Tyhjää puhetta

 - Joo, elikkä, totanoi, siis… aloitti nuorimies maastopyörien esittelyn eräässä televisio-ohjelmassa. 

En tiedä, häiritsikö muita katsojia tuo aloitus, jossa puhuja ei oikein tuntunut tietävän, mitä sanoisi. Oliko hän niin valmistautumaton esitykseensä, että tarvitsi hiukan lisäaikaa miettimiseen vai oliko hänellä niin paljon tietoa, ettei tiennyt, mistä aloittaisi? Ehkä molempia. 

Tuosta parinkymmenen vuoden takaisesta polkupyöräesittelystä on televisio-ohjelmien taso mielestäni vain huonontunut – sekä sisällön että kielen suhteen. Ohjelmantuottajien erityisessä suosiossa näyttävät nyt olevan keskusteluohjelmat, talk showt, joissa yksi tai useampi henkilö keskustelee juontajan kanssa jostain ajankohtaisesta aiheesta. Useimmiten näissä puheohjelmissa istutaan ringissä ja mukana on ”asiantuntijoita”, joilla on – tai ainakin pitäisi olla – syvällisempää tietämystä keskusteltavasta aiheesta. Kamera kiertää vierailijoiden keskuudessa, kun yksi kerrallaan vastaa tai kommentoi toimittajan esittämään kysymykseen. Usein joudun tuollaista ohjelmaa seuratessani harmistuneena toteamaan, että eipä ollut asiantuntijalla mitään uutta kerrottavaa eikä ohjelma tarjonnut uusia näkökulmia, kerrataan vain samoja asioita ja esitetään spekulaatioita siitä, miten asiat voisivat olla. Tulevaisuudesta ei edes asiantuntija voi sanoa mitään varmaa. Yhtä hyvin voisi kysyä ennustajaeukolta. Mutta ilmeisesti tällaisia tylsiä keskusteluohjelmia on helppoa ja halpaa tehdä, ja me suomalaiset kaipaamme asiaan kuin asiaan jonkun auktoriteetin vahvistuksen. Tai niin meille ainakin halutaan uskotella. 

Toinen silmiinpistävä – tai pitäisikö sanoa korviin kuuluva – piirre on kielen köyhtyminen television asiaohjelmissa, poikkeuksena Antero Mertarannan kaltaiset kokeneet urheiluselostajat. Hänessä yhdistyvät sekä asiantuntemus, puheen selkeys, nopeus että kielellinen nokkeluus. Varmaan juuri siksi monet kuuntelevatkin mielellään hänen selostustaan. 

Monissa muissa ohjelmissa, erityisesti jotakin kilpailusuoritusta arvioitaessa, on jo melkein kliseeksi muodostunut sana ”mieletön”. Esitys on ”mielettömän” hyvä, esiintyjä on ”mieletön” tai jopa koti voi olla ”mielettömän upeasti” sisustettu. Tosiasiassa vain ihminen voi olla mieletön, ei mikään esine tai asia. Ennen mielettömällä tarkoitettiin mielenvikaista, hullua, mutta nyt sillä on vallan eri merkitys. Ehkä asia kirkastuisi paremmin, jos käyttäisi mielettömän tilalla sen synonyymia järjetön. Kukaan esiintyjä ei varmaan haluaisi olla ”järjetön”. Ai niin, tietääköhän jokainen, mikä on synonyymi, vai pitäisikö käsitettä hieman ”avata”, kuten muoti-ilmaisu kuuluu? 

Mutta on niitä tyhjiä sanoja meidän ”tavistenkin” kielenkäytössä. Yksi tällainen lausahdus, jota itsekin tulee joskus käytetyksi enempiä ajattelematta, on: - Tulkaa joskus käymään!

Toinen samanveroinen on: - Sano terveisiä!

Näitä molempia käytetään tavallisesti keskustelun lopussa silloin, kun pitkästä aikaa tavataan joku tuttava vaikkapa ostosmatkalla tai kadulla. Molemmat lauseet kuulostavat hyviltä, mutta jäävät usein sisällöltään vain tyhjiksi sanoiksi. Mitä hyötyä on kutsua käymään, jos sopivaa aikaa ei tunnu koskaan löytyvän tai jos toinen osapuoli ei ole kiinnostunut pitämään yhteyttä? Terveistenkin perille meno riippuu viestinviejän muistista ja tahdosta. 

Tiesitkö muuten, mitä Elias Lönnrot tarkoitti suomenkielisiä sanoja keksiessään sanalla ”tyhjykkä”? Se oli Lönnrotin ehdotus numerolle nolla. Soikea ”rinkula”, jonka sisällä on pelkkää tyhjää eli ei mitään. Tyhjykkä olisi aika kuvaava ilmaisu myös terveisille, jotka eivät mene perille tai kylään kutsulle, joka ei koskaan johda vierailuun. 


Tarinataituri 18.6.2022


Kiellettyjä leikkejä

Kesän äänet, tuoksut, vehreys, lämpö ja valoisuus tuovat mieleen lapsuuden kesät. Vaikka koulua käytiin silloin myös lauantaisin, kesä tuntui pitkältä, kun koko kesä-, heinä- ja elokuu oli lomaa. Siinä ehti tehdä kaikenlaista, sekä luvallista että luvatonta.

Uintireissut kuuluivat lämpimien kesäpäivien luvalliseen ohjelmaan. Lapsuuteni asuinkunnassa ei juuri ollut järviä, joten uimassa käytiin hiekkakuopalla. Se olikin varsin suosittu uimapaikka. Sinne mentiin useimmiten polkupyörällä, vaikka matkaa oli useampi kilometri. Aikuisia ei tarvittu valvomaan lasten uintia, uimavalvojasta puhumattakaan. Mutta hauskaa oli, eikä kukaan onneksi hukkunut.

Kesällä oli kiva pyöräillä. Pyörämatkat kavereiden kanssa suuntautuivat toisinaan kaatopaikalle, jonne siihen aikaan pääsi helposti, kun ei ollut portteja, aitoja eikä valvojaa. Sieltä etsittiin tyhjiä metallisia suihkepulloja, joita sitten heitettiin jätekasassa palavaan tuleen. Hetken odottelun jälkeen nuo suihkepullot poksahtivat rikki kuumuudessa. 

Astetta vaarallisempia olivat retket ampumaradalle. Kun ketään ei näkynyt paikalla, keräsimme pienoiskiväärin hylsyjä ja otimme ne mukaamme. Hylsyt täytimme tulitikun päillä ja naputtelimme vasaralla hylsyn reunan umpeen. Sen jälkeen laitettiin tuo täytetty hylsy ison kiven päälle ja pudotettiin toinen iso kivi sen päälle. Näistä omatekoisista ”pommeista” kuului laukausta muistuttava terävä paukahdus. 

Vähintään yhtä vaarallisia olivat omatekoiset aseet. Yksinkertaisin niistä oli puhallusputki, joka oli helppo tehdä sopivanpaksuisesta koiranputkesta. Ammuksina toimivat herneet, syyskesällä pihlajanmarjat. Joka poika osasi valmistaa myös ritsan polkupyörän sisäkumista ja oksanhaarasta. Ammuksina käytettiin pieniä kiviä. Näppärimmät kaverit tekivät taskuun mahtuvan ritsan rautalangasta ja kuminauhasta. Sillä ammuttiin paksusta kuparilangasta tehtyjä u-kirjaimen muotoisia ammuksia, joita kutsuttiin aspeiksi. Onneksi meille ei ritsojen kanssa sattunut suurempia haavereita. Yleensä ammuimme tarkkuutta tyhjiin peltipurkkeihin tai muihin liikkumattomiin kohteisiin.

Jousipyssyä ei tarvinnut tehdä itse, sillä sellaisen sai urheiluliikkeestä muutamalla kympillä. Kaari oli tehty taipuisasta umpinaisesta teräsputkesta, jousi paksusta siimasta. Nuolet olivat puisia ja metallikärkisiä. Ihmeellistä, että sellaisten myynti edes oli sallittua lapsille. Jousipyssylläkin ammuttiin tarkkuutta peltipurkkeihin, maalitauluihin tai puunrunkoihin. Teräväkärkinen nuoli lävisti helposti peltipurkin. Voi vain kuvitella, miten pahaa jälkeä olisi syntynyt, jos jousella olisi ampunut elävää kohdetta. Niin emme onneksi tehneet. Mutta sen sijaan tuli useamman kerran kokeiltua, kuinka korkealle nuolen saa lentämään. Kun ampui suoraan ylöspäin, hävisi nuoli välillä silmänkantamattomiin. Ei silloin tullut mieleen, että se, mikä menee ylös, tulee myös alas ja kovalla vauhdilla. Säästyimme kuitenkin vammoilta tässäkin.

Urheiluliikkeessä oli myytävänä muutakin pikkupoikaa kiinnostavaa. Sain muistaakseni joulu- tai syntymäpäivälahjaksi toivomani kemistin välineet. Pakkaus sisälsi käyttöohjeiden lisäksi pieniä lasisia koeputkia ja erilaisia kemikaaleja kuparisulfaatista rikkiin. Mukana oli myös rautajauhetta ja magnesiumnauhaa. Nopeasti opin valmistamaan mädän kananmunan hajuista vetykaasua, kuumentamaan keltaista rikkijauhetta, jolloin sitä tuli punaista, kitkeränhajuista nestettä. Monta koeputkea hajosi kuumentaessa rikkiä kynttilänliekillä. Oli myös jännää polttaa magnesiumnauhaa, joka paloi kirkkaalla liekillä. 

Tulipalovaara oli vielä suurempi, kun leikittiin polttolasilla. Melkein jokaisella pikkupojalla ja -tytöllä oli tuohon aikaan suurennuslasi – tai polttolasi, kuten niitä silloin kutsuttiin. Oli jännittävää kokeilla aurinkoisella ilmalla, syttyikö paperinpala tai puutikku palamaan, kun sen laittoi suurennuslasin polttopisteeseen. Syttyihän se.

Jälkikäteen ajateltuna ei voi olla kuin kiitollinen, että on selvinnyt lapsuuden leikeistä ehjin nahoin ja pienin aineellisin vahingoin.

  Tarinataituri 8.6.2022



Kieli solmussa

Kielet ovat aina kiinnostaneet minua. Koulussa opiskelin ensin englantia, sitten ruotsia, saksaa ja lukiossa myös ranskaa. Lukioaikana harkitsin myös italian opiskelua. Siihen olisi ollut tarjolla tuon ajan ”uusi” keksintö, Linguaphone -kasettikurssi, jossa opiskelu tapahtui c-kasettien avulla. Kasettinauhuri minulla toki jo oli, mutta satojen markkojen hintainen paketti kurssiin kuuluvia äänikasetteja tuntui opiskelijan kukkarolle liian kalliilta. Onneksi vuosikymmeniä myöhemmin tarjoutui sopiva tilaisuus italian opiskeluun. Italian kieli on osoittautunut opiskelemistani kielistä kaikkein konstikkaimmaksi, mutta myös kiehtovimmaksi. 

Kielten opiskelu on tänä päivänä helppoa, kun niitä voi opiskella työväenopiston kursseilla, netissä tai vaikkapa ilmaisen kännykkäsovelluksen avulla. Espanjan kielen saloihin olenkin tutustunut pelkästään ilmaisen Duolingo -sovelluksen avulla. Silti koen oppineeni siinä jo runsaasti arkipäivän sanoja, lauseita ja keskusteluja. Duolingossa hyvää on myös se, että pystyy opiskelemaan melkein missä ja milloin tahansa, vaikka vain viisi minuuttia päivässä. Siinä pystyy harjoittelemaan kielenopiskelun koko skaalaa: kuuntelemista, puhumista, kirjoittamista, lukemista ja kielioppia. Duolingon varjopuolena – jos sen nyt haluaa sellaisena nähdä – on se, että sovellus on englanninkielinen. Pitää siis olla riittävän hyvä englannin kielen taito voidakseen opiskella muita kieliä. Mutta toisaalta asian voi nähdä niinkin, että siinä tulee samalla harjoiteltua kahta kieltä.

Kielitaito ei koskaan ole haitaksi, mutta sen puute voi olla. Kielitaito on kuin uimataito: ei voi tietää, milloin tulee tilanne, jossa sitä tarvitaan. Vieraalla kielellä voi toki jonkin verran kommunikoida vaikka Google Kääntäjän avulla. Sen avulla pystyy kätevästi käymään pieniä keskusteluja eri kielillä. Konekäännös ei kuitenkaan aina ole onnistunut eikä korvaa pitkän ajan kuluessa hankittua kielitaitoa ja käytännön harjoittelua. 

Sanotaan, että yhden vieraan kielen osaaminen helpottaa toisen kielen oppimista. Olen huomannut, että tämä pitää paikkansa. Tässä pätee myös vanha sanonta ”minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa”. Jos kouluaikana on lukenut (kielten)läksynsä hyvin, palautuvat esimerkiksi kieliopin rakenteet ja verbien taivutukset helpommin mieleen vielä vuosikymmeniä myöhemminkin, vaikkei noita kieliä olisi pitkään aikaan tarvinnut. Tämänkin olen huomannut omasta kokemuksesta.

Useilla kielillä on yhtäläisyyksiä. Opiskelua ja oppimista helpottaa niiden tunnistaminen. Esimerkiksi suomen kielessä kaikki verbit päättyvät perusmuodossaan a- tai ä-kirjaimeen, ranskan kielessä ne ovat -er, -ir, tai -re -loppuisia, kun taas italiassa -are, -ere tai -ire -loppuisia. Aika monissa kielissä substantiiveilla on kaksi tai jopa kolme sukua: maskuliini, feminiini ja neutri. 

Jotkut sanat ovat ”kansainvälisiä” eli melkein samoja eri kielillä, kuten hotelli, taksi, video, kassa ja kamera. Mutta sanan kirjoitusasu voi myös hämätä ja tarkoittaa toisessa kielessä aivan eri asiaa. Esimerkiksi sana fast on ruotsiksi vaikka, englanniksi nopeasti ja saksaksi melkein. Ruotsin kielen sana men (mutta) onkin englannin kielessä monikkomuoto sanasta mies (man). Virossa raamat ei olekaan raamattu, vaan kirja. Italian kielessä sana firma ei tarkoitakaan yritystä, vaan allekirjoitusta. Italian kielessä camera ei ole kamera, vaan huone. Monet näistä sanoista ovat lainasanoja tai toisesta kielestä johdettuja, kuten appelsiini, joka lienee yhdistelmä kahdesta sanasta: omenaan viittaavasta alkuosasta Apfel (saks.) tai äppel (ruots.) ja Kiinaan viittaavasta jälkimmäisestä osasta (saks. China, ruots. Kina). Appelsiinia on Suomessakin joskus kutsuttu Kiinan omenaksi.

Viikonpäivien nimissä on mielenkiintoisia yhtäläisyyksiä ja eroja. Kun suomen kielessä sanotaan keskiviikko, näkyy tuo keski -sana noissa kielissä ainoastaan saksassa, jossa keskiviikko on Mittwoch eli sananmukaisesti keskiviikko. Ruotsiksi keskiviikko ei ole ”mittvecka”, vaan onsdag, joka juontaa juurensa muinaisesta jumalasta Odinista. Englanniksi keskiviikko on Wednesday, italiaksi Mercoledi, ranskaksi Mercredi. Pohjoismaisissa kielissä viikonpäivien nimet juontavat juurensa enimmäkseen muinaispohjoismaisista tai antiikin jumalista.

Mielenkiintoista tuo kieltenopiskelu!

Tarinataituri 30.4.2022


Luonnon ihmeitä

Keväinen luonto on täynnä värejä, ääniä ja liikettä. Niiden havaitsemiseen riittää, että kulkee luonnossa silmät ja korvat auki. Vielä enemmän ihmeteltävää löytää, jos tarkkailee ympäristöään kiikarin, kameran, suurennuslasin, mikroskoopin tai vaikkapa kännykän linssin läpi. Kirjoista ja internetistä löytyy apua lajien tunnistamiseen.

Luonnon tarkkailu on ilmainen ja terveellinen harrastus, jota voi harjoittaa yksin tai yhdessä. Kauniina kevätpäivänä on mukava lähteä perheen tai ystävän kanssa ulos luontoretkelle. Aina ei tarvitse edes lähteä ulos, vaan sisätiloistakin voi katsella luontoa, etsiä tietoa ja hämmästellä näitä jokavuotisia pieniä ihmeitä.

Miten muuttolinnut osaavat suunnistaa, vaikka niillä ei ole kompassia? Miten kurkiaura pysyy muodossaan? Miten pikkulinnut pystyvät kantamaan pienessä nokassaan niin pesäainekset kuin ravintoa poikasilleen? Miten linnuille kasvaa juuri oikean väriset sulat ja höyhenet oikeisiin kohtiin? Mistä mehiläinen tietää, mihin kukkaan kannattaa mennä ja miten se löytää omaan pesäänsä? Miten kimalainen pystyy lentämään, vaikka se on niin painava ja sillä on pienet siivet? Miten peuranvasa pysyy jaloillaan jo kohta syntymänsä jälkeen, mutta ihminen oppii kävelemään vasta pitkän harjoittelun jälkeen? Miten eläimet osaavat uida ilman, että kukaan opettaa niitä?

Vastauksia luontokysymyksiin ei ehkä löydy helposti, mutta niiden etsiminen tarjoaa mielenkiintoisia haasteita luonnonystävälle. Tässä kirjoituksessani en yritäkään vastata edellä lueteltuihin kysymyksiin, vaan kertoa lisää luonnon ihmeellisyydestä.

Muuttolintujen paluu ja linnunlaulun täyttämä luonto ovat varmoja kevään merkkejä. Jo maalis-huhtikuussa alkavat pikkulinnut etsiä kumppania, ja ilman täyttää iloinen lintujen liverrys. Talitiaisen ti-ti-tyy on monin paikoin muuttunut tyy-ti-tyy-ti-tyyksi, ilmeisesti siksi, ettei ti-ti-tyyllä enää erotu muiden äänien joukosta. Talitiainen elää vain muutaman vuoden, kun taas sinitiainen saattaa elää jopa kymmenenvuotiaaksi.  

Jo varhain keväällä voi kuulla mustarastaan soinnukkaan laulun, joka muistuttaa viheltämistä. Tarkkaavainen kulkija voi myös nähdä laulajan koivun tai kuusen latvassa.

Alkukesällä, kun puissa on jo lehdet, voi lehtimetsän tiheiköstä kuulla satakielen, todellisen laulutaiturin, neliosaisen laulun, johon kuuluvat vihellys, viserrys, naksutus ja maiskutus. Satakieli taitaa nimensä mukaisesti monia ”kieliä”, sillä se osaa taitavasti matkia muiden lintujen ääniä. Ulkonäöltään satakieli on melko vaatimattoman näköinen, eikä sitä juuri pääse näkemään lehvästön seasta, mutta sen melankolinen laulu kantaa kauas tyynessä kesäillassa.

Keväällä heräävät myös hyönteiset, jotka ovat viettäneet talven horroksessa. Useimpien hyönteisten elämään kuuluu uskomaton tapahtuma, täydellinen muodonvaihdos, jossa munasta kehittyy toukka, toukasta kotelo ja siitä kuoriutuu lopulta aikuinen hyönteinen. Jotkut hyönteiset elävät vain muutaman päivän tai viikon, jotkut jopa useita vuosia.

Jos naarasmehiläinen pystyisi kirjoittamaan omaelämäkerran, se voisi kertoa uskomattomia tarinoita. Se alkaisi syntymästä muodonvaihdoksen kautta mehiläisyhdyskunnan jäseneksi. Mehiläiset ja muurahaiset elävät yhdyskunnissa, joissa jokaisella jäsenellä on oma tehtävänsä. Urosmehiläisen tehtävä on lyhyen elämänsä aikana ainoastaan kuningattaren hedelmöittäminen.

Hunajankeruu jää työläisten – jotka kaikki ovat naaraita – tehtäväksi. Yhden hunajakilon tuottaakseen mehiläiset joutuvat käymään arviolta noin 2,7 miljoonan kukan luona. On laskettu, että tuon hunajakilon tuottamiseksi jokaisen mehiläisen olisi lennettävä noin 150 000 km eli lähes neljä kertaa maapallon ympäri. Yhdellä lennolla mehiläinen voi käydä 50–100 kukassa.

Mehiläiset ovat tärkeitä paitsi hunajantuottajina myös kasvien pölyttäjinä. Pölytys on välttämätön tapahtuma kasvien lisääntymisen kannalta. On arvioitu, että mehiläiset vastaavat noin 70 prosentista hedelmiä- ja vihanneskasvien pölytyksestä.

Kasvikunnastakin löytyy uskomattomia suorituksia. Eräässä luonto-ohjelmassa kerrottiin parsakaalista. Tunnemme parsakaalin lähinnä terveellisenä vihanneksena, mutta se on myös taitava selviytyjä, ja sillä on monta torjuntakeinoa vihollisiaan vastaan. Se kykenee jopa varoittamaan muita parsakaaleja uhkaavasta vaarasta lähettämällä niille hajuviestejä.

Toinen kasvimaailman selviytyjä on voikukka. Sen keltainen väri houkuttelee hyönteisiä pölyttäjäksi, mutta pölytyksen voi hoitaa myös tuuli. Voikukka on sitkeä: se kestää hyvin tallaamista, ruohonleikkuria, kuivuutta, kosteutta, lämpötilan vaihteluja ja karuja olosuhteita. Se pystyy lisääntymään pienestäkin juuren palasesta, joten sitä on vaikea hävittää. Otetaan mallia voikukan sitkeydestä, eikä heti luovuteta vaikeuksien koittaessa!

 




                                                            Tarinataituri 23.4.2022


Pilkka, kiusa ja häpeä

Pilkkaaminen on ajankohtainen aihe näin pääsiäisenä. Raamatun mukaan Jeesustakin pilkattiin.

Sanalle pilkkaaminen löytyy monta synonyymia, kuten pilkka, iva, ivaaminen, mollaaminen ja ilkkuminen. Useimmille meistä on jo lapsena opetettu, ettei saa arvostella ääneen esimerkiksi toisen ulkonäköä tai puhetapaa, ja ellei ole mitään hyvää sanottavaa toisesta ihmisestä, on parempi olla hiljaa.

Ajatellaan, että pilkkaaja pitää itseään parempana kuin ivansa kohdetta, nauttii toisen häpäisemisestä ja nolaamisesta eikä ymmärrä, miltä pilkatusta tuntuu. Häneltä puuttuu empatiakyky eli hän ei osaa asettua toisen asemaan.

Kiusaamista, pilkkaamista, toisen halventamista ja itsensä ylentämistä on varmasti esiintynyt aina. En usko, että kiusaamista saadaan koskaan täysin loppumaan. Itsensä vertaaminen toisiin on ikään kuin sisään rakennettu ominaisuus ihmisessä. Toinen johtaa, toinen alistuu. Elämä on selviytymistaistelua. Uskon, että vaikka maailmassa olisi vain kaksi ihmistä, hekin todennäköisesti välillä riitelisivät ja toinen heistä hallitsisi, tai ainakin yrittäisi hallita, toista. Siitä löytyy esimerkki jo Raamatun alkulehdiltä. Ajat muuttuvat, mutta ihminen ei.

Mielestäni ainakin lasten väliseen kiusaamiseen pystyttiin ennen puuttumaan helpommin, vaikka käytössä ei ollut sähköisiä viestimiä - tai ehkä juuri siksi. Käsitys oikeasta ja väärästä, hyvistä käytöstavoista, toisten (erityisesti vanhempien ihmisten) kunnioittamisesta sekä siitä, millaista käytöstä pitää sietää, olivat ennen sekä aikuisille että lapsille selkeämpiä kuin tänä päivänä.

Vanhemmilla ja opettajilla oli nykyistä ronskimmat keinot käytössään kurinpidossa. Kotona vitsa, tukkapölly, luunappi ja korvapuusti olivat yleisiä kasvatustapoja, koulussa opettaja voi passittaa oppilaan nurkkaan seisomaan. Vielä rajumpiakin menetelmiä käytettiin. Nykykäsityksen mukaan vastaavat kasvatusmenetelmät tulkittaisiin pahoinpitelyksi ja niistä päätyisi oikeuteen tai ainakin iltapäivälehtien lööppeihin.

Jokainen lienee kuullut tarinoita menneiltä vuosikymmeniltä myös opettajien harjoittamasta kiusaamisesta. Opettaja on nolannut, häpäissyt tai pilkannut oppilasta, käyttänyt kyseenalaisia joukkorangaistuksia tai lyönyt karttakepillä sormille. Omien selvitysteni perusteella tarinat kuitenkin ovat usein väritettyjä ja liioiteltuja. Mitä pitempi aika tapahtumista on kulunut, sitä helpommin niitä muistaa väärin - joko tahallaan tai vahingossa. Jos tapahtumien kulkua ei voi enää tarkistaa muilta osapuolilta, voi kertoja ”muistaa” asiat omaksi edukseen. Ehkä hän haluaa saada muiden huomiota ja arvostusta oikein raflaavalla tarinalla, vaikka kaikki ei aivan totta olisikaan. Toisinaan mielipiteet ja tosiasiat sekoittuvat, kun puhutaan esimerkiksi jonkin henkilön luonteesta tai käyttäytymisestä. Näkemykset saattavat olla täysin vastakkaisia.

Opettaja joutuu usein selvittelemään oppilaiden välisiä konflikteja. Jos kukaan aikuinen ei ole ollut näkemässä tilannetta, on totuuden selvittäminen usein vaikeaa tai jopa mahdotonta. Kun kysyy tapahtumien kulusta erikseen kaikilta tilanteessa mukana olleilta henkilöiltä, voi muodostaa jonkinlaisen kokonaiskuvan. Siinä huomaa myös, miten eri tavoilla sama tapahtuma koetaan ja muistetaan. Yksi kokee kiusaamisena sen, mitä toinen pitää leikkinä ja toisinpäin. Konfliktia selvittävä opettaja tai muu henkilö joutuu todella miettimään, ketä uskoo. On hyvä muistaa, että lapsissakin löytyy hyviä tarinankertojia, sekä kiusaajissa että kiusatuissa.

Omien kyselyjeni ja kokemusteni perusteella totteleminen on muuttunut. Ennen opettajaa ja aikuisia toteltiin, ja sitä pidettiin itsestään selvänä. Nyt opettajien ja muiden aikuisten ohjeita ja kehotuksia kyseenalaistavat sekä oppilaat että vanhemmat. Kun ennen sanottiin: ”Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee”, voisi nyt sanoa vaikkapa: ”Joka kurittomasti kasvaa, saa eniten huomiota”.

Ajan muuttumisesta kertoo sekin, että koulussa puhutaan kurin sijasta työrauhasta. Enää opettaja ei ”pidä kuria”, vaan ”ylläpitää työrauhaa”. Välillä tuntuu, että näiden nimitysten viilaamisella yritetään jotenkin vesittää tai kaunistella asioita.

Internetin myötä kiusaaminen, pilkkaaminen ja toisen mollaaminen on tullut helpommaksi ja härskimmäksi. Kiusaaja saattaa kuvitella, että somessa voi nimettömänä sanoa mitä tahansa loukkaavaakin jäämättä kiinni. Varmaankin pilkkaaja haluaa somessa ilkeillä kommenteillaan saada muilta samoin ajattelevilta arvostusta ja kannustusta. Mutta onneksi some-kirjoittelustakin jää jälki, jonka avulla tekijä voidaan selvittää ja saattaa vastuuseen.

Mielestäni yksi huolestuttava piirre nykymenossa on kyvyttömyys häpeämiseen ja katumiseen. Jos joku häpeää, sillä tarkoitetaan ennemminkin noloa tilannetta, ei katumusta eikä anteeksipyyntöä. Omassa lapsuudessani oli tavallista, että aikuinen sanoi lapselle, joka oli tehnyt jotakin sopimatonta: ”Hyi, häpeä!”, ”Häpeäisit!” tai ”Kui(nka)s kehtaat!” Silloin ymmärsi olla pahoillaan ja pyytää anteeksi. Nyt tällaisia kehotuksia pidettäisiin lähinnä koomisina. Onko häpeämisen taito kadonnut? 



Tarinataituri 17.4.2022