Juuri on aika monimerkityksellinen sana. Kun sanotaan, että joku palaa juurilleen, hän palaa jostakin takaisin kotiseudulleen. Jokaisella on "juuret" jossakin maassa ja jollakin paikkakunnalla. Juureton ihminen on sellainen, joka ei ole oikein kotiutunut mihinkään.
Sanaluokkana juuri on paitsi substantiivi, myös taipumaton sana eli partikkeli. Sitä voidaan käyttää ajan määreenä, kuten "juuri äsken" tai vahvistamassa toisen mielipidettä: "Juuri niin". Nyt on muodissa sanonta "juurikin näin", mikä ei ole hyvää suomen kieltä.
Sanan konkreettisin merkitys on puun tai muun kasvin maanalaista osaa kuvaava sana juuri. Sanaa käytetään silloin useimmiten monikkomuodossa juuret.
Kun puu kaadetaan, siitä jäävät jäljelle juuret - ja kanto. Tästä on itselläni runsaasti kokemusta, kun olen poistanut puutarhasta kaadettujen omena-, luumu- ja kirsikkapuiden kantoja ja juuria. Niin kauan kuin yksikin juuri on kiinni maassa, kanto ei vielä hievahdakaan. Erityisen tiukassa tuntuvat olevan edellä mainittujen puiden juuret ja kannot. Niiden poistamisessa olen tarvinnut pistolapiota, kirvestä, sahaa, rautakankea ja jopa moottorisahaa. Lopulta olen kuitenkin saanut työvoiton ja saanut revityksi kannot ja juuret irti. Kun sairaan tai lahon puun kannot ja juuret on poistettu ja maa tasoitettu, voi tilalle istuttaa uusia puita ja seurata niiden kasvua.
Mietin, että näin se on ihmisen elämässäkin. Jollakin on juuret tiukasti kiinni kotiseudussa. Jopa niin tiukassa, että hän elää koko ikänsä samalla paikkakunnalla. Toinen taas ei juurru oikein mihinkään, vaan muuttaa jatkuvasti asuinpaikkaa. Saattaapa joku elää koko elämänsä juurettomana, tietämättä mitään sukujuuristaan. Jollakin taas kiinnostus omaa sukuhistoriaansa kohtaan herää liian myöhään, kun ei ole enää ketään sukulaista siitä kertomassa. Se on surullista.
Olen veistänyt lastuja tervaskannosta. Tervaspuu on sitkeää ja hyväntuoksuista. Tervaskannon vuoleminen kannattaa, sillä sen lastuista saa hyviä sytykkeitä. Yhdestä tervaskannosta riittää sytykkeitä pitkäksi aikaa.
Vanhoja tai vanhaksi eläneitä ihmisiä sanotaan toisinaan tervaskannoiksi. Satavuotiasta voidaan jo kutsua sukunsa tervaskannoksi. Mietin, kuinka paljosta sen ikäinen ihminen on elämänsä aikana joutunut selviytymään: sodista, taudeista, läheisten menetyksistä, tapaturmista ja monista vastoinkäymisistä. Harva "tervaskanto" on päässyt elämästä helpolla.
Aikamoisen urakan ovat myös tehneet satoja vuosia sitten eläneet esi-isämme, jotka ovat raivanneet peltoja kaskenpoltolla. Saadakseen ravinnepitoista viljelysmaata heidän on ensin pitänyt kaataa, karsia, kuoria ja kuivata puut, ennen kuin on voitu aloittaa varsinainen kaskenpoltto. Kannotkin on pitänyt poistaa. Kaikki tämä ilman mitään koneita, lihasvoimalla. Aikaa ja työvoimaa on tarvittu paljon. On vielä pitänyt valvoa, ettei tuli ole päässyt liikaa valloilleen.
Kaskenkaato on ollut raskasta, likaista ja hikistä hommaa. Lapsetkin ovat olleet siinä mukana auttamassa - näin ainakin vanhoista maalauksista voi päätellä. Kaskimaita raivatessa on varmaan sananmukaisesti vuodatettu "verta, hikeä ja kyyneleitä".
Meillä nykyihmisillä on paljon opittavaa sitkeiltä esivanhemmiltamme. Kuunnellaan vanhojen "tervaskantojen" juttuja ja pidetään huolta heistä, jotka vielä ovat keskuudessamme. He ovat jo tehneet oman arvokkaan osuutensa tämän maan rakentamiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi omalla nimelläsi, kiitos.