Kotipihlaja

Vanhassa eläinsadussa kettu tavoittelee pihlajanmarjoja korkealta puusta, mutta ei useista yrityksistään huolimatta ylety niihin. Lopulta kettu luovuttaa ja toteaa itsekseen, että ne ovat varmasti happamia, vaikkei edes maistanut niitä. Siitä on tullut sanonta ”Happamia”, sanoi kettu pihlajanmarjoista, kun joku ei tahdo tunnustaa, ettei ole selviytynyt jostakin tehtävästä. Alkuperäisessä Aisopoksen eläinsadussa tosin puhutaan viinirypäleistä eikä pihlajanmarjoista, sillä Kreikassa ei kasvanut pihlajia.

Tähän vuodenaikaan luonnossa liikkuja tuskin voi olla huomaamatta pihlajia, joiden oksat ovat pullollaan punaisia marjoja. Pihlaja on sukua omenapuulle ja orapihlajalle. Se viihtyy monenlaisilla kasvupaikoilla kuivista ja karuista kalliomaisemista reheviin metsiin, ja se on yksi kaikkein pohjoisimmillakin alueilla menestyvä puulaji. Wikipedian mukaan pihlajansukuisia kasveja on 100–200 lajia. Suomen neljästä pihlajalajista yleisin on kotipihlaja, latinalaiselta nimeltään Sorbus aucuparia.

Ketunkin olisi kyllä kannattanut maistaa pihlajanmarjoja, sillä ne ovat terveellisiä ja monikäyttöisiä. Pihlajanmarjoissa on runsaasti C-vitamiinia ja A-vitamiinin esiastetta, karoteenia. Pihlajanmarjoja käytetään hillojen, hyytelöiden, makeisten ja alkoholijuomien valmistuksessa. Ne ovat tärkeää ravintoa linnuille, erityisesti punatulkuille ja tilhille. Pihlajan tieteellinen nimi aucuparia merkitseekin ”linnunkesyttäjää”.

Kansanlääkinnässä pihlajanmarjoja on käytetty mm. parantamaan reumatismia ja keuhkovikoja, lisäämään virtsaneritystä sekä ulostuslääkkeenä. Pihlajan lehdistä voidaan valmistaa yrttiteetä.

Pihlajan puuaines sopii moneen tarkoitukseen. Taipuisuutensa vuoksi se sopii hyvin puukäsitöihin, kuten puuastioiden ja huonekalujen valmistukseen. Sitä on käytetty muun muassa haravan piikeissä, seiväshypyn seipäänä, tuuli- ja vesimyllyjen rattaiden hampaina, kärryjen akselina, puujousena ja reen aisoina. Pihlajan kuorta käytetään nahan parkitsemiseen. Lisäksi pihlaja suojelee omenapuita ja omenasatoa pihlajakoilta.

Harmaarunkoinen pihlaja on talvella melko vaatimattoman näköinen, mutta se kestää hyvin pakkasia, myrskyjä ja lumikuormia. Sanotaan, ettei pihlaja kahta taakkaa kanna. Jos talvella on paljon lunta, tulee vähäinen marjasato ja toisinpäin. Etelä-Karjalassa sanottiin, ettei ”pihlaja kahta kanna, vettä ja marjoja”. Sateisen kesän jälkeen ei ollut odotettavissa hyvää pihlajanmarjasatoa.

Alkukesällä pihlaja puhkeaa valkoiseen kukkaloistoon. Kukat eivät tosin ole kovin houkuttelevan tuoksuisia. Loppukesällä pihlaja täyttyy punaisista tai oransseista marjoista. Väriloisto jatkuu vielä syksyllä ruska-aikaan, kun pihlajan lehdet loistavat monivärisinä. Ehkäpä juuri tämä syyslehtien värikkyys sai aikaan sen, että kansanperinteessä pihlaja yhdistetään usein tuleen.

Muinaisille suomalaisille pihlaja oli pyhä puu. Kalevalassa se on Ukko ylijumalan vaimon, maanjumalatar Raunin puu. Pihlajasta ennustettiin hyvät ja huonot vuodet, naimaonni ja tulevat sodat. Eurooppalaisessa kansanperinteessä pihlaja suojelee taikuudelta, mutta toisaalta siitä myös valmistettiin velhojen taikasauvoja.

Pihlaja on innoittanut myös lauluntekijöitä. Suomalaisessa tangossa Syyspihlajan alla pihlajan punaiset marjat muistuttavat syksyn kylmistä tuulista ja sateista sekä menetetystä rakkaudesta. Venäläisessä laulussa Yksinäinen pihlaja kasvaa karulla paikalla aron laidalla, kuin vertauskuvana ihmisen yksinäisyydestä ja kaipauksesta. Uralin pihlaja -valssissa on hieman iloisempi tunnelma: illan lempeä tuuli hyväilee kukkivaa pihlajaa, joka on kuin valkoiseen seppeleeseen somistautunut morsian. Mutta tässäkin laulussa tunnelma synkkenee, kun pihlajan kukinta lakkaa. Pihlajan punaiset marjat ovat kuin kyyneleitä, joita ero rakastetusta tuottaa.

Romanttisemmissa tunnelmissa ollaan Toivo Kärjen ja Reino Helismaan laulussa Suutarin tyttären pihalla, jossa kasvaa kaunis pihlajapuu. Täysikuu valaisee pihlajaa hanurimusiikin soidessa taustalla. Laulu oli Yleisradiossa aikoinaan jopa esityskiellossa arveluttavan moraalinsa vuoksi. Hempeässä lastenlaulussa Pikku Inkerin laulu tilhelle Inkeri-tyttö pyytää nälkäistä tilheä syömään kotipihlajansa marjoja ja tarjoutuu tuomaan linnulle vaatteita suojaamaan kylmältä.

Suhteellisen lyhyen, noin 50 vuotta kestävän elämänsä aikana pihlaja ehtii ilahduttaa monia – niin ihmisiä kuin eläimiä. Kunpa mekin pystyisimme samaan.

Tarinataituri 21.8.2021

Avainasiaa

Lukkofirma Abloy mainosti aikanaan lukkojensa turvallisuutta toteamalla, että jokaisella maapallon asukkaalla pitäisi olla yli 70 avainta, jotta törmäisi täysin samanlaiseen avaimeen. Heidän lukkonsa voidaan siis sarjoittaa miljardeilla eri tavoilla. Ehkä juuri siksi minulla onkin muutaman kerran ollut ongelma: oikeaa avainta ei ole löytynyt suurestakaan avainnipusta, vaikka kovasti olisin sitä toivonut. Joskus ovi on ollut auki, vaikka sen on pitänyt olla lukossa, joskus toisin päin. Joskus avain on unohtunut tai mukana on ollut väärä, lukkoon sopimaton avain. Joskus kadonnut avain on löytynyt yllättävästä paikasta. Kerronpa tässä muutaman kokemusperäisen avaintarinan.

Olen elämäni aikana avannut ja sulkenut lukuisia ovia ja luukkuja – sekä konkreettisesti että kuvaannollisesti. Yhteistä monille oville on ollut se, että usein niiden avaamiseen on tarvittu avainta, olipa kysymyksessä sitten koti, auto, varasto, autotalli, kaappi, laatikko, säilytyslokero tai muu vastaava.

Olin nuorena miehenä kaverini kanssa pyöräretkellä Ruotsissa, Tanskassa ja Pohjois-Saksassa. Lyypekissä jätimme pyörälaukut ja muut ylimääräiset tavaramme Travemünden sataman säilytyslokeroon, jotta voisimme tutustua kaupunkiin ilman turhia kantamuksia, sillä laivan lähtöön oli aikaa vielä useita tunteja. Säilytyslokero toimi kolikoilla, joten ei muuta kuin kolikkoja sisään, avaimet taskuun ja kaupungille.

Kun palasimme kaupunkireissultamme, menimme hakemaan pyörälaukkujamme säilytyslokerosta. Yllätyksemme oli suuri, kun lokerot eivät auenneetkaan, vaikka meillä oli oikeat lokerot ja avaimet. Mietimme, mikä neuvoksi, sillä pian meidän olisi mentävä laivaan pyörinemme. Vasta siinä vaiheessa huomasimme, että lokeroissa oli tietty säilytysaika, joka oli mennyt umpeen. Onneksi satamasta löytyi ystävällinen työntekijä, jolla oli vara-avaimet lokeroihin. Viime hetkellä saimme tavaramme ja ehdimme vielä laivaan.

Vuosia myöhemmin, koulussa työskennellessäni, opettajakollegani oli hukannut koulun avaimen. Tilanteen teki erityisen harmilliseksi se, että kadonnut avain oli yleisavain, jonka päätyminen vääriin käsiin olisi voinut olla kohtalokasta. Avainta etsittiin koulussa kaikista mahdollisista paikoista usean henkilön voimin. Ellei avainta pian löytyisi, pitäisi sarjoittaa koko koulun lukot uudelleen, mikä tulisi aika kalliiksi. Parin päivän kuluttua avain kuitenkin yllättäen löytyi. Tämän naispuolisen kollegani käsilaukusta oli ratkennut vuori, jonka väliin avain oli huomaamatta pudonnut. Säästyttiin siis lukkojen uudelleen sarjoittamiselta.

Kesäisellä matkalla Ahvenanmaalla alimmassa kerroksessa sijaitsevassa hotellihuoneessamme oli oma sisäänkäynti. Ulko-ovessa oli sähkölukko, joka avautui avainlätkää vilauttamalla. Heti ulko-oven takana oli väliovi, jossa oli tavallinen lukko, mutta ovessa oli kahva vain huoneen sisäpuolella. Ulkopuolelta ovesta puuttui kokonaan kahva, joten ovea ei saisi auki ilman työkaluja, jos se sattuisi loksahtamaan kiinni ulos mennessä. Niin tietenkin tapahtui kerran hotellihuoneesta poistuessamme. Kävimme ilmoittamassa asiasta hotellin vastaanottoon, josta tuli virkailija toteamaan tilanteen. Hän lupasi kutsua paikalle lukkosepän. Ehdin kuitenkin ennen hänen saapumistaan jo itse ratkaista ongelman. Sain oven avatuksi autossani mukana olevalla monitoimityökalulla. Pienen odottelun jälkeen lukkoseppä tulikin ja asensi oveen kahvan. Ilmeisesti siinä oli alun perin ollut kahva, jonka joku oli vienyt mukanaan.

Joskus on hyvä, että ovi on lukossa eikä aukea helposti. Olin kerran, vuosia sitten, erään opettajakollegani kyydillä kaupungilla. Meillä oli kummallakin omia asioita toimitettavana, mutta eri paikoissa, joten sovimme tapaamispaikaksi tietyn kadunkulman, josta hän nappaisi minut kyytiin. Minä sain asiani ensin hoidettua, joten menin kadun varteen odottamaan häntä. Pian näinkin punaisen Volkkarin lähestyvän ja sitä ajavan kollegani näköisen naisen. Koska tiesin hänen olevan nopea liikkeissään, arvelin, että hän saattaisi ottaa minut kyytiin vaikka liikennevaloissa, jos hän joutuisi pysähtymään punaisissa valoissa. Niin tapahtuikin. Tartuin rivakalla otteella hanttimiehen puoleiseen ovenkahvaan hypätäkseni nopeasti kyytiin, mutta ovi olikin lukossa. Kun sitten katsoin tarkemmin kuljettajaa ikkunan läpi, ei hän ollutkaan opettajatoverini, vaan ventovieras nainen. Auto kyllä oli täysin samanlainen.

Tuorein avainkokemus on lähipäiviltä. Pienikin avain voi olla tärkeä. Olin unohtanut tuollaisen pienen, mutta tärkeän avaimen kotiin vaatteita vaihtaessani. Minun piti päästää joukko ihmisiä taloon, jonka iso avain piti hakea eri paikasta. Onneksi avopuolisoni pelasti tilanteen noutamalla autolla puuttuvan avaimen kotoa muutaman kilometrin päästä. Avaimista ja puolisoista kannattaa pitää huolta.

Tarinataituri 6.8.2021

Kikkailua

Ihmettelin lapsena, miksi kauppojen tarjoushinnat olivat melkein aina 99- tai 95-loppuisia. Miksi jokin tuote maksoi vaikkapa 99 markkaa 90 penniä eikä tasan sata markkaa? Se olisi ollut paljon yksinkertaisempaa. Eihän noilla muutamilla penneillä kuitenkaan olisi mitään käytännön merkitystä – paitsi, jos ne puuttuivat kukkarosta. Myöhemmin ymmärsin, että nuo hinnat olivat mainoskikka. Esimerkiksi 99,99 vaikuttaa äkkiseltään edullisemmalta kuin kolminumeroinen tasaluku 100, vaikka hintaeroa on vain yksi penni.

Päässälaskutaito on kaupassa asioidessa edelleenkin tarpeen, jottei kassalla tule yllätystä. ”Ysiysi” -tuotteista  kertyy helposti suurempi summa kuin miltä euromäärä hyllyn reunassa näyttää, ellei ota huomioon myös senttejä ja pyöristä hintoja ylöspäin lähimpään tasaeuroon. Valitettavasti tuo päässälaskutaito on hiipunut, kun kassakone näyttää valmiiksi, paljonko asiakkaalle pitää antaa rahasta takaisin. Kuinkahan moni nykyisistä kassoista osaisi antaa rahasta oikein takaisin ilman apuvälineitä?

Ostin kesällä kumppanini kanssa kaupan edustalta marja- ja vihannesmyyjältä kaksi litraa uusia perunoita, jotka maksoivat kahdeksan euroa litra, sekä litran mansikoita, joiden hinta oli 5,50 euroa. Myyjätyttö rupesi laskemaan loppusummaa taskulaskimella. Onneksi hän päätyi samaan lopputulokseen kuin minä pikaisella päässälaskulla eli sai hinnaksi 21,50 euroa. Paljon on maailma muuttunut siitä ajasta, kun kaupan kassa antoi asiakkaalle palautusrahat käteen aloittamalla laskemisen ostosten loppusummasta.

Nyt ostosten loppusumma pyöristetään kassalla lähimpään viiteen senttiin. Voipa joku oikein nuuka ihminen käyttää sitä hyväkseenkin ostamalla vain tuotteita, joiden hinta pyöristetään alaspäin ja maksamalla nämä aina erikseen. YouTubessa olen nähnyt videon, jossa mies ostaa kaupasta yhden irtokarkin, laittaa sen pussiin ja menee sen kanssa kassalle. Koska tuo yksi karkki painaa niin vähän, että kassakone näyttää sen hinnaksi kaksi senttiä, on loppusumma nolla euroa, eli hän saa karkin ilmaiseksi. Sen jälkeen hän ”ostaa” lisää näitä ”maistiaiskarkkeja”. Ehkä juuri siksi monissa kaupoissa onkin nyt ilmoitettu irtokarkkiostosten minimihinta.

Vaikka kaupassa sentit pyöristetään tarvittaessa myös ylöspäin, esimerkiksi 3,98 euroa on käteisellä maksettaessa tasan neljä euroa, pyöristetään pankissa senttejä ainoastaan alaspäin. Jos tilillä on vaikkapa 99,99 euroa, ei pysty nostamaan pankkiautomaatista sataa euroa – eikä pankistakaan. Et liioin pysty nostamaan koko summaa, jos tililläsi on 100 euroa ja 1-4 senttiä. Mihin silloin mahtavat nuo sentit kadota?

Mainokset ne vasta kummallisia ovat. Silmälasiliike mainostaa, että silmälasien ostaja saa toisen linssin ilmaiseksi. Kuka nyt yhden linssin silmälaseja ostaisi? Eräässä silmälasimainoksessa luvataan, että ”ikäsi on alennusprosenttisi”. Jos siis 50-vuotias ostaa silmälasit kyseisestä liikkeestä, hän saa niistä 50 prosenttia alennusta. Saisiko satavuotias sitten lasit ilmaiseksi? Entäpä lupaus, ”osta kahdet lasit, saat kolmannet kaupan päälle”? Kolmannet lasit eivät kuitenkaan ole samanlaiset kuin ensimmäiset tai toiset, vaan halvemmat. Samaa kikkaa käytetään vaatemainoksissakin: ”osta kolme, maksa kaksi!” Entäpä, jos ostaa kaksi ja maksaa yhden? Tai ”ostaa” yhden eikä maksa sitä ollenkaan? Ei taitaisi mennä samalla logiikalla.

Usein jotain tavaraa on ”rajoitettu erä”. Olisi kiva tietää, kuka niitä eriä on ”rajoittanut”? Tuolla ilmaisulla halutaan ilmeisesti antaa asiakkaalle sellainen mielikuva, että tuote voi suuren kysynnän vuoksi loppua, ellei toimi nopeasti.

Joissakin huonekaluliikkeissä näyttää aina olevan loppuun- tai alennusmyynti. Normaalihinnoista luvataan jopa 70 prosenttia alennusta. Tarkkasilmäinen huomaa, että jopa -sana on pienellä tekstillä suurimman alennusprosentin edessä. Kaikkea ei siis myydäkään 70 prosentin alennuksella. Kysyin kerran tuollaisessa ”alennusmyynnissä” myyjältä, mitä huonekaluja heiltä saa 70 prosentin alennuksella. Niitä löytyi tasan yksi, ja sekin yksittäiskappale. En myöskään saanut selvyyttä, onko noita alennustuotteita koskaan edes myyty ”normaalihinnoilla”, vai olivatko ne tuulesta temmattuja. Epäilen jälkimmäistä vaihtoehtoa.

Ostimme tunnetusta huonekaluliikkeestä laadukkaan sohvan. Kaikki sohvat myytiin silloin puoleen hintaan. Kävimme puoli vuotta myöhemmin katsomassa, mikä sen sohvan hinta nyt oli. Se oli edelleen ”tarjouksessa” puoleen hintaan.

 

Tarinataituri 31.7.2021

Koululaulua ennen ja nyt

Kansakouluaikana oli tavallista, että pidettiin laulukokeita. Kukin oppilas lauloi vuorollaan luokan edessä opettajan säestäessä harmonilla. Opettaja sitten arvioi suoritusta ääneen koko luokan kuullen. Eipä ihme, että tuo tilanne oli monille jännittävä, ehkä pelottavakin, sillä musiikin todistusnumero muodostui laulukokeen tuloksesta. Opettaja oli paljon vartijana, kun hänen piti arvioida taiteellista suoritusta. Mutta jotenkinhan se musikaalisuus piti osoittaa.

Olen kuullut tapauksesta, joka sattui vuosikymmeniä sitten kansakoulun laulukokeessa. Opettaja oli sanonut pojalle, jolla ei tunnetusti ollut lauluääntä: ”Saat vitosen, jos et laula, ja nelosen, jos laulat!” Taisipa tuo poika valita ensin mainitun vaihtoehdon.

Niin koulun musiikinopetus kuin laulukokeetkin ovat noista ajoista kovasti muuttuneet. Kansakoulun aikaan luokissa ei juuri ollut muita soittimia kuin urkuharmoni, jota sitäkin soitti useimmiten opettaja. Koulupäivä aloitettiin aamuhartaudella, jota myöhemmin alettiin kutsua päivänavaukseksi. Aamuhartaudessa opettaja luki tai kertoi jonkin opettavaisen kertomuksen – useimmiten Raamatusta. Sitten laulettiin virsi tai osa siitä. Opettaja säesti harmonilla. Lopuksi laitettiin kädet ristiin ja rukoiltiin. Ei siinä kyselty, uskooko Jumalaan tai haluaako osallistua, vaan oli itsestään selvää, että kaikki olivat mukana. En muista, että ainakaan omana kansakouluaikanani kukaan olisi tuota tapaa paheksunut. Se on sitten eri asia, missä ajatukset harhailivat.

Toisin ovat asiat nyt. Monissa kouluissa ja luokissa jää päivänavaus kokonaan pitämättä, koska sitä ei ole nähty tärkeäksi eikä siihen ole varattu aikaa. Jos päivänavaus pidetäänkin, se on yleensä ei-uskonnollinen, jotta myös toisinuskovat ja uskonnottomat voisivat osallistua. Koulun joulu- ja kevätjuhlat ovat niin ikään muuttuneet ei-uskonnollisiksi, eikä koulussa muutenkaan juuri virsiä tai hengellisiä lauluja lauleta. Uskonnon tilalle on jo monta vuotta voinut valita elämänkatsomustiedon. Tuntuu siltä, että olemme ”heittäneet lapsen pesuveden mukana” eli luopuneet omista suomalaisista perinteistämme, jottemme vain loukkaisi ketään.

Kun ennen vanhaan koulun musiikkitunneilla laulettiin raittiuslauluja, kansanlauluja, lastenlauluja ja maakuntalauluja reippaasti koko luokan voimin, ei tämän päivän oppilaille opeteta edes oman maakuntansa maakuntalaulua, koska ei ole maakuntiakaan. Myöskään Pohjoismaiden, saati sitten kaukaisempien maiden, kansallislaulut eivät enää kuulu alakoulun musiikissa opeteltaviin asioihin. Sen sijaan luokissa soivat uusimmat hitit. Vanhat iskelmätkään eivät ole nuorisolle tuttuja. Lapset tuntevat hyvin netissä ja televisiossa esiintyvät nykyartistit mutta eivät Sibeliusta, Tshaikovskia tai muita klassisia säveltäjiä.

Entisaikaan – ja vielä omana kouluaikananikin – opeteltiin paljon lauluja ulkoa. 1930-luvulla koulunsa käynyt äitini osasi monet virret, laulut ja runot ulkoa. Ne hän oli opetellut jo kansakoulussa, joten hän muisti ne vielä vanhoilla päivilläänkin. Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa, pätee tässäkin. Nyt ei koulussa lauluja sen paremmin kuin muitakaan asioita tarvitse juuri ulkoa opetella, eikä ulkoa opettelu taida lapsia ja nuoria juuri kiinnostaakaan, vaikka se olisi valtava henkinen pääoma.

Eivät ole laulujen sanatkaan säilyneet ennallaan. Laulujen pilaversiot ovat tuttuja jo omalta kouluajaltani, eikä tilanne ole siinä suhteessa muuttunut paremmaksi. Jos alakoulun musiikin tunnilla lauletaan vaikkapa joululauluja, monista lauluista lapsille ovat tutumpia pilaversiot kuin alkuperäiset sanat. Esimerkiksi Lasten liikennelaulussa kuulee oikeiden sanojen (Siksi valpas aina mieli, se on turva jokaisen) sijasta laulettavan ”nasta lautaan, mummo hautaan, se on turva jokaisen”. Tutusta joululaulusta Joulupuu on rakennettu on väännös ”Joulupuu on varastettu, poliisi on ovella…” Yritä siinä sitten opettaa oikeita sanoja!

Laulaminen on silti mukavaa. Se on rentouttavaa ja sillä voi parhaimmillaan viihdyttää sekä itseään että toisia. Kukaan ei ole liian vanha tai nuori laulamaan.

Tarinataituri 9.7.2021

Tuuliviiri

”Tuuliviiri yllä talon katon, monelta se huomaamatta jää. Se kun on liikkumaton, on tyyni silloin sää, hieman se saa levähtää” laulaa Danny eli Ilkka Lipsanen tunnetussa Kari Tuomisaaren suomentamassa laulussa.

Tuo iskelmä on alun perin Italiasta, kuten moni muukin Suomessa suosiota saavuttanut sävelmä. Alkuperäisessä italialaisessa sanoituksessa puhutaan rakkaudesta ja tuulimyllystä (ital. mulino a vento), ei tuuliviiristä. Ehkä suomentajan mielestä tuuliviiri sopii paremmin meidän oloihimme. Suomalainen sanoitus kuvaa paitsi eri suunnista puhaltavia tuulia, myös erilaisia ihmisiä: jotkut ovat levottomia ja antautuvat kaikenlaisten tuulten vietäviksi kuin tuuliviiri. Sanat voisivat kuvata myös ihmistä, joka ei osaa tehdä päätöksiä, vaan muuttaa mieltään vähän väliä. 

Englanninkielinen Wikipedia kertoo, että laulu nousi hitiksi Italiassa vuonna 1967 tunnetun sanmarinolaisen laulajan ja näyttelijän Little Tonyn (oik. Antonio Ciacci) esittämänä. Hän osallistui peräti kymmenen kertaa Italiassa San Remon laulukilpailuun hyvällä menestyksellä. Little Tony syntyi pienessä Tivolin kaupungissa Italiassa, mutta oli erityisen suosittu Isossa-Britanniassa 1950–60-luvulla. Italiaan palattuaan hän ei koskaan hakenut Italian kansalaisuutta, vaan pysyi sanmarinolaisena. Laulun säveltäjiksi on mainittu kolmikko G. Muccia, G. Giardabassi ja G.M. Capuano.

Entisaikaan tuuliviiri oli tuttu näky Suomessa, etenkin vauraiden maalaistalojen katonharjalla. Koristeellinen tuuliviiri toimi eräänlaisena mittalaitteena, josta voi nähdä tuulen suunnan. Laakeroitu tuuliviiri pyöri ketterästi tuulen mukana eri suuntiin. Usein se oli jonkin eläimen muotoinen ja siihen oli merkitty talon rakentamisvuosi tai jokin muu tärkeä vuosiluku.

Erityisen suosittu oli kukko -tuuliviiri. Se juontaa juurensa jo 800-luvulle, jolloin paavi Nikolaus I määräsi, että kirkkojen tornissa piti olla kukkoa esittävä tuuliviiri. Se symboloi Pyhää Pietaria, joka Jeesuksen ennustuksen mukaisesti kielsi Jeesuksen, ennen kuin kukko aamulla lauloi. Kukko muistuttaa ihmisiä katteettomien lupausten antamisesta ja viittaa Jeesuksen vastaukseen Pietarille, kun tämä vakuutti hänelle Getsemanessa uskollisuuttaan: ”Ennen kuin kukko kahdesti laulaa, sinä kolmesti minut kiellät”.

Tänä päivänä tuuliviirit ovat harvinaistuneet, ainakin meillä Suomessa. Tuuliviiriä pidetään ehkä lähinnä kauniina koristeena, ei niinkään symbolina. Voisimme kuitenkin ottaa opiksemme tuosta tuuliviirin syvällisemmästä puolesta ja pysähtyä välillä miettimään omia lupauksiamme. Ei ehkä kannata luvata sellaista, mitä ei pysty pitämään. 

Tarinataituri 2.7.2021