Ihminen kaipaa elämäänsä jännitystä. Sitä voi saada monella tavalla. Yksi saa haluamansa jännityksen elokuvista, toinen peleistä, kolmas urheilusta, neljäs tekemällä jotain vaarallista tai pelottavaa. Onpa niitäkin, jotka etsivät jännitystä tekemällä rikoksia.
Minä saan tarvittavaa jännitystä muun muassa katsomalla silloin tällöin toimintaelokuvia, kauhuelokuvia, westerneitä ja poliisisarjoja. Välillä olen elokuvan katsottuani pohdiskellut, mikä niissä oikein viehättää, vaikka juonen kaava on usein ennalta arvattavissa. Onko se ehkä väkivalta, ja jos on, niin mikä väkivallan katsomisessa koukuttaa? Voiko elokuva ylipäänsä olla jännittävä, jos siinä ei tapeta ketään? Olen huomannut, että vaihdan itsekin helposti kanavaa tai lopetan katsomisen, jos toimintaelokuva alkaa kovin hidastempoisesti.
Poliisisarjoissa tapahtumat käynnistyvät yleensä murhasta. Arki sujuu ensin normaalisti, kunnes joku tapetaan. Sen jälkeen alkaa rikoksen tutkinta. Ensin käydään rikospaikalla, sitten jututetaan mahdollisia syyllisiä ja todistajia. Suuri osa poliisisarjojen ajasta on autoon tai huoneeseen tulemisia ja menemisiä, hyörinää poliisiasemalla, johon sisältyy kahviautomaatilla asiointia, kaavioiden, valokuvien ja asiakirjojen tarkastelua, puheluita ja keskinäistä pohdintaa. Sitten joku huomaa jotakin, ja taas käydään rikospaikalla, ehkä myös ruumishuoneella.
Joskus katsojalle näytetään alussa pelkkä murha, mutta ei tekijää eikä tekovälinettä. Silloin jännitys on siinä, kun katsoja yrittää päätellä, kuka on syyllinen. Mielenkiinnon ylläpitämiseksi epäillään ensin vääriä henkilöitä, joilla tuntuisi olevan sopiva motiivi, mutta ei alibia. Parhaissa trillereissä tekijäksi osoittautuukin joku, jota kukaan ei osaa alussa epäillä. Salapoliisin taitavan päättelyn avulla hän kuitenkin jää lopulta kiinni. Katsoja voi yrittää kilpailla salapoliisin kanssa nokkeluudessa.
Toisinaan murhaaja ja murha-ase näytetään jo alussa, eli katsoja tietää enemmän kuin poliisit. Katsojan tehtäväksi jää silloin jännittää, miten poliisit saavat tekijän selville.
Kauhuelokuvissa kaikki on alussa hyvin. Pääroolissa on usein nuoripari tai nuorisojoukko. Tapahtumapaikkana on syrjäinen mökki, talo tai hotelli. Ensin lähdetään iloisena matkaan, tutustutaan paikkoihin, juhlitaan ja käydään lopulta nukkumaan. Siihen asti kaikki sujuu suunnitellusti. Mutta sitten alkaa tapahtua kummia. Yksi kerrallaan kuolee salaperäisen murhaajan toimesta. Kun jäljelle jääneet yrittävät paeta, he jäävät johonkin loukkuun, auto ei käynnisty, kännykkä ei toimi eikä kavereihinkaan voi enää luottaa. Elokuvan lopussa henkiin jäänyt tai jääneet saavat traumoja, vaikka jatkavatkin elämäänsä. Kauhuelokuvassa voi käydä niinkin, että tekijä jää mysteeriksi, ja näin pohjustetaan tilaa jatko-osille. Moniin tunnettuihin kauhuelokuviin onkin tehty jatko-osia, jotka enemmän tai vähemmän toistavat alkuperäistä elokuvaa, mutta hieman muunneltuna.
Lännenelokuvien juoni on usein seuraavanlainen: muukalainen ratsastaa pikkukaupunkiin. Siellä häntä odottaa yllättäen sekasortoinen tilanne, koska rosvojoukko pitää kaupunkia vallassaan. Sankari katselee ensin hieman ympärilleen ja tutustuu muutamiin kaupunkilaisiin. Kaikki eivät pidä siitä, että kaupunkiin on tullut muukalainen, mikä aiheuttaa lisää ristiriitoja. Muukalainen kuitenkin viipyy kaupungissa – joko omasta tahdostaan tai vastahakoisesti – niin kauan, että saa selvitetyksi asian, jonka vuoksi on alun perin kaupunkiin tullut. Lukuisten tulitaisteluiden ja ruumiiden jälkeen rosvot saadaan kukistettua ja rauha palaa kaupunkiin. Westerneissä loppu on yleensä onnellinen. Sankari ratsastaa pois kaupungista kaupunkilaisten jäädessä ikävöimään häntä. Joskus sankari rakastuu ja jää kaupunkiin viljelemään maata tuoreen morsiamensa kanssa. Tai sheriffiksi, koska edellinen sheriffi on ollut kelvoton.
Iän myötä on oppinut arvostamaan myös elokuvia ja televisiosarjoja, joissa on jännitystä ilman murhia ja väkivaltaakin. Niissä jännitys syntyy tapahtumien yllättävistä käänteistä, ihmissuhteista, juonittelusta, sairastumisista ja luonnollisista kuolemisista. Kun sarjan jokainen osa päättyy ”lopputuijotukseen”, tietää katsoja varautua siihen, että jatkoa seuraa. Toisin kuin vaikkapa kauhuelokuvan jälkeen, mielen täyttää hyvä mieli ja kutkuttava seuraavan jakson odotus.
