Tiedän, mitä teit tänä kesänä


Moni varmaan muistaa runsaan parinkymmenen vuoden takaisen kauhuelokuvan Tiedän, mitä teit viime kesänä. Elokuvassa juhlista palaavat nuoret ajavat autolla vahingossa miehen yli ja heittävät kuolleeksi luulemansa miehen mereen. Vuoden kuluttua, kun tapahtuma on jo lähes unohtunut, yksi nuorista saa kirjeen, jossa tuntematon kirjoittaja ilmoittaa tietävänsä, mitä kirjeen saaja teki edellisenä kesänä. Nuoret haluavat selvittää, kuka kirjeen on lähettänyt, mutta se käy heille vaaralliseksi.

Elokuvalle on sittemmin tehty jatko-osia, mutta juoni on säilynyt suurin piirtein samana. Tosielämässäkin olosuhteet ovat elokuvan ilmestymisen jälkeen radikaalisti muuttuneet ja tekniikka kehittynyt. Enää ei tarvitse odottaa kovinkaan kauan, kun saa tietää, mitä sukulaiset, ystävät ja kaverit ovat puuhailleet. Siitä meidän on kiittäminen – tai syyttäminen – sosiaalista mediaa. Tieto kulkee muutamassa sekunnissa vaikka maapallon toiselle puolelle! Seuraavat esimerkit ovat keksittyjä, mutta voisivat aivan hyvin olla yhden päivän päivityksiä Facebookissa, Instagramissa tai muualla somessa.

Kas, Milla ja Petri ovat menneet naimisiin! Onnea hääparille! Oho, Make on saanut narrattua kuusikiloisen jättihauen. Jussi ja Aino ovat perheineen Espanjan lämmössä. Jaaha, Maarit vaeltelee tapansa mukaan metsissä keräten sieniä ja marjoja. Hessu on rakentanut kesämökilleen terassin, Pipsa leiponut herkullisen mansikkakakun ja Reijo matkustellut vaimonsa kanssa ulkomailla. Kaikille näyttää tapahtuvan yhtä ja toista, oli sitten kotona tai matkoilla.

Onhan se kätevää, kun saa lukea sukulaisten, ystävien ja naapureiden kuulumiset suoraan kännykältä tai tietokoneelta hienojen valokuvien ja videopätkien kera. Mutta jotain silti puuttuu: henkilökohtainen kanssakäyminen. Olemmeko me nykyihmiset niin tosielämästä vieraantuneita, että kuulumisetkin vaihdetaan vain tekniikkaa hyödyntäen?

Enää ei monikaan taida harrastaa omasta lapsuudestani tuttua kylässä käymistä. Sukulaisten, ystävien ja tuttavien luo saatettiin mennä jopa yllätysvierailulle. Ei silloin mietitty, onko vierailupaikassa pöytä koreana tai koti siistitty. Tyydyttiin siihen, mitä talossa haluttiin tarjota. Aina ei talonväki edes ollut kotona. Silloin jätettiin vaikka paperilapulla viesti, että täällä käytiin. Ei ollut kännyköitä, joilla voi varmistaa, ollaanko kyläpaikassa kotona, tai kertoa vierailusta tekstiviestinä.

Nyt, jos haluat mennä vierailulle, siitä pitää sopia hyvissä ajoin etukäteen ja varmistaa, että molempien osapuolien kalenterista löytyy sopiva ajankohta. Peruutuksesta on myös syytä ilmoittaa hyvissä ajoin, ettei isäntäväki turhaan tee suuria valmisteluja. Myös sovitusta tapaamisajasta myöhästymisestä on korrektia ilmoittaa.

Omien havaintojeni perusteella eläkeläiset ovat usein kaikkein kiireisimpiä. Heidän kanssaan tapaamisia sopiessa pitää olla erityisen tarkkana, sillä monesti joka päivälle riittää jotain menoa. Lieneekö niin, että halutaan eläkepäivinä ehtiä tehdä kaikkea sitä, mitä työssäoloaikana ei ehtinyt? No, hyvähän se vain on, jos intoa, kuntoa ja kavereita riittää!

Tiedän monia, joilla on Facebookissa satoja, jopa tuhansia kavereita. Mutta sopinee kysyä, ovatko ne kaikki todellisia kavereita? Tekisi mieli kysyä näiltä henkilöiltä, tuntevatko he oikeasti – edes pintapuolisesti – nämä sadat tai tuhannet kaverinsa. Entäpä, jos joku tai muutama viidestäsadasta ”kaverista” haluaisi tulla kyläilemään, olisiko vastaanottoa? Useimmiten taitaa olla kysymyksessä vain halu osoittaa olevansa suosittu sosiaalisessa mediassa.

Vaikka olen itsekin mukana somessa ja luen mielelläni toisten päivityksiä, olen siinä mielessä vanhanaikainen, että arvostan vielä enemmän henkilökohtaisia tapaamisia ja kontakteja kuin somepäivityksiä. Todellinen ystävä kyllä tarttuu joskus puhelimeenkin ja soittaa, tosi ystävä tulee tai kutsuu myös käymään. Sellaisille ystäville luulisi tänä kiireisenä someaikana olevan kysyntää!

Tarinataituri 21.7.2019

Jos kaikki lopettaisivat lihansyönnin


Ilmastonmuutos on vakava asia. Siitä varmaan lähes kaikki ovat yhtä mieltä. Ilmastonmuutos on jatkuvasti puheenaiheena sekä medioissa että yksityisissä keskusteluissa. Monet ovat jo ryhtyneet kasvissyöjiksi hidastaakseen ilmastonmuutoksen etenemistä. Koulujen ruokalistoissakin on huomioitu kasvissyöjät, ja jopa vegaaneille on omat vaihtoehtonsa.

Kasvissyönti on muuttanut myös Suomen maatalouden luonnetta. Kun ennen oli runsaasti maito- ja lihakarjatiloja, nyt yhä useammalla tilalla on ruvettu viljelemään perinteisten viljakasvien lisäksi tai sijasta trendikkäästi kasvissyöjien tarpeisiin sopivia lajeja. Sitä tarjotaan, mille on kysyntää. Voisi myös sanoa, että sitä saa, mitä tilaa.

Ruokakaupoissa kasvisruuan suosio näkyy monipuolistuneena valikoimana: tarjolla on kasvisten ja hedelmien lisäksi mitä erikoisimpia kasvispohjaisia tuotteita härkiksestä mifuun, tofuun ja quorniin. Suomalainen keksintö, härkis, on saamassa jalansijaa muuallakin maailmassa, esim. japanilaisten ruokapöydässä.

Hurjimmat visionäärit vaativat jopa lihakarjan pidon kieltämistä ja kaikkien ihmisten siirtymistä kasvisravintoon. Lehmät, lampaat ja vuohet kun ovat tietämättään osasyyllisiä ilmastonmuutokseen, kun ne märehtiessään röyhtäilevät ja päästelevät ilmoille metaania, joka osaltaan lämmittää ilmakehää ja kiihdyttää ilmastonmuutosta. Tätä ongelmaa ei ilmeisesti olisi, jos kaikki märehtijät lopetettaisiin ja ihmiset siirtyisivät kasvisravintoon.

Ei varmaan olisikaan, mutta sen sijaan tulisi muunlaisia ongelmia. Harva on varmaan tullut ajatelleeksi, että myös kissat ja koirat, jotka monille ovat kuin perheenjäseniä, jouduttaisiin silloin lopettamaan. Ne eivät muutu kehotuksesta kasvissyöjiksi, vaan ovat luontaisesti lihansyöjiä. Ja jos niistä yritettäisiin "jalostaa" kasvissyöjiä, jouduttaisiin uudenlaisten eettisten ongelmien eteen. Kuinkahan moni koiran tai kissan omistaja olisi valmis luopumaan lemmikistään ilmaston hyväksi?

Vaikka lehmästä saatava maito onkin ajateltu vasikan ravinnoksi, ei ilman maitoa olisi myöskään maitotaloustuotteita, kuten maitoa, kermaa, viiliä, jogurttia, voita tai juustoa. Jäätelön valmistus ja maku olisivat aivan erilaisia ilman kermaa tai maitoa. Kuinkahan moni haluaisi jättää myös kaikki nämä pois ruokavaliostaan?

Jos mennään vielä pidemmälle, vegaanilinjalle, ja luovuttaisiin kaikkien eläinkunnan tuotteiden, kuten kananmunien käytöstä, pitäisi myös kaikki kanat teurastaa. Silloin emme söisi myöskään broilerin tai kanan lihaa, munakasta, keitettyjä kananmunia tms. Leipomisessa pitäisi käyttää kananmunan korvaavaa ainetta. Eli aika hankalaksi menisi elämä.

Taidanpa siis kaikesta huolimatta pysyä lihansyöjänä!

Totuus tai tehtävä

Suvaitsevaisuus, tasa-arvo ja koulutus ovat päivän puheenaiheita. Kursseja ja koulutusta on tarjolla vaikka mistä aiheista ja opettajana voi toimia lähes kuka tahansa, joka on keksinyt hyvän koulutusidean. Mutta riittääkö se? Onko paras avioliittoneuvoja henkilö, joka ei ole koskaan ollut naimisissa vai sellainen, joka on itse kokenut monta avioliittoa? Vaikea sanoa. Molemmilla näkökulmilla on perusteensa.

Silmiini osui lehtijuttu, jossa kaksi esiintymiskouluttajaa antaa neuvoja aloitteleville esiintyjille ja rohkaisee - erityisesti naisia - olemaan rohkeita ja vahvoja, suorastaan tohkeissaan, kun esiintyvät. Miehet kun ovat muutenkin enemmän esillä medioissa ja asiantuntijahaastatteluissa. Nyt pitäisi naisten päästä enemmän esille. Ahaa, tämä onkin siis tasa-arvokysymys, mietin.

Sukupuolten ja -polvien välisestä tasa-arvosta on jauhettu medioissa lähes kyllästymiseen asti. Me too -kampanjassa syyllistettiin lähes yksinomaan miehiä elokuvaohjaajista urheiluvalmentajiin. Yritysten hallituksiin vaaditaan enemmän naisia ja naisnäkökulmaa. Mutta vastaavasti en ole kuullut tai nähnyt kenenkään olevan huolissaan siitä, että opettajista - varsinkin alakoulussa - on yhä suurempi osa naisia, ehkä jo lähes 80 prosenttia. Eikö se vääristä lasten maailmankuvaa, kun tarjolla on vain naisnäkökulmaa ja yhä harvemmin samastuttavaa "miehen mallia"? Jokaisella lapsella kuitenkin on tai on ollut myös isä.

Suvaitsevaisuuskin on merkillinen käsite. Se kestää juuri niin pitkälle kuin oma napa. Esimerkkinä voisi mainita vaikkapa toipuville alkoholisteille ja narkomaaneille tai huostaanotetuille lapsille ja nuorille tarkoitetun hoitokodin. Lähes kaikki ovat yksimielisiä siitä, että on hienoa, kun tällaisia paikkoja rakennetaan, kunhan ei vain meidän naapuriin. Mieluummin jonnekin syrjäseudulle.

Vanhuksilla on paljon ystäviä näin vaalien alla, totesi muuan poliitikko. Mutta kun vaalit on käyty, lupaukset unohdetaan ja entinen meno jatkuu. Näin tahtoo käydä yksityisten ihmistenkin kohdalla. Tulee heikkona hetkenä luvatuksi sellaista, mitä ei sitten pystykään toteuttamaan.

Entäpä, jos aloittaisimme maailman parantamisen itsestämme? Valitaan totuus tai tehtävä ja pyritään sitä kohti.
Kristoforosta, "Kristuksen kantajaa" esittävä vanha puuveistos

Ennuste alkaneelle vuodelle

Vuodenvaihde on ennustajaeukkojen ja -ukkojen kulta-aikaa. Niinpä minäkin teen ennusteeni alkaneelle vuodelle 2019. Ennuste käsittää tärkeimmät sisä- ja ulkopoliittiset uutisaiheet, sekä luonnollisesti sääennusteen koko vuodeksi. Virhemarginaali 0-100 prosenttia.

Ilmastonmuutos on ykkösaiheena uutisissa. Jotkut eivät usko koko ilmastonmuutokseen, toiset taas maalaavat uhkakuvia. Trump on ulkomaan uutisten otsikoiden kärjessä. Meksikon rajamuuri ei toteudu, mutta Trump kuitenkin jatkaa Yhdysvaltain presidenttinä. Isossa-Britanniassa syntyy kaaos Brexitin takia.

Kotimaassa keskustelu seksuaalirikoksista jatkuu, kunnes uusia, mediaa kiinnostavia rikoksia ilmaantuu. Maahanmuuttajat joutuvat ahtaalle. Kotimaan poliitikoista Sipilä on eniten esillä uutisotsikoissa ja saa sekä kiitosta että kritiikkiä.

Vaalivuosi ei juurikaan kiinnosta äänestäjiä, mutta mediaa kylläkin. Ilmastonmuutos, lihansyönti, maahanmuuttajat sekä talous- ja työllisyysasiat ovat keskeisimpiä vaaliteemoja. Toimittajat yrittävät vääntää liian maltillisista ja yksimielisistä vaalikeskusteluista dramaattisempia. Maakuntavaalit siirtyvät hamaan tulevaisuuteen. Sote ei toteudu.

Työllisyystilanne paranee, mutta silti työttömiä riittää. Eläkeläisten asema kurjistuu. Valtion ja kuntien taloudenpidossa jatketaan tiukkaa säästölinjaa. Veroprosentti nousee monissa kunnissa. Pankissa asiakas joutuu maksamaan "palveluista" yhä enemmän, vaikka palvelee itse itseään.

Lopuksi kaikkia kiinnostava aihe, vuoden 2019 sää.

Talvella monin paikoin lunta ja pakkasta. Lapissa on yleensä kylmempää kuin Etelä-Suomessa. Lumisateita esiintyy laajoilla alueilla. Tulee "vanhanajan kevät", jolloin lumi sulaa vähitellen. Toukokuussa tarkenee jo lyhythihaisessa. Paikoitellen voi kuitenkin tulla "takatalvi" kylmän ja lumisateen muodossa.

Kesällä on lämpimämpää kuin talvella eikä ole lunta. Juhannus on laajalti lämmin ja aurinkoinen. Vesisateet ovat mahdollisia kaikkialla maassa. Maan eteläosissa on lämpimintä. Kesäkuu on viileämpi kuin heinäkuu ja elokuu.

Syksyllä sää muuttuu vähitellen koleammaksi. Intiaanikesäksi kutsuttua lämmintä jaksoa ei tule. Etelänmatkat ovat kysyttyjä, ja talven matkojen myynti käy kuumana jo kesällä. Lumesta nauttivia hemmotellaan kotimaassa tulevanakin talvena, ja lumitöitä riittää. Tulee valkoinen joulu ja vuosi vaihtuu pakkassäässä.

Mihin ennusteeni perustuvat? Ihan pelkkään yhdistelmään mediat ja oma mielikuvitus. Ennusteiden onnistumisprosentti voi silti olla yhtä hyvä kuin ns. virallisilla ennusteilla. Saapa nähdä!

Lukeminen kannattaa aina


"Lukeminen kannattaa aina", sanoo tunnettu kirjailija mainoksessa. Lukemisen kannattavuus riippuu varmaan vähän siitäkin, mitä lukee. Lehtien tekstaripalstojen ja some-päivitysten seuraaminen on melkein yhtä viihdyttävää kuin hauskan elokuvan katsominen. Niitä lukemalla pysyy hyvin kärryillä  siitä, mikä kansaa puhuttaa, yleensä vihastuttaa, mutta joskus myös ihastuttaa. Tietyt aiheet toistuvat säännöllisin väliajoin.

Näin uudenvuoden tienoilla keskustelu käy kuumana raketeista ja paukuista. Onpa asian tiimoilta tehty oikein kansalaisaloitekin, joka on tätä kirjoitettaessa jo saanut tarvittavat 50 000 nimeä. Jotkut haluaisivat kieltää raketit ja paukut kokonaan tavallisilta kansalaisilta, jotkut rajoittaa nykyistä tiukemmin, joidenkin mielestä nykyinen käytäntö on riittävä. Löytyypä niitäkin, joiden mielestä rajoituksia voitaisiin höllentää.

No, meitä on moneksi, ja hyvä niin. On hyvä, että on erilaisia mielipiteitä. Harvoin on olemassa vain yhtä totuutta, vaan asioilla on monta puolta ja varmaan kaikkia näkökulmia voidaan perustella. Jos on lemmikkieläimen omistaja, luonnonystävä tai ei itse välitä paukuttelusta, on varmaan ymmärrettävää, että haluaisi kieltää tai ainakin rajoittaa uudenvuoden juhlintaa nykyistä enemmän. Ilotulitteiden synnyttämät vammat ja roskamäärät ovat myös perusteluina rajoitusten kannattajille. Joidenkin mielestä ilotulitteisiin käytetyt rahat voisi käyttää hyödyllisemminkin.

Otetaanpa nyt vertailun vuoksi myös vastakkaisia näkökulmia. Vaikka ei varmuudella tiedetä, kenelle tai mille kansalle kunnia ruudin keksimisestä kuuluisi, ovat ilotulitteet todella vanha keksintö ja vuoden vaihtumisen juhliminen ilotulitteilla vanhaa perua: Kiinassa näin on tehty ehkä jo tuhannen vuoden ajan ja Euroopassakin ilotulitteita on käytetty tiettävästi noin 800 vuotta. Ei ehkä ole syytä luopua näin vanhasta perinteestä.

Ilotulitteiden valmistus työllistää merkittävästi ihmisiä. Monen perheen toimeentulo köyhemmissä maissa perustuu ilotulitteiden valmistukseen. Se on sitten eri juttu, onko niiden valmistusprosessi valvottua ja eettisesti hyväksyttävää. Suomessa ilotulitteet työllistävät ainakin maahantuojia ja myyjiä, ehkäpä myös sairaaloita, lääkäreitä ja pelastuslaitosta.

Voisi myös ajatella, että paukuttelu ja rakettien ampuminen on loppujen lopuksi vain pieni aika vuodesta. Ehkäpä lemmikkieläimetkin voi totuttaa paukkeeseen tai viedä johonkin suojaan tuon kahdeksan tunnin ajaksi? Vuodessa on kuitenkin vielä 364 "paukkuvapaata" päivää.

Ehdottipa joku puolileikillään lemmikkieläinten kieltämistä taajama-alueilla. Perusteluina melu-, haju- ja ympäristöhaitat. Odotan mielenkiinnolla tämän ehdotuksen jatkokäsittelyä sosiaalisessa mediassa tai lehtien palstoilla. Lukeminen kannattaa aina, mutta kirjoittamisesta en ole yhtä varma.


Tutkittua ja tutkimatonta tietoa

Näin jouluna paljastuu monista lahjapaketeista uusi matkapuhelin. Lieneekö äly nykyään siirtynyt puhelimeen, kun sieltä hoidetaan mitä moninaisimpia asioita: kuunnellaan musiikkia, haetaan tietoa, viestitellään, kuvataan, pelataan ja joskus jopa puhutaan jonkun kanssa.

Liiallinen kännykän tuijottaminen on tutkitusti haitallista. Näkö huononee, kun katse keskittyy koko ajan lähelle. Pitäisi välillä katsoa kauas, jotta silmät eivät "jumittuisi" lähiasentoon.

Ryhti voi mennä kumaraksi ja niska kipeytyä, jos viipyy päivittäin paljon kännykällä. Saattavatpa sormenpäätkin puutua jatkuvasta viestittelystä tai pelien pelaamisesta.

Kännykällä ja somessa vietetty aika on myös poissa henkilökohtaisesta kanssakäymisestä ja yhdessäolosta toisten ihmisten kanssa. Puhumattakaan siitä, mitä muuta (järkevämpää) sen ajan voisi tehdä. Vaikkapa ulkoilla.

Mutta voi matkapuhelimen ostaminen lisätäkin liikuntaa ja energian kulutusta.

Ystäväni osti iPhonen. Ensin piti tehdä hinta- ja laatuvertailua, mikä tapahtui tietenkin netissä. Tilaaminen tapahtui "vanhanaikaisesti" puhelimitse. Ensimmäinen varsinainen liikuntasuoritus oli puhelimen nouto Postin toimipisteestä noin kilometrin kävelymatkan päästä.

Sen jälkeen energiaa kului paketin avaamiseen ja käyttöohjeisiin tutustumiseen. Tämä tapahtui alakerrassa. Ennen kuin puhelin oli toimintavalmis, ystäväni piti käytä kolme kertaa yläkerrassa, kaksi kertaa makuuhuoneessa ja keittiössä tekemässä tarkistuksia ja säätöjä. Noin vartin kuluttua puhelin oli toimintavalmis. Puhelimen käyttöönoton liikuntaa lisääviin vaikutuksiin voidaan laskea vielä pakkausjätteiden vienti kierrätyspisteeseen.

Matkapuhelimen käyttö voi siis todistettavasti aktivoida liikkumaan. Jos vielä käyttää kännykkään liitettäviä liikuntasovelluksia, hyöty sen kuin kasvaa.


Kohtaamisia


Elämä on kohtaamisia. Jotkut tapaamistamme ihmisistä jäävät mieleen, toiset eivät. Joidenkin kanssa kuljetaan vain hetken yhtä matkaa, joidenkin kanssa ollaan tekemisissä pitkään, jopa koko loppuelämän ajan. Useimmat kohtaamiset ovat sattumanvaraisia, jotkut sovittuja.

Itselleni on jäänyt mieleen muutama erityinen kohtaaminen. Yksi niistä tapahtui, kun olin nuorena miehenä talonmiesvahtimestarin sijaisena silloisella kotipaikkakunnallani. Työhön minua perehdytti kokenut, jo eläkeikää lähestyvä työtoverini Aarre. Tämä vaatimattoman ja hiljaisen oloinen mies osoittautuikin pian nimensä veroiseksi.

Aarre asui työpaikan lähellä pienessä kaksiossa rakennuksen kellarikerroksessa. Siellä hänellä oli mittava kokoelma kasveja, jotka hän oli itse kerännyt. Kaikista keräämistään sadoista kasveista hän osasi sekä latinalaiset että suomenkieliset nimet. Hän kertoi, että yliopiston professorit soittelivat toisinaan hänelle kysyäkseen jotakin paikkakunnan kasvistosta, jonka Aarre tunsi lähes neliömetrin tarkkuudella.

Aarrella oli myös vaikuttava kielitaito pelkän kansakoulun käyneeksi henkilöksi. Hän puhui, luki ja kirjoitti sujuvasti suomen ja ruotsin lisäksi englantia, ranskaa ja viroa. Erityisesti hän kertoi pitävänsä ranskankielisestä kirjallisuudesta. Sain kuulla näytteitä hänen kielitaidostaan, kun hän arvuutteli minulta vironkielisiä sanontoja ja sananlaskuja. Suomalaisia sananlaskuja tämä monipuolinen kielinero oli tallentanut c-kaseteille, joita hänellä oli kirjahyllyssään pitkä rivi.

Eikä siinä kaikki. Aarre oli nuorempana, 1950-luvulla, kiertänyt moottoripyörällä kaikki silloiset paikkakunnat ja ottanut niistä diakuvia. Ehdimme katsoa vain murto-osan hänen tuhansista dioistaan niinä kertoina, kun kävin hänen luonaan.

Muutaman vuoden kuluttua entisellä kotipaikkakunnallani käydessäni kävelin Aarren asunnolle. Ei ollut Aarre kotona, vaan koko asunto oli vallan muussa käytössä. Myöhemmin sain tietää, että tämä vaatimaton herrasmies oli jo siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Löysinkin toisella kertaa hautausmaan uurnalehdosta pienen muistolaatan, jossa oli Aarren nimi. Mietin, mihinkähän olivat tämän todellisen kulttuuri-Aarren vuosien työn tulokset joutuneet. Perillisiä hänellä ei ainakaan ollut, sillä hän eli elämänsä poikamiehenä. 

Toinen vaikuttava kohtaaminen tapahtui parikymmentä vuotta myöhemmin Helsingissä, kun olin sijaisena itähelsinkiläisessä alakoulussa. Tapanani oli jäädä koulupäivän jälkeen koululle valmistelemaan seuraavan päivän oppitunteja. Toisinaan aika vierähti niin, että ehdin jututtaa liikuntasalin iltavahtimestarina toimivaa turkkilaismiestä. Hän puhui sujuvaa suomea, sillä hänellä oli suomalainen vaimo. Koska minullakaan ei yleensä ollut kiire kotiin ja meillä luisti juttu hyvin, vierähti aika kuin huomaamatta. Juttelimme niitä näitä aina maailmanpolitiikasta perheasioihin - jopa henkilökohtaisista asioista. Opimme paljon toistemme kulttuureista, tavoista ja uskonnoista – hän kun oli muslimi.

Erityisen vaikutuksen tämä nuorehko perheenisä teki kerran juttutuokiomme venähtäessä hieman tavallista pitemmäksi. Olin todennut, että kello on jo niin paljon, että minulla alkaa olla nälkä ja pitää mennä kotiin syömään. Silloin ystäväni kaivoi reppuaan, jossa hänellä oli eväänä kaksi täytettyä sämpylää ja suklaalevy. Hän jakoi eväänsä tasan puoliksi kanssani. Kun ensin epäröin ottaa vastaan tällaista odottamatonta huomaavaisuutta, sain vastaukseksi: - Ota, ota vaan! Sinä olet veljeni!

Kuinka moni suomalaisista ns. kristityistä olisi jakanut eväänsä?