In memoriam Seija

Tutustuin sinuun kaksitoista vuotta sitten kesällä, kun muutin vuokrarivitaloon naapuriksesi. Silloin oli kaunis kesäinen päivä. Tapasit ensin äitini ja hänen ystävättärensä, jotka olivat takapihalla poimimassa viinimarjoja. Jokaisen asunnon takana oli viinimarjapensas, jonka antimet sai asukas poimia omaan käyttöönsä. Astuit varovasti sisälle avoimesta takaovesta ja tulit juttelemaan.

Yhteinen sävel löytyi nopeasti. Kerroit, että teet usein sauvakävelylenkkejä. Jos sattuisit tulemaan minua vastaan hieman horjuen, se ei johtuisi humalatilasta, vaan siitä, että sinulla on MS-tauti, keskushermoston sairaus, joka rappeuttaa lihaksia ja vaikuttaa liikuntakykyyn. Ennen pitkää joutuisit käyttämään pyörätuolia. Saattaisit tarvita myös naapurin eli minun apuani joissakin askareissasi.

Kerroit sairastavasi myös borrelioosia. Sen olit saanut opiskeluaikana Ahvenanmaalla asuessasi. MS-tautiin olit sairastunut vasta myöhemmin, oltuasi jo vuosia työelämässä. Kun tutustuin sinuun, olit jo muutama vuosi aiemmin päässyt eläkkeelle sairauksiesi vuoksi.

Halusit kuitenkin tehdä itse kaiken, minkä pystyit. Halusit ylläpitää kuntoasi liikunnan, terveellisen ruokavalion ja riittävän levon avulla. Jouduit silti joka päivä pistämään itseesi lääkettä, jotta tautisi eteneminen hidastuisi ja pysyisit toimintakykyisenä mahdollisimman pitkään. Näin olit tehnyt jo vuosien ajan. Lääkkeesi oli kallista, mutta onneksi sinun ei tarvinnut maksaa sitä kokonaan itse.

Arvomaailmamme ja periaatteemme olivat monessa asiassa samanlaiset. Ehkäpä juuri siksi tulimmekin hyvin juttuun keskenämme. Vierailimme usein toistemme luona. Keskustelimme kaikenlaisista asioista. Vitsailimme, nauroimme - ja joskus itkimmekin yhdessä. Olit tunteellinen. Osasit iloita pienistäkin asioista. 

Olit aina valmis lähtemään kanssani kauppareissuille tai pienille retkille. Kerran teimme vähän pidemmänkin retken yhdessä kiertäen Suomen ja Ruotsin rannikkoa omalla autolla. Nautit matkasta, vaikket enää jaksanutkaan kävellä kuin lyhyitä matkoja kaupungilla. Meillä oli mukana kokoontaitettava pyörätuoli, jolla työntelin sinua, kun kävelimme kaupungilla reissumme aikana. 

Sinulla oli voimakas tahto, mikä oli joskus hyvä, joskus huono asia. Olit toiminnan ihminen. Jos olit jotain suunnitellut tai päättänyt, halusit ryhtyä heti tuumasta toimeen. Arvostit siisteyttä ja puhtautta. Jokaisella tavaralla oli kodissasi oma tietty paikkansa. Siinäkin arvomaailmamme kohtasivat.

Mutta ennen pitkää tuli päivä, jolloin muutin pois naapurustostasi, lähemmäs työpaikkaani. Se oli sinulle kova paikka, mutta otit asian kuitenkin rauhallisesti. Asuisit rivitaloasunnossasi niin pitkään kuin vielä omin avuin tai avustettuna pystyisit. 

Yhteydenpitomme harveni, mutta jatkui kuitenkin puhelimitse. Silloin tällöin myös tapasimme. Eräänä päivänä kerroit, että pistoksesi on jouduttu lopettamaan, koska kehossasi ei ollut enää paikkaa, johon voisi piikin iskeä, koska kahta kertaa ei voinut pistää samaan paikkaan. Nyt sinulla ei ollut mitään lääkettä MS-tautiisi. Voit vain odottaa taudin pahenemisvaihetta. Mutta otit senkin tiedon rauhallisesti. 

Myöhemmin sain kuulla, ettet enää pärjännyt rivitaloasunnossasi edes avustettuna, vaan olit saanut paikan palvelutalosta. Siellä olit kuitenkin lähes oman onnesi nojassa, kunnes monien vaiheiden kautta pääsit palvelukotiin, jossa sinusta todella huolehdittiin. Olit itsekin tyytyväinen uuteen kotiisi.

Kävin sielläkin sinua tapaamassa. Lähes joka käynnillä sain kuulla huonoja uutisia. Olit saanut kuulla, että ainoa sisaruksesi - ulkomailla asuva isoveljesi - oli kuollut. Et olisi kuntosi vuoksi päässyt hautajaisiin, vaikka olisit saanut tiedon hieman aikaisemminkin. Vähän myöhemmin menetit myös isäsi. Äitisi oli kuollut jo vuosikymmeniä sitten. Nyt sinulla ei ollut enää ketään lähiomaisia jäljellä.

Mutta ei siinä kaikki. Soitin sinulle loppukeväällä, koska en koronan takia voinut tulla sinua tapaamaan. Kyselin vointiasi. Vastasit reippaasti, vaikka olosi ei varmasti ollut kovin hyvä. Kerroit, että sinulla on todettu keuhkosyöpä, eikä sitä voida hoitaa mitenkään. Olin sanaton. En voinut kuin toivoa sinulle voimia ja rohkeutta. Rohkeutta sinulla kyllä olikin, kaikista kokemistasi vastoinkäymisistä huolimatta.

Kesän jo vaihduttua syksyyn sain puhelinsoiton. Siellä ei ollut ystäväni, vaan hänen avustajansa. Hän kertoi, että Seija oli nukkunut pois edellisenä yönä, 56-vuotiaana. 

Ennen kuolemaansa hän oli antanut avustajalleen tarkat ohjeet, miten ja minne hän halusi tulla haudatuksi. Ei mitään muistotilaisuutta eikä seremonioita. Vain metallilaatta yhteiseen muistokiveen ja kuolinilmoitus lehteen jälkikäteen. Siinä kaikki. Tyypillistä Seijaa. Nyt hän on vapaa kivuista ja säryistä. 

Tämä oli viimeinen palvelus, jonka voin sinulle tehdä. Kauniit muistoni sinusta jäävät elämään.

                                                                                                           Tarinataituri 12.10.2020

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti