Enää ei...

Ajat ovat muuttuneet. Ratkaisevasti. Kun olin lapsi, oli moni asia toisin kuin nyt. On vaikea sanoa, olivatko asiat ennen paremmin kuin nyt. Se lienee viime kädessä mielipidekysymys.

Karkki-, limsa ja sipsipakkaukset ovat suurentuneet. Enää ei saa Fazerin Sinisiä 100 gramman suklaalevyjä, Coca-Colaa litran pulloissa – eikä juuri 0,33 litran pikkupullojakaan. Jos haluaa puoli litraa Cokista, joutuu siitä pulittamaan lähes saman hinnan kuin kahdesta 1,5 litran pullosta tarjoushintaan.

Jos ovat pakkauskoot suurentuneet, on itse tuotteen määrä tai koko pienentynyt. Esimerkkinä tästä vaikkapa ennen niin suositut merirosvokarkit eli ”merkkarit”. Ennen ne olivat isoja, suunnilleen nykyisen 2 euron kolikon kokoisia. Nyt jos niitä vielä jossain myydään – hinta voi olla sama kuin markka-aikaan, mutta koko on pienempi. Sama pätee myös esim. kekseihin. Nykyiset keksit ovat kokonsa puolesta vain varjo entisestään.

Enää ei mistään kahvilasta saa kahvikupposta eurolla. Markka-aikana kuusi markkaa, eli suunnilleen nykyisen euron verran, olisi ollut kallista. Mutta nyt kahvikupillisesta tai -mukillisesta maksetaan mukisematta 2-3 euroa. Markoissa se tekisi 12-18 markkaa.

Enää ei ole kuponkitarjouksia, kuten 1970- ja vielä 1980-luvullakin. Silloin esim. kahvia, voita, margariinia, kananmunia tai sokeria sai kupongilla tarjoushintaan. Piti tosin ensin tilata sanomalehti, josta kupongin pystyi leikkaamaan. Jos kuponkitarjouksen perässä lähti kauppareissulle muulla kulkuvälineellä kuin jalkaisin tai polkupyörällä tai osti samalla  kauppareissulla muutakin kuin tarjoustuotteita, jäi kuponkitarjouksen hyöty vähiin – ehkä jopa miinukselle. Näin jälkikäteen ajatellen se oli kuin pula-aikana, jolloin ruoka oli kortilla ja tiettyjä elintarvikkeita sai rajoitetusti kupongilla.

Mutta onkohan aika siinä suhteessa kovinkaan paljon muuttunut? Myöhemmin, kun kuponkitarjoukset olivat jo historiaa, keksivät kodinkonekauppiaat myydä muutamia yksittäisiä tuotteita huippuhalvalla. Innokkaimmat tulivat paikalle jonottamaan eväineen ja makuupusseineen jo edellisenä päivänä, jotta varmasti saisivat haluamansa tuotteen. Huonosti nukutun tai peräti valvotun yön jälkeen onnellinen pelikonsolin omistaja saattoi sitten myhäillen poistua kodinkoneliikkeestä uuden laitteensa kanssa. Nyt ei enää jonoteta niitäkään, vaan lähdetään hakemaan ilmaista bensaa pitkienkin matkojen takaa, kun kyläkauppias jakaa sitä ilmaiseksi tietyn ajan. Ensin ajellaan ristiin rastiin turhaa ajoa tankki tyhjäksi, jotta sitten saadaan täytettyä se ”ilmaisella” bensalla.

Enää ei ole puhelinkioskeja eikä juuri lankapuhelimiakaan. Melkein kaikilla on matkapuhelin, kännykkä. Omassa lapsuudessani puhelinkoppi löytyi pienimmiltäkin paikkakunnilta, suuremmilta useampiakin. Kun puhelinautomaattiin syötti kolikoita, sai puhua sen aikaa, mihin kolikoilla ostettu puheaika riitti. Kaukopuheluissa ja palvelunumeroihin soitettaessa kolikot hupenivat tiuhaan tahtiin, paikallispuheluissa ne riittivät pitempään. Muistan pikkupoikana monien kavereideni tavoin käyneeni puhelinkopeissa tarkistamassa, olisiko automaatin palautuslokeroon jäänyt joltakin soittajalta kolikkoja, jotka palautuivat sinne, jos numerosta ei vastattu tai puheaikaa jäi käyttämättä. Löytyihän sieltä usein markka tai parikin!

Sitten tulivat puhelinkortit. Enää ei löytynyt kolikoita puhelinautomaattien palautuslokerosta. Kolikkojen sijasta automaattiin syötettiin pankkikortin näköinen ja kokoinen muovikortti. Niitä sai ostaa eri hintaisina vaikkapa R-kioskeista. Korteissa oli erilaisia kuva-aiheita mainoksista maisemakuviin. Jotkut harrastivat puhelinkorttien keräilyä. Enää ei ole puhelinkorttejakaan.

Enää ei juuri käytetä tulitikkuja. Eikä niitä ainakaan myydä alaikäisille, kuten ei tupakkaakaan. Minun lapsuudessani molempia saattoi ostaa vaikka 12-vuotias. Ja jos ei muuten, aina voi sanoa ostavansa tupakka-askin tai tulitikut isälle tai äidille. Meillä ei tosin kukaan tupakoinut, mutta tulitikkuja käytettiin kyllä kynttilöiden, puuhellan, uunin tai saunan kiukaan ja padan sytyttämiseen. Enää ei ole juuri puuhelloja tai kakluuneitakaan.

Enää ei juuri kukaan kuuntele musiikkia levyltä. Nuoret imuroivat musiikkinsa netistä ja kuuntelevat sitä kännykästä napit korvilla. Kävellessä, pyöräillessä, juostessa tai julkisissa kulkuneuvoissa liikkuessaan monilla on napit tai peräti isot kuulokkeet korvissa. Liikenteen ja luonnon äänet häviävät ”musiikin” alle. Ehkä se on tarkoituskin?

Minun lapsuudessani musiikkia kuunneltiin radiosta, vinyylilevyiltä levysoittimelta tai kasettisoittimista. Koulussa kieltenopetuksessa käytettiin vielä vanhanaikaista, isoa kelanauhuria. Opettaja kelasi nauhaa edestakaisin, jotta sama kohta voitiin kuunnella uudestaan. Nyt kelanauhureita tai kasettisoittimia ei taida löytyä edes osto- ja myyntiliikkeistä – lieneekö niitäkään enää olemassa?

Enää ei kukaan katsele elokuvia VHS-kasetilta. Vielä 1990-luvun alussa oli hienoa, jos omisti videonauhurin ja VHS-kasetteja. Kirjan kokoiset VHS-kasetit veivät kyllä paljon tilaa hyllyssä tai laatikossa, ja niitä joutui kelaamaan edestakaisin, jos halusi katsoa nauhalle tallennettua videomateriaalia uudelleen. Puhumattakaan niiden kopioinnista. Jos VHS-videota kopioi, oli kuva niin suttuinen, ettei sitä viitsinyt katsella.

Enää ei kukaan käytä filmikameraa. Minun lapsuudessani ei ollut kännyköitä, joilla olisi voinut soittaa, saati sitten kuvata. Silloin valokuvaamiseen tarvittiin kamera, johon piti ensin ladata filmi (joko mustavalkoinen tai värifilmi), sen jälkeen kuvata ja kuvauksen jälkeen viedä tai lähettää filmi kehitettäväksi. Oli aina arvoitus, miten kuvat olivat onnistuneet, kun lopulta sai käsiinsä valmiit valokuvat. Sitä ei voinut vielä kuvausvaiheessa nähdä, joten varmuuden vuoksi kannatti ottaa useampia kuvia, jos vain oma budjetti antoi siihen mahdollisuuden. Valmiit valokuvat laitettiin valokuva-albumeihin, joita sitten katseltiin yhdessä vieraiden tai sukulaisten kanssa. Enää ei käytetä valokuva-albumeita, vaan sadat, jopa tuhannet kuvat ovat tietokoneen tai kännykän muistissa.

Enää ei kukaan kuvaa kaitafilmille. Minun lapsuudessani kaitafilmaus tai -elokuvaus oli melko yleistä, kun ei vielä ollut videokameroita. Kaitafilmausta harrastivat enimmäkseen varakkaat herrasmiehet, eivät juurikaan lapset, nuoret tai opiskelijat. Itse kuitenkin hankin ensimmäisen Super-8 mm -kaitafilmikamerani jo 15-vuotiaana omilla kesätienesteilläni. Innostuin liikkuvan kuvan näkemisestä ja tallentamisesta siinä määrin, että hankin pian myös kaitafilmien esittämiseen tarvittavan projektorin ja filmin käsittelyyn tarvittavan leikkaus- ja liimauslaitteen.

Yhteen kaitafilmirullaan mahtui reilut kolme minuuttia materiaalia, joten piti kuvata harkiten, koska filmirulla oli aika kallis opiskelijan kukkarolle. Täyteen kuvattu filmikasetti piti vielä lähettää kehitettäväksi ulkomaille. Vasta sen jälkeen, noin parin viikon kuluttua, filmiä saattoi katsella. Vanhemmissa 2 x 8 mm eli ns. ”tuplakasi” -kaitafilmikameroissa filmi piti vielä kuvausvaiheessa ottaa välillä ulos kamerasta ja kääntää pimeässä paikassa, jotta voisi jatkaa kuvaamista filmin toiselle reunalle.

Ensimmäinen kaitafilmikamerani oli mykkäkamera, mutta pian jo hankin kameran, joka pystyi tallentamaan myös ääntä filmin reunassa sijaitsevalle kapealle ääniraidalle. Äänitysmahdollisuus tarjosi kaitaelokuvaukselle aivan uudet ulottuvuudet. Kun omia elokuvia leikkasi (sananmukaisesti epäonnistuneet tai tarpeettomat pätkät leikattiin filmileikkurilla pois ja ne olivat sen jälkeen roskiskamaa) ja äänitti, tunsi itsensä oikeaksi elokuvantekijäksi. Huipentumia olivat hetket, jolloin pimennetyssä huoneessa sai esittää itse tekemiään elokuvia toisille kaitafilmiprojektorin raksuttaessa äänekkäästi taustalla. Enää ei tällaisia katseluhetkiä ole.

Mutta sitten tuli digitekniikka, joka muutti kaiken! Nyt videot ja valokuvat tallentuvat muistikortille tai pienen pienelle sim-kortille. Kuvia ja videoita on helppo kopioida ja lähettää eteenpäin laadun heikentymättä.

Enää ei television katseluun tai radion kuunteluun tarvita lupaa eikä näin ollen myöskään lupatarkastajia. Tilalle on tullut Yle-vero, joka korvaa entisen tv- ja radioluvan. Mutta eipä televisiosta tule enää kunnon ohjelmiakaan, uusintoja enimmäkseen. Sama elokuva saattaa tulla pikauusintana seuraavana päivänä, eri kanavalla jopa samana iltana. Joku on ilmeisesti päättänyt puolestamme, että ”tämä elokuva/sarja kaikkien pitää nähdä”. Radio-ohjelmat ovat muuttuneet tauottomaksi musiikin soittamiseksi. Juontajaa ei juuri tarvita kuin levyjen vaihtamiseen. Vaikka radio- televisiokanavien määrä on lisääntynyt, ohjelmien laatu on laskenut.

Enää ei saa käyttää sanoja neekeri, mustalainen, intiaani, eskimo, invalidi… koska joku saattaisi loukkaantua niiden käytöstä. Minun lapsuudessani kaikki mainitut sanat olivat yleisesti käytössä ja niitä pidettiin ihan luonnollisina. Kaikki tiesivät, mitä olivat Neekerinsuukot (nykyisin vain Suukkoja), Laku-Pekka (lakritsia) tai Eskimo.

Enää ei voi sanoa ”pojat ovat poikia”. Pojat voivatkin olla tyttöjä ja toisinpäin. Voi joku edustaa ns. kolmattakin sukupuolta. Enää ei ole miesten ja naisten vessojakaan, vaan ne ovat sukupuolineutraaleja, molemmille/kaikille sukupuolille tarkoitettuja. Se on sitä tasa-arvoa?

Enää ei voi puhua ”vanhoista hyvistä ajoista”, koska niitäkään ei taida enää olla. Luetteloa voisi jatkaa loputtomiin.

Enää ei kukaan jaksa lukea pitkiä tekstejä, joten lopetan tähän.

                                                                                                                   Tarinataituri 2.8.2020

Vanha mustavalkotelevisio kokoelmakeskus Leirassa



Kesävieraita




Plop! Heräsin varhain aamulla siihen, että jotakin tipahti otsalleni. Ensimmäinen ajatukseni oli, että siinä on vesipisara. Mutta kun se alkoi liikkua kohti nenääni, huomasin, että kysymyksessä onkin jokin elävä olento. Istumaan noustuani näin aamuhämärässä sängylläni hitaasti kävelevän ötökän. Mitä? Oliko minuun eilisiltana puutarhatöitä tehdessäni tarttunut punkki, joka oli purrut minua huomaamattani yön aikana?

Asia selvisi, kun tuo ötökkä pörähti lentämään. Punkit eivät lennä. Vasta ikkunaverhosta pääsin tunnistamaan ötökän harmittomaksi kovakuoriaiseksi.

Huokaisin helpotuksesta. Samalla aloin miettiä, kuinka rikas hyönteismaailma meillä onkaan! On arvioitu, että 99 prosenttia kaikista maailman eliöistä on selkärangattomia. Ihmisten osuus kaikesta elollisesta on siis häviävän pieni. Kuitenkin ihminen on onnistunut omalla toiminnallaan tuhoamaan tai saattamaan uhanalaiseksi myös lukuisat selkärangattomat eläimet. 

Luonnossa riittää ihmeteltävää ympäri vuoden, mutta varsinkin näin alkukesällä. Pölyttäjähyönteiset ovat käyneet vuosi vuodelta harvinaisemmiksi. Oikein ilahduttaa, jos onnistuu näkemään mehiläisen tai kimalaisen lentävän kukasta toiseen. Lapsuusajoilta tutut näkymät, kuten kärpäset lämmittelemässä talon ulkoseinässä kevätauringossa tai ikkunalasia vasten pörräävät kärpäset, mehiläiset, ampiaiset ja muut ötökät, alkavat olla enää muistoja. Perhosia sentään joskus näkee. Jopa tyynen kesäillan ilonpilaajia, hyttysiä, näkee vähemmän kuin ennen. Niitä tulee lähes ikävä, kun tietää niiden olevan monien pikkueläinten ravintoa. 

Monien inhoamia hämähäkkejä on Wikipedian mukaan maailmassa arviolta lähes 45 000 lajia, joista Suomessa tavataan yli 600. Ei siis ole aivan helppoa tunnistaa kohtaamansa hämähäkkiä lajitarkasti. Mutta sen tiedämme, että silläkin on oma tärkeä tehtävänsä luonnon tasapainossa. 

Niinkin alkeellinen selkärangaton kuin kastemato on kuulemma luonnon tasapainon kannalta tärkeämpi kuin ihminen. Jos ihminen katoaisi maapallolta, ei luonnon tasapaino asiantuntijoiden mukaan järkkyisi, mutta toisin on, jos kaikki kastemadot kuolisivat. Se olisi katastrofi. 

Kimalaisen ei pitäisi tukevan ruumiinmuotonsa ja pienten siipiensä takia pystyä ollenkaan lentämään, mutta niinpä se vaan onnellisen tietämättömänä siitä lentelee ympäriinsä. Luontolehdestä luin, että hyönteiset osaavat jopa laskea. Esimerkiksi mehiläinen ”laskee” tuttuja maamerkkejä, joiden avulla se löytää takaisin kotipesäänsä. Kymmenientuhansien medenhakumatkojen tuloksena täyttyvät mehiläispesien hunajakennot, jotka ihminen sitten lopulta tyhjentää ja ”huijaa” mehiläisiltä niiden kovan työn tuloksen.  

Mehiläis- ja muurahaisyhteiskunnassa jokainen yksilö tekee töitä ja työnjako näyttää toimivan ilman työehtosopimuksia tai lakkoilua. Miksei sitten meillä ihmisillä? Ihminen voi oppia paljon eläimiltä, jopa hyönteisiltä. Eipä ihme, että jo Raamatussa Sananlaskujen kirjan kirjoittaja kehottaa: ”Mene, laiska, muurahaisen tykö, katso sen menoja ja viisastu! (Snl 6:6). Voisiko tuohon enää mitään lisätä?



  Tarinataituri 31.5.2020

Sananlaskujen viisautta




Ainakin itseäni on iän myötä alkanut yhä enemmän kiinnostaa historia, omat sukujuuret ja yleensäkin vanhat asiat. Lieneekö alkavan vanhuuden vai viisauden merkki? Monissa asioissa huomaa, miten viisaita ”entisajan” ihmiset ovatkaan olleet. Esivanhempamme osasivat ilman nykyistä tietämystä ja välineitä rakentaa jopa satoja vuosia kestäviä taloja, ja ihmiset kommunikoivat luontevasti ilman älypuhelimia ja nettiyhteyttä. Kodeissa ei välttämättä ollut muita kirjoja kuin Raamattu, Katekismus ja virsikirja, jotka olivat ahkerassa käytössä. Perheet viettivät paljon aikaa yhdessä, ja lapsille kerrottiin tarinoita. 

Minäkin kuuntelin lapsena mielelläni vanhojen ihmisten tarinointia, jossa rehevän murteen ohessa vilahteli kielikuvia, sananlaskuja ja vertauksia. Nyt sekä murretta että sananlaskuja kuulee valitettavan harvoin, silloinkin lähinnä ikäihmisten suusta. Luulenpa, että jokaisen olisi hyvä tuntea sananlaskujen viisautta. 

Sananlaskut lienevät saaneen alkunsa arkisissa tilanteissa, kun on sattunut jokin hauska tai ikävä tapaus, josta on sitten otettu opiksi. Sananlaskujen avulla on voitu opettaa, neuvoa, varoittaa tai keventää tunnelmaa.  

Aika monet vanhat sanonnat näyttävät liittyvät luontoon ja eläimiin. Jos joku selviää jostakin helpolla tai onnistuu välttymään esim. rangaistukselta, sanotaan, että hän ”pääsi kuin koira veräjästä”. Koira on meille tuttu, mutta entä veräjä? Veräjä on yleensä aitaukseen liittyvä, avattava portti. Entisajan ihmisille veräjät olivat tuttuja, sillä niitä saattoi olla paljonkin yhdessä kylässä. Kun kuljettiin hevosella, jonkun piti mennä avaamaan veräjä, jotta kulkija pääsi jatkamaan matkaansa sujuvasti. Veräjän avaaminen oli pikkupojille sopivaa ja mieluisaa hommaa, koska siitä saattoi saada kulkijalta pienen palkkion.  

Mutta mitä tekemistä koiralla sitten on veräjän kanssa? Ehkäpä joku esi-isistämme on seurannut, miten koira on toiminut kohdatessaan veräjän. Se on ehkä kulkenut veräjän raosta tai ali, tuskin se ainakaan on osannut avata veräjän lukitsevaa salpaa. 

Jos jokin asia vaikuttaa epäilyttävältä tai kierolta, voidaan sanoa, että siihen on ”koira haudattuna”. Taas voidaan kysyä, miten koiran hautaaminen liittyy kieroiluun?  

Eri lähteiden mukaan sanonnan alkuperää ei ole varmuudella pystytty selvittämään. Sitä on tutkittu sekä Ruotsissa että Saksassa, jossa sanonta kuuluu Da liegt der Hund begraben. Sana ”hund” ei viittaisikaan koiraan, vaan muinaisyläsaksan aarretta tai ryöstösaalista tarkoittavaan sanaan.  

1600-luvulla oli uskomus, että aarrekätköä vartioi aina musta, paholaista symboloiva koira, joka maahan kätkeytyneenä karkotti aarteenetsijät pois. Toisen uskomuksen mukaan koira olisikin aarteen tai ryöstösaaliin kätkenyt henkilö, joka ei kuoltuaankaan halunnut kenenkään pääsevän (ryöstö)saaliiseen käsiksi, vaan pelotteli tunkeilijat pois koiran hahmossa. 

Sanonta saattaa viitata myös muinaiseen tapaan haudata koira elävältä tallin tai navetan alle muiden kotieläinten suojelemiseksi onnettomuuksilta. Haju sitten paljasti, mihin koira oli haudattuna. 

Jos joku välttelee jotakin asiaa tai esittää asiansa epäselvästi, kierrellen ja kaarrellen, sanotaan, että hän ”kiertää kuin kissa kuumaa puuroa”. Tälle sanonnalle on varmaan ihan arkinen selitys: kissa tuskin syö puuroa ollenkaan, saati sitten kuumana. 

Jos ihmisellä on  ”ketunhäntä kainalossa”, hän ei ole aivan vilpittömin mielin liikkeellä. Se on melkein sama kuin olisi koira haudattuna. Yhtä lailla henkilö, jolla on ”oma lehmä ojassa”, ajattelee ensisijaisesti omaa etuaan, vaikka onkin naamioinut sen toisen auttamiseksi. 

Mielenkiintoisia ja opettavaisia nuo sananlaskut!





Tarinataituri 21.5.2020

Mökkielämää



Pirkolla ja Paavolla on kesämökki. Jo varhain keväällä he hurauttavat autollaan pääkaupunkiseudulta maaseutumökilleen tekemään valmisteluja kesää varten: tarkistamaan mökin ja ulkorakennusten kuntoa, kunnostamaan pihaa ja puutarhaa, laittamaan venettä ja laituria kesäkuntoon ym. Siinä kuluvat mukavasti pariskunnan kevätviikonloput. Eipä sitä päivätyössä käyvät mökkiä ehtisikään hoitamaan kuin viikonloppuisin. Välillä Pirkosta ja Paavosta tuntuu, että mökki on loputon työmaa oman työn lisäksi. Talkooapu olisi kyllä tervetullutta!

Eläkeläispariskunta Eino ja Salme sen sijaan voivat ottaa mökkiasiat hiukan rennommin. He voivat halutessaan pistäytyä lähellä sijaitsevalla mökillään myös arkipäivinä. Ylläpito- ja kunnostustöitä on voitu tehdä vähän kerrallaan ja tarpeen mukaan. Kaikki tarvittava on tullut vuosien mittaan jo hankittua, joten mökkielämä on enimmäkseen leppoisaa oloa saunanlämmityksineen ja puutarhanhoitoineen. Välillä lapset ja lastenlapset piipahtavat, mutta teini-ikäiset lastenlapset eivät kovin kauaa mökkielämää jaksa. Heistä mökillä on tylsää, sillä kavereita ja harrastusmahdollisuuksia on kaupungissa paljon enemmän. 

Sekä Salmella että Einolla on ajokortti, mutta koska Salme arastelee auton rattiin menemistä vähäisen ajokokemuksensa vuoksi, huolehtii Eino yleensä ajamisesta. Kauppa- ja kyläreissut tehdään yhdessä. Yhteisiä ystäviä ja tuttavia onkin vuosikymmenien varrella kertynyt runsaasti. Siitä huolimatta Eino ja Salme ottavat mielellään vastaan myös vieraita mökilleen. Mökkihöperöksihän siinä tulisi, jos vaan kahdestaan mökissään kököttäisi! 

Toisin ovat asiat yksinhuoltajaäiti Susannalla. Hänellä on paljon tuttavia, jotka kertovat innoissaan kesäsuunnitelmistaan. Yksi lähtee ulkomaille, toinen vaeltamaan, kolmas leirille ja neljäs mökille. Kaikilla tuntuu olevan kivaa tekemistä kesäksi, mutta ei hänellä. Voimat menevät lastenhoitoon ja rahahuolien miettimiseen. Eivät työttömän yksinhuoltajan rahat riitä sen paremmin matkusteluun kuin kesämökin vuokraamiseenkaan. Kuinka usein Susanna onkaan haaveillut, että joku kutsuisi mökilleen, edes päiväksi pariksi. Pääsisi lasten kanssa kerrankin nauttimaan mökkikesästä rantasaunoineen ja grilli-iltoineen!

Aino ja Ilkka hankkivat mökin kauniilta paikalta järven rannalta. Ilkka on omin käsin kunnostanut vanhan mummonmökin ulkorakennuksineen asuttavaan kuntoon, raivannut metsää ja kaislikkoa sekä yhdessä Ainon kanssa sisustanut mökistä itselleen sopivan ”piilopirtin”, jonne voi paeta arjen kiireitä. Aino on laittanut pihalle istutuksia ja yhdessä on tarkkaan mietitty, että kaikki on juuri sellaista kuin he haluavat.

Myös sukulaiset, ystävät ja tuttavat ovat huomanneet, miten mukava ja viihtyisä paikka Ainon ja Ilkan mökki on. Kesälomalla  heidän mökilleen olisi tulijoita enemmän kuin he haluaisivat ottaa vastaan. Usein tulijat kutsuvat itse itsensä, eivätkä kaikki tuo mukanaan edes ruokia, vaan odottavat täyttä palvelua yösijoineen, ruokineen ja saunomisineen. Talon töihinkään osallistuminen ei kaikkia mökkivieraita kiinnosta. 

Niinpä Aino ja Ilkka ovat keksineet mielestään ovelia ”juonia”, joilla he saavat epämieluisat vieraat pysymään poissa. Kun joku on tulossa mökkivieraaksi, he harmittelevat, etteivät ole ehtineet käydä kaupassa ja pyytävät vierasta tuomaan muutaman päivän ruuat tullessaan. Jos tämä ei tepsi, he sanovat, että mökillä on juuri alkamassa talkoot, esim. puunkaatoa, remonttia tai pihan kunnostusta. Myös saunapuita pitäisi pilkkoa. Eipä ole sen jälkeen vieraita näkynyt! Juoni on toiminut niin hyvin, että Aino ja Ilkka saavat rauhassa rehkiä mökillään.

Annika, Jussi, Elina ja Mika haaveilevat hekin kesämökille pääsystä. Nuoria ja terveitä kun ovat, osallistuisivat mielellään vaikka talkoisiin, jos joku vain kutsuisi. Omasta takaa löytyisi työkaluja ja tilavia autojakin tavaroiden kuljettamiseen. Vastapalvelukseksi riittäisi, että saisi iltaisin rentoutua, saunoa ja uida hyvien ystävien seurassa. Mutta ongelma on siinä, ettei kukaan heistä tunne ketään, joka kutsuisi mökilleen talkoihin. Eihän sitä kutsumatta voi kenenkään mökille tuppautua!

Onneksi minä en omista kesämökkiä!





Tarinataituri 9.5.2020

Oletko kaivelija vai veistelijä?


 

Nettilehdessä oli kerran juttu siitä, miten voita tai margariinia pitäisi ottaa rasiasta. Lopussa kyseltiin lukijoiden mielipidettä, kumpi on oikea tapa, ”kaivaminen” vai päältä ”veisteleminen”. Kommenteissa löytyi hyviä perusteluja molemmille tavoille.
Itse kuulun niihin, jotka eivät yleensä käytä levitettä leivän päällä. Poikkeuksena levitettävä sulatejuusto. Sitäkin otan aina ”veistelytyylillä”. Ensin irrotan metallisen kannen kokonaan, puhdistan sen ja laitan metallinkeräykseen. Kun olen aloittanut rasian, suljen sen mukana tulevalla (läpinäkyvällä) muovikannella. Kannen läpi näen, paljonko juustoa on jäljellä. Aiemmin, yksin asuessani, tapanani oli myös laittaa puinen voiveitsi jääkaappiin rasian päälle, mutta nyt siitä tavasta on pitänyt luopua. 

Kumppanini toimii eri tavalla: hän ottaa rasiasta ”kaivamalla”, mutta tekee sen järjestelmällisesti, reunasta alkaen, pohjaa myöten. Hän avaa metallifoliokantta vain vähän kerrallaan, sen verran kuin on tarpeen, ja antaa sen olla kiinni rasiassa. Veitsen laittaminen jääkaappiin rasian päälle on hänelle kauhistus! Juustoinen tai margariininen veitsi putoaa helposti, kerää pöpöjä ja on epämiellyttävän näköinen. Lisäksi se tahraa paikkoja, varsinkin pudotessaan. Hänen mielestään pitää käyttää metallista veistä, koska se on helpompi pitää puhtaana ja sen voi laittaa tiskikoneeseen. 

Kyseltyäni leikkimielisesti ystäviltä, tuttavilta ja työtovereilta, miten heillä on tapana toimia tämän asian suhteen, kävi ilmi, että lähes poikkeuksetta ne, jotka laittavat (tai yrittävät laittaa…) veitsen jääkaappiin margariini- tai voirasian päälle, ovat miehiä. Naiset eivät tätä tapaa yleensä hyväksy. Jotkut miehistä tosin onnistuvat noudattamaan vanhoja tapojaan, kun kumppanin silmä välttää… 

Toinen levitteisiin ja leikkeleisiin liittyvä ikuisuuskysymys on, kummalle puolelle näkkileipää voi kuuluu levittää, tasaiselle vai ”kuoppaiselle”. Siitäkin löytyy kahdenlaista koulukuntaa – oikeastaan useampiakin. Jotkut eivät käytä levitteitä lainkaan, jotkut laittavat satunnaisesti kummalle puolelle tahansa, saattaapa joku laittaa voita molemmin puolinkin leipää. Voidaan tuskin sanoa, mikä on oikea tapa. 

Myös sämpylän täyttämisessä ja syömistavoissa on eroja. Havaintojeni mukaan useimmiten miehet laittavat levitteen ja kaikki leikkeleet halkaistun sämpylän alaosaan ja ”kuivan” kannen ilman levitteitä sen päälle. Sämpylää pidellään kädessä ja siitä haukataan pala samanaikaisesti sekä ylä- että alaosasta. Naiset taas näyttävät laittavan levitteen ja leikkeleet kumpaankin puolikkaaseen erikseen ja nauttivan ne ikään kuin kahtena eri leipänä. Poikkeuksiakin on molempiin suuntiin.  

Kuuluuko juusto  laittaa leikkeleistä alimmaiseksi vai päällimmäiseksi? Jos leikkeleitä on useampaa lajia, laitan itse yleensä juuston alimmaiseksi, sitten esim. palvikinkun tai meetvurstin, sen päälle kurkkuviipaleet ja paprikapalat. Kurkkua ja tomaattia laitan harvemmin saman leivän päälle. Salaatinlehden laittaisin kaikkein päällimmäiseksi. Miten sinä toimit? 

Laskiaispullan syömisessä on niin ikään erilaisia tapoja. Tässäkin näkyy havaintojeni mukaan eroa sukupuolten välillä: naiset ottavat pullan päällä olevan kuivan ”hatun” pois ja syövät täytetyn alaosan erikseen. Monet miehet (minä mukaan lukien) haukkaavat paloja kokonaisesta pullasta silläkin uhalla, että täytteet pursuavat. Laskiaispullaa lienee vaikeaa syödä kovin siististi, teki sitten niin tai näin. 

Edellä mainitut perustuvat empiirisiin, epävirallisiin tutkimuksiini. Olen tarkkaillut myös sitä, kummin päin ihmiset laittavat takkinsa vaatehenkariin: avoin sivu oikealle vai vasemmalle. Mutta se onkin sitten uuden tutkimuksen ja raportin paikka!

 Tarinataituri 21.3.2020

Kahdenlaista näkökulmaa



Onko kuvan lasissa VAIN puoli lasillista vettä vai VIELÄ puoli lasillista vettä? Vastaus riippuu näkökulmasta. Pessimisti näkee puuttuvan, mahdollisesti jo kulutetun, optimisti jäljellä olevan veden. 

Minä olen optimisti, toisinaan suorastaan yltiöoptimisti. Uskon, että asiat ratkeavat parhain päin vaikeassakin tilanteessa. Minun mielestäni lasissa on VIELÄ puoli lasillista vettä, joka harkiten käytettynä voi vaikka pelastaa jonkun hengen. 

Me suomalaiset emme ole kovin säästeliäitä puhtaan veden kulutuksessa, vaikka ehkä pitäisi. Kaikilla maailman ihmisillä kun ei ole riittävästi vettä edes juotavaksi, saati sitten peseytymiseen. Me taas juoksutamme vettä hukkaan vain saadaksemme kylmempää juomavettä. Muutoinkin suurin osa käyttämästämme vedestä menee vessanpöntöstä alas. 

Onneksi jokainen voi muuttaa käyttäytymistään ja kulutustottumuksiaan. Viime päivinä siihen on ollut hyviä syitä, kuten virustartuntojen välttäminen. Väärässä paikassa veden säästäminen voi olla kohtalokasta. Jos pitää valita sairastumisen tai hyvän käsihygienian välillä, valitsee jokainen järkevä ihminen jälkimmäisen ja tekee näin palveluksen sekä itselleen että muille. 

Asioissa on aina monta puolta. Yhdet onnistuvat näkemään asioissa vain hyviä tai huonoja puolia, uhkia tai mahdollisuuksia, toiset molempia. Koronaviruksessakin on ”hyviä” puolia: liikkumisrajoitusten takia perheet ovat enemmän yhdessä, vanhemmilla on aikaa lapsilleen, liikenteen päästöt vähenevät ja ilmasto kiittää. Poikkeusoloista huolimatta kevät on tulossa, päivät pitenevät ja luonto herää eloon. Moni asia on siis kuten ennenkin. 

Kävin 1990-luvun alkupuolella neljä kertaa Viipurissa hyväntekeväisyysmatkoilla. Veimme avustustavaraa, kuten vaatteita, leluja ja ruokatarvikkeita orpolasten koteihin. Mukana oli joukko eläkeläisiä ja pari työikäistä. Matkaa tehtiin yhdeksän hengen ”pikkubussilla”, jota sai ajaa henkilöauton ajokortilla. Kahdella ensimmäisellä matkalla olin matkustajana, kahdella seuraavalla kuljettajana. Neuvostoliiton hajoamisesta oli tuolloin kulunut vasta muutama vuosi, joten byrokratiaa, tullimuodollisuuksia ja ruuhkia oli rajalla enemmän kuin tänä päivänä. 

Lähdin mukaan, kun samassa lähiössä asuva puolituttu mies kyseli, tuntisinko jonkun, joka voisi toimia kuljettajana Viipurin matkalla ja tuurata hänen yli 80-vuotiasta isäänsä. Ajatus houkutteli minua, koska juuri silloin minulla oli sopivasti aikaa, pidän autolla ajamisesta ja samalla pääsisin näkemään uusia paikkoja. Niinpä sovimme tämän lähes 85-vuotiaan papan kanssa matkan yksityiskohdista: auto vuokrattaisiin tutusta firmasta, bensa- ja autonvuokrauskulut jaettaisiin matkustajien kesken, avustustavarat oli saatu lahjoituksina, yöpymiset tapahtuisivat paikallisten kotona ja konsulaatista saataisiin byrokratiaa helpottamaan kirjallinen todistus, jonka avulla pääsisimme kilometrien pituisten rekkajonojen ohi rajalla. 

Satuin kertomaan sisarelleni matkasuunnitelmistani. Hän oli huolissaan, melkeinpä kauhuissaan. Hän osasi maalata kaikki mahdolliset kauhukuvat silmieni eteen. Miten uskaltaisin lähteä vieraaseen maahan vuokratulla autolla ja tuntemattomien ihmisten seurassa - ja vielä kuljettajana? Olisin joukossa ainoa, jolla on voimassaoleva ajokortti. Kukaan meistä ei puhunut venäjää kuin korkeintaan muutaman sanan. Entä, jos emme pääsisi tullista läpi? Entä, jos joku saa sairaskohtauksen matkalla? Entä, jos auto hajoaa matkalla? Entä, jos… 

Sisareni loputtomat Entä jos -kysymykset saivat matkustusaikeeni kuulostamaan suorastaan hullunrohkeilta. Mutta lähdin silti! Lopulta kaikki neljä matkaa sujuivat ilman kommelluksia. Tullimuodollisuuksista selvisimme ripeästi konsulaatista saamamme paperin ansiosta, aivan kuten tuo ”pappa” oli etukäteen ennustanutkin. Vastaanotto avustuskohteissa oli sydämellinen, vaikkei yhteistä kieltä ollutkaan. Ilmeet, eleet, tunteet ja kehon kieli kertoivat kaiken olennaisen! Orpokotien lasten hyvin valmistellut esitykset liikuttivat kuulijoita. Meitä kohdeltiin kuin valtiovieraita! Yöpymiset tavallisten ihmisten kodeissa olivat niin ikään sykähdyttäviä kokemuksia. Vaatimattomissa oloissa elävät isäntämme (tai emäntämme) tarjosivat parasta, mitä talosta löytyi. Hyvästellessä jäätiin jo innolla odottamaan seuraavaa tapaamista. 

Onneksi en uskonut sisartani!
Tarinataituri 21.3.2020

Meillä oli Korona


1960-luvun tyyliin sisustettu huone Lohjan museossa

Tätä kirjoittaessani Suomessa eletään kuin maailmanlopun aikaa. Kouluja ja oppilaitoksia on suljettu, matkustamista, kokoontumisia ja harrastustoimintaa rajoitettu. Ruokaa hamstrataan, mikä näkyy myös kauppojen hyllyillä. Uutisten pääaiheena on päivästä toiseen korona, tuo COVID-19 -virus, (lyhenne sanoista Corona Virus Desease eli koronavirussairaus). Korona, korona ja korona! Pieni, silmiin näkymätön uhka, joka muutti maailmaa kertarysäyksellä!

Mutta on korona muutakin kuin virus. Isolla c-kirjaimella kirjoitettuna se on ainakin meksikolainen olutmerkki ja Toyotan vanha automalli, jota valmistettiin 1950-luvulta 2000-luvun alkuun. Toyota Coronaa näkee enää vanhojen autojen harrastajilla tai museoissa. Corona-oluen myynti on kärsinyt, kun monet ovat sekoittaneet viruksen ja olutmerkin. Corona-olutta myydään yli 150 maassa, myös Suomessa. 

K-kirjaimella kirjoitettuna Korona on mm. ravintola Helsingissä ja baari Järvenpäässä. Harva taitaa enää muistaa Korona-nimistä peliä. Wikipedian mukaan Korona-peli syntyi Virossa ja Latviassa intialaisen carrom-pelin pohjalta. Suomeen sen toi Korona-nimellä Juho Jussilan leluyhtiö 1940-luvulla.

Minulle Korona on lapsuudesta tuttu. Meillä nimittäin oli Korona. Lapsuudenkodissani pelattiin usein Koronaa koko perheen voimin. Velipuoleni oli ammattikoulussa tehnyt pelilaudan ja kepit. Ne olivatkin ahkerassa käytössä.

Koronapelissä on neliönmuotoinen pelilauta, jonka sivujen pituus on reilut 90 senttiä. Jokaisessa kulmassa on purkki, jota meillä sanottiin pussiksi. Pelin alkaessa jokaisella pelaajalla on kahdeksan pelinappulaa sekä isompi lyöntinappula, jota lyödään biljardikepin tapaisella puukepillä. Tavoitteena on saada kaikki omat pelinappulat ”pussiin”. Lyöntinappulaa kutsutaan lätkäksi, isoksi, moloksi tai limpuksi. Meillä sitä kutsuttiin molaksi. Molaa ei saanut lyödä pussiin. Jos niin tapahtui, rangaistukseksi nostettiin yksi oma pelinappula takaisin pelilaudalle vastustajan haluamaan kohtaan pelilaudan keskialueelle. Jos pussitti vahingossa (tai tahallaan) toisen pelaajan nappulan, siirtyi lyöntivuoro seuraavalle.

Koronaa voi pelata 2-4 henkilöä kerrallaan, joko yksilöinä tai kahden hengen joukkueina. Meillä pelattiin sekä yksilö- että joukkuepelejä. Voittaja selvisi monesti vasta jännittävien vaiheiden jälkeen. Jäynääkin nimittäin pystyi vastustajalle tekemään. 

Koronassa tulivat tutuiksi käsitteet omat, piippuhylly ja pimeä. Jos aikoi lyödä hankalasta paikasta, esim. hiukan laidasta irti olevan nappulan itseään lähinnä oleviin pusseihin, piti ennen lyöntiä sanoa ”omat”. Jos pelinappula meni omasta tai toisen lyönnistä itseä lähinnä olevan rajaviivan ja reunan väliselle alueelle, sanottiin, että nappula on ”pimeässä”. Sitä ei silloin pystynyt lyömään kuin ns. laidan kautta: molan piti kimmota vastakkaisen puolen laidasta takaisin omalle puolelle ja osua omaan pelinappulaan, jotta sen sai taas pelialueelle – tai pussiin. Piippuhyllyksi sanottiin pussien takana olevaa kapeaa aluetta. Jos nappula joutui piippuhyllylle, oli suuri riski, että myös mola menee pussiin yrittäessä saada nappula pois piippuhyllyltä.

Nyt digipelien aikana on mukavaa – ja kaihoisaakin – muistella noita lapsuusajan pelejä. Silloin ei juuri istuttu television ääressä, koska televisiot olivat vielä 1970-luvulla aika harvinaisia ja lähetykset useimmiten mustavalkoisia. Kanaviakin oli vain Ylen kanavat 1 ja 2 sekä Mainostelevisio. Vasta paljon myöhemmin kanavatarjonta laajeni.

Tietokoneista tai kännyköistäkään ei ollut riesaa, kun niitä ei vielä ollut. Tai olihan tietokoneita, mutta ne olivat vielä huoneen kokoisia ja vain yritysten käytössä. Puhelut soitettiin lankapuhelimella, joka lienee ollut useimmissa kodeissa, ei kuitenkaan kaikissa. Ne, joilla ei ollut puhelinta, voivat soittaa puhelinkopista ja maksaa puhelunsa kolikoilla. Myöhemmin tulivat puhelinkortit kolikoiden tilalle. Nyt ovat sekä puhelinkopit ja -kortit että lankapuhelimet jo historiaa. Niin taitaa olla koronapelikin - ja perheiden yhteiset pelihetket?

Tarinataituri 14.3.2020