Miksi pojat eivät lue?

Se, mitä jäljempänä kirjoitan, ei ole poliittinen kannanotto eikä tieteellistä tutkimusta, vaan omaa pohdintaani. Toivottavasti kirjoitukseni kuitenkin saa jonkun ajattelemaan asioita uudesta näkökulmasta.

Viime aikoina on keskusteltu vilkkaasti koululaisten oppimistulosten laskusta sekä lukemisen ja lukuinnon vähenemisestä. Asiaa on pohdittu mediassa monenlaisissa kokoonpanoissa, joissa on ollut edustettuina niin tutkijoita, ministereitä kuin kansanedustajiakin, joskus myös rehtoreita ja jopa tavallisia opettajia, joilla varmasti on konkreettisin tieto oppimistuloksista. 

Ongelmaan ei lukuisista pohdiskeluista ja tutkimuksista huolimatta ole löytynyt selkeää selitystä, saati sitten ratkaisua. Näistä keskusteluista on kokonaan puuttunut yksi tärkeä osapuoli: lapset. Asioita on pähkäilty aikuisten kesken palavereissa, studiokeskusteluissa ja erilaisissa julkaisuissa, mutta eipä niissä juuri ole kuultu lasten näkemyksiä. Ja jos onkin, he ovat niitä, jotka muutenkin harrastavat lukemista ja toimivat ikään kuin lukemisen ”mannekiineina”.

Huolissaan ollaan erityisesti poikien lukutaidosta ja -harrastuksesta – tai pikemminkin niiden puuttumisesta. Tutkimusten mukaan merkittävä osa yläkoulun päättävistä pojista lukee ja kirjoittaa niin heikosti, etteivät he selviä edes hakemusten täyttämisestä. Jotkut (pojat) eivät koko peruskouluaikanaan ole lukeneet kuin koulussa luettavaksi annetut ”pakolliset” kirjat, jos niitäkään. Eipä ihme, että on perustettu kaikenlaisia hankkeita poikien lukuinnon herättämiseksi, onhan lukeminen tärkein keino hankkia tietoa ja opiskella. Siitä huolimatta poikien ”lukemiskäyrä” näyttää alaspäin.

Uskon, ettei tässäkään asiassa ”kannettu vesi kaivossa pysy”, kuten vanha sanonta kuuluu. Jos lukeminen ei kiinnosta, se ei kiinnosta, vaikka siitä maksettaisiin. Raha saattaisi innostaa lukemiseen hetken, mutta ei pysyvästi. En usko lukuinnon herättämisessä myöskään ihmeitä tekeviin projekteihin ja hankkeisiin. Jos joku olisi sellaisen keksinyt, hän olisi upporikas, ja kustantajat olisivat innoissaan.

Poikien vähäistä lukuintoa on yritetty selittää monenlaisilla syillä. On varmasti totta, että kotiolot, kuten vanhempien lukuharrastus, koulutustausta, ammatti, varallisuus ja asuinpaikkakin vaikuttavat siihen, kiinnostuuko jälkikasvu lukemisesta vai ei, mutta se ei ole koko totuus. On niitäkin, jotka eivät kouluikäisenä lukeneet juuri mitään, mutta ovat aikuisena innostuneet lukemisesta. On myönnettävä sekin, että jotkut ovat menestyneet elämässään ilman lukuharrastustakin. Heillekin on löytynyt paikka yhteiskunnassa ja heitä kiinnostavaa työtä.   

Omien havaintojeni ja elämänkokemukseni perusteella (itsekin olen ollut poika) sanoisin, että jatkuvalla muistuttamisella lukemisen tärkeydestä voidaan saada aikaan enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Siinä käy helposti kuin aforismissa, jossa todetaan ”Olen lukenut niin paljon alkoholin haitoista, että olen lopettanut lukemisen.” Tuota sanontaa mukaillen voisi sanoa: ”Olen kuullut niin paljon lukemis(harrastuks)en tärkeydestä, että olen lopettanut kuuntelemisen.” 

Entäpä, jos kysyttäisiin lukemisesta pojilta itseltään? Kysymys voisi kaikessa yksinkertaisuudessaan kuulua: ”Miksi et lue?” Vastaus voisi olla vapaamuotoinen. Jos joku vastaajista sattuisikin harrastamaan lukemista, hän ehkä vastaisi ”Kyllä luen!” Niiltä, jotka eivät lue ollenkaan, saisi varmaan parhaat vastaukset tulevia tutkimushankkeita ajatellen. 


Tarinataituri 26.2.2023

Mielenmuutoksia

Ihminen on ainoa olento, joka voi muuttaa mielensä. Onneksi meillä on tämä mahdollisuus. Minäkin olen monta kertaa muuttanut mieltäni tähänastisen elämäni aikana. 

Kansakoulussa olin vakaasti sitä mieltä, että en mene oppikouluun. Suunnittelin käyväni ensin kuusi luokkaa kansakoulua, jatkavani sitten opiskelua kaksi vuotta kansalaiskoulussa ja sen jälkeen ammattikoulussa. Toisin kuitenkin kävi. 

Siihen aikaan kansakoulusta pystyi aikaisintaan neljännen luokan jälkeen pyrkimään oppikouluun. Sinne ei päässyt automaattisesti, vaan ensin oli selviydyttävä pääsykokeesta. Oppikouluun hyväksyttyjen nimet ja pistemäärät julkaistiin koulun ulko-oveen kiinnitetyssä paperissa. Oli jännittävää mennä katsomaan, löytyikö oma nimi hyväksyttyjen luettelosta. Löytyihän se, joten opinnot jatkuivat seuraavat viisi vuotta oppikoulussa.

Oppikoulun jälkeen piti taas päättää, jatkaisiko opiskelua. Ajattelin, että opiskelen johonkin ammattiin ja menen töihin, kuten osa luokkakavereistani suunnitteli. Sukulaiset saivat kuitenkin ylipuhutuksi minut jatkamaan lukiossa. Onneksi. Lukiossa kiinnostuin monenlaisista asioista, erityisesti kielistä ja luonnontieteistä. Vaikka välillä kävi mielessä, että ammattikoulun valinneet kaverini pääsivät jo työelämään ansaitsemaan, kun itse vasta kirjoitin ylioppilaaksi, en kuitenkaan katunut päätöstäni. Olin tyytyväinen lukio-opintoihini ja niiden päätteeksi saamaani ylioppilastodistukseen.

Lukion jälkeen oli taas valinnan paikka, jatkaisinko opiskelua. Pelkkä ylioppilas ei vielä olisi ”mitään”, toisin kuin joskus 1900-luvun alussa. Pitäisi jatkaa opintoja yliopistossa tai korkeakoulussa saadakseen kunnon ammatin. Tuumailin, että en taida sittenkään jatkaa opiskelua, olinhan käynyt jo 12 vuotta kouluja. Niinpä pidin muutaman ”välivuoden” ja hankin työkokemusta eri ammateista. Se osoittautui jälkikäteen arvioituna hyväksi ratkaisuksi.

Kolme vuotta myöhemmin tulin toisiin ajatuksiin. Hain ja pääsin ensi yrittämällä opiskelemaan luokanopettajaksi. Opettajaksi opiskeleminen oli ehkä tavallista yliopisto-opiskelua strukturoidumpaa lukujärjestyksineen ja aikatauluineen. Vaihtelua ja mielenkiintoa opiskeluun toivat myös harjoittelujaksot koulussa. 

Sekä opiskelu että opetus ovat muuttuneet paljon noista ajoista. Nyt, opettajanurani loppuvaiheessa ja eläkeiän lähestyessä, on mukava muistella noita ”mielenmuutoksia”. En vieläkään tiedä, mitä minusta tulee ”isona”.  



Tarinataituri 12.2.2023




Mitä opettajalle kuuluu?

- Päivää, mukava tavata pitkästä aikaa! Mitäs opettajalle kuuluu?

- Päivää! Kiitos, siinähän se menee päivä kerrallaan, kun ei valita.

- Mutta eikös nyt jaksa taas olla koulussa, kun on saanut levätä lomalla? Onhan opettajilla pitkä joululoma.

- Kuule, ensimmäinen viikko menee palautumiseen ja toinen valmistautumiseen seuraavaan lukukauteen. Vasta kesälomalla ehtii vähän lomaillakin.

- Vai on se opettajan työ nykyään niin kiireistä!

- Sano muuta! Ja jos sen ajan voisikin käyttää opettamiseen…

- Niin, nyt taitaa opettajan työhön kuulua paljon muutakin?

- Kyllä! Ennen opettaja kirjoitti päiväkirjaan ja oppilaiden reissuvihkoihin, nyt asiat hoidetaan Wilman kautta. 

- Kuka on Vilma?

- Se on sellainen nettisovellus, johon opettaja merkitsee esimerkiksi oppilaiden poissaolot, unohdukset ja käytösmerkinnät. Vanhemmat voivat sitten seurata sitä kautta lapsensa koulunkäyntiä.

- No, jopas on! Eikö enää kirjoiteta reissuvihkoihin tai pidetä päiväkirjaa?

- Ei sitä ole tehty enää moneen vuoteen. Aika suuri osa opettajien ajasta kuluu Wilma-viesteihin, sähköpostien lukemiseen, palavereihin ja muuhun sellaiseen, mikä ei varsinaisesti liity opetukseen.

- Kai sentään vielä kokeita pidetään ja jaetaan todistukset?

- Juu, totta kai. Mutta kokeitakin voidaan pitää sähköisesti, eivätkä kaikki saa joulutodistusta, vaan ne on korvattu arviointikeskusteluilla. 

- Eikös se ole helpompaa, kun ei tarvitse todistuksia kirjoittaa?

- Enpä tiedä. Keskusteluihin menee aikaa ehkä enemmänkin kuin todistusten kirjoittamiseen. Jos on vaikka 20 oppilaan luokka ja keskustelee vartin jokaisen vanhemman kanssa, siihen menee viisi tuntia. Eikä 15 minuuttia useinkaan riitä. Oppilaitakin on monissa luokissa enemmän kuin kaksikymmentä. Sitä paitsi pitää niitä keskustelujakin valmistella.

- No, eikös kanslisti voisi hoitaa tuollaiset hommat? Tai avustajat, vai miksi niitä sanotaan?

- Kanslistia kutsutaan koulusihteeriksi, ja hän tekee vain toimistohommia. Kouluavustajat ovat koulunkäynninohjaajia, eivätkä he ole enää opettajan apulaisia, kuten joskus. He auttavat lähinnä oppilaita. Ja niitä avuntarvitsijoita riittää! Nyt jokaisella oppilaalla on nimittäin oikeus saada yksilöllistä opetusta ja tukea opiskeluunsa, opiskella omaan tahtiin itselleen sopivalla tavalla rauhallisessa ympäristössä. 

- Jaa-a, mahtaakohan tuo toteutua, kun koko ajan puhutaan, että opettajat ja oppilaat ovat stressaantuneita, oppimistulokset ovat heikentyneet ja koulussa tapahtuu kiusaamista? 

- Aika huonosti se toteutuu. Joku on keksinyt sellaisen hienon käsitteen kuin inkluusio. Eli kaikenlaiset oppilaat opiskelevat samassa luokassa.

- Tuleeko siitä mitään?

- Ei tule. Inkluusion on varmaan keksinyt joku sellainen, jolla ei ole mitään käsitystä koulun arjesta. Suurin osa opettajan ajasta ja energiasta kuluu heikkojen tukemiseen ja huonosti käyttäytyvien komentamiseen. Lahjakkaat ja ne, jotka haluaisivat opiskella, ovat oman onnensa nojassa. Kaikki kärsivät.

- Siltä kuulostaa. Toista se oli meidän nuoruudessa! Opettajaa ei uskaltanut edes sinutella, ja kuri oli kova. Silloin oli apukoulut ja tarkkailuluokat. Jos ei pysynyt opiskelussa muiden mukana, jäi luokalle. Huonosti käyttäytyvät pantiin tarkkailuluokalle ja hitaasti oppivat apukouluun. Jätetäänkö nykyään enää edes luokalle?

- Eipä juuri. Nyt on käytössä niin sanottu kolmiportainen tuki.

- Vai että oikein portaat! Mikäs sitten on se alin ja ylin porras?

- Ensin annetaan esimerkiksi tukiopetusta. Se on yleistä tukea. Jos se ei riitä, siirrytään tehostettuun tukeen. Ellei siitäkään ole tarpeeksi apua, oppilas saa erityistä tukea. Kaikki vaiheet kirjataan Wilmaan. Ennen ne tehtiin paperille. Lisäksi pidetään palavereita erityisopettajan, oppilaan ja vanhempien kanssa.

- No, johan on työlästä! En enää ihmettele, jos opettajat uupuvat.

- Eikä tässä vielä kaikki. Oletko kuullut, että nyt koulun pitää tarjota ainakin yksi harrastus jokaiselle oppilaalle?

- Minun täytyykin tästä jatkaa matkaa. Tsemppiä vaan sinne kouluun!



Tarinataituri 15.1.2023


Pipi, töytti ja ääkkä

Kieltä opitaan kuuntelemalla. Mieleeni on jäänyt jo varhaislapsuudesta muutamia äitini käyttämiä sanoja. - Hyi, älä koske siihen, se on ääkkää! varoitteli äiti. Mitä ikinä tuo ”ääkkä” sitten olikin, siihen ei pitänyt koskea eikä missään tapauksessa ainakaan suuhun laittaa. Kuumasta hellasta, sähkölaitteesta, puukosta tai muusta vaarallisesta saattoi tulla pipi. 

Kieli muuttuu kaiken aikaa. Pipi lienee nykyihmisellekin tuttu, mutta äitini lisäksi en ole kuullut kenenkään puhuvan ääkästä. Oli äidillä muitakin erikoisia sanoja. Perunamuusin tekoon hän käytti töyttiä. Sillä hän tarkoitti perunansurvinta  – tai muusinuijaa, kuten ehkä nykyisin sanottaisiin. Ilmeisesti äiti oli oppinut nuo edellä mainitut sanat jo lapsuudenkodissaan lähes sata vuotta sitten.

Turun seudulla tuttuja sanoja ovat kräki, krääsä, kännä, metka ja sukkela. Nykyisellä asuinpaikallani Läntisellä Uudellamaalla niitä ei ehkä tunneta. Kyselyjeni perusteella ainakaan kräki ja krääsä eivät avaudu ilman selitystä. Ainakin vanhemmat ihmiset tietävät, että kräki on kuiva risu tai oksa. Krääsällä tarkoitetaan paitsi turhaa tavaraa, myös käryä. ”Mikä täällä krääsää?” kysyy turkulainen, kun jostain tulee palaneen käryä.

Metka ja sukkela ovat osittain synonyymeja. Kun joku ihmettelee  -Eiks’ se ol sukkelaa? hän ei tarkoita sillä nopeaa, vaan merkillistä, kummallista tai ihmeellistä. Voidaan kysyä myös: -Eiks’ se ol metkaa?Kännä ei tarkoita humalaista, vaan ötökkää, hyönteistä.

Koulu- ja opiskeluaikana opin taas uusia sanoja. Kun 1970-luvulla siirryttiin kansakoulusta peruskoulujärjestelmään, tuli sen mukana roppakaupalla uusia käsitteitä, kuten oppilaskunta. Yksi tuolloisista mieleeni jääneistä sanoista oli joukko-oppi, tuo matematiikan kummajainen, joka herätti paljon keskustelua.

Mutta se oli vasta alkua! Uusiin, ihmeellisiin käsitteisiin ja sanahirviöihin olen törmännyt opiskeluaikanani. Olen ihmetellyt, kuka näitä uusia käsitteitä koulumaailmaan oikein keksii. Välillä tuntuu, että tehdään muutoksia vain muutoksen takia, ei tarpeeseen.

Kun ennen puhuttiin apukoulusta ja tarkkailuluokasta, alettiin sittemmin käyttää hienommalta kuulostavia nimityksiä mukautettu opetus ja esy-opetus (erityisopetus sopeutumattomille yksilöille), jotka myöhemmin olivat osa erityisopetusta. Joillekin erityisoppilaille piti laatia Henkilökohtainen opetuksen järjestämistä koskeva suunnitelma eli HOJKS. Siitä on siirrytty vielä hienotunteisempaan käsitteeseen kolmiportainen tuki. Nyt puhutaan arvoituksellisesti nepsy-oppilaista, kun tarkoitetaan oppilasta, jolla on neuropsykologisia ongelmia. Asiat (tai lapset) eivät välttämättä ole muuttuneet, mutta käsitteitä on ”viilattu” hienovaraisemmiksi. Ennen tunteita ilmaistiin, nyt niitä sanoitetaan. Itselleni sanoittamisesta tulee mieleen ensimmäisenä laulun tekeminen.

Opiskeluaikanani puhuttiin kokonaisopetuksesta. Jos ympäristöopissa oli aiheena syksyn sato, samaa aihepiiriä hyödynnettiin piirustustunnilla (nyk. kuvataide) piirtämällä tai maalaamalla vaikkapa omenoita. Kirjoitustunnilla kirjoitettiin sadonkorjuusta. Musiikintunnilla laulettiin syksyyn liittyviä lauluja. Nykyisessä opetussuunnitelmassa samoista asioista tehtäisiin monialainen oppimiskokonaisuus eli mok. Ei siis mitään uutta auringon alla. 

Aloin opiskeluaikana seurata politiikkaa. Siinä niitä kummallisia käsitteitä vasta riittääkin! 1980–90-luvulla puhuttiin hallitusta rakennemuutoksesta. Minulle ei koskaan oikein selvinnyt, mitä rakenteita pitäisi muuttaa ja miten se tehtäisiin hallitusti. Myöhemmin alettiin puhua muun muassa sote-uudistuksesta tai pelkästään sotesta, ikään kuin kaikki tietäisivät, mistä siinä on kysymys. Luulenpa, että aika harva kansalainen tietää, mitä tarkoittavat tämän hetken kuumat puheenaiheet, kuten U-kirjelmä, toissijaisuusperiaate, saamelaiskäräjälaki tai hyvinvointialue. Tietävätköhän poliitikot itsekään? Tai media, joka kirjoittaa niistä juttuja?

Töytti

Tarinataituri 13.11.2022


Käsiala takaisin!

Olen tähänastisen elämäni aikana opetellut kirjoittamaan ainakin kolme kertaa. Ensimmäisen kerran kansakoulussa 1960-luvulla, kun piti opetella kaunokirjoitusta. Sitä harjoiteltiin vielä oppikoulussakin. Silloin kirjoitettiin mustetäytekynällä käsialavihkoon. Vasenkätiselle mustekynällä kirjoittaminen oli vaikeaa, koska teksti tahriintui helposti kirjoittaessa. Onneksi en ollut luokkani ainoa vasenkätinen, joten katsoin, miten toiset vasenkätiset pitelivät kynää. Yksi kirjoitti ranne koukussa ”ylätyylillä”, toinen taas piteli kynää tekstin alapuolella alaviistossa. Huonoin vaihtoehto oli kirjoittaa kuten oikeakätiset, jolloin käsi suttasi juuri kirjoitetun tekstin. 

Toisen kerran opettelin käsialaa opettajaksi opiskellessani, kun kirjoituskirjaimet uudistettiin 1980-luvulla. Silloin kaikkia kirjaimia ei enää sidottu toisiinsa, kuten vanhemmassa mallikirjaimistossa, vaan välillä kynää piti nostaa. Sen piti kuulemma helpottaa käsialan oppimista ja oikeinkirjoitusta. Mielestäni toisin kävi. Kirjoittamisesta tuli töksähtelevämpää, kun kynää piti vähän väliä nostaa. Kun ä-ja ö-kirjainten tunnukset muuttuivat tietokoneen näppäimistön tilde-merkin näköisistä pelkiksi pisteiksi, ne näkyivät usein himmeästi ja olivat missä sattuu. Osalle jäi epäselväksi sekin, mitkä kirjaimista liittyivät eli sidottiin seuraavaan kirjaimeen, mitkä eivät. Lopputulos muistutti kaunokirjoituksen ja tekstauksen välimuotoa.

2000-luvulla jouduin taas opettelemaan kirjoittamaan. Joku oli keksinyt, että opetetaankin vain tekstausta. Enää ei puhuta kaunokirjoituksesta, vaan käsin kirjoittamisesta. Kirjaimia ei sidota toisiinsa, vaan kynää nostetaan jokaisen kirjaimen jälkeen. Siksipä vain harvoin näkee siistiä ”käsialaa”, toisin kuin omassa lapsuudessani. Jo ensimmäisestä luokasta alkaen opetellaan nyt kirjoituskirjainten rinnalla tietokoneen näppäimistöä.

Lauseenmuodostuksesta on tullut monille vaikeaa, kun kirjoittamisessa on totuttu käyttämään kännykkää eikä kynää ja paperia. Viestit ovat lyhentyneet, vaikka tekniikka on tullut avuksi kirjoittamisessa. Usein viesteistä puuttuvat niin isot alkukirjaimet kuin pisteetkin, pilkuista puhumattakaan. Puhekielen ilmaisut ovat yleisempiä kuin kokonaiset, kirjakielellä kirjoitetut virkkeet. Ei kirjoiteta esimerkiksi ”Missä sinä olet?”, vaan ”mis sä oot”. Varsinkin lapset ja nuoret suosivat esimerkiksi ilmaisuja ”en tiiä”, ”lähetää”, ”kaheksa” jne. murteesta riippumatta. Jopa lyhenteitä lyhennetään. Okei tai ok on lyhentynyt muotoon k. Sekin saattaa olla jo vanhanaikaista. 

Jos käyttää matkapuhelimen automaattista tekstinsyöttöä, voi tulla hullunkurisia sanoja tai ilmaisuja. Sovellus saattaa tarjota vaikkapa sanan aika tilalle sanaa sika. Tietokoneella kirjoitettaessa tekstinkäsittelyohjelma neuvoo kirjoittajaa alleviivaamalla kirjoitusvirheet ja tarjoamalla vihjeitä oikeinkirjoitukseen, joten ei välttämättä tarvitse osata edes kielioppisääntöjä. 

Mutta eipä taida moni enää käsin kirjoittaakaan! Jos joku vielä kirjoittaa kirjeitä, hän tekee sen koneella. Harva lähettää korttejakaan, joulukortteja lukuun ottamatta. Onnittelut ja toivotukset lähetetään kännykällä tekstiviestinä tai Whatsapissa. 

Käsin kirjoittamisessa on kuitenkin hyvät puolensa. Vaikka se on hitaampaa kuin koneella kirjoittaminen, se kehittää ajattelua ja käden hienomotoriikkaa aivan eri tavalla kuin koneella kirjoittaminen. Aivotutkijat ovat pitkään olleet huolissaan käsin kirjoittamisen merkittävästä vähenemisestä. MTV uutisoi jo vuonna 2014 Yhdysvalloissa tehdystä tutkimuksesta, joka osoittaa, että käsin kirjoituksella on laajempaakin merkitystä oppimisessa. Käsin kirjoitusta oppineet lapset oppivat paitsi lukemaan nopeammin, myös tuottamaan ja hallitsemaan tietoa paremmin. 

Omien havaintojeni perusteella käsin kirjoittaminen on joillekin lapsille mieluisampaa kuin koneella kirjoittaminen. Toiset taas kirjoittaisivat mieluummin tietokoneella, varsinkin, jos omasta käsialasta ei saa selvää tai on hidas kirjoittaja. Kokemusteni perusteella uskon, että käsin kirjoittaminen kehittää ajattelua, auttaa keskittymisessä ja kehittää käden hienomotoriikkaa enemmän kuin kännykällä ja tietokoneella kirjoittaminen. Olen pitkän opettajaurani aikana huomannut, että hyvät kirjoittajat ovat usein myös hyviä piirtäjiä. Olisiko näilläkin toiminnoilla yhteys? Se jo tiedetäänkin, että ”lukeminen kannattaa aina”. Olisiko aika nostaa myös käsin kirjoittaminen ja käsiala kunniaan?

Tarinataituri 31.10.2022


Arkkitehti Toivo Salervon 1930-luvulla kehittelemä mallikirjaimisto,
jota käytettiin vuoteen 1986 asti.






Jarno Lukkarilan mallikirjaimisto vuodelta 2015.
Tämä on käytössä 2020-luvulla kouluissa.