Pikkupojan säästöt

Pikkupoika oli laittanut säästöön viikkorahojaan voidakseen ostaa itselleen jotakin kivaa, kun hänellä olisi tarpeeksi rahaa. Nyt hänellä oli koossa 40 euroa, joten hän päätti lähteä kaupungille ostosreissulle kaksi kahdenkympin seteliä taskussaan.

Matkalla poika kuitenkin kadotti nuo setelit. Koska hän oli liikkeellä polkupyörällä, päätti hän heti rahojen katoamisen huomattuaan lähteä ajamaan samaa reittiä, jota oli tullutkin. Rahoja ei kuitenkaan löytynyt.

Kotona poika kertoi tästä harmillisesta tapahtumasta äidilleen. Äiti puolestaan kertoi kadonneista rahoista Facebook-ryhmässä ja vetosi lukijoihin, josko joku rehellinen ihminen olisi löytänyt nuo rahat ja palauttaisi ne hänen pojalleen.

Äidin vetoomus ja kuvaus pojan kadonneista rahoista ja siitä syntyneestä mielipahasta herättikin monissa lukijoissa myötätuntoa poikaa kohtaan. Yksi kommentoijista lupasi laittaa 40 euroa pojan tilille, jos vain saisi tilinumeron. Pian ilmoittautui toinen, joka lupasi laittaa 20 euroa, niin he voisivat maksaa puoliksi tuon 40 euroa. Eikä aikaakaan, kun mukaan lähti myös kolmas ja neljäs auttaja, jolloin jokaisen maksettavaksi jäisi vain kymmenen euroa. Äiti kiitteli Facebookissa ihmisten hyväsydämisyyttä. Tarina ei kerro, paljonko poika lopulta rahaa sai, mutta ilmeisesti ainakin tuon 40 euroa, ehkä enemmänkin.

Mitä poika sitten oli alun perin mennyt ostamaan rahoillaan? Karkkia. Koko rahalla.

Tarinataituri 8.9.2020

Koiria ja ihmisiä

 - Terve, mitäs teidän perheelle kuuluu?

- No, ei kovin hyvää! Meillä on kova suru… yksi perheenjäsenistämme on poissa.

- Mitä, onko joku kuollut?

- Juu, 16-vuotias Jesse-koiramme pääsi autuaammille haukkumismaille.

- Voi, otan osaa! Hänellä oli varmaan hyvä elämä?

- Kyllä oli. Hän tykkäsi kovasti lapsista ja uimisesta. Kesälomareissuillakin hän oli aina mukana. Tässä on muutamia kuvia meidän yhteisistä hetkistämme (näyttää kännykästä valokuvia).

- Oi, miten herttaista! Varsinkin tuo, jossa on koko perhe koolla ja Jesselläkin on tonttulakki päässä. Ja tuo, missä Jesse pelaa palloa lasten kanssa.

- Niinpä. Nyt on enää muistot jäljellä.

- Onko hänet jo haudattu?

- Joo, me pidettiin hänelle hiljaiset hautajaiset ihan vaan lähipiirin kanssa. Lapset laskivat kukkia haudalle ja lauloivatkin jotain.

- Miten suloista! Jaksuhalit ja voimia sulle! Miten muuten anoppisi jakselee?

- Siinähän se elää kitkuttelee! Vielä sillä henki pihisee ja se puuttuu meidän perheen asioihin minkä kerkeää...

- Jaaha. No, minun täytyykin tästä jatkaa matkaa. Jutellaan taas joku kerta!

 

Tarinataituri 22.8.2020

Enää ei...

Ajat ovat muuttuneet. Ratkaisevasti. Kun olin lapsi, oli moni asia toisin kuin nyt. On vaikea sanoa, olivatko asiat ennen paremmin kuin nyt. Se lienee viime kädessä mielipidekysymys.

Karkki-, limsa ja sipsipakkaukset ovat suurentuneet. Enää ei saa Fazerin Sinisiä 100 gramman suklaalevyjä, Coca-Colaa litran pulloissa – eikä juuri 0,33 litran pikkupullojakaan. Jos haluaa puoli litraa Cokista, joutuu siitä pulittamaan lähes saman hinnan kuin kahdesta 1,5 litran pullosta tarjoushintaan.

Jos ovat pakkauskoot suurentuneet, on itse tuotteen määrä tai koko pienentynyt. Esimerkkinä tästä vaikkapa ennen niin suositut merirosvokarkit eli ”merkkarit”. Ennen ne olivat isoja, suunnilleen nykyisen 2 euron kolikon kokoisia. Nyt – jos niitä vielä jossain myydään – hinta voi olla sama kuin markka-aikaan, mutta koko on pienempi. Sama pätee myös esim. kekseihin. Nykyiset keksit ovat kokonsa puolesta vain varjo entisestään.

Enää ei mistään kahvilasta saa kahvikupposta eurolla. Markka-aikana kuusi markkaa, eli suunnilleen nykyisen euron verran, olisi ollut kallista. Mutta nyt kahvikupillisesta tai -mukillisesta maksetaan mukisematta 2-3 euroa. Markoissa se tekisi 12-18 markkaa.

Enää ei ole kuponkitarjouksia, kuten 1970- ja vielä 1980-luvullakin. Silloin esim. kahvia, voita, margariinia, kananmunia tai sokeria sai kupongilla tarjoushintaan. Piti tosin ensin tilata sanomalehti, josta kupongin pystyi leikkaamaan. Jos kuponkitarjouksen perässä lähti kauppareissulle muulla kulkuvälineellä kuin jalkaisin tai polkupyörällä tai osti samalla  kauppareissulla muutakin kuin tarjoustuotteita, jäi kuponkitarjouksen hyöty vähiin – ehkä jopa miinukselle. Näin jälkikäteen ajatellen se oli kuin pula-aikana, jolloin ruoka oli kortilla ja tiettyjä elintarvikkeita sai rajoitetusti kupongilla.

Mutta onkohan aika siinä suhteessa kovinkaan paljon muuttunut? Myöhemmin, kun kuponkitarjoukset olivat jo historiaa, keksivät kodinkonekauppiaat myydä muutamia yksittäisiä tuotteita huippuhalvalla. Innokkaimmat tulivat paikalle jonottamaan eväineen ja makuupusseineen jo edellisenä päivänä, jotta varmasti saisivat haluamansa tuotteen. Huonosti nukutun tai peräti valvotun yön jälkeen onnellinen pelikonsolin omistaja saattoi sitten myhäillen poistua kodinkoneliikkeestä uuden laitteensa kanssa. Nyt ei enää jonoteta niitäkään, vaan lähdetään hakemaan ilmaista bensaa pitkienkin matkojen takaa, kun kyläkauppias jakaa sitä ilmaiseksi tietyn ajan. Ensin ajellaan ristiin rastiin turhaa ajoa tankki tyhjäksi, jotta sitten saadaan täytettyä se ”ilmaisella” bensalla.

Enää ei ole puhelinkioskeja eikä juuri lankapuhelimiakaan. Melkein kaikilla on matkapuhelin, kännykkä. Omassa lapsuudessani puhelinkoppi löytyi pienimmiltäkin paikkakunnilta, suuremmilta useampiakin. Kun puhelinautomaattiin syötti kolikoita, sai puhua sen aikaa, mihin kolikoilla ostettu puheaika riitti. Kaukopuheluissa ja palvelunumeroihin soitettaessa kolikot hupenivat tiuhaan tahtiin, paikallispuheluissa ne riittivät pitempään. Muistan pikkupoikana monien kavereideni tavoin käyneeni puhelinkopeissa tarkistamassa, olisiko automaatin palautuslokeroon jäänyt joltakin soittajalta kolikkoja, jotka palautuivat sinne, jos numerosta ei vastattu tai puheaikaa jäi käyttämättä. Löytyihän sieltä usein markka tai parikin!

Sitten tulivat puhelinkortit. Enää ei löytynyt kolikoita puhelinautomaattien palautuslokerosta. Kolikkojen sijasta automaattiin syötettiin pankkikortin näköinen ja kokoinen muovikortti. Niitä sai ostaa eri hintaisina vaikkapa R-kioskeista. Korteissa oli erilaisia kuva-aiheita mainoksista maisemakuviin. Jotkut harrastivat puhelinkorttien keräilyä. Enää ei ole puhelinkorttejakaan.

Enää ei juuri käytetä tulitikkuja. Eikä niitä ainakaan myydä alaikäisille, kuten ei tupakkaakaan. Minun lapsuudessani molempia saattoi ostaa vaikka 12-vuotias. Ja jos ei muuten, aina voi sanoa ostavansa tupakka-askin tai tulitikut isälle tai äidille. Meillä ei tosin kukaan tupakoinut, mutta tulitikkuja käytettiin kyllä kynttilöiden, puuhellan, uunin tai saunan kiukaan ja padan sytyttämiseen. Enää ei ole juuri puuhelloja tai kakluuneitakaan.

Enää ei juuri kukaan kuuntele musiikkia levyltä. Nuoret imuroivat musiikkinsa netistä ja kuuntelevat sitä kännykästä napit korvilla. Kävellessä, pyöräillessä, juostessa tai julkisissa kulkuneuvoissa liikkuessaan monilla on napit tai peräti isot kuulokkeet korvissa. Liikenteen ja luonnon äänet häviävät ”musiikin” alle. Ehkä se on tarkoituskin?

Minun lapsuudessani musiikkia kuunneltiin radiosta, vinyylilevyiltä levysoittimelta tai kasettisoittimista. Koulussa kieltenopetuksessa käytettiin vielä vanhanaikaista, isoa kelanauhuria. Opettaja kelasi nauhaa edestakaisin, jotta sama kohta voitiin kuunnella uudestaan. Nyt kelanauhureita tai kasettisoittimia ei taida löytyä edes osto- ja myyntiliikkeistä – lieneekö niitäkään enää olemassa?

Enää ei kukaan katsele elokuvia VHS-kasetilta. Vielä 1990-luvun alussa oli hienoa, jos omisti videonauhurin ja VHS-kasetteja. Kirjan kokoiset VHS-kasetit veivät kyllä paljon tilaa hyllyssä tai laatikossa, ja niitä joutui kelaamaan edestakaisin, jos halusi katsoa nauhalle tallennettua videomateriaalia uudelleen. Puhumattakaan niiden kopioinnista. Jos VHS-videota kopioi, oli kuva niin suttuinen, ettei sitä viitsinyt katsella.

Enää ei kukaan käytä filmikameraa. Minun lapsuudessani ei ollut kännyköitä, joilla olisi voinut soittaa, saati sitten kuvata. Silloin valokuvaamiseen tarvittiin kamera, johon piti ensin ladata filmi (joko mustavalkoinen tai värifilmi), sen jälkeen kuvata ja kuvauksen jälkeen viedä tai lähettää filmi kehitettäväksi. Oli aina arvoitus, miten kuvat olivat onnistuneet, kun lopulta sai käsiinsä valmiit valokuvat. Sitä ei voinut vielä kuvausvaiheessa nähdä, joten varmuuden vuoksi kannatti ottaa useampia kuvia, jos vain oma budjetti antoi siihen mahdollisuuden. Valmiit valokuvat laitettiin valokuva-albumeihin, joita sitten katseltiin yhdessä vieraiden tai sukulaisten kanssa. Enää ei käytetä valokuva-albumeita, vaan sadat, jopa tuhannet kuvat ovat tietokoneen tai kännykän muistissa.

Enää ei kukaan kuvaa kaitafilmille. Minun lapsuudessani kaitafilmaus tai -elokuvaus oli melko yleistä, kun ei vielä ollut videokameroita. Kaitafilmausta harrastivat enimmäkseen varakkaat herrasmiehet, eivät juurikaan lapset, nuoret tai opiskelijat. Itse kuitenkin hankin ensimmäisen Super-8 mm -kaitafilmikamerani jo 15-vuotiaana omilla kesätienesteilläni. Innostuin liikkuvan kuvan näkemisestä ja tallentamisesta siinä määrin, että hankin pian myös kaitafilmien esittämiseen tarvittavan projektorin ja filmin käsittelyyn tarvittavan leikkaus- ja liimauslaitteen.

Yhteen kaitafilmirullaan mahtui reilut kolme minuuttia materiaalia, joten piti kuvata harkiten, koska filmirulla oli aika kallis opiskelijan kukkarolle. Täyteen kuvattu filmikasetti piti vielä lähettää kehitettäväksi ulkomaille. Vasta sen jälkeen, noin parin viikon kuluttua, filmiä saattoi katsella. Vanhemmissa 2 x 8 mm eli ns. ”tuplakasi” -kaitafilmikameroissa filmi piti vielä kuvausvaiheessa ottaa välillä ulos kamerasta ja kääntää pimeässä paikassa, jotta voisi jatkaa kuvaamista filmin toiselle reunalle.

Ensimmäinen kaitafilmikamerani oli mykkäkamera, mutta pian jo hankin kameran, joka pystyi tallentamaan myös ääntä filmin reunassa sijaitsevalle kapealle ääniraidalle. Äänitysmahdollisuus tarjosi kaitaelokuvaukselle aivan uudet ulottuvuudet. Kun omia elokuvia leikkasi (sananmukaisesti epäonnistuneet tai tarpeettomat pätkät leikattiin filmileikkurilla pois ja ne olivat sen jälkeen roskiskamaa) ja äänitti, tunsi itsensä oikeaksi elokuvantekijäksi. Huipentumia olivat hetket, jolloin pimennetyssä huoneessa sai esittää itse tekemiään elokuvia toisille kaitafilmiprojektorin raksuttaessa äänekkäästi taustalla. Enää ei tällaisia katseluhetkiä ole.

Mutta sitten tuli digitekniikka, joka muutti kaiken! Nyt videot ja valokuvat tallentuvat muistikortille tai pienen pienelle sim-kortille. Kuvia ja videoita on helppo kopioida ja lähettää eteenpäin laadun heikentymättä.

Enää ei television katseluun tai radion kuunteluun tarvita lupaa eikä näin ollen myöskään lupatarkastajia. Tilalle on tullut Yle-vero, joka korvaa entisen tv- ja radioluvan. Mutta eipä televisiosta tule enää kunnon ohjelmiakaan, uusintoja enimmäkseen. Sama elokuva saattaa tulla pikauusintana seuraavana päivänä, eri kanavalla jopa samana iltana. Joku on ilmeisesti päättänyt puolestamme, että ”tämä elokuva/sarja kaikkien pitää nähdä”. Radio-ohjelmat ovat muuttuneet tauottomaksi musiikin soittamiseksi. Juontajaa ei juuri tarvita kuin levyjen vaihtamiseen. Vaikka radio- televisiokanavien määrä on lisääntynyt, ohjelmien laatu on laskenut.

Enää ei saa käyttää sanoja neekeri, mustalainen, intiaani, eskimo, invalidi… koska joku saattaisi loukkaantua niiden käytöstä. Minun lapsuudessani kaikki mainitut sanat olivat yleisesti käytössä ja niitä pidettiin ihan luonnollisina. Kaikki tiesivät, mitä olivat Neekerinsuukot (nykyisin vain Suukkoja), Laku-Pekka (lakritsia) tai Eskimo.

Enää ei voi sanoa ”pojat ovat poikia”. Pojat voivatkin olla tyttöjä ja toisinpäin. Voi joku edustaa ns. kolmattakin sukupuolta. Enää ei ole miesten ja naisten vessojakaan, vaan ne ovat sukupuolineutraaleja, molemmille/kaikille sukupuolille tarkoitettuja. Se on sitä tasa-arvoa?

Enää ei voi puhua ”vanhoista hyvistä ajoista”, koska niitäkään ei taida enää olla. Luetteloa voisi jatkaa loputtomiin.

Enää ei kukaan jaksa lukea pitkiä tekstejä, joten lopetan tähän.

                                                                                                                   Tarinataituri 2.8.2020

Vanha mustavalkotelevisio kokoelmakeskus Leirassa

Kesävieraita

Plop! Heräsin varhain aamulla siihen, että jotakin tipahti otsalleni. Ensimmäinen ajatukseni oli, että siinä on vesipisara. Mutta kun se alkoi liikkua kohti nenääni, huomasin, että kysymyksessä onkin jokin elävä olento. Istumaan noustuani näin aamuhämärässä sängylläni hitaasti kävelevän ötökän. Mitä? Oliko minuun eilisiltana puutarhatöitä tehdessäni tarttunut punkki, joka oli purrut minua huomaamattani yön aikana?

Asia selvisi, kun tuo ötökkä pörähti lentämään. Punkit eivät lennä. Vasta ikkunaverhosta pääsin tunnistamaan ötökän harmittomaksi kovakuoriaiseksi.

Huokaisin helpotuksesta. Samalla aloin miettiä, kuinka rikas hyönteismaailma meillä onkaan! On arvioitu, että 99 prosenttia kaikista maailman eliöistä on selkärangattomia. Ihmisten osuus kaikesta elollisesta on siis häviävän pieni. Kuitenkin ihminen on onnistunut omalla toiminnallaan tuhoamaan tai saattamaan uhanalaiseksi myös lukuisat selkärangattomat eläimet. 

Luonnossa riittää ihmeteltävää ympäri vuoden, mutta varsinkin näin alkukesällä. Pölyttäjähyönteiset ovat käyneet vuosi vuodelta harvinaisemmiksi. Oikein ilahduttaa, jos onnistuu näkemään mehiläisen tai kimalaisen lentävän kukasta toiseen. Lapsuusajoilta tutut näkymät, kuten kärpäset lämmittelemässä talon ulkoseinässä kevätauringossa tai ikkunalasia vasten pörräävät kärpäset, mehiläiset, ampiaiset ja muut ötökät, alkavat olla enää muistoja. Perhosia sentään joskus näkee. Jopa tyynen kesäillan ilonpilaajia, hyttysiä, näkee vähemmän kuin ennen. Niitä tulee lähes ikävä, kun tietää niiden olevan monien pikkueläinten ravintoa. 

Monien inhoamia hämähäkkejä on Wikipedian mukaan maailmassa arviolta lähes 45 000 lajia, joista Suomessa tavataan yli 600. Ei siis ole aivan helppoa tunnistaa kohtaamansa hämähäkkiä lajitarkasti. Mutta sen tiedämme, että silläkin on oma tärkeä tehtävänsä luonnon tasapainossa. 

Niinkin alkeellinen selkärangaton kuin kastemato on kuulemma luonnon tasapainon kannalta tärkeämpi kuin ihminen. Jos ihminen katoaisi maapallolta, ei luonnon tasapaino asiantuntijoiden mukaan järkkyisi, mutta toisin on, jos kaikki kastemadot kuolisivat. Se olisi katastrofi. 

Kimalaisen ei pitäisi tukevan ruumiinmuotonsa ja pienten siipiensä takia pystyä ollenkaan lentämään, mutta niinpä se vaan onnellisen tietämättömänä siitä lentelee ympäriinsä. Luontolehdestä luin, että hyönteiset osaavat jopa laskea. Esimerkiksi mehiläinen ”laskee” tuttuja maamerkkejä, joiden avulla se löytää takaisin kotipesäänsä. Kymmenientuhansien medenhakumatkojen tuloksena täyttyvät mehiläispesien hunajakennot, jotka ihminen sitten lopulta tyhjentää ja ”huijaa” mehiläisiltä niiden kovan työn tuloksen.  

Mehiläis- ja muurahaisyhteiskunnassa jokainen yksilö tekee töitä ja työnjako näyttää toimivan ilman työehtosopimuksia tai lakkoilua. Miksei sitten meillä ihmisillä? Ihminen voi oppia paljon eläimiltä, jopa hyönteisiltä. Eipä ihme, että jo Raamatussa Sananlaskujen kirjan kirjoittaja kehottaa: ”Mene, laiska, muurahaisen tykö, katso sen menoja ja viisastu! (Snl 6:6). Voisiko tuohon enää mitään lisätä?

  Tarinataituri 31.5.2020

Sananlaskujen viisautta

Ainakin itseäni on iän myötä alkanut yhä enemmän kiinnostaa historia, omat sukujuuret ja yleensäkin vanhat asiat. Lieneekö alkavan vanhuuden vai viisauden merkki? Monissa asioissa huomaa, miten viisaita ”entisajan” ihmiset ovatkaan olleet. Esivanhempamme osasivat ilman nykyistä tietämystä ja välineitä rakentaa jopa satoja vuosia kestäviä taloja, ja ihmiset kommunikoivat luontevasti ilman älypuhelimia ja nettiyhteyttä. Kodeissa ei välttämättä ollut muita kirjoja kuin Raamattu, Katekismus ja virsikirja, jotka olivat ahkerassa käytössä. Perheet viettivät paljon aikaa yhdessä, ja lapsille kerrottiin tarinoita. 

Minäkin kuuntelin lapsena mielelläni vanhojen ihmisten tarinointia, jossa rehevän murteen ohessa vilahteli kielikuvia, sananlaskuja ja vertauksia. Nyt sekä murretta että sananlaskuja kuulee valitettavan harvoin, silloinkin lähinnä ikäihmisten suusta. Luulenpa, että jokaisen olisi hyvä tuntea sananlaskujen viisautta. 

Sananlaskut lienevät saaneen alkunsa arkisissa tilanteissa, kun on sattunut jokin hauska tai ikävä tapaus, josta on sitten otettu opiksi. Sananlaskujen avulla on voitu opettaa, neuvoa, varoittaa tai keventää tunnelmaa.  

Aika monet vanhat sanonnat näyttävät liittyvät luontoon ja eläimiin. Jos joku selviää jostakin helpolla tai onnistuu välttymään esim. rangaistukselta, sanotaan, että hän ”pääsi kuin koira veräjästä”. Koira on meille tuttu, mutta entä veräjä? Veräjä on yleensä aitaukseen liittyvä, avattava portti. Entisajan ihmisille veräjät olivat tuttuja, sillä niitä saattoi olla paljonkin yhdessä kylässä. Kun kuljettiin hevosella, jonkun piti mennä avaamaan veräjä, jotta kulkija pääsi jatkamaan matkaansa sujuvasti. Veräjän avaaminen oli pikkupojille sopivaa ja mieluisaa hommaa, koska siitä saattoi saada kulkijalta pienen palkkion.  

Mutta mitä tekemistä koiralla sitten on veräjän kanssa? Ehkäpä joku esi-isistämme on seurannut, miten koira on toiminut kohdatessaan veräjän. Se on ehkä kulkenut veräjän raosta tai ali, tuskin se ainakaan on osannut avata veräjän lukitsevaa salpaa. 

Jos jokin asia vaikuttaa epäilyttävältä tai kierolta, voidaan sanoa, että siihen on ”koira haudattuna”. Taas voidaan kysyä, miten koiran hautaaminen liittyy kieroiluun?  

Eri lähteiden mukaan sanonnan alkuperää ei ole varmuudella pystytty selvittämään. Sitä on tutkittu sekä Ruotsissa että Saksassa, jossa sanonta kuuluu Da liegt der Hund begraben. Sana ”hund” ei viittaisikaan koiraan, vaan muinaisyläsaksan aarretta tai ryöstösaalista tarkoittavaan sanaan.  

1600-luvulla oli uskomus, että aarrekätköä vartioi aina musta, paholaista symboloiva koira, joka maahan kätkeytyneenä karkotti aarteenetsijät pois. Toisen uskomuksen mukaan koira olisikin aarteen tai ryöstösaaliin kätkenyt henkilö, joka ei kuoltuaankaan halunnut kenenkään pääsevän (ryöstö)saaliiseen käsiksi, vaan pelotteli tunkeilijat pois koiran hahmossa. 

Sanonta saattaa viitata myös muinaiseen tapaan haudata koira elävältä tallin tai navetan alle muiden kotieläinten suojelemiseksi onnettomuuksilta. Haju sitten paljasti, mihin koira oli haudattuna. 

Jos joku välttelee jotakin asiaa tai esittää asiansa epäselvästi, kierrellen ja kaarrellen, sanotaan, että hän ”kiertää kuin kissa kuumaa puuroa”. Tälle sanonnalle on varmaan ihan arkinen selitys: kissa tuskin syö puuroa ollenkaan, saati sitten kuumana. 

Jos ihmisellä on  ”ketunhäntä kainalossa”, hän ei ole aivan vilpittömin mielin liikkeellä. Se on melkein sama kuin olisi koira haudattuna. Yhtä lailla henkilö, jolla on ”oma lehmä ojassa”, ajattelee ensisijaisesti omaa etuaan, vaikka onkin naamioinut sen toisen auttamiseksi. 

Mielenkiintoisia ja opettavaisia nuo sananlaskut!

Tarinataituri 21.5.2020