Saunamuistoja

Lauantai on ollut suomalaisten saunapäivä ties kuinka kauan. Omaan lapsuuteeni liittyy enimmäkseen mukavia muistoja saunakäynneistä, vaikka saunominen vaati monenlaisia valmisteluja.

Saunan lämmitys aloitettiin pesuvesien ja puiden kantamisella, mikä oli myös lapsille sopivaa puuhaa. Tulen sytyttäminen kiukaan ja padan tulipesään sitä vastoin oli aikuisten hommaa, joten siinä olin lähinnä apulaisen roolissa. Mutta osasin kyllä toimia saunavahtina ja lisätä tarvittaessa puita saunan pesään, ettei tuli päässyt sammumaan. Meillä sauna lämmitettiin ainakin lauantaisin, usein myös keskiviikkoisin.

Lapsuudenkotieni saunat olivat aina puulämmitteisiä. Kiuas oli ns. jatkuvalämmitteinen, eli puita piti lisätä vähän väliä, jotta löylyä riittäisi viimeisillekin saunojille. Kertalämmitteisen Aito-kiukaan löylyjäkin pääsin lapsena kokemaan. Oli yllättävää, miten kipakat löylyt siitä sai, vaikka tuli oli arinasta sammunut jo tunteja aikaisemmin. Paksu kivikerros lämpeni hitaasti, mutta myös jäähtyi hitaasti.

Samalla periaatteella toimi myös entisajan savusauna: puita ei tarvinnut lisätä ”pitkin matkaa”, vaan kun kiuas oli kerran lämmitetty sopivan kuumaksi, se säilyi lämpimänä niin pitkään, että saunominen oli mahdollista vielä seuraavanakin päivänä. Muutaman kerran olen itsekin päässyt nauttimaan savusaunan lempeästä lämmöstä.

Sauna taitaa olla niitä asioita, jotka eivät ole kovin paljon muuttuneet aikojen kuluessa. Puulämmitteiset kiukaat tosin ovat vaihtuneet sähkökiukaisiin, ja savusaunat käyneet harvinaisiksi. Suomen Saunaseuran mukaan vanhin edelleen toimiva sähkökiuas löytyy Kajaanista ravintola Koskikaran (nykyinen Sirius) tiloista. Siellä kylvettiin sähkökiukaan lämmössä jo vuonna 1941. Tosin jo kolme vuotta aikaisemmin oli SOK:n Vaasan toimitaloon tehty sähkökiuas, mutta se ei ole toiminut enää kymmeniin vuosiin. (Ylen uutiset 29.12.2014).

Sammattiseuran Miinan mökki Sammatissa -kirjassa (Sammattiseura ry 2013) esitellään maisteri Kai von Fieandtin mielenkiintoista artikkelia, jossa hän kertoo ”sammattilaisista puhtausoloista” 1930-luvulla. Artikkeliaan varten hän kyseli paikallisilta ihmisiltä entisajan saunatavoista. Kirjoitus on julkaistu Kotiseutulehdessä v. 1932 ja Sauna-lehdessä 1/2008.

Saunassa käytiin tavallisesti vain kerran viikossa, paitsi syksyllä riihentappo- ja heinäntekoaikaan useamminkin. Saunarakennukseen tultiin vajan tapaisen eteisen kautta. Saunan etummaisessa nurkkauksessa oli päällekkäin ladotuista isoista kivipaasista rakennettu ns. saunan pesä, jonka päälle oli holvaamalla tehty uuni. Sen yläpuolelle oli kasattu pyöreitä, suunnilleen nyrkinkokoisia kiviä, joista muodostui pesän päällystä eli varsinainen kiuas. Sopivan pyöreät kiuaskivet oli mahdollisesti kerätty järven rannoilta.

Entisaikaan saunaa käytettiin paljon muuhunkin kuin kylpemiseen: pyykinpesuun, vaatteiden ja maltaiden kuivaamiseen, savustamiseen, sairauksien parantamiseen ja kuppaamiseen. Saunassa synnytettiin lapset ja pestiin vainajat.

Saunan lämmittämisen hoiti yleensä joku talon naispalvelijoista, pienemmissä taloissa joskus emäntäkin. Saunan lämmittäjälle kuului pesuveden kantaminen (järvestä), usein myös vihtojen teko sekä pesijänä ja löylynheittäjänä toimiminen saunoessa. Talon miehet ja naiset saattoivat hyvin kylpeä yhdessä ilman säännöstelyä, mutta myöhemmin muodostui tavaksi, että korkeintaan talon isäntäväki meni yhdessä saunaan. Vieras sai yleensä valita, saunooko yksin vai yhdessä muiden kanssa. Talon naisväestä miesvieras sai valita itselleen mieleisen pesijän – jos tämä suostui pesijäksi.

Vihdat – tai vihrat, kuten Sammatissa sanottiin – tehtiin alkukesällä tarkoin valikoiduista koivun oksista. Vihtakoivun piti olla kuivalla töyräällä kasvava, suuri ja pehmeälehtinen. Oksien tuli olla pieniä ja tasaisia, eikä niissä saanut olla urpuja. Kesällä tehtiin vihtoja koko vuoden tarpeiksi. Vihdat ripustettiin orteen kuivumaan talvea varten. Samalla vihdalla kylvettiin tavallisesti kaksi kertaa, mutta kesällä tehtiin uusi vihta jokaiseksi kylpypäiväksi. Ensimmäistä kertaa uudella vihdalla vihdottiin juhannusaattona. Saunomisen päätteeksi jokainen kylpijä heitti oman märän vihtansa vasemman olan yli saunan katolle taakseen katsomatta. Vihdan tyvipuoli osoitti siihen suuntaan, johon heittäjä joutuisi muuttamaan ennen seuraavaa juhannusta. Jos tyvi osoitti kirkkoa kohti, sen uskottiin ennustavan heittäjän kuolemaa.

Saunominen oli entisajan suomalaisille lähes pyhä toimitus. Sauna oli ennen kaikkea puhdistautumisen, mutta myös tiettyjen rituaalien ja askareiden suorittamisen, sosiaalisen kanssakäymisen ja rentoutumisen paikka. Saunominen kuuluu suomalaiseen perinteeseen, niin arkeen kuin juhlaankin. Aina on saunan aika.

                                                                                                Tarinataituri 18.10.2020

In memoriam Seija

Tutustuin sinuun kaksitoista vuotta sitten kesällä, kun muutin vuokrarivitaloon naapuriksesi. Silloin oli kaunis kesäinen päivä. Tapasit ensin äitini ja hänen ystävättärensä, jotka olivat takapihalla poimimassa viinimarjoja. Jokaisen asunnon takana oli viinimarjapensas, jonka antimet sai asukas poimia omaan käyttöönsä. Astuit varovasti sisälle avoimesta takaovesta ja tulit juttelemaan.

Yhteinen sävel löytyi nopeasti. Kerroit, että teet usein sauvakävelylenkkejä. Jos sattuisit tulemaan minua vastaan hieman horjuen, se ei johtuisi humalatilasta, vaan siitä, että sinulla on MS-tauti, keskushermoston sairaus, joka rappeuttaa lihaksia ja vaikuttaa liikuntakykyyn. Ennen pitkää joutuisit käyttämään pyörätuolia. Saattaisit tarvita myös naapurin eli minun apuani joissakin askareissasi.

Kerroit sairastavasi myös borrelioosia. Sen olit saanut opiskeluaikana Ahvenanmaalla asuessasi. MS-tautiin olit sairastunut vasta myöhemmin, oltuasi jo vuosia työelämässä. Kun tutustuin sinuun, olit jo muutama vuosi aiemmin päässyt eläkkeelle sairauksiesi vuoksi.

Halusit kuitenkin tehdä itse kaiken, minkä pystyit. Halusit ylläpitää kuntoasi liikunnan, terveellisen ruokavalion ja riittävän levon avulla. Jouduit silti joka päivä pistämään itseesi lääkettä, jotta tautisi eteneminen hidastuisi ja pysyisit toimintakykyisenä mahdollisimman pitkään. Näin olit tehnyt jo vuosien ajan. Lääkkeesi oli kallista, mutta onneksi sinun ei tarvinnut maksaa sitä kokonaan itse.

Arvomaailmamme ja periaatteemme olivat monessa asiassa samanlaiset. Ehkäpä juuri siksi tulimmekin hyvin juttuun keskenämme. Vierailimme usein toistemme luona. Keskustelimme kaikenlaisista asioista. Vitsailimme, nauroimme - ja joskus itkimmekin yhdessä. Olit tunteellinen. Osasit iloita pienistäkin asioista. 

Olit aina valmis lähtemään kanssani kauppareissuille tai pienille retkille. Kerran teimme vähän pidemmänkin retken yhdessä kiertäen Suomen ja Ruotsin rannikkoa omalla autolla. Nautit matkasta, vaikket enää jaksanutkaan kävellä kuin lyhyitä matkoja kaupungilla. Meillä oli mukana kokoontaitettava pyörätuoli, jolla työntelin sinua, kun kävelimme kaupungilla reissumme aikana. 

Sinulla oli voimakas tahto, mikä oli joskus hyvä, joskus huono asia. Olit toiminnan ihminen. Jos olit jotain suunnitellut tai päättänyt, halusit ryhtyä heti tuumasta toimeen. Arvostit siisteyttä ja puhtautta. Jokaisella tavaralla oli kodissasi oma tietty paikkansa. Siinäkin arvomaailmamme kohtasivat.

Mutta ennen pitkää tuli päivä, jolloin muutin pois naapurustostasi, lähemmäs työpaikkaani. Se oli sinulle kova paikka, mutta otit asian kuitenkin rauhallisesti. Asuisit rivitaloasunnossasi niin pitkään kuin vielä omin avuin tai avustettuna pystyisit. 

Yhteydenpitomme harveni, mutta jatkui kuitenkin puhelimitse. Silloin tällöin myös tapasimme. Eräänä päivänä kerroit, että pistoksesi on jouduttu lopettamaan, koska kehossasi ei ollut enää paikkaa, johon voisi piikin iskeä, koska kahta kertaa ei voinut pistää samaan paikkaan. Nyt sinulla ei ollut mitään lääkettä MS-tautiisi. Voit vain odottaa taudin pahenemisvaihetta. Mutta otit senkin tiedon rauhallisesti. 

Myöhemmin sain kuulla, ettet enää pärjännyt rivitaloasunnossasi edes avustettuna, vaan olit saanut paikan palvelutalosta. Siellä olit kuitenkin lähes oman onnesi nojassa, kunnes monien vaiheiden kautta pääsit palvelukotiin, jossa sinusta todella huolehdittiin. Olit itsekin tyytyväinen uuteen kotiisi.

Kävin sielläkin sinua tapaamassa. Lähes joka käynnillä sain kuulla huonoja uutisia. Olit saanut kuulla, että ainoa sisaruksesi - ulkomailla asuva isoveljesi - oli kuollut. Et olisi kuntosi vuoksi päässyt hautajaisiin, vaikka olisit saanut tiedon hieman aikaisemminkin. Vähän myöhemmin menetit myös isäsi. Äitisi oli kuollut jo vuosikymmeniä sitten. Nyt sinulla ei ollut enää ketään lähiomaisia jäljellä.

Mutta ei siinä kaikki. Soitin sinulle loppukeväällä, koska en koronan takia voinut tulla sinua tapaamaan. Kyselin vointiasi. Vastasit reippaasti, vaikka olosi ei varmasti ollut kovin hyvä. Kerroit, että sinulla on todettu keuhkosyöpä, eikä sitä voida hoitaa mitenkään. Olin sanaton. En voinut kuin toivoa sinulle voimia ja rohkeutta. Rohkeutta sinulla kyllä olikin, kaikista kokemistasi vastoinkäymisistä huolimatta.

Kesän jo vaihduttua syksyyn sain puhelinsoiton. Siellä ei ollut ystäväni, vaan hänen avustajansa. Hän kertoi, että Seija oli nukkunut pois edellisenä yönä, 56-vuotiaana. 

Ennen kuolemaansa hän oli antanut avustajalleen tarkat ohjeet, miten ja minne hän halusi tulla haudatuksi. Ei mitään muistotilaisuutta eikä seremonioita. Vain metallilaatta yhteiseen muistokiveen ja kuolinilmoitus lehteen jälkikäteen. Siinä kaikki. Tyypillistä Seijaa. Nyt hän on vapaa kivuista ja säryistä. 

Tämä oli viimeinen palvelus, jonka voin sinulle tehdä. Kauniit muistoni sinusta jäävät elämään.

                                                                                                           Tarinataituri 12.10.2020

Laajoilla alueilla

Säätiedotukset ovat muuttuneet kummallisiksi. Ensin kerrotaan monisanaisesti, millaisia ilmavirtauksia ja säärintamia on Atlantin yllä, millainen sää vallitsee Etelä- ja Keski-Euroopassa, ja kun viimein tarkastellaan oman maan säätä, ei siitä juuri selviä, millainen sää omalla kotipaikkakunnalla on. Eikä asiaa helpota se, että samassa lähetyksessä pohditaan usean päivän säätä. Mitä siitä kaikesta jää mieleen?

Tulee ikävä niitä aikoja, kun säätiedotukset alkoivat: ”Ahvenanmaalla, Turun ja Porin, Uudenmaan, Kymen ja Hämeen läänissä.”  Silloin pysyi helpommin niin sanotusti kartalla oman paikkakunnan säästä, kunhan vain tiesi, missä läänissä asui. Tuulen nopeus ilmoitettiin boforeina. Se tosin lienee ollut useimmille katsojille tai kuulijoille vieras käsite. Myrskystä, kovasta tuulesta tai kulovaarasta (nykyisin metsäpalovaara), varoitettiin erikseen säätiedotuksen yhteydessä. Silloin ei puitu Euroopan eikä koko viikon säätä kerralla.

Nyt säätiedotuksista onkin vaikeampaa saada selvää, vaikka käytettävissä on nykyinen huipputekniikka tietokoneanalyyseineen ja automaattisine sääasemineen. Tästä huolimatta edes seuraavan päivän säätä ei aina pystytä luotettavasti ennustamaan.

Läänejä ei enää ole, eivätkä säätiedotukset ole edes maakuntakohtaisia, vaan meteorologi puhuu tähän tapaan: ”Suuressa osassa maata…”, ”Laajalti…” , ”Laajoilla alueilla…”, ”Monin paikoin…”, ”Idässä… …lännessä”. Mistä alkaa itä ja mikä osa Suomea kuuluu länteen tai siihen ”laajaan alueeseen”? Entä mitä paikkoja tarkoitetaan ilmaisulla ”monin paikoin”?

Merkillistä on sekin, että sääilmiöistä puhutaan monikossa. Montaako sadetta tarkoitetaan, kun puhutaan sateista? Tänään sataa ja huomenna sataa – kaksi sataa? Ennen opetettiin, että sääilmiöistä, kuten tuuli, sade, ukkonen ja sumu, käytetään tavallisesti vain yksikkömuotoa. Sekin on tainnut muuttua?

Varmin tapa selvittää, millainen sää kotipaikkakunnalla vallitsee, on mennä ulos, nuuhkia ilmaa ja kokeilla, sataako. Tai hankkia kotiin yksinkertainen "aasin häntä -säähavaintoasema”. Jos aasin häntä on kuiva, on kaunista. Jos häntä on märkä, sataa. Jos aasin häntä heiluu, on tuulista.

Tarinataituri 10.10.2020

Pikkupojan säästöt

Pikkupoika oli laittanut säästöön viikkorahojaan voidakseen ostaa itselleen jotakin kivaa, kun hänellä olisi tarpeeksi rahaa. Nyt hänellä oli koossa 40 euroa, joten hän päätti lähteä kaupungille ostosreissulle kaksi kahdenkympin seteliä taskussaan.

Matkalla poika kuitenkin kadotti nuo setelit. Koska hän oli liikkeellä polkupyörällä, päätti hän heti rahojen katoamisen huomattuaan lähteä ajamaan samaa reittiä, jota oli tullutkin. Rahoja ei kuitenkaan löytynyt.

Kotona poika kertoi tästä harmillisesta tapahtumasta äidilleen. Äiti puolestaan kertoi kadonneista rahoista Facebook-ryhmässä ja vetosi lukijoihin, josko joku rehellinen ihminen olisi löytänyt nuo rahat ja palauttaisi ne hänen pojalleen.

Äidin vetoomus ja kuvaus pojan kadonneista rahoista ja siitä syntyneestä mielipahasta herättikin monissa lukijoissa myötätuntoa poikaa kohtaan. Yksi kommentoijista lupasi laittaa 40 euroa pojan tilille, jos vain saisi tilinumeron. Pian ilmoittautui toinen, joka lupasi laittaa 20 euroa, niin he voisivat maksaa puoliksi tuon 40 euroa. Eikä aikaakaan, kun mukaan lähti myös kolmas ja neljäs auttaja, jolloin jokaisen maksettavaksi jäisi vain kymmenen euroa. Äiti kiitteli Facebookissa ihmisten hyväsydämisyyttä. Tarina ei kerro, paljonko poika lopulta rahaa sai, mutta ilmeisesti ainakin tuon 40 euroa, ehkä enemmänkin.

Mitä poika sitten oli alun perin mennyt ostamaan rahoillaan? Karkkia. Koko rahalla.


Tarinataituri 8.9.2020

Koiria ja ihmisiä

 - Terve, mitäs teidän perheelle kuuluu?

- No, ei kovin hyvää! Meillä on kova suru… yksi perheenjäsenistämme on poissa.

- Mitä, onko joku kuollut?

- Juu, 16-vuotias Jesse-koiramme pääsi autuaammille haukkumismaille.

- Voi, otan osaa! Hänellä oli varmaan hyvä elämä?

- Kyllä oli. Hän tykkäsi kovasti lapsista ja uimisesta. Kesälomareissuillakin hän oli aina mukana. Tässä on muutamia kuvia meidän yhteisistä hetkistämme (näyttää kännykästä valokuvia).

- Oi, miten herttaista! Varsinkin tuo, jossa on koko perhe koolla ja Jesselläkin on tonttulakki päässä. Ja tuo, missä Jesse pelaa palloa lasten kanssa.

- Niinpä. Nyt on enää muistot jäljellä.

- Onko hänet jo haudattu?

- Joo, me pidettiin hänelle hiljaiset hautajaiset ihan vaan lähipiirin kanssa. Lapset laskivat kukkia haudalle ja lauloivatkin jotain.

- Miten suloista! Jaksuhalit ja voimia sulle! Miten muuten anoppisi jakselee?

- Siinähän se elää kitkuttelee! Vielä sillä henki pihisee ja se puuttuu meidän perheen asioihin minkä kerkeää...

- Jaaha. No, minun täytyykin tästä jatkaa matkaa. Jutellaan taas joku kerta!


 

Tarinataituri 22.8.2020

Enää ei...

Ajat ovat muuttuneet. Ratkaisevasti. Kun olin lapsi, oli moni asia toisin kuin nyt. On vaikea sanoa, olivatko asiat ennen paremmin kuin nyt. Se lienee viime kädessä mielipidekysymys.

Karkki-, limsa ja sipsipakkaukset ovat suurentuneet. Enää ei saa Fazerin Sinisiä 100 gramman suklaalevyjä, Coca-Colaa litran pulloissa – eikä juuri 0,33 litran pikkupullojakaan. Jos haluaa puoli litraa Cokista, joutuu siitä pulittamaan lähes saman hinnan kuin kahdesta 1,5 litran pullosta tarjoushintaan.

Jos ovat pakkauskoot suurentuneet, on itse tuotteen määrä tai koko pienentynyt. Esimerkkinä tästä vaikkapa ennen niin suositut merirosvokarkit eli ”merkkarit”. Ennen ne olivat isoja, suunnilleen nykyisen 2 euron kolikon kokoisia. Nyt jos niitä vielä jossain myydään – hinta voi olla sama kuin markka-aikaan, mutta koko on pienempi. Sama pätee myös esim. kekseihin. Nykyiset keksit ovat kokonsa puolesta vain varjo entisestään.

Enää ei mistään kahvilasta saa kahvikupposta eurolla. Markka-aikana kuusi markkaa, eli suunnilleen nykyisen euron verran, olisi ollut kallista. Mutta nyt kahvikupillisesta tai -mukillisesta maksetaan mukisematta 2-3 euroa. Markoissa se tekisi 12-18 markkaa.

Enää ei ole kuponkitarjouksia, kuten 1970- ja vielä 1980-luvullakin. Silloin esim. kahvia, voita, margariinia, kananmunia tai sokeria sai kupongilla tarjoushintaan. Piti tosin ensin tilata sanomalehti, josta kupongin pystyi leikkaamaan. Jos kuponkitarjouksen perässä lähti kauppareissulle muulla kulkuvälineellä kuin jalkaisin tai polkupyörällä tai osti samalla  kauppareissulla muutakin kuin tarjoustuotteita, jäi kuponkitarjouksen hyöty vähiin – ehkä jopa miinukselle. Näin jälkikäteen ajatellen se oli kuin pula-aikana, jolloin ruoka oli kortilla ja tiettyjä elintarvikkeita sai rajoitetusti kupongilla.

Mutta onkohan aika siinä suhteessa kovinkaan paljon muuttunut? Myöhemmin, kun kuponkitarjoukset olivat jo historiaa, keksivät kodinkonekauppiaat myydä muutamia yksittäisiä tuotteita huippuhalvalla. Innokkaimmat tulivat paikalle jonottamaan eväineen ja makuupusseineen jo edellisenä päivänä, jotta varmasti saisivat haluamansa tuotteen. Huonosti nukutun tai peräti valvotun yön jälkeen onnellinen pelikonsolin omistaja saattoi sitten myhäillen poistua kodinkoneliikkeestä uuden laitteensa kanssa. Nyt ei enää jonoteta niitäkään, vaan lähdetään hakemaan ilmaista bensaa pitkienkin matkojen takaa, kun kyläkauppias jakaa sitä ilmaiseksi tietyn ajan. Ensin ajellaan ristiin rastiin turhaa ajoa tankki tyhjäksi, jotta sitten saadaan täytettyä se ”ilmaisella” bensalla.

Enää ei ole puhelinkioskeja eikä juuri lankapuhelimiakaan. Melkein kaikilla on matkapuhelin, kännykkä. Omassa lapsuudessani puhelinkoppi löytyi pienimmiltäkin paikkakunnilta, suuremmilta useampiakin. Kun puhelinautomaattiin syötti kolikoita, sai puhua sen aikaa, mihin kolikoilla ostettu puheaika riitti. Kaukopuheluissa ja palvelunumeroihin soitettaessa kolikot hupenivat tiuhaan tahtiin, paikallispuheluissa ne riittivät pitempään. Muistan pikkupoikana monien kavereideni tavoin käyneeni puhelinkopeissa tarkistamassa, olisiko automaatin palautuslokeroon jäänyt joltakin soittajalta kolikkoja, jotka palautuivat sinne, jos numerosta ei vastattu tai puheaikaa jäi käyttämättä. Löytyihän sieltä usein markka tai parikin!

Sitten tulivat puhelinkortit. Enää ei löytynyt kolikoita puhelinautomaattien palautuslokerosta. Kolikkojen sijasta automaattiin syötettiin pankkikortin näköinen ja kokoinen muovikortti. Niitä sai ostaa eri hintaisina vaikkapa R-kioskeista. Korteissa oli erilaisia kuva-aiheita mainoksista maisemakuviin. Jotkut harrastivat puhelinkorttien keräilyä. Enää ei ole puhelinkorttejakaan.

Enää ei juuri käytetä tulitikkuja. Eikä niitä ainakaan myydä alaikäisille, kuten ei tupakkaakaan. Minun lapsuudessani molempia saattoi ostaa vaikka 12-vuotias. Ja jos ei muuten, aina voi sanoa ostavansa tupakka-askin tai tulitikut isälle tai äidille. Meillä ei tosin kukaan tupakoinut, mutta tulitikkuja käytettiin kyllä kynttilöiden, puuhellan, uunin tai saunan kiukaan ja padan sytyttämiseen. Enää ei ole juuri puuhelloja tai kakluuneitakaan.

Enää ei juuri kukaan kuuntele musiikkia levyltä. Nuoret imuroivat musiikkinsa netistä ja kuuntelevat sitä kännykästä napit korvilla. Kävellessä, pyöräillessä, juostessa tai julkisissa kulkuneuvoissa liikkuessaan monilla on napit tai peräti isot kuulokkeet korvissa. Liikenteen ja luonnon äänet häviävät ”musiikin” alle. Ehkä se on tarkoituskin?

Minun lapsuudessani musiikkia kuunneltiin radiosta, vinyylilevyiltä levysoittimelta tai kasettisoittimista. Koulussa kieltenopetuksessa käytettiin vielä vanhanaikaista, isoa kelanauhuria. Opettaja kelasi nauhaa edestakaisin, jotta sama kohta voitiin kuunnella uudestaan. Nyt kelanauhureita tai kasettisoittimia ei taida löytyä edes osto- ja myyntiliikkeistä – lieneekö niitäkään enää olemassa?

Enää ei kukaan katsele elokuvia VHS-kasetilta. Vielä 1990-luvun alussa oli hienoa, jos omisti videonauhurin ja VHS-kasetteja. Kirjan kokoiset VHS-kasetit veivät kyllä paljon tilaa hyllyssä tai laatikossa, ja niitä joutui kelaamaan edestakaisin, jos halusi katsoa nauhalle tallennettua videomateriaalia uudelleen. Puhumattakaan niiden kopioinnista. Jos VHS-videota kopioi, oli kuva niin suttuinen, ettei sitä viitsinyt katsella.

Enää ei kukaan käytä filmikameraa. Minun lapsuudessani ei ollut kännyköitä, joilla olisi voinut soittaa, saati sitten kuvata. Silloin valokuvaamiseen tarvittiin kamera, johon piti ensin ladata filmi (joko mustavalkoinen tai värifilmi), sen jälkeen kuvata ja kuvauksen jälkeen viedä tai lähettää filmi kehitettäväksi. Oli aina arvoitus, miten kuvat olivat onnistuneet, kun lopulta sai käsiinsä valmiit valokuvat. Sitä ei voinut vielä kuvausvaiheessa nähdä, joten varmuuden vuoksi kannatti ottaa useampia kuvia, jos vain oma budjetti antoi siihen mahdollisuuden. Valmiit valokuvat laitettiin valokuva-albumeihin, joita sitten katseltiin yhdessä vieraiden tai sukulaisten kanssa. Enää ei käytetä valokuva-albumeita, vaan sadat, jopa tuhannet kuvat ovat tietokoneen tai kännykän muistissa.

Enää ei kukaan kuvaa kaitafilmille. Minun lapsuudessani kaitafilmaus tai -elokuvaus oli melko yleistä, kun ei vielä ollut videokameroita. Kaitafilmausta harrastivat enimmäkseen varakkaat herrasmiehet, eivät juurikaan lapset, nuoret tai opiskelijat. Itse kuitenkin hankin ensimmäisen Super-8 mm -kaitafilmikamerani jo 15-vuotiaana omilla kesätienesteilläni. Innostuin liikkuvan kuvan näkemisestä ja tallentamisesta siinä määrin, että hankin pian myös kaitafilmien esittämiseen tarvittavan projektorin ja filmin käsittelyyn tarvittavan leikkaus- ja liimauslaitteen.

Yhteen kaitafilmirullaan mahtui reilut kolme minuuttia materiaalia, joten piti kuvata harkiten, koska filmirulla oli aika kallis opiskelijan kukkarolle. Täyteen kuvattu filmikasetti piti vielä lähettää kehitettäväksi ulkomaille. Vasta sen jälkeen, noin parin viikon kuluttua, filmiä saattoi katsella. Vanhemmissa 2 x 8 mm eli ns. ”tuplakasi” -kaitafilmikameroissa filmi piti vielä kuvausvaiheessa ottaa välillä ulos kamerasta ja kääntää pimeässä paikassa, jotta voisi jatkaa kuvaamista filmin toiselle reunalle.

Ensimmäinen kaitafilmikamerani oli mykkäkamera, mutta pian jo hankin kameran, joka pystyi tallentamaan myös ääntä filmin reunassa sijaitsevalle kapealle ääniraidalle. Äänitysmahdollisuus tarjosi kaitaelokuvaukselle aivan uudet ulottuvuudet. Kun omia elokuvia leikkasi (sananmukaisesti epäonnistuneet tai tarpeettomat pätkät leikattiin filmileikkurilla pois ja ne olivat sen jälkeen roskiskamaa) ja äänitti, tunsi itsensä oikeaksi elokuvantekijäksi. Huipentumia olivat hetket, jolloin pimennetyssä huoneessa sai esittää itse tekemiään elokuvia toisille kaitafilmiprojektorin raksuttaessa äänekkäästi taustalla. Enää ei tällaisia katseluhetkiä ole.

Mutta sitten tuli digitekniikka, joka muutti kaiken! Nyt videot ja valokuvat tallentuvat muistikortille tai pienen pienelle sim-kortille. Kuvia ja videoita on helppo kopioida ja lähettää eteenpäin laadun heikentymättä.

Enää ei television katseluun tai radion kuunteluun tarvita lupaa eikä näin ollen myöskään lupatarkastajia. Tilalle on tullut Yle-vero, joka korvaa entisen tv- ja radioluvan. Mutta eipä televisiosta tule enää kunnon ohjelmiakaan, uusintoja enimmäkseen. Sama elokuva saattaa tulla pikauusintana seuraavana päivänä, eri kanavalla jopa samana iltana. Joku on ilmeisesti päättänyt puolestamme, että ”tämä elokuva/sarja kaikkien pitää nähdä”. Radio-ohjelmat ovat muuttuneet tauottomaksi musiikin soittamiseksi. Juontajaa ei juuri tarvita kuin levyjen vaihtamiseen. Vaikka radio- televisiokanavien määrä on lisääntynyt, ohjelmien laatu on laskenut.

Enää ei saa käyttää sanoja neekeri, mustalainen, intiaani, eskimo, invalidi… koska joku saattaisi loukkaantua niiden käytöstä. Minun lapsuudessani kaikki mainitut sanat olivat yleisesti käytössä ja niitä pidettiin ihan luonnollisina. Kaikki tiesivät, mitä olivat Neekerinsuukot (nykyisin vain Suukkoja), Laku-Pekka (lakritsia) tai Eskimo.

Enää ei voi sanoa ”pojat ovat poikia”. Pojat voivatkin olla tyttöjä ja toisinpäin. Voi joku edustaa ns. kolmattakin sukupuolta. Enää ei ole miesten ja naisten vessojakaan, vaan ne ovat sukupuolineutraaleja, molemmille/kaikille sukupuolille tarkoitettuja. Se on sitä tasa-arvoa?

Enää ei voi puhua ”vanhoista hyvistä ajoista”, koska niitäkään ei taida enää olla. Luetteloa voisi jatkaa loputtomiin.

Enää ei kukaan jaksa lukea pitkiä tekstejä, joten lopetan tähän.

                                                                                                                   Tarinataituri 2.8.2020

Vanha mustavalkotelevisio kokoelmakeskus Leirassa



Kesävieraita




Plop! Heräsin varhain aamulla siihen, että jotakin tipahti otsalleni. Ensimmäinen ajatukseni oli, että siinä on vesipisara. Mutta kun se alkoi liikkua kohti nenääni, huomasin, että kysymyksessä onkin jokin elävä olento. Istumaan noustuani näin aamuhämärässä sängylläni hitaasti kävelevän ötökän. Mitä? Oliko minuun eilisiltana puutarhatöitä tehdessäni tarttunut punkki, joka oli purrut minua huomaamattani yön aikana?

Asia selvisi, kun tuo ötökkä pörähti lentämään. Punkit eivät lennä. Vasta ikkunaverhosta pääsin tunnistamaan ötökän harmittomaksi kovakuoriaiseksi.

Huokaisin helpotuksesta. Samalla aloin miettiä, kuinka rikas hyönteismaailma meillä onkaan! On arvioitu, että 99 prosenttia kaikista maailman eliöistä on selkärangattomia. Ihmisten osuus kaikesta elollisesta on siis häviävän pieni. Kuitenkin ihminen on onnistunut omalla toiminnallaan tuhoamaan tai saattamaan uhanalaiseksi myös lukuisat selkärangattomat eläimet. 

Luonnossa riittää ihmeteltävää ympäri vuoden, mutta varsinkin näin alkukesällä. Pölyttäjähyönteiset ovat käyneet vuosi vuodelta harvinaisemmiksi. Oikein ilahduttaa, jos onnistuu näkemään mehiläisen tai kimalaisen lentävän kukasta toiseen. Lapsuusajoilta tutut näkymät, kuten kärpäset lämmittelemässä talon ulkoseinässä kevätauringossa tai ikkunalasia vasten pörräävät kärpäset, mehiläiset, ampiaiset ja muut ötökät, alkavat olla enää muistoja. Perhosia sentään joskus näkee. Jopa tyynen kesäillan ilonpilaajia, hyttysiä, näkee vähemmän kuin ennen. Niitä tulee lähes ikävä, kun tietää niiden olevan monien pikkueläinten ravintoa. 

Monien inhoamia hämähäkkejä on Wikipedian mukaan maailmassa arviolta lähes 45 000 lajia, joista Suomessa tavataan yli 600. Ei siis ole aivan helppoa tunnistaa kohtaamansa hämähäkkiä lajitarkasti. Mutta sen tiedämme, että silläkin on oma tärkeä tehtävänsä luonnon tasapainossa. 

Niinkin alkeellinen selkärangaton kuin kastemato on kuulemma luonnon tasapainon kannalta tärkeämpi kuin ihminen. Jos ihminen katoaisi maapallolta, ei luonnon tasapaino asiantuntijoiden mukaan järkkyisi, mutta toisin on, jos kaikki kastemadot kuolisivat. Se olisi katastrofi. 

Kimalaisen ei pitäisi tukevan ruumiinmuotonsa ja pienten siipiensä takia pystyä ollenkaan lentämään, mutta niinpä se vaan onnellisen tietämättömänä siitä lentelee ympäriinsä. Luontolehdestä luin, että hyönteiset osaavat jopa laskea. Esimerkiksi mehiläinen ”laskee” tuttuja maamerkkejä, joiden avulla se löytää takaisin kotipesäänsä. Kymmenientuhansien medenhakumatkojen tuloksena täyttyvät mehiläispesien hunajakennot, jotka ihminen sitten lopulta tyhjentää ja ”huijaa” mehiläisiltä niiden kovan työn tuloksen.  

Mehiläis- ja muurahaisyhteiskunnassa jokainen yksilö tekee töitä ja työnjako näyttää toimivan ilman työehtosopimuksia tai lakkoilua. Miksei sitten meillä ihmisillä? Ihminen voi oppia paljon eläimiltä, jopa hyönteisiltä. Eipä ihme, että jo Raamatussa Sananlaskujen kirjan kirjoittaja kehottaa: ”Mene, laiska, muurahaisen tykö, katso sen menoja ja viisastu! (Snl 6:6). Voisiko tuohon enää mitään lisätä?



  Tarinataituri 31.5.2020