Kuiva kakun pala

Tyttäreni löysi jonkin kahvilan hinnastosta yllä olevan tekstin kuvalla varustettuna. Tarkoituksena oli kaiketi mainostaa, että myytävänä on kuivakakun paloja eikä kuivia kakkupaloja. Tämä teksti tuli mieleen, kun piipahdimme avopuolisoni kanssa erään pienen kotileipomon kahvilassa ja ostimme sieltä tiikerikakun ja pullapitkon mukaan vietäviksi.

Molemmat näyttivät läpinäkyvissä muovipakkauksissaan hyviltä, ellei jopa houkuttelevilta. Niiden yhteishintakin oli aika korkea, lähes kaksikymmentä euroa, joten kuvittelimme ostaneemme laadukkaita leivonnaisia.

Mutta kun kotona avasimme pakkaukset ja maistoimme molempia tuotteita, petyimme. Tiikerikakku oli sananmukaisesti kuivaa kakkua. Tarkempi ainesosaluettelon tarkastelu osoitti siitä puuttuvan ainakin meidän mielestämme tärkeitä aineksia, kuten voi ja kerma.  Niitä kumpaakaan ei tästä kakusta löytynyt. Jauhoja sitä vastoin lienee käytetty runsaasti, koska makua kakussa ei juuri ollut, vaikka se mureaa olikin. Vai onkohan se ollut liian kauan uunissa, pohdimme. Tuli mieleen vanha sanonta ”moni kakku päältä kaunis, vaan on silkkoa sisältä”.

Pullapitko näytti rusinaiselta ja mehevältä, mutta ei sitäkään voinut maukkaaksi kehua. Kardemummaa ja rusinoitakin siitä löytyi, mutta ei riittävästi makua antamaan. Totesimme, että pullapitko oli kuitenkin maukkaampaa kuin tiikerikakku, mutta sitäkään ei kehtaisi vieraille tarjota. Sääli. Päätimme syödä itse nuo ostamamme tuotteet ja ruveta itse leipomaan. Silloin saa sitä, mitä haluaa. Lisäaineilla tai ilman.


Tarinataituri 2.4.2021

Hatusta tempaistua

Hiuksien harvennuttua iän myötä on tullut entistä tärkeämmäksi suojata pää sekä kylmältä että kuumalta. Ehkä vanhemmiten myös järki on lisääntynyt niin paljon, ettei enää halua lähteä tuimaan pakkaseen tai porottavaan helteeseen ilman lakkia. Talvella päässäni on useimmiten pipo, kesällä lippalakki.

Hattua käytän harvoin. Se olisi kyllä hieno ja herrasmiehelle sopiva päähine, mutta arkikäytössä hattu saattaisi nuhraantua ja mennä pilalle. Juhliin voisin kyllä laittaa hatun päähäni. Juhlia vain on kovin harvoin.

Vanhoissa elokuvissa miehillä on tyylikkäitä hattuja, niin lännenelokuvien sankareilla, mafiamiehillä kuin romanttisten mustavalkoelokuvien hurmureillakin. Hattua käytetään elokuvissa moniin muihinkin tarkoituksiin kuin pään suojaamiseen. Pöydällä olevan hatun alle voi piilottaa aseen tai käyttää hattua maalitauluna ammuskelussa. Muistan joskus nähneeni hattua käytetyn veden ammentamiseenkin.

Katusoittaja ja kerjäläinen käyttää hattua – ei tosin päässä, vaan rahan keruuseen. Kun kerätään rahaa, saatetaan laittaa ”hattu kiertämään”. Monissa kulttuureissa ja ammateissa hattu on tärkeä symboli. Taikurille se on työväline: hän vetää hatustaan kaikenlaisia esineitä ja eläimiä.

Hatusta puhutaan myös symbolisessa mielessä. Urheilusta on tuttu termi ”hattutemppu”, kun pelaaja tekee kolme maalia samassa ottelussa. Sanotaan, että ”vedetään hatusta”, kun tehdään jotain, mitä ei ole etukäteen mietitty. ”Hatusta vedetty” idea saattaa toisinaan toimia jopa paremmin kuin ennalta suunniteltu.

Innostuin etsimään lisää tietoa hatuista. Hattuja on käytetty tuhansia vuosia. Ensimmäiset kuvaukset hatuista löytyvät yli 5 000 vuoden takaa muinaisten egyptiläisten hautamaalauksista. Hattuja on pitkään valmistettu käsityönä, eikä tämä perinne ole vieläkään loppunut, vaikka hattuja valmistetaan myös sarjatuotantona tehtaissa. Tänä päivänä hattuvalikoima on runsas niin mallien, materiaalien, kokojen, värien kuin hintojenkin suhteen.

Yksi miestenhattumerkki näyttää kuitenkin olevan ylivertainen, joten sitä on kutsuttu ”hattujen Rolls Royceksi”, nimittäin Borsalino. Luin netistä, että aidon Borsalino-hatun valmistuksessa on yli 50 työvaihetta ja hatun tekeminen kestää yli seitsemän viikkoa. Borsalinon huopahatut on tehty aidosta kaninvillasta. Borsalinon aidon Panama-hatun valmistus voi kestää jopa puoli vuotta. Siihen tarvittavat kuidut saadaan Ecuadorista Toquilla-palmun kasvikuiduista. Eipä siis ihme, että Borsalino-hattujen hinnat liikkuvat 200–300 euron välillä.

Borsalino-hattujen historia alkaa 1850-luvulta, jolloin italialainen Giuseppe Borsalino alkoi valmistaa perheyrityksessään hattuja, jotka niittivät pian mainetta laatunsa ja muotoilunsa ansiosta. Borsalino-hattujen suosio oli huipussaan 1930-luvulla, jolloin Yhdysvaltoihin muuttaneet italialaiset ostivat kalliita Borsalinoja menestymisensä symboliksi. Myös nykypäivän elokuvatähdet, kuten Leonardo Di Caprio, Johnny Depp, Denzel Washington, Kate Moss ja Nicole Kidman, ovat vahvistaneet Borsalino-hattujen imagoa käyttämällä niitä julkisuudessa.

Ehkäpä minäkin vielä joskus hankin Borsalino-hatun.

Kuvan hattu ei ole aito Borsalino.

Tarinataituri 2.4.2021




Kävelyllä

Sataa tihuttaa. On tyypillinen kevättalven sää. Kävelyteillä rahisee vielä talven hiekoitushiekat, mutta silti paikoitellen on vielä liukasta, kun sadevesi on huuhtonut hiekat jään päältä. Väistelen liukkaita kohtia ja myös koirankakkoja, jotka ovat vetisellä kävelytiellä salakavalia kuin miinat. Kasoja ja pötköjä on molemmin puolin tietä, niin lumivalleissa kuin kävelytielläkin. Huono-onninen ja eteensä katsomaton kulkija voi helposti astua tällaiseen miina-ansaan. Jo pelkkä ajatus haisevien ja likaisten kenkien putsaamisesta kävelylenkin jälkeen tympii. Mietin, miksi niin moni koiranomistaja jättää piittaamattomasti lemmikkinsä jätökset jopa kävelytielle. Voisi luulla, että kun kerran ulkoilee koiran kanssa, jaksaisi viedä sen tarpeilleen hiukan syrjemmälle, vaikka metsään, tai ainakin korjata sen jätökset. Onnistun kuitenkin välttelemään kakka-ansat.

Pian ohi päristelee myös mopopoikia ja -tyttöjä. Varma kevään merkki. Yhtä varma kuin leskenlehdet ja sinivuokot. Niitä ei vielä teiden varsilla näkynyt.

Kävelytie päättyy, ja joudun kulkemaan ajotien piennarta. Onneksi tie on hiljattain päällystetty, joten sen pitäisi olla hyvässä kunnossa. Eteeni avautuu muutaman sadan metrin pituinen suora osuus, jossa näen kauempana ison vesilammikon. Se on niin pitkä ja leveä, että ulottuu ajokaistan reunasta pientareen yli. Autoja ei näy tulevan kummastakaan suunnasta. Pohdiskelen, ehdinkö ohittamaan tuon vesilätäkön ennen kuin tulee autoja vastaan. Matkaa siihen on vielä ehkä viisikymmentä metriä. Jos molemmista suunnista tulisi auto ja ne kohtaisivat minut tuon lammikon kohdalla, joutuisivat molemmat autot hiljentämään lähes kävelyvauhtiin ja minä pysähtymään tai väistämään ojanpientareelle asti.

Jännitys tiivistyy. Olen jo melkein lätäkön kohdalla eikä yhtään autoa näy. Mutta sitten Murphyn laki osoittaa jälleen kerran toimivuutensa. Molemmista suunnista tulee auto. Onneksi sekä minä että autoilijat reagoivat tilanteeseen ajoissa ja pystymme välttämään kohtaamisen vesilammikon kohdalla.

Sadekin on hellittänyt, joten matkani jatkuu paremmassa säässä kohti keskustaa. Kävelijöitä ei juuri ole liikkeellä, ehkä epävakaisen ilman takia. Kävelyreissuni aikana kohtaan kaksi nuorta, eri aikaan ja eri kohdissa. Molemmat ovat tuttuja. Ensimmäinen tervehtii kohteliaasti ja pysähtyy juttelemaankin muutaman sanan. Kertoo itsekin olevansa kävelylenkillä. Tulipa hyvä mieli tuosta kohteliaasta tervehtimisestä ja juttutuokiosta!

Paluumatkalla kohtaan toisen nuoren. Hän on niin syventynyt räpläämään kännykkäänsä, etten ole varma, tunnistiko hän minut. Ei ainakaan tervehdi.

Mietin, ovatko tässäkin asiassa ajat vai ihmiset muuttuneet. Omassa lapsuudessani maaseudulla tervehdittiin suurin piirtein kaikkia vastaan tulevia kävelijöitä, niin tuttuja kuin tuntemattomiakin. Siitä tuli hyvä mieli sekä itselle että vastaantulijalle. Vaikka aikuisen kohtaaminen nuorena ehkä hiukan ujostuttikin, olisi ollut epäkohteliasta kulkea ohi tervehtimättä, saati sitten olla vastaamatta aikuisen tervehdykseen. Mutta ei ole ehkä kaikille kotona opetettu tervehtimisen taitoa ja etikettiä, tuumailen, ja jatkan matkaa kotiin päin.


 

Tarinataituri 1.4.2021