauksiin taas vaikuttaa, kuka heitä haastattelee, miten heiltä kysytään ja mihin lähteisiin toimittaja nojaa. Senkin olen huomannut, että se, kuka sanoo, merkitsee enemmän kuin se, mitä hän sanoo. Sama asia, mutta jonkun toisen sanomana ei saisi julkisuutta. Niin sanotusta kehon kielestäkin näkyy asioita.

Olen välillä pohtinut nykykoulun arvomaailmaa. Se on merkillinen, paikoitellen jopa ristiriitainen. Uskonnonopetuksessa on lähtökohtana, että on olemassa Jumala, joka on luonut maailman, eläimet ja ihmisen. Maantiedossa taas opetetaan tosiasiana, että maailma on syntynyt alkuräjähdyksestä. Kumpi on totta? Kuka sen tietää? Ovatko tiede ja uskonto ristiriidassa? Sen pohtiminen vaatisi jo eri kirjoituksen.

Oma näkemykseni on, että historiaa voidaan melko luotettavasti tutkia vain siltä ajalta, jolta on olemassa kirjallisia lähteitä, eli niin sanotulta historialliselta ajalta. Silloinkin on vielä paljon tulkinnan varaa, mihin lähteisiin voi luottaa. Arkeologisen ajan esinelöytöjä tutkittaessa ollaankin jo hatarammalla pohjalla. 

Mitä kauemmas ajassa mennään taaksepäin, kuten satojen miljoonien vuosien taakse, sitä epävarmempaa tieto on. Kysymyksiä on enemmän kuin vastauksia. Mistä tiedetään, että dinosaurukset ovat eläneet maan päällä reilut 66 miljoonaa vuotta sitten? Mistä voidaan tietää, että maapallon ytimessä on 6 000 asteen lämpötila? Kuka sen on mitannut ja miten? Kuitenkin näitä asioita opetetaan tosiasioina.

Geologeilla on teorioita maapallon ja kivilajien synnystä, mutta ne perustuvat teorioihin, laskelmiin ja tämän hetken havaintoihin. Uskoo sitten luomisoppiin tai alkuräjähdykseen, uskon asiaksi maailman synty loppujen lopuksi jää. Kukaan ei ole ollut sitä todistamassa. Itselleni ainakin on luontevampaa uskoa, että on Jumala, joka on luonut maailman, ihmiset ja eläimet, kuin siihen, että maapallo ja kaikki elämä olisi syntynyt itsestään ja sattumalta. Mikään ei tue sitä ajatusta. En usko, että ihmisen kaukaisia esi-isiä olisivat yksisoluiset, kalat, linnut tai apinat. En usko, että ihmisen raajat olisivat kehittyneet kalan evistä tai linnun siivistä, vaikka aikaa olisi kulunut miljardeja vuosia. Elämä ei kehity itsestään yksinkertaisesta monimutkaiseen, mutta toisin päin kehityksen kulku taitaa olla mahdollista. 

Kerrotaan, että venäläinen kosmonautti (avaruuslentäjä) ja amerikkalainen aivokirurgi tapasivat jossain yhteisessä tilaisuudessa, jolloin kosmonautti sanoi: "Olen käynyt monta kertaa avaruudessa, mutta en nähnyt siellä jumalaa". Tähän aivokirurgi vastasi: "Minä olen tehnyt monta aivoleikkausta, mutta en ole nähnyt ainuttakaan ajatusta". 

Katsomme elämää kuin avaimenreiästä.

Tarinataituri 7.1.2026

Joululaulujen syntyjä syviä

Joululauluilla on pitkä perinne. Wikipedian mukaan jouluaiheisia hymnejä esitettiin jo 300-luvulla Roomassa, mutta varsinainen joululauluperinne syntyi 1200-luvulla Saksassa, Ranskassa ja Italiassa. Ensimmäiset joululaulut olivat uskonnollisia ja ilman säestystä laulettavia. Keskiajalta 1800-luvulle asti Suomessa ja Ruotsissa laulettiin latinankielisen Piae Cantiones (lat. ´hurskaita lauluja´) -laulukokoelman lauluja. Myöhemmin mukaan ovat tulleet iloiset tonttu- ja joulupukkiaiheiset laulut. Nykyään joululauluissa on niin paljon valinnan varaa, että luulisi olevan vaikea keksiä mitään uutta sanottavaa joulusta. 

Joidenkin joululaulujen syntyvaiheet tiedetään tarkkaan, toiset taas ovat jääneet historian hämärään. Jos laulun säveltäjää ei tiedetä, se on merkitty kansansävelmäksi. Usein melodia on sävelletty jo olemassa olevaan runoon, joskus toisinpäin. Joskus koko laulu on yhden ihmisen aikaansaannos, toisinaan taas säveltäjä ja sanoittaja ovat toimineet yhteistyössä. 

Näin on tapahtunut esimerkiksi maailman tunnetuimmaksi joululauluksi arvioidun Jouluyö, juhlayö       -laulun kohdalla. Sen on säveltänyt itävaltalainen opettaja ja urkuri Franz Gruber (1787-1863) ja sanoittanut katolinen pappi Joseph Mohr (1792-1848). Rotat olivat jouluna 1818 jyrsineet Oberndorfin kylän kirkon urkujen palkeet rikki, joten oli löydettävä korvaavaa ohjelmaa jouluyön messua varten. Jouluaattona Mohr näytti kirjoittamaansa kuusisäkeistöistä runoa ystävälleen Franz Gruberille ja pyysi häntä säveltämään sen. Koska kirkon urut olivat epäkunnossa, Gruber käytti säveltämisessä apuna kitaraa. Yhdessä nämä herrat esittivät laulun keskiyön messussa Mohrin säestäessä kitaralla ja kuoron toistaessa jokaisen säkeistön kaksi viimeistä säettä. Tästä alkoi laulun suosio, joka jatkuu edelleen.

Joululauluilla on varmaan kautta aikojen ollut ihmisiä yhdistävä, rauhaa ja turvallisuuden tunnetta lisäävä vaikutus. Joululauluja on laulettu niin kodeissa, kirkoissa, koulujen joulujuhlissa kuin rintamalla sotaoloissa. Voi vain kuvitella joululaulujen herättämiä kaipauksen, lohdutuksen ja toivon tunteita vaikeissa oloissa. Esimerkiksi 1800-luvulla Suomessa elettiin poliittisesti epävakaata aikaa, oli tautiepidemioita, ankaria talvia, katovuosia ja suoranaista nälänhätää. Sakari Topelius (1818-1898) kirjoitti Varpunen jouluaamuna -runon ollessaan Italiassa paossa 1830-luvun koleraepidemiaa. Runon varpunen kuvaa Topeliuksen omaa lasta, joka kuoli jo pienenä ja ilmestyy isosiskolleen varpusen muodossa. Melodian tuohon runoon sävelsi Otto Kotilainen (1868-1936). 

Säveltäjä Otto Kotilaisen tiedetään olleen seurallinen ja valloittava persoonallisuus. Hänen kesähuvilallaan Heinäveden Palokissa oli usein vieraina sen ajan tunnettuja säveltäjiä puolisoineen; Selim Palmgren, Heikki Klemetti, Sulho Ranta, Armas Maasalo, Toivo Kuula, Oskar Merikanto ja Leevi Madetoja ja monia muita. Runoilija Eino Leino oli Kotilaisen Aune-tyttären kummisetä, joten tällä kokoonpanolla syntyi varmaan henkeviä keskusteluja myös joululauluista. Kotilaisen säveltämistä joululauluista on jäänyt elämään myös Kun joulu on, johon hänen ystävänsä ja koulutoverinsa Alpo Noponen (1862-1927) teki runon. Miesten yhteistyö jatkui vielä myöhemminkin, koska he olivat opettajina samassa Helsingin Tehtaankadun kansakoulussa.

Suomenkielisiä joululauluja alettiin laajemmin esittää vasta 1800-luvun lopulla. Moni suomalainen joululaulu on syntynyt kansakoulunopettajien tai heidän ystävänsä kynästä. Jyväskylän seminaari on ilmeisesti ollut erityisen virikkeellinen paikka, koska siellä kirjoitettiin tai suomennettiin monia edelleen suosittua joululauluja, kuten ”Kun joulu on”, ”Joulun kellot” (Hiljaa, hiljaa, joulun kellot kajahtaa) ja ”Jouluyö, juhlayö”. Ehkä osasyynä oli se, että Jyväskylän seminaari oli maamme ensimmäinen suomenkielinen opettajaseminaari, ja siellä toimi aktiivisia suomalaisuusliikkeen edustajia, joista yksi oli jyväskyläläinen opettaja ja joululaulujen sanoittaja G.O. (Gustaf Oskar) Schöneman (1839-1894). Schöneman oli koulutukseltaan pappi, mutta toimi opettajana Jyväskylässä eri oppilaitoksissa. Hän on kirjoittanut vuonna 1876 kansansävelmään runon Joulupuu on rakennettu ja suomentanut vuonna 1883 laulun Jouluyö, juhlayö.

Runoilija ja kansakoulunopettaja Ingeborg (Immi) Hellén (1861-1937) kirjoitti elämänsä aikana yli tuhat lastenrunoa, joista moni on sävelletty lauluksi. Hänen käsialaansa on muun muassa joululaulu Kello löi jo viisi, alkuperäiseltä nimeltään Joulukirkkoon. Lauluksi sen sävelsi R. Raala (1886-1971) (oik. Berndt Sarlin), jonka elämää voisi luonnehtia värikkääksi ja monipuoliseksi. Sarlin syntyi Nurmijärvellä suuressa Raalan kartanossa, opiskeli yliopistossa taidehistoriaa, mutta menikin teatterikouluun. Kansallisteatterissa hän näytteli vuosina 1909-1911. Tuona aikana hän sävelsi melodian Kello löi jo viisi -runoon. Sarlin sävelsi nimimerkillä R. Raala yhteensä lähes 600 laulua, joista 340 julkaistiin. 

Myöhemmin Sarlin toimi muun muassa kirjakustannusalalla ja Etelä-Afrikassa puutavaran viejänä ja hedelmänviljelijänä. Suomeen palattuaan tämä säveltäjä, näyttelijä ja hedelmätarhuri toimi veljensä radio- ja sähkötarvikealan yrityksissä konttoripäällikkönä eläkeikäänsä asti.

Sammatissa on Miinan mökiksi kutsuttu, Elias Lönnrotin veljentyttären mukaan nimetty pieni, punainen mökki lähellä Paikkarin torppaa. Onko Immi Hellén tai Berndt Sarlin kenties käynyt Sammatissa ja saanut innoituksen tuohon joululauluun Miina (oik. Serafia Wilhelmiina) Lönnrotista (1827-1915)? 

Monessa kohdin laulun sanat sopisivat Miinaan ja Miinan mökkiin: ”Tuossa Mökin Miina kulkee kirkollen…” ja ”Mäenrinteen alla talo törröttää, joka ikkunalla kaksi kynttilää”. ”Ruuna virsta vielä...”. Miinan mökki on Sammatin kirkolle johtavan tien varrella mäen rinteellä, ja siitä on noin 4,5 kilometriä (eli neljä virstaa, virsta on runsas kilometri) Sammatin kirkolle. Kun joulukirkkoon kuljettiin tuohon aikaan reellä, voisi matkan puolivälin jälkeen hyvinkin laulaa: ”Ruuna, virsta vielä tepsuttele pois!” Se jää arvoitukseksi, mutta tämä tunnelmallinen joululaulu säilyy!

Miinan mökki Sammatissa.
Kuva: Timo Aunio

Tarinataituri 24.12.2025

Lähteitä: Wikipedia
Markus Similä, Rakkaimmat joululaulut ja niiden tekijät

Kellojen kertomaa

Kirkonkelloilla oli entisajan ihmisille erityinen merkitys. Ne kutsuivat väkeä kirkkoon jumalanpalvelukseen ja muihin tilaisuuksiin, soitettiinpa niillä palohälytyksiäkin. 

Minulla oli vuosia sitten tilaisuus päästä Turun tuomiokirkon torniin erään ryhmän mukana. Oppaanamme oli kirkon ylivahtimestari, joka osasi kertoa yhtä ja toista mielenkiintoista sekä kirkosta että sen kelloista. 

Suomen kansallispyhäköksi kutsuttua Turun tuomiokirkkoa pidetään maamme arvokkaimpana rakennushistoriallisena monumenttina. Se on maamme suurin keskiaikainen kivikirkko, jonka tornin huipun risti kohoaa yli sata metriä merenpinnan tasosta laskettuna. Kirkko vihittiin käyttöön katolisena aikana, noin vuonna 1300.  

Turun tuomiokirkon kello on sekin merkittävä nähtävyys. Se on näyttänyt kaupunkilaisille aikaa 1680-luvulta alkaen. Kodeissa ei vielä tuolloin ollut kelloja, joten tuomiokirkon ja raatihuoneen kellot olivat 1800-luvun puoliväliin asti kaupungin ainoita julkisia kelloja. Kellonajan on myös voinut laskea lyönneistä, ellei ollut näköyhteyttä kellotauluihin. Alun perin tornissa oli kellotaulu vain etelään ja länteen, mutta myöhemmin kellotaulut laitettiin myös pohjois- ja itäpuolelle. 

Kellotauluissa on vain yksi viisari. Se on yli kolme metriä pitkä tuntiviisari, jonka koristeellinen jatke näyttää erehdyttävästi toiselta viisarilta. Tornissa on kellotauluja ohjaava koneisto, joka on palvellut tehtävässään jo vuosisatoja. 

Kellonsoittaja on ollut tärkeä ammatti. Katolisella ajalla, ennen uskonpuhdistusta, kirkonkelloja soitettiin usein. Turun tuomiokirkossa tarvittiin kymmenkunta miestä huolehtimaan kellojen soitosta. Kellotorniin kiipeäminen ja isojen kellojen liikuttelu oli raskasta ja vaativaa työtä, jota tehtiin oman terveyden kustannuksella. Koska kellonsoittajat joutuivat kuuntelemaan kellojen kilkatusta usein ja lähietäisyydeltä ilman mitään kuulonsuojaimia, he olivat yleensä umpikuuroja. Mutta kirkonkellojen äänen oli tarkoituskin kuulua kauas. 

Eivät kirkonkellotkaan kovin kevyitä ole: kirkon kuusi kelloa painavat yhteensä yli 18 tonnia, suurin kello lähes 4 000 kiloa. Kaksi kelloista on niin sanottuja aikakelloja, joilla soitetaan kellonaikoja. Kaikki nykyiset kirkonkellot ovat peräisin Turun palon jälkeiseltä ajalta, sillä Turun palossa syyskuussa 1827 tuhoutui myös tuomiokirkko ja kellot romahtivat alas. Sulaneiden kellojen materiaaleja käytettiin uusien kellojen valamisessa.

Turun tuomiokirkon kellot lyövät neljännestunnin välein ympäri vuorokauden. Tasatunnein kellot soittavat ensin tasalyönnit, neljä lyöntiä, ja niiden jälkeen aikalyönnit. Varttia yli kello lyö yhden kerran, puolelta kaksi, varttia vaille kolme lyöntiä. Tämä tekee yhteensä 552 lyöntiä vuorokaudessa. 150 vuodessa kelloa soittava vasara on osunut kelloon yli 30 miljoonaa kertaa samaan kohtaan, joten vasaran löystyessä kelloa on käännettävä 150 vuoden välein eri asentoon, jotta se kestäisi seuraavat 150 vuotta. Viimeksi tällainen remontti tehtiin 1990-luvulla. 

Turun tuomiokirkon kellot tunnetaan myös valtakunnallisesti, sillä kello 12 lyönnit kuullaan suorassa lähetyksessä jouluaattona, kun Suomen Turku julistaa joulurauhan. Ne soitetaan myös radiossa Ylen Radio 1 -kanavalla joka päivä. Tämä perinne alkoi jatkosodan aikana kesäkuussa 1944. Tarkoituksena oli lievittää ahdistusta, jota kansalaiset sodan takia kärsivät. Tuo perinne lienee edelleen tarpeen.

Tarinataituri 17.10.2025

Kantoja ja juuria

Juuri on aika monimerkityksellinen sana. Kun sanotaan, että joku palaa juurilleen, hän palaa jostakin takaisin kotiseudulleen. Jokaisella on "juuret" jossakin maassa ja jollakin paikkakunnalla. Juureton ihminen on sellainen, joka ei ole oikein kotiutunut mihinkään.

Sanaluokkana juuri on paitsi substantiivi, myös taipumaton sana eli partikkeli. Sitä voidaan käyttää ajan määreenä, kuten "juuri äsken" tai vahvistamassa toisen mielipidettä: "Juuri niin". Nyt on muodissa sanonta "juurikin näin", mikä ei ole hyvää suomen kieltä.

Sanan konkreettisin merkitys on puun tai muun kasvin maanalaista osaa kuvaava sana juuri. Sanaa käytetään silloin useimmiten monikkomuodossa juuret. 

Kun puu kaadetaan, siitä jäävät jäljelle juuret - ja kanto. Tästä on itselläni runsaasti kokemusta, kun olen poistanut puutarhasta kaadettujen omena-, luumu- ja kirsikkapuiden kantoja ja juuria. Niin kauan kuin yksikin juuri on kiinni maassa, kanto ei vielä hievahdakaan. Erityisen tiukassa tuntuvat olevan edellä mainittujen puiden juuret ja kannot. Niiden poistamisessa olen tarvinnut pistolapiota, kirvestä, sahaa, rautakankea ja jopa moottorisahaa. Lopulta olen kuitenkin saanut työvoiton ja saanut revityksi kannot ja juuret irti. Kun sairaan tai lahon puun kannot ja juuret on poistettu ja maa tasoitettu, voi tilalle istuttaa uusia puita ja seurata niiden kasvua.

Mietin, että näin se on ihmisen elämässäkin. Jollakin on juuret tiukasti kiinni kotiseudussa. Jopa niin tiukassa, että hän elää koko ikänsä samalla paikkakunnalla. Toinen taas ei juurru oikein mihinkään, vaan muuttaa jatkuvasti asuinpaikkaa. Saattaapa joku elää koko elämänsä juurettomana, tietämättä mitään sukujuuristaan. Jollakin taas kiinnostus omaa sukuhistoriaansa kohtaan herää liian myöhään, kun ei ole enää ketään sukulaista siitä kertomassa. Se on surullista.

Olen veistänyt lastuja tervaskannosta. Tervaspuu on sitkeää ja hyväntuoksuista. Tervaskannon vuoleminen kannattaa, sillä sen lastuista saa hyviä sytykkeitä. Yhdestä tervaskannosta riittää sytykkeitä pitkäksi aikaa. 

Vanhoja tai vanhaksi eläneitä ihmisiä sanotaan toisinaan tervaskannoiksi. Satavuotiasta voidaan jo kutsua sukunsa tervaskannoksi. Mietin, kuinka paljosta sen ikäinen ihminen on elämänsä aikana joutunut selviytymään: sodista, taudeista, läheisten menetyksistä, tapaturmista ja monista vastoinkäymisistä. Harva "tervaskanto" on päässyt elämästä helpolla.

Aikamoisen urakan ovat myös tehneet satoja vuosia sitten eläneet esi-isämme, jotka ovat raivanneet peltoja kaskenpoltolla. Saadakseen ravinnepitoista viljelysmaata heidän on ensin pitänyt kaataa, karsia, kuoria ja kuivata puut, ennen kuin on voitu aloittaa varsinainen kaskenpoltto. Kannotkin on pitänyt poistaa. Kaikki tämä ilman mitään koneita, lihasvoimalla. Aikaa ja työvoimaa on tarvittu paljon. On vielä pitänyt valvoa, ettei tuli ole päässyt liikaa valloilleen.

Kaskenkaato on ollut raskasta, likaista ja hikistä hommaa. Lapsetkin ovat olleet siinä mukana auttamassa - näin ainakin vanhoista maalauksista voi päätellä. Kaskimaita raivatessa on varmaan sananmukaisesti vuodatettu "verta, hikeä ja kyyneleitä".

Meillä nykyihmisillä on paljon opittavaa sitkeiltä esivanhemmiltamme. Kuunnellaan vanhojen "tervaskantojen" juttuja ja pidetään huolta heistä, jotka vielä ovat keskuudessamme. He ovat jo tehneet oman arvokkaan osuutensa tämän maan rakentamiseksi. 

Tarinataituri 6.10.2025