Kieltä opitaan kuuntelemalla. Mieleeni on jäänyt jo varhaislapsuudesta muutamia äitini käyttämiä sanoja. - Hyi, älä koske siihen, se on ääkkää! varoitteli äiti. Mitä ikinä tuo ”ääkkä” sitten olikin, siihen ei pitänyt koskea eikä missään tapauksessa ainakaan suuhun laittaa. Kuumasta hellasta, sähkölaitteesta, puukosta tai muusta vaarallisesta saattoi tulla pipi.
Kieli muuttuu kaiken aikaa. Pipi lienee nykyihmisellekin tuttu, mutta äitini lisäksi en ole kuullut kenenkään puhuvan ääkästä. Oli äidillä muitakin erikoisia sanoja. Perunamuusin tekoon hän käytti töyttiä. Sillä hän tarkoitti perunansurvinta – tai muusinuijaa, kuten ehkä nykyisin sanottaisiin. Ilmeisesti äiti oli oppinut nuo edellä mainitut sanat jo lapsuudenkodissaan lähes sata vuotta sitten.
Turun seudulla tuttuja sanoja ovat kräki, krääsä, kännä, metka ja sukkela. Nykyisellä asuinpaikallani Läntisellä Uudellamaalla niitä ei ehkä tunneta. Kyselyjeni perusteella ainakaan kräki ja krääsä eivät avaudu ilman selitystä. Ainakin vanhemmat ihmiset tietävät, että kräki on kuiva risu tai oksa. Krääsällä tarkoitetaan paitsi turhaa tavaraa, myös käryä. ”Mikä täällä krääsää?” kysyy turkulainen, kun jostain tulee palaneen käryä.
Metka ja sukkela ovat osittain synonyymeja. Kun joku ihmettelee -Eiks’ se ol sukkelaa? hän ei tarkoita sillä nopeaa, vaan merkillistä, kummallista tai ihmeellistä. Voidaan kysyä myös: -Eiks’ se ol metkaa?Kännä ei tarkoita humalaista, vaan ötökkää, hyönteistä.
Koulu- ja opiskeluaikana opin taas uusia sanoja. Kun 1970-luvulla siirryttiin kansakoulusta peruskoulujärjestelmään, tuli sen mukana roppakaupalla uusia käsitteitä, kuten oppilaskunta. Yksi tuolloisista mieleeni jääneistä sanoista oli joukko-oppi, tuo matematiikan kummajainen, joka herätti paljon keskustelua.
Mutta se oli vasta alkua! Uusiin, ihmeellisiin käsitteisiin ja sanahirviöihin olen törmännyt opiskeluaikanani. Olen ihmetellyt, kuka näitä uusia käsitteitä koulumaailmaan oikein keksii. Välillä tuntuu, että tehdään muutoksia vain muutoksen takia, ei tarpeeseen.
Kun ennen puhuttiin apukoulusta ja tarkkailuluokasta, alettiin sittemmin käyttää hienommalta kuulostavia nimityksiä mukautettu opetus ja esy-opetus (erityisopetus sopeutumattomille yksilöille), jotka myöhemmin olivat osa erityisopetusta. Joillekin erityisoppilaille piti laatia Henkilökohtainen opetuksen järjestämistä koskeva suunnitelma eli HOJKS. Siitä on siirrytty vielä hienotunteisempaan käsitteeseen kolmiportainen tuki. Nyt puhutaan arvoituksellisesti nepsy-oppilaista, kun tarkoitetaan oppilasta, jolla on neuropsykologisia ongelmia. Asiat (tai lapset) eivät välttämättä ole muuttuneet, mutta käsitteitä on ”viilattu” hienovaraisemmiksi. Ennen tunteita ilmaistiin, nyt niitä sanoitetaan. Itselleni sanoittamisesta tulee mieleen ensimmäisenä laulun tekeminen.
Opiskeluaikanani puhuttiin kokonaisopetuksesta. Jos ympäristöopissa oli aiheena syksyn sato, samaa aihepiiriä hyödynnettiin piirustustunnilla (nyk. kuvataide) piirtämällä tai maalaamalla vaikkapa omenoita. Kirjoitustunnilla kirjoitettiin sadonkorjuusta. Musiikintunnilla laulettiin syksyyn liittyviä lauluja. Nykyisessä opetussuunnitelmassa samoista asioista tehtäisiin monialainen oppimiskokonaisuus eli mok. Ei siis mitään uutta auringon alla.
Aloin opiskeluaikana seurata politiikkaa. Siinä niitä kummallisia käsitteitä vasta riittääkin! 1980–90-luvulla puhuttiin hallitusta rakennemuutoksesta. Minulle ei koskaan oikein selvinnyt, mitä rakenteita pitäisi muuttaa ja miten se tehtäisiin hallitusti. Myöhemmin alettiin puhua muun muassa sote-uudistuksesta tai pelkästään sotesta, ikään kuin kaikki tietäisivät, mistä siinä on kysymys. Luulenpa, että aika harva kansalainen tietää, mitä tarkoittavat tämän hetken kuumat puheenaiheet, kuten U-kirjelmä, toissijaisuusperiaate, saamelaiskäräjälaki tai hyvinvointialue. Tietävätköhän poliitikot itsekään? Tai media, joka kirjoittaa niistä juttuja?
Töytti |
Tarinataituri 13.11.2022