Rakas isäni!
Tämä on kolmaskymmenes blogini. Omistan sen sinulle ja
maamme itsenäisyydelle. Kirjoitan tätä itsenäisyyspäivänä 2020. Olisin voinut
kirjoittaa tämän jo minä tahansa isänpäivänä, mutta sisältö sopii yhtä hyvin
itsenäisyyspäivään, sillä synnyit samana vuonna kuin Suomi itsenäistyi, 1917. Pahoittelen,
että kirjeeni tulee yli 50 vuotta myöhässä, mutta se johtuu siitä, että en sinun
eläessäsi osannut vielä kirjoittaa ajatuksistani.
Minulla on sinusta hyvät muistot, vaikka ehdin tuntea
sinut vain runsaat seitsemän vuotta. Mutta se oli hyvää aikaa. Muistan, kuinka
istuin sylissäsi punaisessa nojatuolissa, ja luit minulle satuja. Osasit kertoa
satuja myös ulkomuistista. Luonnonystävänä ja mehiläishoitajana opetit minua
tunnistamaan kasveja ja eläimiä. Opin jo pienenä erottamaan ampiaiset, kimalaiset
ja mehiläiset toisistaan. Seurasin mielenkiinnolla, kun hoidit mehiläispesiä ja
linkosit hunajaa. Äiti on kertonut, että olisit aikoinaan halunnut lukea
lääkäriksi, jos sinulla olisi ollut mahdollisuus käydä enemmän kouluja. Sinusta
tuli kuitenkin valokuvaaja ja mehiläishoitaja. Kehitit valokuvia kotona. Pienestä
pojasta tuntui melkein taikuudelta, kun lähes pimeässä huoneessa kehitit mustasta
filmistä ensin negatiiveja, ja niistä syntyi lopulta hienoja valokuvia.
Sinut tunnettiin paikkakunnalla –
ja naapurikunnissakin – erinomaisena
valokuvaajana. Tallensit monet ristiäiset, rippijuhlat, häät ja hautajaiset
valokuviin. Kuvausmatkat kuljit usein kävellen, polkupyörällä tai linja-autolla,
sillä autoa sinulla ei ollut. Siihen aikaan piti valokuvauksessa osata paljon muutakin
kuin painaa kameran laukaisijaa: valita kuvaustilanteeseen sopivaa filmiä, mitata
valaistusolosuhteet, asetella kamera, kohde, valokuvauslamput tai salamavalo ja
tarvittaessa itselaukaisin paikoilleen – ja ennen kaikkea rajata ja tarkentaa kuva.
Olisit varmasti ihmeissäsi, jos näkisit, miten yksinkertaista
valokuvaus on tänä päivänä. Melkein jokaisella kun on puhelin ja kamera aina
mukana – samassa laitteessa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki
osaisivat ottaa hyviä kuvia, kuten sinä.
Yhdestä aiheesta et mielelläsi puhunut: sodasta. Nyt
aikuisena ymmärrän, kuinka kipeä aihe se on sinulle ollut. Jouduit uhraamaan
parhaat miehuusvuotesi – 22-vuotiaasta 28-vuotiaaksi – sodissa isänmaatamme
puolustaen. Palvelit tiedotuskomppaniassa tk-kuvaajana. Jouduit monta kertaa
näkemään sodan tuhot lähietäisyydeltä sekä kameran linssin läpi että luonnossa.
Äidiltä olen kuullut, että pelastit rintamalla haavoittuneen toverisi ja
kannoit hänet turvaan. Et tehnyt siitä numeroa etkä saanut siitä hyvästä mitalia,
mutta tämä pelastamasi mies takuulla muisti uhrautuvan toimintasi koko loppuikänsä.
Teistä tulikin hyviä ystäviä.
Kaiken ankeuden keskellä onnistuit taltioimaan
sotakuviisi myös iloisia ja rauhallisia tunnelmia: kauniita maisemakuvia
Syväriltä ja Aunuksesta, vapaa-ajanviettoa, juhlia, tanssia ja sieviä lottatyttöjä.
Ehkä jostakin heistä olisi voinut tulla vaimosi – mene ja tiedä? Tulevan
vaimosi eli minun äitini tapasit kuitenkin aivan muissa yhteyksissä monta
vuotta sodan jälkeen. Menitte naimisiin ja teille syntyi kolme lasta, joista
minä olen nuorin. Nyt minä olen enää ainoana elossa perheestämme. Olisit
varmasti tullut surulliseksi, jos olisit tiennyt, että tyttäresi eli vielä lyhyemmän
elämän kuin sinä, vain 49 vuotta. Itsekin lähdit pois luotamme kovin varhain,
51-vuotiaana. Minä olin silloin vasta 7-vuotias ekaluokkalainen. Monta kysymystä
jäi vielä kysymättä, vastausta saamatta ja kirjettä kirjoittamatta. Olet silti aina
muistoissani erityisesti valokuviesi ja kirjeidesi välityksellä.
P.S. Olisit varmaan mielissäsi, jos tietäisit, että yli sata sinun ottamaasi sotakuvaa löytyy internetistä Finnan eli entisen sota-arkiston kokoelmista.
 |
| Talvimaisema Aunuksesta |
 |
| Isä alikersanttina |
 |
| Jouluna 1965 isän sylissä |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi omalla nimelläsi, kiitos.