Kieli solmussa

Kielet ovat aina kiinnostaneet minua. Koulussa opiskelin ensin englantia, sitten ruotsia, saksaa ja lukiossa myös ranskaa. Lukioaikana harkitsin myös italian opiskelua. Siihen olisi ollut tarjolla tuon ajan ”uusi” keksintö, Linguaphone -kasettikurssi, jossa opiskelu tapahtui c-kasettien avulla. Kasettinauhuri minulla toki jo oli, mutta satojen markkojen hintainen paketti kurssiin kuuluvia äänikasetteja tuntui opiskelijan kukkarolle liian kalliilta. Onneksi vuosikymmeniä myöhemmin tarjoutui sopiva tilaisuus italian opiskeluun. Italian kieli on osoittautunut opiskelemistani kielistä kaikkein konstikkaimmaksi, mutta myös kiehtovimmaksi. 

Kielten opiskelu on tänä päivänä helppoa, kun niitä voi opiskella työväenopiston kursseilla, netissä tai vaikkapa ilmaisen kännykkäsovelluksen avulla. Espanjan kielen saloihin olenkin tutustunut pelkästään ilmaisen Duolingo -sovelluksen avulla. Silti koen oppineeni siinä jo runsaasti arkipäivän sanoja, lauseita ja keskusteluja. Duolingossa hyvää on myös se, että pystyy opiskelemaan melkein missä ja milloin tahansa, vaikka vain viisi minuuttia päivässä. Siinä pystyy harjoittelemaan kielenopiskelun koko skaalaa: kuuntelemista, puhumista, kirjoittamista, lukemista ja kielioppia. Duolingon varjopuolena – jos sen nyt haluaa sellaisena nähdä – on se, että sovellus on englanninkielinen. Pitää siis olla riittävän hyvä englannin kielen taito voidakseen opiskella muita kieliä. Mutta toisaalta asian voi nähdä niinkin, että siinä tulee samalla harjoiteltua kahta kieltä.

Kielitaito ei koskaan ole haitaksi, mutta sen puute voi olla. Kielitaito on kuin uimataito: ei voi tietää, milloin tulee tilanne, jossa sitä tarvitaan. Vieraalla kielellä voi toki jonkin verran kommunikoida vaikka Google Kääntäjän avulla. Sen avulla pystyy kätevästi käymään pieniä keskusteluja eri kielillä. Konekäännös ei kuitenkaan aina ole onnistunut eikä korvaa pitkän ajan kuluessa hankittua kielitaitoa ja käytännön harjoittelua. 

Sanotaan, että yhden vieraan kielen osaaminen helpottaa toisen kielen oppimista. Olen huomannut, että tämä pitää paikkansa. Tässä pätee myös vanha sanonta ”minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa”. Jos kouluaikana on lukenut (kielten)läksynsä hyvin, palautuvat esimerkiksi kieliopin rakenteet ja verbien taivutukset helpommin mieleen vielä vuosikymmeniä myöhemminkin, vaikkei noita kieliä olisi pitkään aikaan tarvinnut. Tämänkin olen huomannut omasta kokemuksesta.

Useilla kielillä on yhtäläisyyksiä. Opiskelua ja oppimista helpottaa niiden tunnistaminen. Esimerkiksi suomen kielessä kaikki verbit päättyvät perusmuodossaan a- tai ä-kirjaimeen, ranskan kielessä ne ovat -er, -ir, tai -re -loppuisia, kun taas italiassa -are, -ere tai -ire -loppuisia. Aika monissa kielissä substantiiveilla on kaksi tai jopa kolme sukua: maskuliini, feminiini ja neutri. 

Jotkut sanat ovat ”kansainvälisiä” eli melkein samoja eri kielillä, kuten hotelli, taksi, video, kassa ja kamera. Mutta sanan kirjoitusasu voi myös hämätä ja tarkoittaa toisessa kielessä aivan eri asiaa. Esimerkiksi sana fast on ruotsiksi vaikka, englanniksi nopeasti ja saksaksi melkein. Ruotsin kielen sana men (mutta) onkin englannin kielessä monikkomuoto sanasta mies (man). Virossa raamat ei olekaan raamattu, vaan kirja. Italian kielessä sana firma ei tarkoitakaan yritystä, vaan allekirjoitusta. Italian kielessä camera ei ole kamera, vaan huone. Monet näistä sanoista ovat lainasanoja tai toisesta kielestä johdettuja, kuten appelsiini, joka lienee yhdistelmä kahdesta sanasta: omenaan viittaavasta alkuosasta Apfel (saks.) tai äppel (ruots.) ja Kiinaan viittaavasta jälkimmäisestä osasta (saks. China, ruots. Kina). Appelsiinia on Suomessakin joskus kutsuttu Kiinan omenaksi.

Viikonpäivien nimissä on mielenkiintoisia yhtäläisyyksiä ja eroja. Kun suomen kielessä sanotaan keskiviikko, näkyy tuo keski -sana noissa kielissä ainoastaan saksassa, jossa keskiviikko on Mittwoch eli sananmukaisesti keskiviikko. Ruotsiksi keskiviikko ei ole ”mittvecka”, vaan onsdag, joka juontaa juurensa muinaisesta jumalasta Odinista. Englanniksi keskiviikko on Wednesday, italiaksi Mercoledi, ranskaksi Mercredi. Pohjoismaisissa kielissä viikonpäivien nimet juontavat juurensa enimmäkseen muinaispohjoismaisista tai antiikin jumalista.

Mielenkiintoista tuo kieltenopiskelu!

Tarinataituri 30.4.2022

Luonnon ihmeitä

Keväinen luonto on täynnä värejä, ääniä ja liikettä. Niiden havaitsemiseen riittää, että kulkee luonnossa silmät ja korvat auki. Vielä enemmän ihmeteltävää löytää, jos tarkkailee ympäristöään kiikarin, kameran, suurennuslasin, mikroskoopin tai vaikkapa kännykän linssin läpi. Kirjoista ja internetistä löytyy apua lajien tunnistamiseen.

Luonnon tarkkailu on ilmainen ja terveellinen harrastus, jota voi harjoittaa yksin tai yhdessä. Kauniina kevätpäivänä on mukava lähteä perheen tai ystävän kanssa ulos luontoretkelle. Aina ei tarvitse edes lähteä ulos, vaan sisätiloistakin voi katsella luontoa, etsiä tietoa ja hämmästellä näitä jokavuotisia pieniä ihmeitä.

Miten muuttolinnut osaavat suunnistaa, vaikka niillä ei ole kompassia? Miten kurkiaura pysyy muodossaan? Miten pikkulinnut pystyvät kantamaan pienessä nokassaan niin pesäainekset kuin ravintoa poikasilleen? Miten linnuille kasvaa juuri oikean väriset sulat ja höyhenet oikeisiin kohtiin? Mistä mehiläinen tietää, mihin kukkaan kannattaa mennä ja miten se löytää omaan pesäänsä? Miten kimalainen pystyy lentämään, vaikka se on niin painava ja sillä on pienet siivet? Miten peuranvasa pysyy jaloillaan jo kohta syntymänsä jälkeen, mutta ihminen oppii kävelemään vasta pitkän harjoittelun jälkeen? Miten eläimet osaavat uida ilman, että kukaan opettaa niitä?

Vastauksia luontokysymyksiin ei ehkä löydy helposti, mutta niiden etsiminen tarjoaa mielenkiintoisia haasteita luonnonystävälle. Tässä kirjoituksessani en yritäkään vastata edellä lueteltuihin kysymyksiin, vaan kertoa lisää luonnon ihmeellisyydestä.

Muuttolintujen paluu ja linnunlaulun täyttämä luonto ovat varmoja kevään merkkejä. Jo maalis-huhtikuussa alkavat pikkulinnut etsiä kumppania, ja ilman täyttää iloinen lintujen liverrys. Talitiaisen ti-ti-tyy on monin paikoin muuttunut tyy-ti-tyy-ti-tyyksi, ilmeisesti siksi, ettei ti-ti-tyyllä enää erotu muiden äänien joukosta. Talitiainen elää vain muutaman vuoden, kun taas sinitiainen saattaa elää jopa kymmenenvuotiaaksi.  

Jo varhain keväällä voi kuulla mustarastaan soinnukkaan laulun, joka muistuttaa viheltämistä. Tarkkaavainen kulkija voi myös nähdä laulajan koivun tai kuusen latvassa.

Alkukesällä, kun puissa on jo lehdet, voi lehtimetsän tiheiköstä kuulla satakielen, todellisen laulutaiturin, neliosaisen laulun, johon kuuluvat vihellys, viserrys, naksutus ja maiskutus. Satakieli taitaa nimensä mukaisesti monia ”kieliä”, sillä se osaa taitavasti matkia muiden lintujen ääniä. Ulkonäöltään satakieli on melko vaatimattoman näköinen, eikä sitä juuri pääse näkemään lehvästön seasta, mutta sen melankolinen laulu kantaa kauas tyynessä kesäillassa.

Keväällä heräävät myös hyönteiset, jotka ovat viettäneet talven horroksessa. Useimpien hyönteisten elämään kuuluu uskomaton tapahtuma, täydellinen muodonvaihdos, jossa munasta kehittyy toukka, toukasta kotelo ja siitä kuoriutuu lopulta aikuinen hyönteinen. Jotkut hyönteiset elävät vain muutaman päivän tai viikon, jotkut jopa useita vuosia.

Jos naarasmehiläinen pystyisi kirjoittamaan omaelämäkerran, se voisi kertoa uskomattomia tarinoita. Se alkaisi syntymästä muodonvaihdoksen kautta mehiläisyhdyskunnan jäseneksi. Mehiläiset ja muurahaiset elävät yhdyskunnissa, joissa jokaisella jäsenellä on oma tehtävänsä. Urosmehiläisen tehtävä on lyhyen elämänsä aikana ainoastaan kuningattaren hedelmöittäminen.

Hunajankeruu jää työläisten – jotka kaikki ovat naaraita – tehtäväksi. Yhden hunajakilon tuottaakseen mehiläiset joutuvat käymään arviolta noin 2,7 miljoonan kukan luona. On laskettu, että tuon hunajakilon tuottamiseksi jokaisen mehiläisen olisi lennettävä noin 150 000 km eli lähes neljä kertaa maapallon ympäri. Yhdellä lennolla mehiläinen voi käydä 50–100 kukassa.

Mehiläiset ovat tärkeitä paitsi hunajantuottajina myös kasvien pölyttäjinä. Pölytys on välttämätön tapahtuma kasvien lisääntymisen kannalta. On arvioitu, että mehiläiset vastaavat noin 70 prosentista hedelmiä- ja vihanneskasvien pölytyksestä.

Kasvikunnastakin löytyy uskomattomia suorituksia. Eräässä luonto-ohjelmassa kerrottiin parsakaalista. Tunnemme parsakaalin lähinnä terveellisenä vihanneksena, mutta se on myös taitava selviytyjä, ja sillä on monta torjuntakeinoa vihollisiaan vastaan. Se kykenee jopa varoittamaan muita parsakaaleja uhkaavasta vaarasta lähettämällä niille hajuviestejä.

Toinen kasvimaailman selviytyjä on voikukka. Sen keltainen väri houkuttelee hyönteisiä pölyttäjäksi, mutta pölytyksen voi hoitaa myös tuuli. Voikukka on sitkeä: se kestää hyvin tallaamista, ruohonleikkuria, kuivuutta, kosteutta, lämpötilan vaihteluja ja karuja olosuhteita. Se pystyy lisääntymään pienestäkin juuren palasesta, joten sitä on vaikea hävittää. Otetaan mallia voikukan sitkeydestä, eikä heti luovuteta vaikeuksien koittaessa!

 

                                                            Tarinataituri 23.4.2022

Pilkka, kiusa ja häpeä

Pilkkaaminen on ajankohtainen aihe näin pääsiäisenä. Raamatun mukaan Jeesustakin pilkattiin.

Sanalle pilkkaaminen löytyy monta synonyymia, kuten pilkka, iva, ivaaminen, mollaaminen ja ilkkuminen. Useimmille meistä on jo lapsena opetettu, ettei saa arvostella ääneen esimerkiksi toisen ulkonäköä tai puhetapaa, ja ellei ole mitään hyvää sanottavaa toisesta ihmisestä, on parempi olla hiljaa.

Ajatellaan, että pilkkaaja pitää itseään parempana kuin ivansa kohdetta, nauttii toisen häpäisemisestä ja nolaamisesta eikä ymmärrä, miltä pilkatusta tuntuu. Häneltä puuttuu empatiakyky eli hän ei osaa asettua toisen asemaan.

Kiusaamista, pilkkaamista, toisen halventamista ja itsensä ylentämistä on varmasti esiintynyt aina. En usko, että kiusaamista saadaan koskaan täysin loppumaan. Itsensä vertaaminen toisiin on ikään kuin sisään rakennettu ominaisuus ihmisessä. Toinen johtaa, toinen alistuu. Elämä on selviytymistaistelua. Uskon, että vaikka maailmassa olisi vain kaksi ihmistä, hekin todennäköisesti välillä riitelisivät ja toinen heistä hallitsisi, tai ainakin yrittäisi hallita, toista. Siitä löytyy esimerkki jo Raamatun alkulehdiltä. Ajat muuttuvat, mutta ihminen ei.

Mielestäni ainakin lasten väliseen kiusaamiseen pystyttiin ennen puuttumaan helpommin, vaikka käytössä ei ollut sähköisiä viestimiä - tai ehkä juuri siksi. Käsitys oikeasta ja väärästä, hyvistä käytöstavoista, toisten (erityisesti vanhempien ihmisten) kunnioittamisesta sekä siitä, millaista käytöstä pitää sietää, olivat ennen sekä aikuisille että lapsille selkeämpiä kuin tänä päivänä.

Vanhemmilla ja opettajilla oli nykyistä ronskimmat keinot käytössään kurinpidossa. Kotona vitsa, tukkapölly, luunappi ja korvapuusti olivat yleisiä kasvatustapoja, koulussa opettaja voi passittaa oppilaan nurkkaan seisomaan. Vielä rajumpiakin menetelmiä käytettiin. Nykykäsityksen mukaan vastaavat kasvatusmenetelmät tulkittaisiin pahoinpitelyksi ja niistä päätyisi oikeuteen tai ainakin iltapäivälehtien lööppeihin.

Jokainen lienee kuullut tarinoita menneiltä vuosikymmeniltä myös opettajien harjoittamasta kiusaamisesta. Opettaja on nolannut, häpäissyt tai pilkannut oppilasta, käyttänyt kyseenalaisia joukkorangaistuksia tai lyönyt karttakepillä sormille. Omien selvitysteni perusteella tarinat kuitenkin ovat usein väritettyjä ja liioiteltuja. Mitä pitempi aika tapahtumista on kulunut, sitä helpommin niitä muistaa väärin - joko tahallaan tai vahingossa. Jos tapahtumien kulkua ei voi enää tarkistaa muilta osapuolilta, voi kertoja ”muistaa” asiat omaksi edukseen. Ehkä hän haluaa saada muiden huomiota ja arvostusta oikein raflaavalla tarinalla, vaikka kaikki ei aivan totta olisikaan. Toisinaan mielipiteet ja tosiasiat sekoittuvat, kun puhutaan esimerkiksi jonkin henkilön luonteesta tai käyttäytymisestä. Näkemykset saattavat olla täysin vastakkaisia.

Opettaja joutuu usein selvittelemään oppilaiden välisiä konflikteja. Jos kukaan aikuinen ei ole ollut näkemässä tilannetta, on totuuden selvittäminen usein vaikeaa tai jopa mahdotonta. Kun kysyy tapahtumien kulusta erikseen kaikilta tilanteessa mukana olleilta henkilöiltä, voi muodostaa jonkinlaisen kokonaiskuvan. Siinä huomaa myös, miten eri tavoilla sama tapahtuma koetaan ja muistetaan. Yksi kokee kiusaamisena sen, mitä toinen pitää leikkinä ja toisinpäin. Konfliktia selvittävä opettaja tai muu henkilö joutuu todella miettimään, ketä uskoo. On hyvä muistaa, että lapsissakin löytyy hyviä tarinankertojia, sekä kiusaajissa että kiusatuissa.

Omien kyselyjeni ja kokemusteni perusteella totteleminen on muuttunut. Ennen opettajaa ja aikuisia toteltiin, ja sitä pidettiin itsestään selvänä. Nyt opettajien ja muiden aikuisten ohjeita ja kehotuksia kyseenalaistavat sekä oppilaat että vanhemmat. Kun ennen sanottiin: ”Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee”, voisi nyt sanoa vaikkapa: ”Joka kurittomasti kasvaa, saa eniten huomiota”.

Ajan muuttumisesta kertoo sekin, että koulussa puhutaan kurin sijasta työrauhasta. Enää opettaja ei ”pidä kuria”, vaan ”ylläpitää työrauhaa”. Välillä tuntuu, että näiden nimitysten viilaamisella yritetään jotenkin vesittää tai kaunistella asioita.

Internetin myötä kiusaaminen, pilkkaaminen ja toisen mollaaminen on tullut helpommaksi ja härskimmäksi. Kiusaaja saattaa kuvitella, että somessa voi nimettömänä sanoa mitä tahansa loukkaavaakin jäämättä kiinni. Varmaankin pilkkaaja haluaa somessa ilkeillä kommenteillaan saada muilta samoin ajattelevilta arvostusta ja kannustusta. Mutta onneksi some-kirjoittelustakin jää jälki, jonka avulla tekijä voidaan selvittää ja saattaa vastuuseen.

Mielestäni yksi huolestuttava piirre nykymenossa on kyvyttömyys häpeämiseen ja katumiseen. Jos joku häpeää, sillä tarkoitetaan ennemminkin noloa tilannetta, ei katumusta eikä anteeksipyyntöä. Omassa lapsuudessani oli tavallista, että aikuinen sanoi lapselle, joka oli tehnyt jotakin sopimatonta: ”Hyi, häpeä!”, ”Häpeäisit!” tai ”Kui(nka)s kehtaat!” Silloin ymmärsi olla pahoillaan ja pyytää anteeksi. Nyt tällaisia kehotuksia pidettäisiin lähinnä koomisina. Onko häpeämisen taito kadonnut? 

Tarinataituri 17.4.2022

Kotkanpesä

Suomessa elää kaksi kotkalajia, maakotka ja merikotka, joista merikotka on suurin Suomessa pesivä päiväpetolintu. Sen siipien kärkiväli on yli kaksi metriä. 

Kotka rakentaa pesänsä oksista jykevän puun latvaan. Merikotkaparilla on pesimisalueellaan käytössä muutama vaihtopesä, mutta munintapesäkseen ne valitsevat vain yhden niistä. Korkealla sijaitsevasta pesästään kotka voi tarkkailla ympäristöään näköalapaikalta ja reagoida mahdollisiin uhkiin ajoissa.

Merikotkat ovat uskollisia ”puolisolleen” toisen kuolemaan asti. Toisen kuoltua jäljelle jäänyt saattaa ottaa uuden puolison. 

Merikotka voi elää jopa 30-vuotiaaksi. Wikipedian mukaan maailman vanhin luonnonvarainen merikotka löytyi – tosin kuolleena – vuonna 2011 Suomesta, Ahvenanmaan Föglöstä. Rengastustietojen perusteella on todistettavasti löytynyt myös eläviä 30-vuotiaita merikotkia.

Kotka on taitava saalistaja. Tarkkanäköinen lintu havaitsee saaliinsa jo satojen metrien korkeudesta ja hyökkää pahaa-aavistamattoman saaliinsa kimppuun nopealla syöksyllä jopa yli 250 kilometrin tuntinopeudella. Merikotka syö kalaa, lintuja ja pieniä nisäkkäitä. Jotkut merikotkat ovat oppineet saalistamaan myös merimetsoja, jotka ovat lisääntyneet saaristossa haitaksi asti.

Suuren linnun rauhallinen kaartelu korkealla ilmassa herättää katsojassa kunnioitusta, ehkä pelkoakin. Varmaan juuri sen vuoksi kotka on suosittu symboli sekä kuvataiteessa että vaakunoissa. Kaksipäinen kotka on tunnettu vallan ja voiman vertauskuvana jo satoja vuosia.

Kotka-symboliikkaa ovat vuosisatojen aikana myös diktaattorit hyödyntäneet omiin tarkoitusperiinsä. Hitlerillä oli toisen maailmansodan aikaan Alpeilla oma Kotkanpesänä tunnettu, vaikeasti saavutettava piilopaikkansa, jossa hän uskoi tiukan paikan tullen olevansa turvassa hyökkääjiltä. Mutta, kuten historiasta tiedämme, sekään ei lopulta pelastanut häntä tuholta.

Itänaapurimme vaakunassa on kuvattu kaksipäinen kotka. Se koristi Venäjän vaakunaa jo 1400-luvulla Iivana Julman aikana, tosin hieman erinäköisenä. Vuosisatojen kuluessa hallitsijat ovat muokanneet tuota vaakunan kotkaa mieleisekseen, mutta aina sillä on haluttu korostaa samaa asiaa: valtaa, voimaa ja tarkkanäköisyyttä. Kaksipäinen kotka katsoo samanaikaisesti sekä itään että länteen. Saa nähdä, mihin suuntaan tuo pää jatkossa kääntyy. Palaako kotka pesälleen vai käyttääkö se vaihtopesää?

Tarinataituri 3.4.2022

Askelmerkit hukassa

Kohta vietetään suomen kirjakielen isäksi kutsutun Mikael Agricolan nimikkopäivää. Toisella suomen kielen kehittäjällä, Elias Lönnrotilla, on merkkipäivä samana päivänä eli 9. huhtikuuta. Agricolalla tuo oli kuolinpäivä, Lönnrotilla syntymäpäivä. Molemmat herrat varmasti kummastelisivat, jos tietäisivät, miten heille rakas suomen kieli on vuosisatojen aikana muuttunut – eikä aina parempaan suuntaan. Varmaan he olisivat ihmeissään myös nykyisistä viestintäkanavista.

Mutta palataanpa nykyaikaan. Televisiosta ja somesta voi oppia paljon. Sekä hyvää että huonoa. Molemmissa voi nähdä ja kuulla huonoa suomen kieltä. Telkkarissa kuulee jopa toimittajien puhuvan ”olumpialaisista”, kun tarkoitetaan olympialaisia. Toimittajista ja juontajista, noista esimerkillisistä suomen kielen käyttäjistä, onkin tullut merkillisiä kielenkäyttäjiä.

Kun Suomi voitti jääkiekon MM-kultaa, iltapäivälehden lööpissä luki ”Suomi sekosi!”. Mitä ihmettä? Itse en ainakaan tuntenut seonneeni moisesta urheilusuorituksesta. Samaan tapaan otsikoitiin, kun Euroviisuvoitto tuli Suomeen. Kun koronarajoitukset alkoivat, lehtiotsikot kertoivat, että ”Suomi on kiinni”. Kun joku näyttelijä, laulaja, urheilija, kirjailija tai muu julkkis kuolee, hänestä tulee heti ”rakastettu” tai ”suosittu”, vaikka monet eivät olisi sitä ennen hänestä kuulleetkaan.

Tanssikilpailun juontaja saattaa kuvailla esitystä ”mielettömäksi”, kun tarkoittaa hienosti onnistunutta suoritusta. Samaa ilmaisua kuulee käytettävän asunnon sisustuksesta, kesämökistä, ruuasta tai leipomuksista. Taiteellinen esitys, urheilusuoritus tai mikään esine ei voi olla ”mieletön”. Vain ihminen voi olla mieletön, mutta hänelläkin on silloin asiat aika huonosti. Esitystä tai esinettä voisi ennemmin kuvailla vaikka sanalla mielekäs. Synonyymisanaston mukaan mielekäs tarkoittaa esimerkiksi antoisaa, merkityksellistä, järkevää, tarpeellista, sisällyksekästä ja muuta sen kaltaista. Se vain ei taida olla kovin muodikas ilmaisu.

Mutta eivät ole poliitikotkaan sen parempia kielenkäyttäjiä. Heidän puheensa on usein kuin munkkilatinaa, josta tavallinen kansalainen ei ota selvää. Lyhyeen kysymykseen vastataan pitkällä selityksellä, jossa ei kuitenkaan tule vastausta kysymykseen. He puhuvat mielellään ”isosta kuvasta” tai ”pitkästä tähtäimestä”. Mikä sitten on ”pieni kuva” tai ”lyhyt tähtäin”?

Poliitikkojen kielenkäytössä urheilutermit tuntuvat jostain syystä olevan suosittuja. Keskusteluohjelmassa joku ”ottaa kopin” ehdotuksesta, joka on ”heitetty ilmaan”. Voisi luulla, että kyse on pesäpallon pelaamisesta. Poliitikot asettelevat myös ”askelmerkkejä”, kuten pituushyppääjät. Asiat voivat ”pitkässä juoksussa” muuttua erilaisiksi kuin on alussa ajateltu.

Ilmeisesti poliitikot kuvittelevat kuulijoiden olevan huonomuistisia, koska heille pitää vähän väliä tähdentää ”täytyy muistaa”. Kukahan siihen pakottaa? Toinen vahvistaa sanomaansa täytesanoilla ”totta kai” ja kolmas ei oikein tiedä, pitäisikö aloittaa päälause vai sivulause, joten hän sanoo ”mutta että”. Jos poliitikko ei heti keksi, mitä sanoisi, hän voi pitää miettimistauon ja sanoa ”ee” tai ”öö”. Laskin kerran erään ministerin sanoneen viisitoista kertaa ”ee” lyhyehkön puheenvuoronsa aikana.

Tiesitkö muuten, että politiikkaan osallistuu poliitikko eikä politiikko? Matemaatikko harjoittaa matematiikkaa.

Tarinataituri 2.4.2022