Selviytymisen mestareita

Kitkin alkukesällä kotipihalta voikukkia. Laskeskelin keränneeni pihalta muutaman päivän aikana arviolta tuhat voikukkaa. Onneksi meillä on siihen tarkoitukseen sopiva apuväline, jolla saa parhaimmillaan poistettua jopa kymmenkunta voikukkaa minuutissa, jos ne vain kasvavat sopivassa paikassa ja sopivalla etäisyydellä toisistaan. Siitä huolimatta urakka kesti useita tunteja.

Voikukkaa voisi sanoa selviytymisen mestariksi! Se menestyy erilaisilla kasvualustoilla, kestää kuivuutta, kylmyyttä, kosteutta, vaihtelevaa säätä, tallaamista, ruohonleikkuria ja kitkemistä. Jos voikukkaa ei saa irti juurineen, se lähtee lisääntymään pienestäkin juuren palasesta. Se on varmistanut tehokkaan pölytyksen: ellei hyönteinen pölytä sitä, sen lukuisat, laskuvarjoa muistuttavat siemenet lentävät tuulen mukana moneen suuntaan. Niinpä sen kitkeminen edes omalta tontilta on lähes mahdoton tehtävä.

Mutta on voikukassa hyvääkin: kukkiessaan se on kaunis ja monille pölyttäjille tärkeä meden lähde. Voikukan lehdistä voi valmistaa salaattia. Jos joku haluaisi viljellä voikukkia, saisi varman ja runsaan sadon joka vuosi.

Voikukkia kitkiessä ajattelin meitä nykypäivän ihmisiä. Kunpa meilläkin olisi edes hitunen voikukan sitkeyttä! Emme aina valittaisi pikku asioista, vaan oppisimme paremmin sietämään elämän vastoinkäymisiä. Tämän päivän uutisointia seuratessa tuntuvat kadonneet koirat, ulkonäkö- ja parisuhdeongelmat, mielensä pahoittaminen pikkuasioista ja jopa toisten puolesta loukkaantumiset olevan jatkuvasti uutisotsikoissa ja niihin tarjotaan asiantuntija-apua. Kuinka paljon enemmän joutuivatkaan sodan kokeneet ihmiset kestämään! Heille jokainen hetki oli ja on kamppailua selviytymisestä. 

Mieleeni tuli myös edesmennyt opettajatätini, jolla vielä 1970-luvulla oli tallella polkupyörä, jonka hän oli ostanut nuorena opettajattarena vuonna 1937. Ei hän toki sitä heti ensimmäisillä palkkarahoillaan voinut hankkia, vaan piti elää säästeliäästi voidakseen tehdä noin suuren ostoksen. Bongasin tuon pyörän kerran teinipoikana hänen vajastaan, kun olin hänen luonaan kesälomalla. Taisinpa saada kokeillakin tuota mustaa ja painavaa pyörää, jossa ei ollut vaihteita, mutta kylläkin nahkasatula sekä iso, dynamolla toimiva lamppu. Tädilläni ei koskaan ollut ajokorttia tai autoa, joten tuolla polkupyörällä hän ajoi vuosikaudet Salon seudun mäkisillä, mutkaisilla ja pölyisillä hiekkateillä sekä koulumatkojaan että sukulaisiaan tapaamaan. Eivätkä nuo matkat ihan lyhyitä olleet, edestakaista matkaa kertyi helposti kolme-neljäkymmentä kilometriä. Säällä kuin säällä. Renkaanvaihdot ja -paikkaukset sekä muut huoltotoimet täti hoiti luonnollisesti itse, lähin pyöräliike kun sijaitsi kaupungissa. Pyörä oli edelleen, vuosikymmeniä myöhemmin, ajokunnossa.

Vastaavia kokemuksia oli myös avopuolisoni äidillä ja isoäidillä, jotka kulkivat pitkiä matkoja sekä kävellen että polkupyörällä Sammatin ja Lohjan väliä. Eivät nuokaan tiet tuohon aikaan päällystettyjä olleet. Harvoin he myöskään liikkuivat tyhjin käsin – tai pitäisi kai sanoa tyhjin pyörin. 

Polkupyörä oli 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla tarpeellinen, suorastaan välttämätön kulkuväline maaseudulla. Vaikka säännöllinen linja-autoliikenne alkoi monin paikoin jo 1920-luvulla, ovat nuo sitkeät sankarit liikkuneet useimmiten kävellen tai polkupyörällä. Polkupyörällä kuljetettiin kauppaostoksetkin, jos se vain oli mahdollista. Tuohon aikaan ei monilla, varsinkaan naisilla, ollut ajokorttia, autosta puhumattakaan. Mutta silti he pärjäsivät!

Todellinen selviytymisen mestari oli Elias Lönnrot noin 200 vuotta sitten. Hänen on laskettu kulkeneen runonkeruumatkoillaan kävellen, hiihtäen ja soutaen yhteensä yli 10 000 kilometriä - sama matka, joka on Helsingin ja etelänavan välinen etäisyys! Lönnrotin matkat eivät suinkaan aina sujuneet mukavasti tien vartta kulkien, vaan halki metsien ja korpien, yli ojien, virtojen ja järvien. Miltä mahtoi tuntua tehdä matkaa yksin läpi asumattomien seutujen, yöpyä taivasalla ja ehkä nälkäisenä, tietämättä, millainen vastaanotto perillä odottaa? Eipä ihme, että Lönnrotilla oli repussaan turvana sekä ase että puukko. Lönnrotin ”seikkailuista” ja selviytymiskeinoista voi lukea esimerkiksi hänen matkapäiväkirjoistaan.

Otetaan mekin oppia noista selviytymisen mestareista!

Elias Lönnrot (1802-1884). Osa Eino Räsäsen
Emil Halosen suunnitelman mukaan
toteuttamasta patsaasta Paikkarin torpan pihalla.

Teijon kansakoululaiset opettajineen v. 1939, juuri ennen talvisodan syttymistä.
 Irja-tätini kuvassa vasemmalla.

Tainan isoäiti polkupyörineen 1930-luvulla.

Tarinataituri 24.6.2023

Letkeästi liikenteessä

Olen usein ihmetellyt suomalaista liikennekäyttäytymistä. Jos ajan moottoritiellä autojonon viimeisenä, ajaa  rampilta joku eteeni, vaikka takanani olisi kuinka paljon tilaa. Kaikki eivät ilmeisesti välitä tai ymmärrä, että rampilta tulevalla on aina väistämisvelvollisuus. Moottoritietä ajavan ei pidä eikä tarvitse ”antaa tietä” rampilta tuleville, vaikka se saattaa kohteliaalta tuntuakin. Ilmeisesti joidenkin autoilijoiden ego ei kestä jonon viimeisenä ajamista. Tämä korostuu erityisesti kahden tietyn automerkin kohdalla. Autot ovat kyllä hienoja, mutta usein niistä näyttävät puuttuvan sekä vilkku että jarrut. En tiedä, vaikuttaako luonne tai halu rehennellä automerkin valintaan vai toisinpäin. 

Mitä lähemmäs pääkaupunkiseutua tullaan, sitä yleisempää on, että ajetaan siksakkia kaistalta toiselle. Röyhkeimmät ajavat moottoritiellä hiukan ennen ramppia toisen eteen ja kääntyvät sitten samalle rampille kuin ohitettava. Jonossa ajaminen tuntuu olevan vaikeaa niin moottoritiellä kuin kaupungissa. Jos autojonossa on auton kokoinen rako, siihen tungetaan vaikka puoliväkisin. Turvaväleistä ei ole tietoakaan, kun ajetaan auton nokka melkein kiinni edellä ajavan takapuskurissa. Ilmeisesti luotetaan omaan reaktionopeuteen äkkijarrutustilanteessa, vaikka jo kaupunkinopeudessa voi peräänajossa syntyä vakavia vammoja. 

Jos liikennevaloissa jonon ensimmäinen etsii liian kauan ykkösvaihdetta, ei vihreillä valoilla ehdi montaakaan autoa risteyksen yli. Silloin jonon viimeisenä tai viereistä kaistaa saattaa tulla ”kamikazeautoilija”, joka ajaa päin punaisia, kun ei ehtinyt vihreisiin valoihin. 

Maaseudulla on tavallista, että joku tulee sivutieltä autolla tai traktorilla kärkikolmion takaa eteen, köröttelee hitaasti vähän matkaa, kunnes taas kääntyy sivutielle. Katse ei käy sen enempää sivu- kuin taustapeilissäkään. Fiksu kuski ajaisi lähimmälle pysäkille ja päästäisi jonon ohitseen. Niin kuitenkin tapahtuu melko harvoin.

Aika usein mutkaisella tiellä, jossa ei ohituspaikkoja juuri ole, jostain ilmestyy kuin taikaiskusta sunnuntaiautoilija, joka ajaa kuudenkympin nopeusrajoitusalueella neljää- viittäkymppiä ja vielä varmuuden vuoksi jarruttelee mutkissa. Mutta kun alkaa viidenkympin rajoitus ja tulee suora osuus, jossa olisi mahdollisuus ohittaa, hän löytääkin yllättäen kaasupolkimen ja ajaa ylinopeutta. 

Oma lukunsa ovat sitten nuoret, vasta ajokortin saaneet. Nyt, kun ajokortin voi saada jo 17-vuotiaana, on myös nuorten holtiton ajo lisääntynyt entisestään, mikä näkyy paitsi liikenteessä myös onnettomuustilastoissa. Asetelma on jo lähtökohtaisesti vaarallinen, kun lähdetään – yleensä yöllä - hurjastelemaan auto täynnä nuoria ja kuljettajana vasta ajokortin saanut henkilö. Kaveriporukka saattaa yllyttää nuorta kuljettajaa ”näyttämään, miten kovin autolla pääsee” välittämättä omasta tai toisten turvallisuudesta. Aina ei viitsitä tai haluta käyttää edes turvavöitä. Sekin on valitettavaa, että useimmiten kuljettajana on nuorukainen, ja vakavimmin loukkaantuvat muut kyydissä olijat. Eivätkä kaikki ota opikseen edes silloin, kun sattuu vakava onnettomuus.

Entä sitten polkupyörällä ja sähköpotkulaudalla liikkuvat? Monet heistä kruisailevat kaduilla holtittomasti. Jalankulkijalla pitäisi olla silmät selässäkin, jotta hän pystyisi väistelemään äänettömästi ja kovalla nopeudella ohi viilettäviä pyöräilijöitä ja skuuttaajia. Harva näillä ajoneuvoilla liikkuva myöskään näyttää minkäänlaista suuntamerkkiä kääntyessään risteävälle kadulle. Korkeintaan keskisormi liikahtaa. Taajamissa erityisesti maantiepyöräilijät ajavat ajoradalla, vaikka heidänkin pitäisi käyttää pyörätietä silloin, kun sellainen on olemassa kulkusuuntaan. Turvallisuutta ei ainakaan paranna mutkainen, kapea tie ja kova vauhti.

Mutta eivät saa synninpäästöä jalankulkijatkaan! He tuntevat kyllä hyvin oikeutensa astua suojatielle, mutta unohtavat, että autoilijan on hitaampaa pysähtyä kuin jalankulkijan. Parempi katsoa kuin katua, sanoo sananlasku. Tämä pätee erityisen hyvin tien ylitykseen. Sairaalassa loukkaantunutta ei paljon lohduta ajatus, että ”minulla oli oikeus”, jos lähtee äkkiarvaamatta ja holtittomasti ylittämään katua. 

Heijastimen käytöstä – tai pikemminkin sen käytön puutteesta – voisi pitää esitelmän jos toisenkin. Mustissa tai tummissa vaatteissa pimeällä tiellä ilman heijastinta liikkuvaa ei autoilija näe, vaikka olisi kuinka valppaana. Jos jalankulkija kulkee tien oikeaa reunaa ja horjuu humalassa, on melkein suurempi ihme, jos ei jää auton alle kuin ettei jäisi. Kuitenkin onnettomuustilanteessa autoilija on useimmiten syytettynä, vaikka oikea syyllinen olisi piittaamaton jalankulkija. 

Turvallista matkaa kaikille tienkäyttäjille! Otetaan toiset huomioon, liikuttiinpa sitten millä välineellä hyvänsä!

Tarinataituri 14.5.2023

Robottiruohonleikkuri

Kaksi tuttua kohtaa toisensa ostoskeskuksen pihalla. He eivät ole tavanneet pitkään aikaan, joten kuulumisten vaihtoa ja keskustelunaiheita riittää. 

- Katos, mitä mää ostin!

- Mikä toi o?

- Se on robottiruahonleikkuri. Nyt ei tartte enää kävellä ruahonleikkurin peräs, ku se kulkee itteläs. Mää  voi vaik istuu terassil ja kattoo ku leikkuri tekee tyätäs. Kyl elämä nyt helpottuu paljo!

- No, mut eiks sun kumminki tartte ens virittää nurmikol jotta anturei taik johtoi et se ossa kulkee oikia reitti?

- Tartte tiätty, mut sit ku mä olen sen tehny, ni sen jälkke se hoitaaki itte ittes. Se ossa jopa mennä itteläs telakalki latauksee. Eikä se pidä juur mittää ääntäkä, ku se toimii sähköl.

- No, joha kuulostaa kätevält! Mut tekeek se siistii jälkee kans?

- Sitä mää en viäl tiädä, mut kai se iha hyvi leikkaa. Kätevä se ainaki on. Eikä kovi paljo maksanukka tos halpahallis.

- Mitä sun vaimos mahtaa tykätä ku sä tommose ostit?

- Se o varmaa vaa ilonen ku ruaho tulee leikatuks. Nyt sen ei tartte ain huamautta, ett ”sun pitäis taas leikata toi ruahoki”. Se ku o ain kuulunu mun hommiini.

- Mut entäs jos se keksii sul uusii hommii nyt, ku sun ei tartte enää leikata ruahoo?

- Jaa, no tota mää en kyl tullu ajatelleeks.

- Nii, ja kuis se sun kuntoilus mahtaa käydä, jos sää vaa istut terassil joutilaana? Eiks sun pitäny saada ittes rantakuntoo kesäks? Saiha siinäki kumminki vähä liikuntaa, ku sä ulkoilutit sitä vanhaa ruahonleikkurii ja jouduit välil sitä vähä kropaamaanki.

- No juu, totta toiki kyl o!

- Ja eiks se sähköki ol aika kallist tänä päivänä?

- No seki on kyl totta!

- Entäs oleks sä sitä ajatellu, et mihi sää käytät kaike sen aja, mitä sul nyt säästyy ruaho leikkaamisest? Meinaaks sää ruveta lukemaa kirjoi vai?

- No, lukemine ei oike ol mun juttui. Kuule, nyt ku mä tarkemmin ajattelen, ni mää taidanki palauttaa tän robottiruahonleikkurin ja jatkaa vanhal tyylil. 

Tarinataituri 5.5.2023

Suvivirsi suomeksi

Sanotaan, että kesä ei ala ennen kuin kouluissa lauletaan suvivirsi. Muutaman viikon kuluttua koittaa tuo aika. Suvivirren melodia on ruotsalainen kansansävelmä, joka on peräisin jo 1600-luvun lopulta. Virren sanat on todennäköisesti runoillut ruotsalainen pappi Israel Kolmodin (1643–1709), mutta asiasta ei ole täyttä varmuutta. Joka tapauksessa Ruotsissa suvivirttä on veisattu jo yli kolmesataa vuotta, meillä hieman vähemmän aikaa. Ruotsinkielisessä virsikirjassa laulu alkaa sanoilla Den blomstertid nu kommer (alun perin sommartid), suomenkielisessä Jo joutui armas aika. Suomenkielisessä virsikirjassa tuo numero 571 lienee yksi tunnetuimmista ja suosituimmista virsistä.

Mutta mitä kaikkea sisältyykään noihin virren sanoihin? Tuon vanhan virren sanat eivät avaudu aivan helposti tämän päivän laulajille. Tämä kävi ilmi, kun opetin suvivirttä kolmasluokkalaisille. Sanat synnyttivät melkeinpä enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Jo ensimmäisessä säkeistössä on runsaasti sanoja, jotka ovat nykypäivän lapsille vieraita. Vaikka melodia on tuttu ja melko helppokin, piti säkeistöt käydä läpi melkein sana sanalta. Luulenpa, etteivät kaikki aikuisetkaan tuntisi kaikkia virressä esiintyviä sanoja ja käsitteitä.

Mikä on suvi? Millainen on armas aika? Entä mikä on siunaus? Mitä tarkoittavat sanat suopi, luopi ja elohon? Kerroin, että runokielessä (kuten virsissä) sanoja taivutetaan usein normaalista poikkeavalla tavalla ja loppuun lisätään erilaisia päätteitä (suoda > suopi, luoda > luopi), jotta saadaan riimipareja ja sanat sopivat paremmin laulun melodiaan. Vanhoissa runoissa ja lauluissa esiintyy usein sanoja, joita ei enää nykyään käytetä, kuten elo (elämä) ja venho (vene). Armas tarkoittaa rakasta ja on myös miehen nimi. Ensimmäisessä säkeistössä sana se viittaa auringon lämpöön, joka herättää luonnon elämään.

Mutta nyt oli ”selitetty” vasta ensimmäinen säkeistö! Toisessa säkeistössä oli vähintään yhtä paljon ”avattavia” käsitteitä. Mitä ovat niitty, vihannointi, laiho, laakso ja lehtiverho? Huminointi ehkä oli jollakin tasolla tuttua, kun tuuli humisee puiden latvoissa.

Kolmannessa säkeistössä pääsinkin jo helpommalla. Ei tarvinnutkaan selittää kuin käsitteet Herran kansa, sielu, armo ja laupias. Sielu -sana herätti mielenkiintoista keskustelua. Mikä on sielu? Onko se jotain sellaista, jonka voi irrottaa ja liittää johonkin?

Kello soi. Musiikin tunti kului osittain äidinkielen parissa. Mutta ehkäpä tämän pohdiskelun ansiosta joku sai uutta innoitusta ja suvivirsi kaikuu entistä kauniimpana!

Tarinataituri 25.4.2023

Unohdetut sanat

Huhtikuun yhdeksäntenä päivänä on kahdella suomen kielen suurmiehellä merkkipäivä, nimittäin Mikael Agricolalla ja Elias Lönnrotilla. Agricolalla tämä oli kuolinpäivä, Lönnrotilla syntymäpäivä. Sammattilaiset kunnioittavat Lönnrotia järjestämällä hänen syntymäpäivänsä läheisenä lauantaina Kotokontupäivän, jossa paikalliset yhdistykset, yritykset ja yhteisöt esittelevät toimintaansa. Tänä vuonna Kotokontupäivää vietettiin pääsiäisen vuoksi viikkoa myöhemmin. Jos Lönnrot eläisi, hän varmaan myhäilisi tyytyväisenä, kun hänen mittavaa elämäntyötään muistetaan vielä kaksisataa vuotta myöhemmin.

Kotokontupäiviltä löysin mielenkiintoisen kirjan, espoolaisen sanakirjantekijän ja sanatutkijan Kalevi Koukkusen kokoaman järkälemäisen teoksen Peltoveturi ja notkistelija – Unohdettujen sanojen kirja (Aviador 2022). Vaikka tekijän nimi ei viittaa siihen, että kirja koukuttaisi lukijaa, ainakin minun mielenkiintoni se vangitsi heti. Koukkunen kertoo Länsiväylä-lehdessä (19.3.2023) tutkineensa suomen kielen sanastoa peräti 55 vuotta. Sanakirjan tekemiseen häneltä meni 13 vuotta. Hänen tärkeimpänä lähdeteoksenaan oli Elias Lönnrotin laatima, yli 200 000 sanaa sisältävä Suomalais-Ruotsalainen Sanakirja. Koukkusen kirjassa on ”lönnrot-suomi” ja ”suomi-lönnrot” -osassa kummassakin 17 000 sanaa ja sivujakin 580.

Koukkunen on esikuvansa Lönnrotin tavoin tehnyt tarkkaa ja perusteellista työtä. Kirjaa selatessa hämmästys ja kunnioitus Lönnrotin työtä kohtaan vain kasvaa. On uskomatonta, miten hän muiden toimiensa ohella on vielä eläkepäivinään toimittanut sanakirjan, jossa on enemmän hakusanoja kuin kuusiosaisessa Nykysuomen sanakirjassa. Eikä siinä kaikki: koska kirjoitettu suomen kieli oli Lönnrotin aikana vielä ”lapsenkengissä”, Lönnrot apulaisineen käänsi, muotoili ja keksi sanoja eri murteiden pohjalta. Monet Elias Lönnrotin keksimät kielioppiin, yhteiskuntaan, lääketieteeseen, oikeustieteeseen ja kasvitieteeseen liittyvät sanat ovat käytössä vielä tänä päivänäkin. Merkittävänä apuna sanojen keksimisessä hänellä oli mm. Volmar Schildt (Kilpinen), joka kävi kirjeenvaihtoa hänen kanssaan ja lähetteli sanalistojaan professorille arvioitavaksi.

Uskomatonta on myös se työ, jonka Lönnrotin sanakirjan latoja aikanaan teki. Koko mittava teos on Lönnrotin elämäkerran kirjoittajan Aarne Anttilan mukaan lähes kokonaan yhden miehen, turkulaissyntyisen Gustaf Adolf Berggrenin, latoma. Koukkunen valottaa kirjassaan myös tämän ”kirjapainotaiturin” elämänuraa. Berggrenin on pitänyt osata ainakin suomea ja ruotsia, mahdollisesti muitakin kieliä, sekä hallita sen ajan koukeroinen kirjasinlaji, fraktuura.

Kaikki Lönnrotin keksimät sanat eivät kuitenkaan jääneet elämään hänen jälkeensä. Juuri näitä sanoja Kalevi Koukkunen teokseensa on ansiokkaasti koonnut. Sanoista näkyy yritys ”selittää” (tai avata, kuten nykyisin sanotaan) jotain sanaa tai käsitettä sen ajan lukijalle. Esimerkiksi kapakka > juomala, kaunokirjallinen > sulolauseinen ja taidegalleria > ihannevarasto. Osa sanaehdotuksista kuvailee hyvin kohdettaan ja olisi hyvin voinut vakiintua suomen kieleen, kuten nollaa tarkoittava tyhjykkä, sanojen muodostamista tarkoittava sanata tai vaikkapa pieni este, haitake.

Lönnrotin luovuus ja kekseliäisyys on hämmästyttävää. Jostain syystä esimerkiksi typeryyteen tai hitauteen liittyviä synonyymejä sanastossa on runsaasti. Tyhmyri voisi olla vaikka hokari, tölkkö, urvelo, uuvatti, pokopää, tolo, töskö tai ällökäs. Hidasteluun viittaavat esimerkiksi sanat kehnotella, laatustaa, sinkata ja taulastaa. Kansanomaisia ilmaisuja, jotka ovat tunnistettavissa nykykielessäkin, ovat esimerkiksi persesauna > selkäsauna ja verbiä tarkoittava tekosana (myös lausukka tai teokas). Kirjan nimessä esiintyvä sana peltoveturi viittaa traktoriin ja notkistelija balettitanssijaan. Rikasta tämä suomen kieli!

Tarinataituri 19.4.2023