Kadonneet taidot

Nuoria kehutaan usein fiksuiksi. He ovat näppäriä esimerkiksi käyttämään kännykkää. Pelaaminen ja viestien lähettäminen sujuvat helpon näköisesti peukaloiden avulla. Mutta onko heillä kuitenkin "peukalo keskellä kämmentä" joissakin muissa asioissa?

Usein kuulee sanottavan, että jokin asia on vanhanaikaista. Kaikki, mikä on vanhaa tai perinteistä, ei kuitenkaan ole huonoa tai tarpeetonta, päinvastoin. Osa kadonneista tai katoamassa olevista taidoista olisivat edelleen tuiki tarpeellisia.

Yksi näistä taidoista on käsiala. Monet nuoret eivät osaa kirjoittaa käsialalla, koska sitä ei enää opeteta koulussa. Nykyinen "käsiala" on tekstaamista, jossa kynää nostetaan jokaisen kirjaimen jälkeen. Eipä juuri kynääkään enää tarvita, kun kirjoitetaan näppäimistöllä. Käden hienomotoriikka, käden ja silmän yhteistyö ja keskittymiskyky jäävät silloin puutteelliseksi. Kuulin äänestyspaikalla vaalitoimitsijana olleelta henkilöltä, että nuoret äänestäjät ovat tuskailleet hänelle, miten allekirjoitus pitäisi kirjoittaa. Voisiko sen kirjoittaa tekstaamalla, kun käsiala ei onnistu?

Luetun ymmärtäminen. Lukuharrastuksen vähenemisestä tai peräti puutteesta ollaan huolissaan, mutta vähemmän olen kuullut kannettavan huolta luetun ymmärtämisen puutteesta. Määrä ei korvaa laatua. On tärkeää myös ymmärtää lukemansa. Joku voi lukea pitkät pätkät tekstiä ymmärtämättä lainkaan lukemaansa. Tämä olen monesti huomannut koulussa. Jos tekstissä on lapselle vieraita sanoja eikä lähellä ole ketään, jolta kysyä niiden merkitystä, voi hänelle jäädä hämäräksi jonkin sanan tai käsitteen merkitys tai syntyä siitä väärä käsitys. Aina ei kotonakaan ole ketään aikuista vastaamassa esille nousseisiin kysymyksiin. En tässä asiassa jättäytyisi Googlen tai tekoälyn varaan, vaan luottaisin oikeisiin ihmiskontakteihin. 

Ulkoa oppiminen. Kun vielä omana kouluaikanani ja paljon ennen sitä piti opetella monia asioita ulkoa, ei nykyään tarvitse osata ulkoa kuin kertotaulut ja aakkoset - jos niitäkään. Omana kouluaikanani opettelimme esimerkiksi Pohjanmaan jokia ja Suomen kaupunkeja lorujen ja laulujen avulla. Niistä oli apua myös äidinkielen asioiden, kuten sanaluokkien, sijamuotojen ja kielioppisääntöjen opettelussa. Asiat jäivät mieleen, kun niihin liittyi jotain konkreettista. Kun asioita vielä kirjoitettiin ja piirrettiin vihkoon ja liitutaululle, ei kenenkään tarvinnut olla toimettomana tunnilla. Joskus syntyi suorastaan kilpailua siitä, kuka pääsi taululle kirjoittamaan tai laskemaan.

Päässälasku. Ennen osattiin melko monimutkaisiakin laskuja laskea päässä. Piti osata laskea, paljonko saa rahasta takaisin kaupassa tai mihin tietty rahasumma riittää. Osattiin muuntaa senttimetrejä millimetreiksi ja toisinpäin, lukea kuume- ja lämpömittaria, laskea prosentteja ja murto-osia päässä. Näitä kaikkia taitoja tarvittiin ja tarvitaan edelleen arjessa. Sitten tulivat taskulaskimet. Nyt ollaan riippuvaisia kännykän laskimesta.

Kellonajan lukeminen viisarikellosta. MTV kyseli kaupungilla liikkuvilta nuorilta, kuinka hyvin he osaavat lukea viisarikelloa. Tulos oli mykistävä. Suuri osa nuorista ei osannut sanoa, paljonko kello on, kun isokokoiseen viisarikelloon oli laitettu kellonaika 13.20 eli "kaksikymmentä yli yksi". Useimmat taitavat katsoa kellonajan kännykästään tai ylipäätään digitaaliselta näytöltä. Niissäkin kellonaika on useimmiten virheellisessä muodossa eli kaksoispistemerkintänä. Kello ei siis ole 13:20, vaan 13.20.

Mielikuvitus. Tarjolla on tänä päivänä niin paljon "valmiiksi pureskeltua" teksti-, kuva- ja äänimateriaalia, ettei mielikuvitukselle juuri ole sijaa eikä tarvetta. Tämäkin tulee hyvin esille koulussa, varsinkin kirjoittamisessa. Lapsilta ei enää synny pitkiä, mielikuvituksella höystettyjä tarinoita, jotka olisivat vielä johdonmukaisiakin. Omana kouluaikanani - ja vielä pitkään sen jälkeenkin - tuota tarinan kirjoittamista kutsuttiin ainekirjoitukseksi. Opettaja kirjoitti liitutaululle muutamia aineen otsikoita ja antoi ehkä vinkkejä aiheen käsittelyyn. Tarinan mielikuvituksellisuuden ja sujuvuuden ohella huomiota kiinnitettiin myös oikeinkirjoitukseen. Nyt painopiste taitaa olla muissa asioissa. Kirjoittamisvälinekin on muuttunut lyijykynästä näppäimistöksi.

Aakkoset. Enää ei "tarvitse" osata aakkosia, kun käytössä on Google. Riittää, kun hakukoneeseen syöttää oikean hakusanan, niin tulokset ilmestyvät kännykän (tai tietokoneen) näytölle. Eikä tarvitse välttämättä osata edes näppäillä hakusanaa oikein, Google ja tekoäly tarjoavat apua siihenkin. Toisin oli vielä muutama vuosikymmen sitten, kun tietoa piti etsiä tietosanakirjoista. Piti osata aakkoset, jotta löytäisi pitkästä sanojen listasta oikean sanan. Jos oli kysymys moniosaisesta tietosanakirjasarjasta, piti tietää myös, mistä sarjan osasta tietoa etsii. Esimerkiksi kolmiosaisen tietosanakirjan ensimmäisessä osassa saattoivat olla hakusanat A-J, toisessa osassa K-R ja kolmannessa osassa S-Ö. Löytääkseen tietoa vaikkapa tiikeristä piti tietää, missä osassa ovat t-kirjaimella alkavat sanat. Silloinkin piti vielä löytää tiikeri kaikista t:llä alkavista hakusanoista.

Enpä tiedä, kuinka nuorempi sukupolvi osaa käyttää sanakirjoja, joissa sanat ovat niin ikään aakkosjärjestyksessä. Ennen kännyköitä, lankapuhelinten aikaan, myös puhelinnumerot piti löytää puhelinluetteloa selaamalla. Voi silloinkin toki soittaa numerotiedusteluun ja kysyä tietyn henkilön puhelinnumeroa, mutta se oli maksullista. Helpompaa oli itse etsiä haluttu numero puhelinluettelosta.

Tulitikun raapaisu. Uusimpana hämmästelyn aiheena kuulin äskettäin eräältä yläkoulun opettajalta (taisi opettaa kotitaloutta), että hänen kokemustensa perusteella juuri kukaan yläkoululaisista ei osannut sytyttää tulitikkua. Ehkä tulitikuille ei ole ollut tarvetta, jos on tottunut käyttämään vain sytkäriä?

Monia taitoja on siis unohtunut tai tarkoituksella jätetty unohduksiin, ja uusia taitoja tullut tilalle. Mitähän kaikkea ihminen enää/vielä tulevaisuudessa osaakaan?

Tarinataituri 17.7.2025