Pilkkaaminen on ajankohtainen aihe näin pääsiäisenä. Raamatun mukaan Jeesustakin pilkattiin.
Sanalle pilkkaaminen löytyy monta synonyymia, kuten pilkka, iva, ivaaminen, mollaaminen ja ilkkuminen. Useimmille meistä on jo lapsena opetettu, ettei saa arvostella ääneen esimerkiksi toisen ulkonäköä tai puhetapaa, ja ellei ole mitään hyvää sanottavaa toisesta ihmisestä, on parempi olla hiljaa.
Ajatellaan, että pilkkaaja pitää itseään parempana kuin ivansa kohdetta, nauttii toisen häpäisemisestä ja nolaamisesta eikä ymmärrä, miltä pilkatusta tuntuu. Häneltä puuttuu empatiakyky eli hän ei osaa asettua toisen asemaan.
Kiusaamista, pilkkaamista, toisen halventamista ja itsensä ylentämistä on varmasti esiintynyt aina. En usko, että kiusaamista saadaan koskaan täysin loppumaan. Itsensä vertaaminen toisiin on ikään kuin sisään rakennettu ominaisuus ihmisessä. Toinen johtaa, toinen alistuu. Elämä on selviytymistaistelua. Uskon, että vaikka maailmassa olisi vain kaksi ihmistä, hekin todennäköisesti välillä riitelisivät ja toinen heistä hallitsisi, tai ainakin yrittäisi hallita, toista. Siitä löytyy esimerkki jo Raamatun alkulehdiltä. Ajat muuttuvat, mutta ihminen ei.
Mielestäni ainakin lasten väliseen kiusaamiseen pystyttiin ennen puuttumaan helpommin, vaikka käytössä ei ollut sähköisiä viestimiä - tai ehkä juuri siksi. Käsitys oikeasta ja väärästä, hyvistä käytöstavoista, toisten (erityisesti vanhempien ihmisten) kunnioittamisesta sekä siitä, millaista käytöstä pitää sietää, olivat ennen sekä aikuisille että lapsille selkeämpiä kuin tänä päivänä.
Vanhemmilla ja opettajilla oli nykyistä ronskimmat keinot käytössään kurinpidossa. Kotona vitsa, tukkapölly, luunappi ja korvapuusti olivat yleisiä kasvatustapoja, koulussa opettaja voi passittaa oppilaan nurkkaan seisomaan. Vielä rajumpiakin menetelmiä käytettiin. Nykykäsityksen mukaan vastaavat kasvatusmenetelmät tulkittaisiin pahoinpitelyksi ja niistä päätyisi oikeuteen tai ainakin iltapäivälehtien lööppeihin.
Jokainen lienee kuullut tarinoita menneiltä vuosikymmeniltä myös opettajien harjoittamasta kiusaamisesta. Opettaja on nolannut, häpäissyt tai pilkannut oppilasta, käyttänyt kyseenalaisia joukkorangaistuksia tai lyönyt karttakepillä sormille. Omien selvitysteni perusteella tarinat kuitenkin ovat usein väritettyjä ja liioiteltuja. Mitä pitempi aika tapahtumista on kulunut, sitä helpommin niitä muistaa väärin - joko tahallaan tai vahingossa. Jos tapahtumien kulkua ei voi enää tarkistaa muilta osapuolilta, voi kertoja ”muistaa” asiat omaksi edukseen. Ehkä hän haluaa saada muiden huomiota ja arvostusta oikein raflaavalla tarinalla, vaikka kaikki ei aivan totta olisikaan. Toisinaan mielipiteet ja tosiasiat sekoittuvat, kun puhutaan esimerkiksi jonkin henkilön luonteesta tai käyttäytymisestä. Näkemykset saattavat olla täysin vastakkaisia.
Opettaja joutuu usein selvittelemään oppilaiden välisiä konflikteja. Jos kukaan aikuinen ei ole ollut näkemässä tilannetta, on totuuden selvittäminen usein vaikeaa tai jopa mahdotonta. Kun kysyy tapahtumien kulusta erikseen kaikilta tilanteessa mukana olleilta henkilöiltä, voi muodostaa jonkinlaisen kokonaiskuvan. Siinä huomaa myös, miten eri tavoilla sama tapahtuma koetaan ja muistetaan. Yksi kokee kiusaamisena sen, mitä toinen pitää leikkinä ja toisinpäin. Konfliktia selvittävä opettaja tai muu henkilö joutuu todella miettimään, ketä uskoo. On hyvä muistaa, että lapsissakin löytyy hyviä tarinankertojia, sekä kiusaajissa että kiusatuissa.
Omien kyselyjeni ja kokemusteni perusteella totteleminen on muuttunut. Ennen opettajaa ja aikuisia toteltiin, ja sitä pidettiin itsestään selvänä. Nyt opettajien ja muiden aikuisten ohjeita ja kehotuksia kyseenalaistavat sekä oppilaat että vanhemmat. Kun ennen sanottiin: ”Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee”, voisi nyt sanoa vaikkapa: ”Joka kurittomasti kasvaa, saa eniten huomiota”.
Ajan muuttumisesta kertoo sekin, että koulussa puhutaan kurin sijasta työrauhasta. Enää opettaja ei ”pidä kuria”, vaan ”ylläpitää työrauhaa”. Välillä tuntuu, että näiden nimitysten viilaamisella yritetään jotenkin vesittää tai kaunistella asioita.
Internetin myötä kiusaaminen, pilkkaaminen ja toisen mollaaminen on tullut helpommaksi ja härskimmäksi. Kiusaaja saattaa kuvitella, että somessa voi nimettömänä sanoa mitä tahansa loukkaavaakin jäämättä kiinni. Varmaankin pilkkaaja haluaa somessa ilkeillä kommenteillaan saada muilta samoin ajattelevilta arvostusta ja kannustusta. Mutta onneksi some-kirjoittelustakin jää jälki, jonka avulla tekijä voidaan selvittää ja saattaa vastuuseen.
Mielestäni yksi huolestuttava piirre nykymenossa on kyvyttömyys häpeämiseen ja katumiseen. Jos joku häpeää, sillä tarkoitetaan ennemminkin noloa tilannetta, ei katumusta eikä anteeksipyyntöä. Omassa lapsuudessani oli tavallista, että aikuinen sanoi lapselle, joka oli tehnyt jotakin sopimatonta: ”Hyi, häpeä!”, ”Häpeäisit!” tai ”Kui(nka)s kehtaat!” Silloin ymmärsi olla pahoillaan ja pyytää anteeksi. Nyt tällaisia kehotuksia pidettäisiin lähinnä koomisina. Onko häpeämisen taito kadonnut?
.jpg)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi omalla nimelläsi, kiitos.