Kahdenlaista näkökulmaa

Onko kuvan lasissa VAIN puoli lasillista vettä vai VIELÄ puoli lasillista vettä? Vastaus riippuu näkökulmasta. Pessimisti näkee puuttuvan, mahdollisesti jo kulutetun, optimisti jäljellä olevan veden. 

Minä olen optimisti, toisinaan suorastaan yltiöoptimisti. Uskon, että asiat ratkeavat parhain päin vaikeassakin tilanteessa. Minun mielestäni lasissa on VIELÄ puoli lasillista vettä, joka harkiten käytettynä voi vaikka pelastaa jonkun hengen. 

Me suomalaiset emme ole kovin säästeliäitä puhtaan veden kulutuksessa, vaikka ehkä pitäisi. Kaikilla maailman ihmisillä kun ei ole riittävästi vettä edes juotavaksi, saati sitten peseytymiseen. Me taas juoksutamme vettä hukkaan vain saadaksemme kylmempää juomavettä. Muutoinkin suurin osa käyttämästämme vedestä menee vessanpöntöstä alas. 

Onneksi jokainen voi muuttaa käyttäytymistään ja kulutustottumuksiaan. Viime päivinä siihen on ollut hyviä syitä, kuten virustartuntojen välttäminen. Väärässä paikassa veden säästäminen voi olla kohtalokasta. Jos pitää valita sairastumisen tai hyvän käsihygienian välillä, valitsee jokainen järkevä ihminen jälkimmäisen ja tekee näin palveluksen sekä itselleen että muille. 

Asioissa on aina monta puolta. Yhdet onnistuvat näkemään asioissa vain hyviä tai huonoja puolia, uhkia tai mahdollisuuksia, toiset molempia. Koronaviruksessakin on ”hyviä” puolia: liikkumisrajoitusten takia perheet ovat enemmän yhdessä, vanhemmilla on aikaa lapsilleen, liikenteen päästöt vähenevät ja ilmasto kiittää. Poikkeusoloista huolimatta kevät on tulossa, päivät pitenevät ja luonto herää eloon. Moni asia on siis kuten ennenkin. 

Kävin 1990-luvun alkupuolella neljä kertaa Viipurissa hyväntekeväisyysmatkoilla. Veimme avustustavaraa, kuten vaatteita, leluja ja ruokatarvikkeita orpolasten koteihin. Mukana oli joukko eläkeläisiä ja pari työikäistä. Matkaa tehtiin yhdeksän hengen ”pikkubussilla”, jota sai ajaa henkilöauton ajokortilla. Kahdella ensimmäisellä matkalla olin matkustajana, kahdella seuraavalla kuljettajana. Neuvostoliiton hajoamisesta oli tuolloin kulunut vasta muutama vuosi, joten byrokratiaa, tullimuodollisuuksia ja ruuhkia oli rajalla enemmän kuin tänä päivänä. 

Lähdin mukaan, kun samassa lähiössä asuva puolituttu mies kyseli, tuntisinko jonkun, joka voisi toimia kuljettajana Viipurin matkalla ja tuurata hänen yli 80-vuotiasta isäänsä. Ajatus houkutteli minua, koska juuri silloin minulla oli sopivasti aikaa, pidän autolla ajamisesta ja samalla pääsisin näkemään uusia paikkoja. Niinpä sovimme tämän lähes 85-vuotiaan papan kanssa matkan yksityiskohdista: auto vuokrattaisiin tutusta firmasta, bensa- ja autonvuokrauskulut jaettaisiin matkustajien kesken, avustustavarat oli saatu lahjoituksina, yöpymiset tapahtuisivat paikallisten kotona ja konsulaatista saataisiin byrokratiaa helpottamaan kirjallinen todistus, jonka avulla pääsisimme kilometrien pituisten rekkajonojen ohi rajalla. 

Satuin kertomaan sisarelleni matkasuunnitelmistani. Hän oli huolissaan, melkeinpä kauhuissaan. Hän osasi maalata kaikki mahdolliset kauhukuvat silmieni eteen. Miten uskaltaisin lähteä vieraaseen maahan vuokratulla autolla ja tuntemattomien ihmisten seurassa - ja vielä kuljettajana? Olisin joukossa ainoa, jolla on voimassaoleva ajokortti. Kukaan meistä ei puhunut venäjää kuin korkeintaan muutaman sanan. Entä, jos emme pääsisi tullista läpi? Entä, jos joku saa sairaskohtauksen matkalla? Entä, jos auto hajoaa matkalla? Entä, jos… 

Sisareni loputtomat Entä jos -kysymykset saivat matkustusaikeeni kuulostamaan suorastaan hullunrohkeilta. Mutta lähdin silti! Lopulta kaikki neljä matkaa sujuivat ilman kommelluksia. Tullimuodollisuuksista selvisimme ripeästi konsulaatista saamamme paperin ansiosta, aivan kuten tuo ”pappa” oli etukäteen ennustanutkin. Vastaanotto avustuskohteissa oli sydämellinen, vaikkei yhteistä kieltä ollutkaan. Ilmeet, eleet, tunteet ja kehon kieli kertoivat kaiken olennaisen! Orpokotien lasten hyvin valmistellut esitykset liikuttivat kuulijoita. Meitä kohdeltiin kuin valtiovieraita! Yöpymiset tavallisten ihmisten kodeissa olivat niin ikään sykähdyttäviä kokemuksia. Vaatimattomissa oloissa elävät isäntämme (tai emäntämme) tarjosivat parasta, mitä talosta löytyi. Hyvästellessä jäätiin jo innolla odottamaan seuraavaa tapaamista. 

Onneksi en uskonut sisartani!

Tarinataituri 21.3.2020