Mökkielämää

Pirkolla ja Paavolla on kesämökki. Jo varhain keväällä he hurauttavat autollaan pääkaupunkiseudulta maaseutumökilleen tekemään valmisteluja kesää varten: tarkistamaan mökin ja ulkorakennusten kuntoa, kunnostamaan pihaa ja puutarhaa, laittamaan venettä ja laituria kesäkuntoon ym. Siinä kuluvat mukavasti pariskunnan kevätviikonloput. Eipä sitä päivätyössä käyvät mökkiä ehtisikään hoitamaan kuin viikonloppuisin. Välillä Pirkosta ja Paavosta tuntuu, että mökki on loputon työmaa oman työn lisäksi. Talkooapu olisi kyllä tervetullutta!

Eläkeläispariskunta Eino ja Salme sen sijaan voivat ottaa mökkiasiat hiukan rennommin. He voivat halutessaan pistäytyä lähellä sijaitsevalla mökillään myös arkipäivinä. Ylläpito- ja kunnostustöitä on voitu tehdä vähän kerrallaan ja tarpeen mukaan. Kaikki tarvittava on tullut vuosien mittaan jo hankittua, joten mökkielämä on enimmäkseen leppoisaa oloa saunanlämmityksineen ja puutarhanhoitoineen. Välillä lapset ja lastenlapset piipahtavat, mutta teini-ikäiset lastenlapset eivät kovin kauaa mökkielämää jaksa. Heistä mökillä on tylsää, sillä kavereita ja harrastusmahdollisuuksia on kaupungissa paljon enemmän. 

Sekä Salmella että Einolla on ajokortti, mutta koska Salme arastelee auton rattiin menemistä vähäisen ajokokemuksensa vuoksi, huolehtii Eino yleensä ajamisesta. Kauppa- ja kyläreissut tehdään yhdessä. Yhteisiä ystäviä ja tuttavia onkin vuosikymmenien varrella kertynyt runsaasti. Siitä huolimatta Eino ja Salme ottavat mielellään vastaan myös vieraita mökilleen. Mökkihöperöksihän siinä tulisi, jos vaan kahdestaan mökissään kököttäisi! 

Toisin ovat asiat yksinhuoltajaäiti Susannalla. Hänellä on paljon tuttavia, jotka kertovat innoissaan kesäsuunnitelmistaan. Yksi lähtee ulkomaille, toinen vaeltamaan, kolmas leirille ja neljäs mökille. Kaikilla tuntuu olevan kivaa tekemistä kesäksi, mutta ei hänellä. Voimat menevät lastenhoitoon ja rahahuolien miettimiseen. Eivät työttömän yksinhuoltajan rahat riitä sen paremmin matkusteluun kuin kesämökin vuokraamiseenkaan. Kuinka usein Susanna onkaan haaveillut, että joku kutsuisi mökilleen, edes päiväksi pariksi. Pääsisi lasten kanssa kerrankin nauttimaan mökkikesästä rantasaunoineen ja grilli-iltoineen!

Aino ja Ilkka hankkivat mökin kauniilta paikalta järven rannalta. Ilkka on omin käsin kunnostanut vanhan mummonmökin ulkorakennuksineen asuttavaan kuntoon, raivannut metsää ja kaislikkoa sekä yhdessä Ainon kanssa sisustanut mökistä itselleen sopivan ”piilopirtin”, jonne voi paeta arjen kiireitä. Aino on laittanut pihalle istutuksia ja yhdessä on tarkkaan mietitty, että kaikki on juuri sellaista kuin he haluavat.

Myös sukulaiset, ystävät ja tuttavat ovat huomanneet, miten mukava ja viihtyisä paikka Ainon ja Ilkan mökki on. Kesälomalla  heidän mökilleen olisi tulijoita enemmän kuin he haluaisivat ottaa vastaan. Usein tulijat kutsuvat itse itsensä, eivätkä kaikki tuo mukanaan edes ruokia, vaan odottavat täyttä palvelua yösijoineen, ruokineen ja saunomisineen. Talon töihinkään osallistuminen ei kaikkia mökkivieraita kiinnosta. 

Niinpä Aino ja Ilkka ovat keksineet mielestään ovelia ”juonia”, joilla he saavat epämieluisat vieraat pysymään poissa. Kun joku on tulossa mökkivieraaksi, he harmittelevat, etteivät ole ehtineet käydä kaupassa ja pyytävät vierasta tuomaan muutaman päivän ruuat tullessaan. Jos tämä ei tepsi, he sanovat, että mökillä on juuri alkamassa talkoot, esim. puunkaatoa, remonttia tai pihan kunnostusta. Myös saunapuita pitäisi pilkkoa. Eipä ole sen jälkeen vieraita näkynyt! Juoni on toiminut niin hyvin, että Aino ja Ilkka saavat rauhassa rehkiä mökillään.

Annika, Jussi, Elina ja Mika haaveilevat hekin kesämökille pääsystä. Nuoria ja terveitä kun ovat, osallistuisivat mielellään vaikka talkoisiin, jos joku vain kutsuisi. Omasta takaa löytyisi työkaluja ja tilavia autojakin tavaroiden kuljettamiseen. Vastapalvelukseksi riittäisi, että saisi iltaisin rentoutua, saunoa ja uida hyvien ystävien seurassa. Mutta ongelma on siinä, ettei kukaan heistä tunne ketään, joka kutsuisi mökilleen talkoihin. Eihän sitä kutsumatta voi kenenkään mökille tuppautua!

Onneksi minä en omista kesämökkiä!

Tarinataituri 9.5.2020

Oletko kaivelija vai veistelijä?

 

Nettilehdessä oli kerran juttu siitä, miten voita tai margariinia pitäisi ottaa rasiasta. Lopussa kyseltiin lukijoiden mielipidettä, kumpi on oikea tapa, ”kaivaminen” vai päältä ”veisteleminen”. Kommenteissa löytyi hyviä perusteluja molemmille tavoille.

Itse kuulun niihin, jotka eivät yleensä käytä levitettä leivän päällä. Poikkeuksena levitettävä sulatejuusto. Sitäkin otan aina ”veistelytyylillä”. Ensin irrotan metallisen kannen kokonaan, puhdistan sen ja laitan metallinkeräykseen. Kun olen aloittanut rasian, suljen sen mukana tulevalla (läpinäkyvällä) muovikannella. Kannen läpi näen, paljonko juustoa on jäljellä. Aiemmin, yksin asuessani, tapanani oli myös laittaa puinen voiveitsi jääkaappiin rasian päälle, mutta nyt siitä tavasta on pitänyt luopua. 

Kumppanini toimii eri tavalla: hän ottaa rasiasta ”kaivamalla”, mutta tekee sen järjestelmällisesti, reunasta alkaen, pohjaa myöten. Hän avaa metallifoliokantta vain vähän kerrallaan, sen verran kuin on tarpeen, ja antaa sen olla kiinni rasiassa. Veitsen laittaminen jääkaappiin rasian päälle on hänelle kauhistus! Juustoinen tai margariininen veitsi putoaa helposti, kerää pöpöjä ja on epämiellyttävän näköinen. Lisäksi se tahraa paikkoja, varsinkin pudotessaan. Hänen mielestään pitää käyttää metallista veistä, koska se on helpompi pitää puhtaana ja sen voi laittaa tiskikoneeseen. 

Kyseltyäni leikkimielisesti ystäviltä, tuttavilta ja työtovereilta, miten heillä on tapana toimia tämän asian suhteen, kävi ilmi, että lähes poikkeuksetta ne, jotka laittavat (tai yrittävät laittaa…) veitsen jääkaappiin margariini- tai voirasian päälle, ovat miehiä. Naiset eivät tätä tapaa yleensä hyväksy. Jotkut miehistä tosin onnistuvat noudattamaan vanhoja tapojaan, kun kumppanin silmä välttää… 

Toinen levitteisiin ja leikkeleisiin liittyvä ikuisuuskysymys on, kummalle puolelle näkkileipää voi kuuluu levittää, tasaiselle vai ”kuoppaiselle”. Siitäkin löytyy kahdenlaista koulukuntaa – oikeastaan useampiakin. Jotkut eivät käytä levitteitä lainkaan, jotkut laittavat satunnaisesti kummalle puolelle tahansa, saattaapa joku laittaa voita molemmin puolinkin leipää. Voidaan tuskin sanoa, mikä on oikea tapa. 

Myös sämpylän täyttämisessä ja syömistavoissa on eroja. Havaintojeni mukaan useimmiten miehet laittavat levitteen ja kaikki leikkeleet halkaistun sämpylän alaosaan ja ”kuivan” kannen ilman levitteitä sen päälle. Sämpylää pidellään kädessä ja siitä haukataan pala samanaikaisesti sekä ylä- että alaosasta. Naiset taas näyttävät laittavan levitteen ja leikkeleet kumpaankin puolikkaaseen erikseen ja nauttivan ne ikään kuin kahtena eri leipänä. Poikkeuksiakin on molempiin suuntiin.  

Kuuluuko juusto  laittaa leikkeleistä alimmaiseksi vai päällimmäiseksi? Jos leikkeleitä on useampaa lajia, laitan itse yleensä juuston alimmaiseksi, sitten esim. palvikinkun tai meetvurstin, sen päälle kurkkuviipaleet ja paprikapalat. Kurkkua ja tomaattia laitan harvemmin saman leivän päälle. Salaatinlehden laittaisin kaikkein päällimmäiseksi. Miten sinä toimit? 

Laskiaispullan syömisessä on niin ikään erilaisia tapoja. Tässäkin näkyy havaintojeni mukaan eroa sukupuolten välillä: naiset ottavat pullan päällä olevan kuivan ”hatun” pois ja syövät täytetyn alaosan erikseen. Monet miehet (minä mukaan lukien) haukkaavat paloja kokonaisesta pullasta silläkin uhalla, että täytteet pursuavat. Laskiaispullaa lienee vaikeaa syödä kovin siististi, teki sitten niin tai näin. 

Edellä mainitut perustuvat empiirisiin, epävirallisiin tutkimuksiini. Olen tarkkaillut myös sitä, kummin päin ihmiset laittavat takkinsa vaatehenkariin: avoin sivu oikealle vai vasemmalle. Mutta se onkin sitten uuden tutkimuksen ja raportin paikka!

 Tarinataituri 21.3.2020

Kahdenlaista näkökulmaa

Onko kuvan lasissa VAIN puoli lasillista vettä vai VIELÄ puoli lasillista vettä? Vastaus riippuu näkökulmasta. Pessimisti näkee puuttuvan, mahdollisesti jo kulutetun, optimisti jäljellä olevan veden. 

Minä olen optimisti, toisinaan suorastaan yltiöoptimisti. Uskon, että asiat ratkeavat parhain päin vaikeassakin tilanteessa. Minun mielestäni lasissa on VIELÄ puoli lasillista vettä, joka harkiten käytettynä voi vaikka pelastaa jonkun hengen. 

Me suomalaiset emme ole kovin säästeliäitä puhtaan veden kulutuksessa, vaikka ehkä pitäisi. Kaikilla maailman ihmisillä kun ei ole riittävästi vettä edes juotavaksi, saati sitten peseytymiseen. Me taas juoksutamme vettä hukkaan vain saadaksemme kylmempää juomavettä. Muutoinkin suurin osa käyttämästämme vedestä menee vessanpöntöstä alas. 

Onneksi jokainen voi muuttaa käyttäytymistään ja kulutustottumuksiaan. Viime päivinä siihen on ollut hyviä syitä, kuten virustartuntojen välttäminen. Väärässä paikassa veden säästäminen voi olla kohtalokasta. Jos pitää valita sairastumisen tai hyvän käsihygienian välillä, valitsee jokainen järkevä ihminen jälkimmäisen ja tekee näin palveluksen sekä itselleen että muille. 

Asioissa on aina monta puolta. Yhdet onnistuvat näkemään asioissa vain hyviä tai huonoja puolia, uhkia tai mahdollisuuksia, toiset molempia. Koronaviruksessakin on ”hyviä” puolia: liikkumisrajoitusten takia perheet ovat enemmän yhdessä, vanhemmilla on aikaa lapsilleen, liikenteen päästöt vähenevät ja ilmasto kiittää. Poikkeusoloista huolimatta kevät on tulossa, päivät pitenevät ja luonto herää eloon. Moni asia on siis kuten ennenkin. 

Kävin 1990-luvun alkupuolella neljä kertaa Viipurissa hyväntekeväisyysmatkoilla. Veimme avustustavaraa, kuten vaatteita, leluja ja ruokatarvikkeita orpolasten koteihin. Mukana oli joukko eläkeläisiä ja pari työikäistä. Matkaa tehtiin yhdeksän hengen ”pikkubussilla”, jota sai ajaa henkilöauton ajokortilla. Kahdella ensimmäisellä matkalla olin matkustajana, kahdella seuraavalla kuljettajana. Neuvostoliiton hajoamisesta oli tuolloin kulunut vasta muutama vuosi, joten byrokratiaa, tullimuodollisuuksia ja ruuhkia oli rajalla enemmän kuin tänä päivänä. 

Lähdin mukaan, kun samassa lähiössä asuva puolituttu mies kyseli, tuntisinko jonkun, joka voisi toimia kuljettajana Viipurin matkalla ja tuurata hänen yli 80-vuotiasta isäänsä. Ajatus houkutteli minua, koska juuri silloin minulla oli sopivasti aikaa, pidän autolla ajamisesta ja samalla pääsisin näkemään uusia paikkoja. Niinpä sovimme tämän lähes 85-vuotiaan papan kanssa matkan yksityiskohdista: auto vuokrattaisiin tutusta firmasta, bensa- ja autonvuokrauskulut jaettaisiin matkustajien kesken, avustustavarat oli saatu lahjoituksina, yöpymiset tapahtuisivat paikallisten kotona ja konsulaatista saataisiin byrokratiaa helpottamaan kirjallinen todistus, jonka avulla pääsisimme kilometrien pituisten rekkajonojen ohi rajalla. 

Satuin kertomaan sisarelleni matkasuunnitelmistani. Hän oli huolissaan, melkeinpä kauhuissaan. Hän osasi maalata kaikki mahdolliset kauhukuvat silmieni eteen. Miten uskaltaisin lähteä vieraaseen maahan vuokratulla autolla ja tuntemattomien ihmisten seurassa - ja vielä kuljettajana? Olisin joukossa ainoa, jolla on voimassaoleva ajokortti. Kukaan meistä ei puhunut venäjää kuin korkeintaan muutaman sanan. Entä, jos emme pääsisi tullista läpi? Entä, jos joku saa sairaskohtauksen matkalla? Entä, jos auto hajoaa matkalla? Entä, jos… 

Sisareni loputtomat Entä jos -kysymykset saivat matkustusaikeeni kuulostamaan suorastaan hullunrohkeilta. Mutta lähdin silti! Lopulta kaikki neljä matkaa sujuivat ilman kommelluksia. Tullimuodollisuuksista selvisimme ripeästi konsulaatista saamamme paperin ansiosta, aivan kuten tuo ”pappa” oli etukäteen ennustanutkin. Vastaanotto avustuskohteissa oli sydämellinen, vaikkei yhteistä kieltä ollutkaan. Ilmeet, eleet, tunteet ja kehon kieli kertoivat kaiken olennaisen! Orpokotien lasten hyvin valmistellut esitykset liikuttivat kuulijoita. Meitä kohdeltiin kuin valtiovieraita! Yöpymiset tavallisten ihmisten kodeissa olivat niin ikään sykähdyttäviä kokemuksia. Vaatimattomissa oloissa elävät isäntämme (tai emäntämme) tarjosivat parasta, mitä talosta löytyi. Hyvästellessä jäätiin jo innolla odottamaan seuraavaa tapaamista. 

Onneksi en uskonut sisartani!

Tarinataituri 21.3.2020

Meillä oli Korona

1960-luvun tyyliin sisustettu huone Lohjan museossa

Tätä kirjoittaessani Suomessa eletään kuin maailmanlopun aikaa. Kouluja ja oppilaitoksia on suljettu, matkustamista, kokoontumisia ja harrastustoimintaa rajoitettu. Ruokaa hamstrataan, mikä näkyy myös kauppojen hyllyillä. Uutisten pääaiheena on päivästä toiseen korona, tuo COVID-19 -virus, (lyhenne sanoista Corona Virus Desease eli koronavirussairaus). Korona, korona ja korona! Pieni, silmiin näkymätön uhka, joka muutti maailmaa kertarysäyksellä!

Mutta on korona muutakin kuin virus. Isolla c-kirjaimella kirjoitettuna se on ainakin meksikolainen olutmerkki ja Toyotan vanha automalli, jota valmistettiin 1950-luvulta 2000-luvun alkuun. Toyota Coronaa näkee enää vanhojen autojen harrastajilla tai museoissa. Corona-oluen myynti on kärsinyt, kun monet ovat sekoittaneet viruksen ja olutmerkin. Corona-olutta myydään yli 150 maassa, myös Suomessa. 

K-kirjaimella kirjoitettuna Korona on mm. ravintola Helsingissä ja baari Järvenpäässä. Harva taitaa enää muistaa Korona-nimistä peliä. Wikipedian mukaan Korona-peli syntyi Virossa ja Latviassa intialaisen carrom-pelin pohjalta. Suomeen sen toi Korona-nimellä Juho Jussilan leluyhtiö 1940-luvulla.

Minulle Korona on lapsuudesta tuttu. Meillä nimittäin oli Korona. Lapsuudenkodissani pelattiin usein Koronaa koko perheen voimin. Velipuoleni oli ammattikoulussa tehnyt pelilaudan ja kepit. Ne olivatkin ahkerassa käytössä.

Koronapelissä on neliönmuotoinen pelilauta, jonka sivujen pituus on reilut 90 senttiä. Jokaisessa kulmassa on purkki, jota meillä sanottiin pussiksi. Pelin alkaessa jokaisella pelaajalla on kahdeksan pelinappulaa sekä isompi lyöntinappula, jota lyödään biljardikepin tapaisella puukepillä. Tavoitteena on saada kaikki omat pelinappulat ”pussiin”. Lyöntinappulaa kutsutaan lätkäksi, isoksi, moloksi tai limpuksi. Meillä sitä kutsuttiin molaksi. Molaa ei saanut lyödä pussiin. Jos niin tapahtui, rangaistukseksi nostettiin yksi oma pelinappula takaisin pelilaudalle vastustajan haluamaan kohtaan pelilaudan keskialueelle. Jos pussitti vahingossa (tai tahallaan) toisen pelaajan nappulan, siirtyi lyöntivuoro seuraavalle.

Koronaa voi pelata 2-4 henkilöä kerrallaan, joko yksilöinä tai kahden hengen joukkueina. Meillä pelattiin sekä yksilö- että joukkuepelejä. Voittaja selvisi monesti vasta jännittävien vaiheiden jälkeen. Jäynääkin nimittäin pystyi vastustajalle tekemään. 

Koronassa tulivat tutuiksi käsitteet omat, piippuhylly ja pimeä. Jos aikoi lyödä hankalasta paikasta, esim. hiukan laidasta irti olevan nappulan itseään lähinnä oleviin pusseihin, piti ennen lyöntiä sanoa ”omat”. Jos pelinappula meni omasta tai toisen lyönnistä itseä lähinnä olevan rajaviivan ja reunan väliselle alueelle, sanottiin, että nappula on ”pimeässä”. Sitä ei silloin pystynyt lyömään kuin ns. laidan kautta: molan piti kimmota vastakkaisen puolen laidasta takaisin omalle puolelle ja osua omaan pelinappulaan, jotta sen sai taas pelialueelle – tai pussiin. Piippuhyllyksi sanottiin pussien takana olevaa kapeaa aluetta. Jos nappula joutui piippuhyllylle, oli suuri riski, että myös mola menee pussiin yrittäessä saada nappula pois piippuhyllyltä.

Nyt digipelien aikana on mukavaa – ja kaihoisaakin – muistella noita lapsuusajan pelejä. Silloin ei juuri istuttu television ääressä, koska televisiot olivat vielä 1970-luvulla aika harvinaisia ja lähetykset useimmiten mustavalkoisia. Kanaviakin oli vain Ylen kanavat 1 ja 2 sekä Mainostelevisio. Vasta paljon myöhemmin kanavatarjonta laajeni.

Tietokoneista tai kännyköistäkään ei ollut riesaa, kun niitä ei vielä ollut. Tai olihan tietokoneita, mutta ne olivat vielä huoneen kokoisia ja vain yritysten käytössä. Puhelut soitettiin lankapuhelimella, joka lienee ollut useimmissa kodeissa, ei kuitenkaan kaikissa. Ne, joilla ei ollut puhelinta, voivat soittaa puhelinkopista ja maksaa puhelunsa kolikoilla. Myöhemmin tulivat puhelinkortit kolikoiden tilalle. Nyt ovat sekä puhelinkopit ja -kortit että lankapuhelimet jo historiaa. Niin taitaa olla koronapelikin - ja perheiden yhteiset pelihetket?

Tarinataituri 14.3.2020

Ruusuja ja risuja

Eri yhteyksissä on tapana jaella ruusuja ja risuja, kuvaannollisesti ilmaistuna. Ihan oikeiden ruusujen aika on taas muutaman kuukauden kuluttua, kun juhlimme koulujen päättymistä, uusia ylioppilaita ja ammattiin valmistuvia. Toki ruusuja voi antaa muulloinkin.

Ruusujen antaminen liitetään usein rakkaudentunnustukseen, mutta se on myös kaunis tapa muistaa ystävää hänen suurena päivänään, kuten syntymä- tai hääpäivänä. Miten kauniita ruusut ovatkaan! Laji- ja värivalikoimaa riittää. Useimmiten ruusun tai ruusukimpun ojentaa mies naiselle, mutta yhtä hyvin asia voi nykyisenä tasa-arvon aikana olla toisinkin päin!

Ruusulla on muitakin merkityksiä. Ruusujen antaminen tarkoittaa kehumista, hyvää suoritusta. Elämä ei kuitenkaan ole aina ruusuilla tanssimista, kuten sanonta kuuluu. Tai onhan se, mutta välillä osuu piikkiin. Sen on saanut huomata jokainen, jolla on hieman elämänkokemusta. Ruusujen kanssa puuhailevat puutarhurit, kukkakauppiaat ja viherpeukalot tietävät, miltä oikeiden ruusunpiikkien pistot tuntuvat, mutta he osaavat suojautua piikkien pistoilta paremmin kuin satunnaiset ruusujen käsittelijät.

Ruusu on monien mielestä myös kaunis koristekuvio ja ihastuttava naisen nimi. On kuitenkin yksi ruusu, mitä en ainakaan itselleni haluaisi mistään hinnasta, nimittäin ruusu-niminen ihosairaus. Sen aiheuttajat, strepto- ja stafylokokkibakteerit eivät ole mitenkään tervetullutta seuraa. Tykkään kyllä kokeista (sekä sellaisista, jotka laittavat ruokaa että erilaisista testeistä), mutta ensin mainitut kokit saavat minun puolestani pysyä kaukana!

Tätä kirjoittaessani ulkona tuulee myrskyisästi ja tuuli irrottaa puista kuivia oksia. Tuulen tyynnyttyä piha lienee kuin taistelutanner: kuivia oksia ja risuja on siellä täällä. Juuri kun olin saanut aiemmat risut kerättyä. Risujen kerääminen ja pilkkominen on työlästä, mutta kun sen on tehnyt, voi tyytyväisenä katsella työnsä tuloksia.

Risuja ei ole kiva saada – ei konkreettisesti eikä kuvaannollisesti. Risujen antaminen merkitsee moitteita. Kun joku saa risuja, hän on silloin mokannut tai hoitanut jonkin asian huonosti. Taitaa olla helpompaa antaa risuja kuin ruusuja. Uskotaan mieluummin jo etukäteen asioiden epäonnistumiseen tai tahalliseen harmin aiheuttamiseen kuin onnistumiseen tai huonoon tuuriin.

”Murphyn laki” toimii mielessämme erinomaisesti. Jos voileipä putoaa lattialle, se putoaa useammin voipuoli alaspäin kuin oikeinpäin. Lattialle pudonnut kolikko tai sormus vierii hankalimpaan mahdolliseen paikkaan perimmäiseen nurkkaan sängyn tai lipaston alle. Yhdellä on ns. arpaonnea, toinen saa ”aina” tyhjän arvan. Näin ainakin yleisesti uskotaan. Oikeasti lopputuloksen ratkaisevat sattuma ja/tai luonnonlait.

Mutta jos oikein positiivisesti ajatellaan, voimme oppia risuista. Yksittäinen, kuiva risu katkeaa helposti, mutta yritäpä katkaista nippu risuja. Se ei olekaan helppoa! Joukossa on voimaa (enkä nyt tarkoita Jouko-nimistä miestä). Jos osaisimme toimia yhdessä samaa tavoitetta kohti, voisimme saada paljon hyviä asioita aikaan. 

Lopuksi: toisessa kuvassa on kuiva oksa, risu eli Turun murteella ”kräki”. Olisitko tiennyt? 

Tarinataituri 22.2.2020