Ikkunapaikka

Tämä vuosikymmeniä vanha tarina on edelleen ajankohtainen ja puhutteleva.

Kaksi miestä oli joutunut sairaalaan, samaan pieneen huoneeseen. Huone oli niin pieni, ettei siihen mahtunut kuin nuo kaksi sänkyä, tuoli ja pieni pöytä. Huoneen ainoa ikkuna sijaitsi toisen miehen vuoteen vieressä. Miehet olivat niin sairaita, etteivät he saaneet lainkaan nousta vuoteistaan. Mutta keskustella he jaksoivat. Niinpä he keskustelivat päivät pitkät kaikenlaisista asioista. Heistä tuli lopulta hyvät ystävät.

Kerran päivässä se mies, jonka sänky oli ikkunan vieressä, autettiin istumaan vuoteessaan tunnin ajaksi. Silloin hän alkoi kertoa huonetoverilleen, mitä ikkunasta näki.

Hän kertoi puistossa leikkivistä lapsista, lammikon tuulenvireestä, laivojaan uittavista pojista, käsi kädessä kulkevista nuorista pareista, taloista ja paljosta muusta. Mies oli niin hyvä kertoja, että hänen toverinsa alkoi malttamattomana odottaa tuota iltapäivän tuntia.

Eräänä päivänä huonetoverin mieleen tuli ajatus: miksi vain toinen heistä sai istua ikkunapaikalla ja nähdä tuon kaiken? Miksei yhtä hyvin hän? Ajatus voimistui ja alkoi vähitellen hallita häntä. Lopulta hän oli valmis tekemään mitä tahansa päästäkseen ikkunapaikalle.

Eräänä yönä ikkunavuoteen huonetoveri heräsi pahaan yskänkohtaukseen. Hän yritti tavoitella soittokelloa, mutta ei ylettänyt siihen. Toinen mies ei yrittänytkään tarttua omaan hälytysnappiinsa, jolla olisi kutsunut hoitajan paikalle. Yskiminen muuttui pahemmaksi ja loppui sitten kokonaan. Aamulla, kun hoitaja tuli huoneeseen, hän huomasi miehen kuolleen.

Heti, kun kehtasi, huonetoveri pyysi, että hänen vuoteensa siirrettäisiin ikkunapaikalle. Hänen pyyntönsä toteutettiin. Pian hän saisi omin silmin nähdä kaiken, mistä toinen mies oli hänelle kertonut.

Kun mies sitten iltapäivällä nostettiin istumaan, hän heti hoitajan poistuttua hinautui työllä ja tuskalla katsomaan ulos ikkunasta. Ainoa, mitä siitä näkyi, oli vanha, rapistunut tiiliseinä.

 

Tarinataituri 12.12.2020

Kirje isälle

Rakas isäni!

Tämä on kolmaskymmenes blogini. Omistan sen sinulle ja maamme itsenäisyydelle. Kirjoitan tätä itsenäisyyspäivänä 2020. Olisin voinut kirjoittaa tämän jo minä tahansa isänpäivänä, mutta sisältö sopii yhtä hyvin itsenäisyyspäivään, sillä synnyit samana vuonna kuin Suomi itsenäistyi, 1917. Pahoittelen, että kirjeeni tulee yli 50 vuotta myöhässä, mutta se johtuu siitä, että en sinun eläessäsi osannut vielä kirjoittaa ajatuksistani.

Minulla on sinusta hyvät muistot, vaikka ehdin tuntea sinut vain runsaat seitsemän vuotta. Mutta se oli hyvää aikaa. Muistan, kuinka istuin sylissäsi punaisessa nojatuolissa, ja luit minulle satuja. Osasit kertoa satuja myös ulkomuistista. Luonnonystävänä ja mehiläishoitajana opetit minua tunnistamaan kasveja ja eläimiä. Opin jo pienenä erottamaan ampiaiset, kimalaiset ja mehiläiset toisistaan. Seurasin mielenkiinnolla, kun hoidit mehiläispesiä ja linkosit hunajaa. Äiti on kertonut, että olisit aikoinaan halunnut lukea lääkäriksi, jos sinulla olisi ollut mahdollisuus käydä enemmän kouluja. Sinusta tuli kuitenkin valokuvaaja ja mehiläishoitaja. Kehitit valokuvia kotona. Pienestä pojasta tuntui melkein taikuudelta, kun lähes pimeässä huoneessa kehitit mustasta filmistä ensin negatiiveja, ja niistä syntyi lopulta hienoja valokuvia.

Sinut tunnettiin paikkakunnalla – ja naapurikunnissakin –  erinomaisena valokuvaajana. Tallensit monet ristiäiset, rippijuhlat, häät ja hautajaiset valokuviin. Kuvausmatkat kuljit usein kävellen, polkupyörällä tai linja-autolla, sillä autoa sinulla ei ollut. Siihen aikaan piti valokuvauksessa osata paljon muutakin kuin painaa kameran laukaisijaa: valita kuvaustilanteeseen sopivaa filmiä, mitata valaistusolosuhteet, asetella kamera, kohde, valokuvauslamput tai salamavalo ja tarvittaessa itselaukaisin paikoilleen – ja ennen kaikkea rajata ja tarkentaa kuva.

Olisit varmasti ihmeissäsi, jos näkisit, miten yksinkertaista valokuvaus on tänä päivänä. Melkein jokaisella kun on puhelin ja kamera aina mukana – samassa laitteessa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki osaisivat ottaa hyviä kuvia, kuten sinä.

Yhdestä aiheesta et mielelläsi puhunut: sodasta. Nyt aikuisena ymmärrän, kuinka kipeä aihe se on sinulle ollut. Jouduit uhraamaan parhaat miehuusvuotesi – 22-vuotiaasta 28-vuotiaaksi – sodissa isänmaatamme puolustaen. Palvelit tiedotuskomppaniassa tk-kuvaajana. Jouduit monta kertaa näkemään sodan tuhot lähietäisyydeltä sekä kameran linssin läpi että luonnossa. Äidiltä olen kuullut, että pelastit rintamalla haavoittuneen toverisi ja kannoit hänet turvaan. Et tehnyt siitä numeroa etkä saanut siitä hyvästä mitalia, mutta tämä pelastamasi mies takuulla muisti uhrautuvan toimintasi koko loppuikänsä. Teistä tulikin hyviä ystäviä.

Kaiken ankeuden keskellä onnistuit taltioimaan sotakuviisi myös iloisia ja rauhallisia tunnelmia: kauniita maisemakuvia Syväriltä ja Aunuksesta, vapaa-ajanviettoa, juhlia, tanssia ja sieviä lottatyttöjä. Ehkä jostakin heistä olisi voinut tulla vaimosi – mene ja tiedä? Tulevan vaimosi eli minun äitini tapasit kuitenkin aivan muissa yhteyksissä monta vuotta sodan jälkeen. Menitte naimisiin ja teille syntyi kolme lasta, joista minä olen nuorin. Nyt minä olen enää ainoana elossa perheestämme. Olisit varmasti tullut surulliseksi, jos olisit tiennyt, että tyttäresi eli vielä lyhyemmän elämän kuin sinä, vain 49 vuotta. Itsekin lähdit pois luotamme kovin varhain, 51-vuotiaana. Minä olin silloin vasta 7-vuotias ekaluokkalainen. Monta kysymystä jäi vielä kysymättä, vastausta saamatta ja kirjettä kirjoittamatta. Olet silti aina muistoissani erityisesti valokuviesi ja kirjeidesi välityksellä. 

                                                                                                  Sinua rakkaudella kaivaten                                                       poikasi

P.S. Olisit varmaan mielissäsi, jos tietäisit, että yli sata sinun ottamaasi sotakuvaa löytyy internetistä Finnan eli entisen sota-arkiston kokoelmista.

Talvimaisema Aunuksesta

Isä alikersanttina

Jouluna 1965 isän sylissä

                                                          Tarinataituri 6.12.2020

Säästyneen ajan ongelma

Ovatko asiat nyt paremmin kuin ennen? Siihen lienee mahdotonta vastata, koska se on mielipidekysymys, ja asiaa voidaan tarkastella niin monelta kantilta. Tekniikka ja koneet ovat ainakin tulleet avuksi lukuisiin arkisiin askareisimme. Otetaanpa muutamia esimerkkejä.

Pyykinpesu on kehittynyt käsin pesemisestä rannalla tai saunassa pesukoneisiin, jotka pyykinpesun lisäksi linkoavat pyykin lähes kuivaksi. Pyykkinaruja käytetään edelleen, mutta pyykin voi kuivata myös kuivausrummussa. Liinavaatteita ei silitetä 1800-luvun tapaan kaulauslaudalla ja -tukilla, eikä edes käsikäyttöisiä mankeleita juuri näe. Silitysrautoja ei lämmitetä puuhellan päällä, vaan käytössä ovat uudenaikaiset höyrysilitysraudat.

Ruoka valmistetaan sähköhellalla tai induktioliedellä. Joissakin taloissa saatetaan edelleen käyttää puuhellaa, mutta enemmänkin tunnelman tai periaatteen vuoksi kuin käytännön sanelemana. Mikroaaltouunissa voi nopeasti lämmittää ruokia ja juomia. Tiskaamisen hoitaa astianpesukone, siivoamisessa apuna on pölynimuri, ruohonleikkuussa moottorikäyttöinen ruohonleikkuri. Lämmitystä varten ei tarvitse pilkkoa puita eikä kerätä risuja, ellei sitten halua liikuntaa ja suosia puulämmitystä.

Liikkuminen on helpottunut ja nopeutunut. Jalkaisin kuljetaan enää huvin ja urheilun vuoksi. Nopeat, mukavat ja lämpimät autot, joissa on kaikki tarvittavat mukavuudet, kuljettavat meitä paikasta toiseen. Julkiset kulkuvälineet, bussit, junat, raitiovaunut ja metrot ovat monen työ- ja vapaa-ajan matkustajan suosiossa. Matkustajalaivoilla pääsee nopeasti ja mukavasti vaikka maasta toiseen. Ne ovat kuin pieniä liikkuvia kaupunkeja baareineen ja ostoskeskuksineen. Pitkäkään matka ei kestä kauaa, jos sen tekee lentokoneella. Polkupyörällä ajo on taas muodissa, mutta ei niinkään siksi, ettei omistettaisi autoa, vaan kunnon ylläpitämiseksi ja ilmastosyistä.

Lankapuhelimia ei enää käytä juuri kukaan, koska kännykkä kulkee jokaisella mukana ja sillä voi hoitaa puheluiden lisäksi monet asiat: lähettää ja vastaanottaa kuvia ja videoita, kuunnella musiikkia, katsella elokuvia, pelata, hoitaa pankkiasiat ja paljon muuta. Ei tarvitse vaivautua kauppaan ostamaan levyjä, kun musiikki imuroidaan netistä. Jotkut tosin kuuntelevat musiikkia vielä radiosta tai vaivautuvat jopa menemään konsertteihin kuuntelemaan elävää musiikkia.

Tieto haetaan internetistä, joten tietosanakirjat – samoin kirjahyllyt – ovat käyneet tarpeettomiksi. Kirjoja ei tarvitse vaivautua itse lukemaan, kun niitä voi kuunnella sähköisinä äänikirjoina vaikka lenkkeillessä.

Mitä tästä kaikesta tekniikan kehityksestä ja elämisen helpottumisesta on seurannut? Onko elämämme nyt kiireettömämpää, kun vapaa-aikaa on enemmän? Ei. Monilla on ongelmia keksiä, mihin tuon lisääntyneen vapaa-ajan käyttäisi. Kun ei keksitä järkevää tekemistä, energiaa puretaan toisarvoisiin asioihin. Toisten ihmisten tapaaminen, käynnit ikäihmisten ja kauempana asuvien sukulaisten luona on harventunut, kun yhteyttä voi pitää puhelimen tai tietokoneen välityksellä. Kyläily alkaa olla harvinaista. Vierailuista on sovittava hyvissä ajoin etukäteen, jotta se sopisi molemmille osapuolille.

Nuoret hengailevat tylsistyneinä kavereiden kanssa kauppakeskuksissa tai viettävät aikaa kotona kännykän ja tietokoneen ääressä, kun eivät oikein muutakaan tekemistä keksi. Oman lapsuuteni leikit ovat nykylapsille lähes tuntemattomia – tai jos ne tunnetaankin, ei niitä juuri koulun välitunneilla leikitä. Tarjolla on kyllä vaikka minkälaisia harrastuksia, mutta jostain syystä ne eivät kaikkia kiinnosta. Työssä käyvä väki lähtee erikseen lenkille tai kuntosalille, kun "kiireiltään" ehtii. Eläkeläiset sitä vastoin ovat aktiivisia. Heillä on usein kalenteri täynnä menoja, vaikka aikaa luulisi olevan yllin kyllin. Tekniikan kehitys näkyy lääketieteessä ja eliniän pitenemisenä. Ravintoa on saatavilla runsaasti, ehkä liikaakin, ja se näkyy kansan lihomisessa ja sairastavuudessa. Lieneekö se sitten hyvinvoinnin lisääntymistä vai vähenemistä?

Ehkä monet asiat olivat sittenkin paremmin ennen? Kotityöt olivat ennen raskaita, mutta toisaalta lapsillakin oli järkevää tekemistä ja ajankulua, kun he auttoivat vanhempiaan niissä. Ei tarvinnut erikseen lähteä lenkille, kun kotitöistä sai tarvittavaa hyötyliikuntaa. Kotityöt veivät enemmän aikaa kuin nykyään, mutta ehkä sekään ei lopulta ollut huono asia. Kotitöitä tehtiin yhdessä perheen kanssa, joskus ehkä myös ulkopuolista apua hyödyntäen, kuten maataloudessa. Ei ollut vapaa-ajan ongelmia. Kyläreissuilla tavattiin kasvokkain, juteltiin ja kahviteltiin. Valokuvia katsottiin valokuva-albumista, pelattiin yhdessä kortti-, lauta- tai pihapelejä. Onneksi tätä kaikkea voi vieläkin tehdä. Yhdessä. Nautitaan yhdessäolosta ja lisääntyneestä vapaa-ajasta!

 

Tarinataituri 24.10.2020

Saunamuistoja

Lauantai on ollut suomalaisten saunapäivä ties kuinka kauan. Omaan lapsuuteeni liittyy enimmäkseen mukavia muistoja saunakäynneistä, vaikka saunominen vaati monenlaisia valmisteluja.

Saunan lämmitys aloitettiin pesuvesien ja puiden kantamisella, mikä oli myös lapsille sopivaa puuhaa. Tulen sytyttäminen kiukaan ja padan tulipesään sitä vastoin oli aikuisten hommaa, joten siinä olin lähinnä apulaisen roolissa. Mutta osasin kyllä toimia saunavahtina ja lisätä tarvittaessa puita saunan pesään, ettei tuli päässyt sammumaan. Meillä sauna lämmitettiin ainakin lauantaisin, usein myös keskiviikkoisin.

Lapsuudenkotieni saunat olivat aina puulämmitteisiä. Kiuas oli ns. jatkuvalämmitteinen, eli puita piti lisätä vähän väliä, jotta löylyä riittäisi viimeisillekin saunojille. Kertalämmitteisen Aito-kiukaan löylyjäkin pääsin lapsena kokemaan. Oli yllättävää, miten kipakat löylyt siitä sai, vaikka tuli oli arinasta sammunut jo tunteja aikaisemmin. Paksu kivikerros lämpeni hitaasti, mutta myös jäähtyi hitaasti.

Samalla periaatteella toimi myös entisajan savusauna: puita ei tarvinnut lisätä ”pitkin matkaa”, vaan kun kiuas oli kerran lämmitetty sopivan kuumaksi, se säilyi lämpimänä niin pitkään, että saunominen oli mahdollista vielä seuraavanakin päivänä. Muutaman kerran olen itsekin päässyt nauttimaan savusaunan lempeästä lämmöstä.

Sauna taitaa olla niitä asioita, jotka eivät ole kovin paljon muuttuneet aikojen kuluessa. Puulämmitteiset kiukaat tosin ovat vaihtuneet sähkökiukaisiin, ja savusaunat käyneet harvinaisiksi. Suomen Saunaseuran mukaan vanhin edelleen toimiva sähkökiuas löytyy Kajaanista ravintola Koskikaran (nykyinen Sirius) tiloista. Siellä kylvettiin sähkökiukaan lämmössä jo vuonna 1941. Tosin jo kolme vuotta aikaisemmin oli SOK:n Vaasan toimitaloon tehty sähkökiuas, mutta se ei ole toiminut enää kymmeniin vuosiin. (Ylen uutiset 29.12.2014).

Sammattiseuran Miinan mökki Sammatissa -kirjassa (Sammattiseura ry 2013) esitellään maisteri Kai von Fieandtin mielenkiintoista artikkelia, jossa hän kertoo ”sammattilaisista puhtausoloista” 1930-luvulla. Artikkeliaan varten hän kyseli paikallisilta ihmisiltä entisajan saunatavoista. Kirjoitus on julkaistu Kotiseutulehdessä v. 1932 ja Sauna-lehdessä 1/2008.

Saunassa käytiin tavallisesti vain kerran viikossa, paitsi syksyllä riihentappo- ja heinäntekoaikaan useamminkin. Saunarakennukseen tultiin vajan tapaisen eteisen kautta. Saunan etummaisessa nurkkauksessa oli päällekkäin ladotuista isoista kivipaasista rakennettu ns. saunan pesä, jonka päälle oli holvaamalla tehty uuni. Sen yläpuolelle oli kasattu pyöreitä, suunnilleen nyrkinkokoisia kiviä, joista muodostui pesän päällystä eli varsinainen kiuas. Sopivan pyöreät kiuaskivet oli mahdollisesti kerätty järven rannoilta.

Entisaikaan saunaa käytettiin paljon muuhunkin kuin kylpemiseen: pyykinpesuun, vaatteiden ja maltaiden kuivaamiseen, savustamiseen, sairauksien parantamiseen ja kuppaamiseen. Saunassa synnytettiin lapset ja pestiin vainajat.

Saunan lämmittämisen hoiti yleensä joku talon naispalvelijoista, pienemmissä taloissa joskus emäntäkin. Saunan lämmittäjälle kuului pesuveden kantaminen (järvestä), usein myös vihtojen teko sekä pesijänä ja löylynheittäjänä toimiminen saunoessa. Talon miehet ja naiset saattoivat hyvin kylpeä yhdessä ilman säännöstelyä, mutta myöhemmin muodostui tavaksi, että korkeintaan talon isäntäväki meni yhdessä saunaan. Vieras sai yleensä valita, saunooko yksin vai yhdessä muiden kanssa. Talon naisväestä miesvieras sai valita itselleen mieleisen pesijän – jos tämä suostui pesijäksi.

Vihdat – tai vihrat, kuten Sammatissa sanottiin – tehtiin alkukesällä tarkoin valikoiduista koivun oksista. Vihtakoivun piti olla kuivalla töyräällä kasvava, suuri ja pehmeälehtinen. Oksien tuli olla pieniä ja tasaisia, eikä niissä saanut olla urpuja. Kesällä tehtiin vihtoja koko vuoden tarpeiksi. Vihdat ripustettiin orteen kuivumaan talvea varten. Samalla vihdalla kylvettiin tavallisesti kaksi kertaa, mutta kesällä tehtiin uusi vihta jokaiseksi kylpypäiväksi. Ensimmäistä kertaa uudella vihdalla vihdottiin juhannusaattona. Saunomisen päätteeksi jokainen kylpijä heitti oman märän vihtansa vasemman olan yli saunan katolle taakseen katsomatta. Vihdan tyvipuoli osoitti siihen suuntaan, johon heittäjä joutuisi muuttamaan ennen seuraavaa juhannusta. Jos tyvi osoitti kirkkoa kohti, sen uskottiin ennustavan heittäjän kuolemaa.

Saunominen oli entisajan suomalaisille lähes pyhä toimitus. Sauna oli ennen kaikkea puhdistautumisen, mutta myös tiettyjen rituaalien ja askareiden suorittamisen, sosiaalisen kanssakäymisen ja rentoutumisen paikka. Saunominen kuuluu suomalaiseen perinteeseen, niin arkeen kuin juhlaankin. Aina on saunan aika.

                                                                                                Tarinataituri 18.10.2020

In memoriam Seija

Tutustuin sinuun kaksitoista vuotta sitten kesällä, kun muutin vuokrarivitaloon naapuriksesi. Silloin oli kaunis kesäinen päivä. Tapasit ensin äitini ja hänen ystävättärensä, jotka olivat takapihalla poimimassa viinimarjoja. Jokaisen asunnon takana oli viinimarjapensas, jonka antimet sai asukas poimia omaan käyttöönsä. Astuit varovasti sisälle avoimesta takaovesta ja tulit juttelemaan.

Yhteinen sävel löytyi nopeasti. Kerroit, että teet usein sauvakävelylenkkejä. Jos sattuisit tulemaan minua vastaan hieman horjuen, se ei johtuisi humalatilasta, vaan siitä, että sinulla on MS-tauti, keskushermoston sairaus, joka rappeuttaa lihaksia ja vaikuttaa liikuntakykyyn. Ennen pitkää joutuisit käyttämään pyörätuolia. Saattaisit tarvita myös naapurin eli minun apuani joissakin askareissasi.

Kerroit sairastavasi myös borrelioosia. Sen olit saanut opiskeluaikana Ahvenanmaalla asuessasi. MS-tautiin olit sairastunut vasta myöhemmin, oltuasi jo vuosia työelämässä. Kun tutustuin sinuun, olit jo muutama vuosi aiemmin päässyt eläkkeelle sairauksiesi vuoksi.

Halusit kuitenkin tehdä itse kaiken, minkä pystyit. Halusit ylläpitää kuntoasi liikunnan, terveellisen ruokavalion ja riittävän levon avulla. Jouduit silti joka päivä pistämään itseesi lääkettä, jotta tautisi eteneminen hidastuisi ja pysyisit toimintakykyisenä mahdollisimman pitkään. Näin olit tehnyt jo vuosien ajan. Lääkkeesi oli kallista, mutta onneksi sinun ei tarvinnut maksaa sitä kokonaan itse.

Arvomaailmamme ja periaatteemme olivat monessa asiassa samanlaiset. Ehkäpä juuri siksi tulimmekin hyvin juttuun keskenämme. Vierailimme usein toistemme luona. Keskustelimme kaikenlaisista asioista. Vitsailimme, nauroimme - ja joskus itkimmekin yhdessä. Olit tunteellinen. Osasit iloita pienistäkin asioista. 

Olit aina valmis lähtemään kanssani kauppareissuille tai pienille retkille. Kerran teimme vähän pidemmänkin retken yhdessä kiertäen Suomen ja Ruotsin rannikkoa omalla autolla. Nautit matkasta, vaikket enää jaksanutkaan kävellä kuin lyhyitä matkoja kaupungilla. Meillä oli mukana kokoontaitettava pyörätuoli, jolla työntelin sinua, kun kävelimme kaupungilla reissumme aikana. 

Sinulla oli voimakas tahto, mikä oli joskus hyvä, joskus huono asia. Olit toiminnan ihminen. Jos olit jotain suunnitellut tai päättänyt, halusit ryhtyä heti tuumasta toimeen. Arvostit siisteyttä ja puhtautta. Jokaisella tavaralla oli kodissasi oma tietty paikkansa. Siinäkin arvomaailmamme kohtasivat.

Mutta ennen pitkää tuli päivä, jolloin muutin pois naapurustostasi, lähemmäs työpaikkaani. Se oli sinulle kova paikka, mutta otit asian kuitenkin rauhallisesti. Asuisit rivitaloasunnossasi niin pitkään kuin vielä omin avuin tai avustettuna pystyisit. 

Yhteydenpitomme harveni, mutta jatkui kuitenkin puhelimitse. Silloin tällöin myös tapasimme. Eräänä päivänä kerroit, että pistoksesi on jouduttu lopettamaan, koska kehossasi ei ollut enää paikkaa, johon voisi piikin iskeä, koska kahta kertaa ei voinut pistää samaan paikkaan. Nyt sinulla ei ollut mitään lääkettä MS-tautiisi. Voit vain odottaa taudin pahenemisvaihetta. Mutta otit senkin tiedon rauhallisesti. 

Myöhemmin sain kuulla, ettet enää pärjännyt rivitaloasunnossasi edes avustettuna, vaan olit saanut paikan palvelutalosta. Siellä olit kuitenkin lähes oman onnesi nojassa, kunnes monien vaiheiden kautta pääsit palvelukotiin, jossa sinusta todella huolehdittiin. Olit itsekin tyytyväinen uuteen kotiisi.

Kävin sielläkin sinua tapaamassa. Lähes joka käynnillä sain kuulla huonoja uutisia. Olit saanut kuulla, että ainoa sisaruksesi - ulkomailla asuva isoveljesi - oli kuollut. Et olisi kuntosi vuoksi päässyt hautajaisiin, vaikka olisit saanut tiedon hieman aikaisemminkin. Vähän myöhemmin menetit myös isäsi. Äitisi oli kuollut jo vuosikymmeniä sitten. Nyt sinulla ei ollut enää ketään lähiomaisia jäljellä.

Mutta ei siinä kaikki. Soitin sinulle loppukeväällä, koska en koronan takia voinut tulla sinua tapaamaan. Kyselin vointiasi. Vastasit reippaasti, vaikka olosi ei varmasti ollut kovin hyvä. Kerroit, että sinulla on todettu keuhkosyöpä, eikä sitä voida hoitaa mitenkään. Olin sanaton. En voinut kuin toivoa sinulle voimia ja rohkeutta. Rohkeutta sinulla kyllä olikin, kaikista kokemistasi vastoinkäymisistä huolimatta.

Kesän jo vaihduttua syksyyn sain puhelinsoiton. Siellä ei ollut ystäväni, vaan hänen avustajansa. Hän kertoi, että Seija oli nukkunut pois edellisenä yönä, 56-vuotiaana. 

Ennen kuolemaansa hän oli antanut avustajalleen tarkat ohjeet, miten ja minne hän halusi tulla haudatuksi. Ei mitään muistotilaisuutta eikä seremonioita. Vain metallilaatta yhteiseen muistokiveen ja kuolinilmoitus lehteen jälkikäteen. Siinä kaikki. Tyypillistä Seijaa. Nyt hän on vapaa kivuista ja säryistä. 

Tämä oli viimeinen palvelus, jonka voin sinulle tehdä. Kauniit muistoni sinusta jäävät elämään.

                                                                                                           Tarinataituri 12.10.2020