Iltapäivälehtien elämänohjeita

Onko meistä nykyihmisistä tullut niin avuttomia, että tarvitsemme joka asiaan asiantuntijan mielipiteen? Näin voisi kuvitella, kun katsoo iltapäivälehtien lööppejä. Niissä pelotellaan sairauksilla, varoitellaan vaaroista ja annetaan toimintaohjeita kaikenlaisiin elämäntilanteisiin. Jo kauppaan astuessaan voi arvailla, mikä sairaus on päivän lööpeissä. Usein otsikoissa on myös suoria käskyjä ja toimintaohjeita: "Lopeta heti", "Tee näin" tai "Lähde heti lääkäriin".

Jos noudattaisi kaikkia iltapäivälehtien ohjeita ja varoituksia, menisi elämä aika lailla synkäksi itsensä tarkkailuksi. Lehtijutuista löytyy asiantuntijan ohjeet niin syömiseen, juomiseen, lääkkeiden käyttöön, sairauksien hoitoon ja ennalta ehkäisyyn kuin hampaiden pesuun. Asiantuntija ohjeistaa jopa siinä, milloin kannattaa käydä kakalla. Jo on avuttomuus huipussaan, ellei osaa itse ajoittaa vessassa käyntiään!

Voisi luulla, että nämä lehtijuttujen ohjeet ovat lapsia varten, tai että iltapäivälehdet yrittävät pyyteettömästi valistaa tyhmää kansaa. Tuskin sentään. Niiden tarkoituksena on myynnin lisääminen. Mitä useampi lankeaa ostamaan päivän lehden saadakseen vastauksen lööpissä esitettyyn kysymykseen, sitä parempi lehdelle. Vastaus on usein vasta pitkän jutun lopussa, viimeisessä lauseessa. Jos lööpissä sanotaan esimerkiksi "Tätä juomaa ravitsemusterapeutti ei koskaan osta", voisi vastauksen ilmaista lyhyesti: "limsaa ja tuoremehua". Mutta kukapa lehden ostaisi, jos vastaus kerrottaisiin jo otsikossa! 

Ennen kansan valistamisen hoitivat koti ja koulu, mutta ei enää. Ongelmia ratkaistiin sillä kuuluisalla maalaisjärjellä. Nyt nuoret taitavat ottaa elämänohjeensa enemmänkin kavereiltaan, sosiaalisesta mediasta, lehtijutuista ja tosi-tv-ohjelmista kuin vanhemmiltaan tai kouluopetuksesta. Tietolähteitä on kuitenkin niin paljon, että on riski saada väärää tai värittynyttä tietoa. 

Toivottavasti kukaan ei ota elämänohjeitaan iltapäivälehdistä. Niitä ei viime kädessä kiinnosta lukijan hyvinvointi, vaan myynnin lisääminen.


Tarinataituri 23.10.2026


Pätemisen tarvetta

Pidän sananlaskuista. "Kukas kissan hännän nostaa, ellei kissa itse", sanotaan. On oikein ja hienoa, jos osaa iloita omista onnistumisistaan ja saavutuksistaan. Ei tarvitse pyydellä anteeksi olemassaoloaan eikä hävetä, jos on saanut jotakin aikaan. Mutta ei pidä tehdä sitä muita väheksymällä eikä uskoa olevansa korvaamaton ja muita parempi. Sellaista asennetta kutsun pätemisen tarpeeksi.  

Besserwisserit ovat ärsyttäviä. En tiedä, mistä heitä oikein tulee, mutta jostain syystä olen tähän ikään mennessä kohdannut sellaisia paljon. Besserwisser esittää (=luulee) tietävänsä asiat paremmin kuin muut, haluaa kommentoida toisten sanomisia ja tekemisiä sekä sanoa aina viimeisen sanan. Usein hänellä on kuitenkin puutteita sekä tiedoissa, taidoissa että koulutuksessa. Hän ei juuri kuuntele muita eikä arvosta muiden tekemisiä. Yhteistyö tarkoittaa hänelle hänen ehdoillaan toimimista, ei todellista yhdessä tekemistä. Hän ei kuitenkaan itse huomaa puutteitaan.

Senkin olen havainnut, että tittelit ja oppiarvot eivät määritä ihmistä. Elämäni varrella olen kohdannut fiksuja kouluja käymättömiä ihmisiä ja pöljiä maistereita. Kouluja käymättömällä ihmisellä voi olla valtavan rikas henkinen maailma ja paljon käytännön osaamista, eikä koulutuksen puute välttämättä ole merkki epäonnistumisesta. Joillekin se voi olla oma valinta. Mutta se, millaista roolia esittää, kertoo ihmisestä enemmän.

Pätemisen tarpeesta tulee mieleeni monta erimerkkiä. Otan tässä esille vain muutamia. Olin vuosia sitten, lankapuhelimen aikaan, suuressa kaupunkikoulussa opettajan sijaisena. Tuossa koulussa talonmiehellä oli tapana vastata rehtorin kanslian tai opettajainhuoneen puhelimeen omalla sukunimellään. Minusta oli outoa, ettei hän maininnut soittajalle, ettei ole rehtori tai opettaja, vaan talonmies. Moni varmaan luuli puhuvansa rehtorin tai ainakin opettajan kanssa. Niin luulin minäkin, kun ensimmäisiä kertoja soitin tuohon kouluun. Suutari pysyköön lestissään, sanoo sananlasku. Se pätee mielestäni tässäkin.

Opettaja on ehkä yleisimpiä "väärin" käytettyjä ammattinimikkeitä. Sitä käyttää mielellään jokainen jonkinlaisessa opetustehtävässä toimiva tai toiminut, olipa sitten uimakoulun, pyhäkoulun, alakoulun tai yläkoulun opettaja. On kuitenkin suuri ero siinä, onko niin sanotusti pätevä opettaja eli koulutuksen saanut opettaja vai opettajan sijainen. Hoitaa viimeksi mainittukin toki opettajan tehtäviä, mutta mielestäni on hämäävää jättää tuo sana sijainen mainitsematta. 

Televisiossa - varsinkin reality-sarjoissa, näkyy monilla olevan ammattina "vaikuttaja", "mediapersoona", "sisällöntuottaja", "opettaja" tai muu sellainen ammatti, joka ei kerro katsojalle juuri mitään. Ehkä niin on tarkoituskin. Myöhemmin ohjelmassa saattaa parhaassa tapauksessa selvitä, että henkilö on toiminut joogaopettajana, juontanut podcasteja, näytellyt tai osallistunut televisiossa kilpailuihin, joissa julkkikset kisailevat (= pitävät hauskaa) keskenään. 

Ilmeisesti kuka tahansa sosiaalisessa mediassa toimiva tai televisiossa esiintyvä voi kutsua itseään näyttelijäksi, mediapersoonaksi ja sisällöntuottajaksi. Minäkin olen siis sisällöntuottaja, kun kirjoitan tätä blogia. Vai olenko kenties kirjailija, kun olen julkaissut kaksi kirjaa? Entäpä muusikko, kun laulan ja soitan kitaraa? Ehkä olen, ehkä en. Tai ehkä asia on, kuten J. Karjalainen laulussaan riimittelee: "Me ollaan sankareita kaikki, kun oikein silmiin katsotaan".  


Tarinataituri 6.10.2026