Pipi, töytti ja ääkkä

Kieltä opitaan kuuntelemalla. Mieleeni on jäänyt jo varhaislapsuudesta muutamia äitini käyttämiä sanoja. - Hyi, älä koske siihen, se on ääkkää! varoitteli äiti. Mitä ikinä tuo ”ääkkä” sitten olikin, siihen ei pitänyt koskea eikä missään tapauksessa ainakaan suuhun laittaa. Kuumasta hellasta, sähkölaitteesta, puukosta tai muusta vaarallisesta saattoi tulla pipi

Kieli muuttuu kaiken aikaa. Pipi lienee nykyihmisellekin tuttu, mutta äitini lisäksi en ole kuullut kenenkään puhuvan ääkästä. Oli äidillä muitakin erikoisia sanoja. Perunamuusin tekoon hän käytti töyttiä. Sillä hän tarkoitti perunansurvinta  – tai muusinuijaa, kuten ehkä nykyisin sanottaisiin. Ilmeisesti äiti oli oppinut nuo edellä mainitut sanat jo lapsuudenkodissaan lähes sata vuotta sitten.

Turun seudulla tuttuja sanoja ovat kräki, krääsä, kännä, metka ja sukkela. Nykyisellä asuinpaikallani Läntisellä Uudellamaalla niitä ei ehkä tunneta. Kyselyjeni perusteella ainakaan kräki ja krääsä eivät avaudu ilman selitystä. Ainakin vanhemmat ihmiset tietävät, että kräki on kuiva risu tai oksa. Krääsällä tarkoitetaan paitsi turhaa tavaraa, myös käryä. ”Mikä täällä krääsää?” kysyy turkulainen, kun jostain tulee palaneen käryä.

Metka ja sukkela ovat osittain synonyymeja. Kun joku ihmettelee  -Eiks’ se ol sukkelaa? hän ei tarkoita sillä nopeaa, vaan merkillistä, kummallista tai ihmeellistä. Voidaan kysyä myös: -Eiks’ se ol metkaa?Kännä ei tarkoita humalaista, vaan ötökkää, hyönteistä.

Koulu- ja opiskeluaikana opin taas uusia sanoja. Kun 1970-luvulla siirryttiin kansakoulusta peruskoulujärjestelmään, tuli sen mukana roppakaupalla uusia käsitteitä, kuten oppilaskunta. Yksi tuolloisista mieleeni jääneistä sanoista oli joukko-oppi, tuo matematiikan kummajainen, joka herätti paljon keskustelua.

Mutta se oli vasta alkua! Uusiin, ihmeellisiin käsitteisiin ja sanahirviöihin olen törmännyt opiskeluaikanani. Olen ihmetellyt, kuka näitä uusia käsitteitä koulumaailmaan oikein keksii. Välillä tuntuu, että tehdään muutoksia vain muutoksen takia, ei tarpeeseen.

Kun ennen puhuttiin apukoulusta ja tarkkailuluokasta, alettiin sittemmin käyttää hienommalta kuulostavia nimityksiä mukautettu opetus ja esy-opetus (erityisopetus sopeutumattomille yksilöille), jotka myöhemmin olivat osa erityisopetusta. Joillekin erityisoppilaille piti laatia Henkilökohtainen opetuksen järjestämistä koskeva suunnitelma eli HOJKS. Siitä on siirrytty vielä hienotunteisempaan käsitteeseen kolmiportainen tuki. Nyt puhutaan arvoituksellisesti nepsy-oppilaista, kun tarkoitetaan oppilasta, jolla on neuropsykologisia ongelmia. Asiat (tai lapset) eivät välttämättä ole muuttuneet, mutta käsitteitä on ”viilattu” hienovaraisemmiksi. Ennen tunteita ilmaistiin, nyt niitä sanoitetaan. Itselleni sanoittamisesta tulee mieleen ensimmäisenä laulun tekeminen.

Opiskeluaikanani puhuttiin kokonaisopetuksesta. Jos ympäristöopissa oli aiheena syksyn sato, samaa aihepiiriä hyödynnettiin piirustustunnilla (nyk. kuvataide) piirtämällä tai maalaamalla vaikkapa omenoita. Kirjoitustunnilla kirjoitettiin sadonkorjuusta. Musiikintunnilla laulettiin syksyyn liittyviä lauluja. Nykyisessä opetussuunnitelmassa samoista asioista tehtäisiin monialainen oppimiskokonaisuus eli mok. Ei siis mitään uutta auringon alla. 

Aloin opiskeluaikana seurata politiikkaa. Siinä niitä kummallisia käsitteitä vasta riittääkin! 1980–90-luvulla puhuttiin hallitusta rakennemuutoksesta. Minulle ei koskaan oikein selvinnyt, mitä rakenteita pitäisi muuttaa ja miten se tehtäisiin hallitusti. Myöhemmin alettiin puhua muun muassa sote-uudistuksesta tai pelkästään sotesta, ikään kuin kaikki tietäisivät, mistä siinä on kysymys. Luulenpa, että aika harva kansalainen tietää, mitä tarkoittavat tämän hetken kuumat puheenaiheet, kuten U-kirjelmä, toissijaisuusperiaate, saamelaiskäräjälaki tai hyvinvointialue. Tietävätköhän poliitikot itsekään? Tai media, joka kirjoittaa niistä juttuja?

Töytti

Tarinataituri 13.11.2022


Käsiala takaisin!

Olen tähänastisen elämäni aikana opetellut kirjoittamaan ainakin kolme kertaa. Ensimmäisen kerran kansakoulussa 1960-luvulla, kun piti opetella kaunokirjoitusta. Sitä harjoiteltiin vielä oppikoulussakin. Silloin kirjoitettiin mustetäytekynällä käsialavihkoon. Vasenkätiselle mustekynällä kirjoittaminen oli vaikeaa, koska teksti tahriintui helposti kirjoittaessa. Onneksi en ollut luokkani ainoa vasenkätinen, joten katsoin, miten toiset vasenkätiset pitelivät kynää. Yksi kirjoitti ranne koukussa ”ylätyylillä”, toinen taas piteli kynää tekstin alapuolella alaviistossa. Huonoin vaihtoehto oli kirjoittaa kuten oikeakätiset, jolloin käsi suttasi juuri kirjoitetun tekstin. 

Toisen kerran opettelin käsialaa opettajaksi opiskellessani, kun kirjoituskirjaimet uudistettiin 1980-luvulla. Silloin kaikkia kirjaimia ei enää sidottu toisiinsa, kuten vanhemmassa mallikirjaimistossa, vaan välillä kynää piti nostaa. Sen piti kuulemma helpottaa käsialan oppimista ja oikeinkirjoitusta. Mielestäni toisin kävi. Kirjoittamisesta tuli töksähtelevämpää, kun kynää piti vähän väliä nostaa. Kun ä-ja ö-kirjainten tunnukset muuttuivat tietokoneen näppäimistön tilde-merkin näköisistä pelkiksi pisteiksi, ne näkyivät usein himmeästi ja olivat missä sattuu. Osalle jäi epäselväksi sekin, mitkä kirjaimista liittyivät eli sidottiin seuraavaan kirjaimeen, mitkä eivät. Lopputulos muistutti kaunokirjoituksen ja tekstauksen välimuotoa.

2000-luvulla jouduin taas opettelemaan kirjoittamaan. Joku oli keksinyt, että opetetaankin vain tekstausta. Enää ei puhuta kaunokirjoituksesta, vaan käsin kirjoittamisesta. Kirjaimia ei sidota toisiinsa, vaan kynää nostetaan jokaisen kirjaimen jälkeen. Siksipä vain harvoin näkee siistiä ”käsialaa”, toisin kuin omassa lapsuudessani. Jo ensimmäisestä luokasta alkaen opetellaan nyt kirjoituskirjainten rinnalla tietokoneen näppäimistöä.

Lauseenmuodostuksesta on tullut monille vaikeaa, kun kirjoittamisessa on totuttu käyttämään kännykkää eikä kynää ja paperia. Viestit ovat lyhentyneet, vaikka tekniikka on tullut avuksi kirjoittamisessa. Usein viesteistä puuttuvat niin isot alkukirjaimet kuin pisteetkin, pilkuista puhumattakaan. Puhekielen ilmaisut ovat yleisempiä kuin kokonaiset, kirjakielellä kirjoitetut virkkeet. Ei kirjoiteta esimerkiksi ”Missä sinä olet?”, vaan ”mis sä oot”. Varsinkin lapset ja nuoret suosivat esimerkiksi ilmaisuja ”en tiiä”, ”lähetää”, ”kaheksa” jne. murteesta riippumatta. Jopa lyhenteitä lyhennetään. Okei tai ok on lyhentynyt muotoon k. Sekin saattaa olla jo vanhanaikaista. 

Jos käyttää matkapuhelimen automaattista tekstinsyöttöä, voi tulla hullunkurisia sanoja tai ilmaisuja. Sovellus saattaa tarjota vaikkapa sanan aika tilalle sanaa sika. Tietokoneella kirjoitettaessa tekstinkäsittelyohjelma neuvoo kirjoittajaa alleviivaamalla kirjoitusvirheet ja tarjoamalla vihjeitä oikeinkirjoitukseen, joten ei välttämättä tarvitse osata edes kielioppisääntöjä. 

Mutta eipä taida moni enää käsin kirjoittaakaan! Jos joku vielä kirjoittaa kirjeitä, hän tekee sen koneella. Harva lähettää korttejakaan, joulukortteja lukuun ottamatta. Onnittelut ja toivotukset lähetetään kännykällä tekstiviestinä tai Whatsapissa. 

Käsin kirjoittamisessa on kuitenkin hyvät puolensa. Vaikka se on hitaampaa kuin koneella kirjoittaminen, se kehittää ajattelua ja käden hienomotoriikkaa aivan eri tavalla kuin koneella kirjoittaminen. Aivotutkijat ovat pitkään olleet huolissaan käsin kirjoittamisen merkittävästä vähenemisestä. MTV uutisoi jo vuonna 2014 Yhdysvalloissa tehdystä tutkimuksesta, joka osoittaa, että käsin kirjoituksella on laajempaakin merkitystä oppimisessa. Käsin kirjoitusta oppineet lapset oppivat paitsi lukemaan nopeammin, myös tuottamaan ja hallitsemaan tietoa paremmin. 

Omien havaintojeni perusteella käsin kirjoittaminen on joillekin lapsille mieluisampaa kuin koneella kirjoittaminen. Toiset taas kirjoittaisivat mieluummin tietokoneella, varsinkin, jos omasta käsialasta ei saa selvää tai on hidas kirjoittaja. Kokemusteni perusteella uskon, että käsin kirjoittaminen kehittää ajattelua, auttaa keskittymisessä ja kehittää käden hienomotoriikkaa enemmän kuin kännykällä ja tietokoneella kirjoittaminen. Olen pitkän opettajaurani aikana huomannut, että hyvät kirjoittajat ovat usein myös hyviä piirtäjiä. Olisiko näilläkin toiminnoilla yhteys? Se jo tiedetäänkin, että ”lukeminen kannattaa aina”. Olisiko aika nostaa myös käsin kirjoittaminen ja käsiala kunniaan?

Tarinataituri 31.10.2022


Arkkitehti Toivo Salervon 1930-luvulla kehittelemä mallikirjaimisto,
jota käytettiin vuoteen 1986 asti.






Jarno Lukkarilan mallikirjaimisto vuodelta 2015.
Tämä on käytössä 2020-luvulla kouluissa.



       

Tyhjää puhetta

 - Joo, elikkä, totanoi, siis… aloitti nuorimies maastopyörien esittelyn eräässä televisio-ohjelmassa. 

En tiedä, häiritsikö muita katsojia tuo aloitus, jossa puhuja ei oikein tuntunut tietävän, mitä sanoisi. Oliko hän niin valmistautumaton esitykseensä, että tarvitsi hiukan lisäaikaa miettimiseen vai oliko hänellä niin paljon tietoa, ettei tiennyt, mistä aloittaisi? Ehkä molempia. 

Tuosta parinkymmenen vuoden takaisesta polkupyöräesittelystä on televisio-ohjelmien taso mielestäni vain huonontunut – sekä sisällön että kielen suhteen. Ohjelmantuottajien erityisessä suosiossa näyttävät nyt olevan keskusteluohjelmat, talk showt, joissa yksi tai useampi henkilö keskustelee juontajan kanssa jostain ajankohtaisesta aiheesta. Useimmiten näissä puheohjelmissa istutaan ringissä ja mukana on ”asiantuntijoita”, joilla on – tai ainakin pitäisi olla – syvällisempää tietämystä keskusteltavasta aiheesta. Kamera kiertää vierailijoiden keskuudessa, kun yksi kerrallaan vastaa tai kommentoi toimittajan esittämään kysymykseen. Usein joudun tuollaista ohjelmaa seuratessani harmistuneena toteamaan, että eipä ollut asiantuntijalla mitään uutta kerrottavaa eikä ohjelma tarjonnut uusia näkökulmia, kerrataan vain samoja asioita ja esitetään spekulaatioita siitä, miten asiat voisivat olla. Tulevaisuudesta ei edes asiantuntija voi sanoa mitään varmaa. Yhtä hyvin voisi kysyä ennustajaeukolta. Mutta ilmeisesti tällaisia tylsiä keskusteluohjelmia on helppoa ja halpaa tehdä, ja me suomalaiset kaipaamme asiaan kuin asiaan jonkun auktoriteetin vahvistuksen. Tai niin meille ainakin halutaan uskotella. 

Toinen silmiinpistävä – tai pitäisikö sanoa korviin kuuluva – piirre on kielen köyhtyminen television asiaohjelmissa, poikkeuksena Antero Mertarannan kaltaiset kokeneet urheiluselostajat. Hänessä yhdistyvät sekä asiantuntemus, puheen selkeys, nopeus että kielellinen nokkeluus. Varmaan juuri siksi monet kuuntelevatkin mielellään hänen selostustaan. 

Monissa muissa ohjelmissa, erityisesti jotakin kilpailusuoritusta arvioitaessa, on jo melkein kliseeksi muodostunut sana ”mieletön”. Esitys on ”mielettömän” hyvä, esiintyjä on ”mieletön” tai jopa koti voi olla ”mielettömän upeasti” sisustettu. Tosiasiassa vain ihminen voi olla mieletön, ei mikään esine tai asia. Ennen mielettömällä tarkoitettiin mielenvikaista, hullua, mutta nyt sillä on vallan eri merkitys. Ehkä asia kirkastuisi paremmin, jos käyttäisi mielettömän tilalla sen synonyymia järjetön. Kukaan esiintyjä ei varmaan haluaisi olla ”järjetön”. Ai niin, tietääköhän jokainen, mikä on synonyymi, vai pitäisikö käsitettä hieman ”avata”, kuten muoti-ilmaisu kuuluu? 

Mutta on niitä tyhjiä sanoja meidän ”tavistenkin” kielenkäytössä. Yksi tällainen lausahdus, jota itsekin tulee joskus käytetyksi enempiä ajattelematta, on: - Tulkaa joskus käymään!

Toinen samanveroinen on: - Sano terveisiä!

Näitä molempia käytetään tavallisesti keskustelun lopussa silloin, kun pitkästä aikaa tavataan joku tuttava vaikkapa ostosmatkalla tai kadulla. Molemmat lauseet kuulostavat hyviltä, mutta jäävät usein sisällöltään vain tyhjiksi sanoiksi. Mitä hyötyä on kutsua käymään, jos sopivaa aikaa ei tunnu koskaan löytyvän tai jos toinen osapuoli ei ole kiinnostunut pitämään yhteyttä? Terveistenkin perille meno riippuu viestinviejän muistista ja tahdosta. 

Tiesitkö muuten, mitä Elias Lönnrot tarkoitti suomenkielisiä sanoja keksiessään sanalla ”tyhjykkä”? Se oli Lönnrotin ehdotus numerolle nolla. Soikea ”rinkula”, jonka sisällä on pelkkää tyhjää eli ei mitään. Tyhjykkä olisi aika kuvaava ilmaisu myös terveisille, jotka eivät mene perille tai kylään kutsulle, joka ei koskaan johda vierailuun. 


Tarinataituri 18.6.2022


Kiellettyjä leikkejä

Kesän äänet, tuoksut, vehreys, lämpö ja valoisuus tuovat mieleen lapsuuden kesät. Vaikka koulua käytiin silloin myös lauantaisin, kesä tuntui pitkältä, kun koko kesä-, heinä- ja elokuu oli lomaa. Siinä ehti tehdä kaikenlaista, sekä luvallista että luvatonta.

Uintireissut kuuluivat lämpimien kesäpäivien luvalliseen ohjelmaan. Lapsuuteni asuinkunnassa ei juuri ollut järviä, joten uimassa käytiin hiekkakuopalla. Se olikin varsin suosittu uimapaikka. Sinne mentiin useimmiten polkupyörällä, vaikka matkaa oli useampi kilometri. Aikuisia ei tarvittu valvomaan lasten uintia, uimavalvojasta puhumattakaan. Mutta hauskaa oli, eikä kukaan onneksi hukkunut.

Kesällä oli kiva pyöräillä. Pyörämatkat kavereiden kanssa suuntautuivat toisinaan kaatopaikalle, jonne siihen aikaan pääsi helposti, kun ei ollut portteja, aitoja eikä valvojaa. Sieltä etsittiin tyhjiä metallisia suihkepulloja, joita sitten heitettiin jätekasassa palavaan tuleen. Hetken odottelun jälkeen nuo suihkepullot poksahtivat rikki kuumuudessa. 

Astetta vaarallisempia olivat retket ampumaradalle. Kun ketään ei näkynyt paikalla, keräsimme pienoiskiväärin hylsyjä ja otimme ne mukaamme. Hylsyt täytimme tulitikun päillä ja naputtelimme vasaralla hylsyn reunan umpeen. Sen jälkeen laitettiin tuo täytetty hylsy ison kiven päälle ja pudotettiin toinen iso kivi sen päälle. Näistä omatekoisista ”pommeista” kuului laukausta muistuttava terävä paukahdus. 

Vähintään yhtä vaarallisia olivat omatekoiset aseet. Yksinkertaisin niistä oli puhallusputki, joka oli helppo tehdä sopivanpaksuisesta koiranputkesta. Ammuksina toimivat herneet, syyskesällä pihlajanmarjat. Joka poika osasi valmistaa myös ritsan polkupyörän sisäkumista ja oksanhaarasta. Ammuksina käytettiin pieniä kiviä. Näppärimmät kaverit tekivät taskuun mahtuvan ritsan rautalangasta ja kuminauhasta. Sillä ammuttiin paksusta kuparilangasta tehtyjä u-kirjaimen muotoisia ammuksia, joita kutsuttiin aspeiksi. Onneksi meille ei ritsojen kanssa sattunut suurempia haavereita. Yleensä ammuimme tarkkuutta tyhjiin peltipurkkeihin tai muihin liikkumattomiin kohteisiin.

Jousipyssyä ei tarvinnut tehdä itse, sillä sellaisen sai urheiluliikkeestä muutamalla kympillä. Kaari oli tehty taipuisasta umpinaisesta teräsputkesta, jousi paksusta siimasta. Nuolet olivat puisia ja metallikärkisiä. Ihmeellistä, että sellaisten myynti edes oli sallittua lapsille. Jousipyssylläkin ammuttiin tarkkuutta peltipurkkeihin, maalitauluihin tai puunrunkoihin. Teräväkärkinen nuoli lävisti helposti peltipurkin. Voi vain kuvitella, miten pahaa jälkeä olisi syntynyt, jos jousella olisi ampunut elävää kohdetta. Niin emme onneksi tehneet. Mutta sen sijaan tuli useamman kerran kokeiltua, kuinka korkealle nuolen saa lentämään. Kun ampui suoraan ylöspäin, hävisi nuoli välillä silmänkantamattomiin. Ei silloin tullut mieleen, että se, mikä menee ylös, tulee myös alas ja kovalla vauhdilla. Säästyimme kuitenkin vammoilta tässäkin.

Urheiluliikkeessä oli myytävänä muutakin pikkupoikaa kiinnostavaa. Sain muistaakseni joulu- tai syntymäpäivälahjaksi toivomani kemistin välineet. Pakkaus sisälsi käyttöohjeiden lisäksi pieniä lasisia koeputkia ja erilaisia kemikaaleja kuparisulfaatista rikkiin. Mukana oli myös rautajauhetta ja magnesiumnauhaa. Nopeasti opin valmistamaan mädän kananmunan hajuista vetykaasua, kuumentamaan keltaista rikkijauhetta, jolloin sitä tuli punaista, kitkeränhajuista nestettä. Monta koeputkea hajosi kuumentaessa rikkiä kynttilänliekillä. Oli myös jännää polttaa magnesiumnauhaa, joka paloi kirkkaalla liekillä. 

Tulipalovaara oli vielä suurempi, kun leikittiin polttolasilla. Melkein jokaisella pikkupojalla ja -tytöllä oli tuohon aikaan suurennuslasi – tai polttolasi, kuten niitä silloin kutsuttiin. Oli jännittävää kokeilla aurinkoisella ilmalla, syttyikö paperinpala tai puutikku palamaan, kun sen laittoi suurennuslasin polttopisteeseen. Syttyihän se.

Jälkikäteen ajateltuna ei voi olla kuin kiitollinen, että on selvinnyt lapsuuden leikeistä ehjin nahoin ja pienin aineellisin vahingoin.

  Tarinataituri 8.6.2022



Kieli solmussa

Kielet ovat aina kiinnostaneet minua. Koulussa opiskelin ensin englantia, sitten ruotsia, saksaa ja lukiossa myös ranskaa. Lukioaikana harkitsin myös italian opiskelua. Siihen olisi ollut tarjolla tuon ajan ”uusi” keksintö, Linguaphone -kasettikurssi, jossa opiskelu tapahtui c-kasettien avulla. Kasettinauhuri minulla toki jo oli, mutta satojen markkojen hintainen paketti kurssiin kuuluvia äänikasetteja tuntui opiskelijan kukkarolle liian kalliilta. Onneksi vuosikymmeniä myöhemmin tarjoutui sopiva tilaisuus italian opiskeluun. Italian kieli on osoittautunut opiskelemistani kielistä kaikkein konstikkaimmaksi, mutta myös kiehtovimmaksi. 

Kielten opiskelu on tänä päivänä helppoa, kun niitä voi opiskella työväenopiston kursseilla, netissä tai vaikkapa ilmaisen kännykkäsovelluksen avulla. Espanjan kielen saloihin olenkin tutustunut pelkästään ilmaisen Duolingo -sovelluksen avulla. Silti koen oppineeni siinä jo runsaasti arkipäivän sanoja, lauseita ja keskusteluja. Duolingossa hyvää on myös se, että pystyy opiskelemaan melkein missä ja milloin tahansa, vaikka vain viisi minuuttia päivässä. Siinä pystyy harjoittelemaan kielenopiskelun koko skaalaa: kuuntelemista, puhumista, kirjoittamista, lukemista ja kielioppia. Duolingon varjopuolena – jos sen nyt haluaa sellaisena nähdä – on se, että sovellus on englanninkielinen. Pitää siis olla riittävän hyvä englannin kielen taito voidakseen opiskella muita kieliä. Mutta toisaalta asian voi nähdä niinkin, että siinä tulee samalla harjoiteltua kahta kieltä.

Kielitaito ei koskaan ole haitaksi, mutta sen puute voi olla. Kielitaito on kuin uimataito: ei voi tietää, milloin tulee tilanne, jossa sitä tarvitaan. Vieraalla kielellä voi toki jonkin verran kommunikoida vaikka Google Kääntäjän avulla. Sen avulla pystyy kätevästi käymään pieniä keskusteluja eri kielillä. Konekäännös ei kuitenkaan aina ole onnistunut eikä korvaa pitkän ajan kuluessa hankittua kielitaitoa ja käytännön harjoittelua. 

Sanotaan, että yhden vieraan kielen osaaminen helpottaa toisen kielen oppimista. Olen huomannut, että tämä pitää paikkansa. Tässä pätee myös vanha sanonta ”minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa”. Jos kouluaikana on lukenut (kielten)läksynsä hyvin, palautuvat esimerkiksi kieliopin rakenteet ja verbien taivutukset helpommin mieleen vielä vuosikymmeniä myöhemminkin, vaikkei noita kieliä olisi pitkään aikaan tarvinnut. Tämänkin olen huomannut omasta kokemuksesta.

Useilla kielillä on yhtäläisyyksiä. Opiskelua ja oppimista helpottaa niiden tunnistaminen. Esimerkiksi suomen kielessä kaikki verbit päättyvät perusmuodossaan a- tai ä-kirjaimeen, ranskan kielessä ne ovat -er, -ir, tai -re -loppuisia, kun taas italiassa -are, -ere tai -ire -loppuisia. Aika monissa kielissä substantiiveilla on kaksi tai jopa kolme sukua: maskuliini, feminiini ja neutri. 

Jotkut sanat ovat ”kansainvälisiä” eli melkein samoja eri kielillä, kuten hotelli, taksi, video, kassa ja kamera. Mutta sanan kirjoitusasu voi myös hämätä ja tarkoittaa toisessa kielessä aivan eri asiaa. Esimerkiksi sana fast on ruotsiksi vaikka, englanniksi nopeasti ja saksaksi melkein. Ruotsin kielen sana men (mutta) onkin englannin kielessä monikkomuoto sanasta mies (man). Virossa raamat ei olekaan raamattu, vaan kirja. Italian kielessä sana firma ei tarkoitakaan yritystä, vaan allekirjoitusta. Italian kielessä camera ei ole kamera, vaan huone. Monet näistä sanoista ovat lainasanoja tai toisesta kielestä johdettuja, kuten appelsiini, joka lienee yhdistelmä kahdesta sanasta: omenaan viittaavasta alkuosasta Apfel (saks.) tai äppel (ruots.) ja Kiinaan viittaavasta jälkimmäisestä osasta (saks. China, ruots. Kina). Appelsiinia on Suomessakin joskus kutsuttu Kiinan omenaksi.

Viikonpäivien nimissä on mielenkiintoisia yhtäläisyyksiä ja eroja. Kun suomen kielessä sanotaan keskiviikko, näkyy tuo keski -sana noissa kielissä ainoastaan saksassa, jossa keskiviikko on Mittwoch eli sananmukaisesti keskiviikko. Ruotsiksi keskiviikko ei ole ”mittvecka”, vaan onsdag, joka juontaa juurensa muinaisesta jumalasta Odinista. Englanniksi keskiviikko on Wednesday, italiaksi Mercoledi, ranskaksi Mercredi. Pohjoismaisissa kielissä viikonpäivien nimet juontavat juurensa enimmäkseen muinaispohjoismaisista tai antiikin jumalista.

Mielenkiintoista tuo kieltenopiskelu!

Tarinataituri 30.4.2022