Ihminen on ainoa olento, joka voi muuttaa mielensä. Onneksi meillä on tämä mahdollisuus. Minäkin olen monta kertaa muuttanut mieltäni tähänastisen elämäni aikana.
Kansakoulussa olin vakaasti sitä mieltä, että en mene oppikouluun. Suunnittelin käyväni ensin kuusi luokkaa kansakoulua, jatkavani sitten opiskelua kaksi vuotta kansalaiskoulussa ja sen jälkeen ammattikoulussa. Toisin kuitenkin kävi.
Siihen aikaan kansakoulusta pystyi aikaisintaan neljännen luokan jälkeen pyrkimään oppikouluun. Sinne ei päässyt automaattisesti, vaan ensin oli selviydyttävä pääsykokeesta. Oppikouluun hyväksyttyjen nimet ja pistemäärät julkaistiin koulun ulko-oveen kiinnitetyssä paperissa. Oli jännittävää mennä katsomaan, löytyikö oma nimi hyväksyttyjen luettelosta. Löytyihän se, joten opinnot jatkuivat seuraavat viisi vuotta oppikoulussa.
Oppikoulun jälkeen piti taas päättää, jatkaisiko opiskelua. Ajattelin, että opiskelen johonkin ammattiin ja menen töihin, kuten osa luokkakavereistani suunnitteli. Sukulaiset saivat kuitenkin ylipuhutuksi minut jatkamaan lukiossa. Onneksi. Lukiossa kiinnostuin monenlaisista asioista, erityisesti kielistä ja luonnontieteistä. Vaikka välillä kävi mielessä, että ammattikoulun valinneet kaverini pääsivät jo työelämään ansaitsemaan, kun itse vasta kirjoitin ylioppilaaksi, en kuitenkaan katunut päätöstäni. Olin tyytyväinen lukio-opintoihini ja niiden päätteeksi saamaani ylioppilastodistukseen.
Lukion jälkeen oli taas valinnan paikka, jatkaisinko opiskelua. Pelkkä ylioppilas ei vielä olisi ”mitään”, toisin kuin joskus 1900-luvun alussa. Pitäisi jatkaa opintoja yliopistossa tai korkeakoulussa saadakseen kunnon ammatin. Tuumailin, että en taida sittenkään jatkaa opiskelua, olinhan käynyt jo 12 vuotta kouluja. Niinpä pidin muutaman ”välivuoden” ja hankin työkokemusta eri ammateista. Se osoittautui jälkikäteen arvioituna hyväksi ratkaisuksi.
Kolme vuotta myöhemmin tulin toisiin ajatuksiin. Hain ja pääsin ensi yrittämällä opiskelemaan luokanopettajaksi. Opettajaksi opiskeleminen oli ehkä tavallista yliopisto-opiskelua strukturoidumpaa lukujärjestyksineen ja aikatauluineen. Vaihtelua ja mielenkiintoa opiskeluun toivat myös harjoittelujaksot koulussa.
Sekä opiskelu että opetus ovat muuttuneet paljon noista ajoista. Nyt, opettajanurani loppuvaiheessa ja eläkeiän lähestyessä, on mukava muistella noita ”mielenmuutoksia”. En vieläkään tiedä, mitä minusta tulee ”isona”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi omalla nimelläsi, kiitos.