Kohta vietetään suomen kirjakielen isäksi kutsutun Mikael Agricolan nimikkopäivää. Toisella suomen kielen kehittäjällä, Elias Lönnrotilla, on merkkipäivä samana päivänä eli 9. huhtikuuta. Agricolalla tuo oli kuolinpäivä, Lönnrotilla syntymäpäivä. Molemmat herrat varmasti kummastelisivat, jos tietäisivät, miten heille rakas suomen kieli on vuosisatojen aikana muuttunut – eikä aina parempaan suuntaan. Varmaan he olisivat ihmeissään myös nykyisistä viestintäkanavista.
Mutta palataanpa nykyaikaan. Televisiosta ja somesta voi oppia paljon. Sekä hyvää että huonoa. Molemmissa voi nähdä ja kuulla huonoa suomen kieltä. Telkkarissa kuulee jopa toimittajien puhuvan ”olumpialaisista”, kun tarkoitetaan olympialaisia. Toimittajista ja juontajista, noista esimerkillisistä suomen kielen käyttäjistä, onkin tullut merkillisiä kielenkäyttäjiä.
Kun Suomi voitti jääkiekon MM-kultaa, iltapäivälehden lööpissä luki ”Suomi sekosi!”. Mitä ihmettä? Itse en ainakaan tuntenut seonneeni moisesta urheilusuorituksesta. Samaan tapaan otsikoitiin, kun Euroviisuvoitto tuli Suomeen. Kun koronarajoitukset alkoivat, lehtiotsikot kertoivat, että ”Suomi on kiinni”. Kun joku näyttelijä, laulaja, urheilija, kirjailija tai muu julkkis kuolee, hänestä tulee heti ”rakastettu” tai ”suosittu”, vaikka monet eivät olisi sitä ennen hänestä kuulleetkaan.
Tanssikilpailun juontaja saattaa kuvailla esitystä ”mielettömäksi”, kun tarkoittaa hienosti onnistunutta suoritusta. Samaa ilmaisua kuulee käytettävän asunnon sisustuksesta, kesämökistä, ruuasta tai leipomuksista. Taiteellinen esitys, urheilusuoritus tai mikään esine ei voi olla ”mieletön”. Vain ihminen voi olla mieletön, mutta hänelläkin on silloin asiat aika huonosti. Esitystä tai esinettä voisi ennemmin kuvailla vaikka sanalla mielekäs. Synonyymisanaston mukaan mielekäs tarkoittaa esimerkiksi antoisaa, merkityksellistä, järkevää, tarpeellista, sisällyksekästä ja muuta sen kaltaista. Se vain ei taida olla kovin muodikas ilmaisu.
Mutta eivät ole poliitikotkaan sen parempia kielenkäyttäjiä. Heidän puheensa on usein kuin munkkilatinaa, josta tavallinen kansalainen ei ota selvää. Lyhyeen kysymykseen vastataan pitkällä selityksellä, jossa ei kuitenkaan tule vastausta kysymykseen. He puhuvat mielellään ”isosta kuvasta” tai ”pitkästä tähtäimestä”. Mikä sitten on ”pieni kuva” tai ”lyhyt tähtäin”?
Poliitikkojen kielenkäytössä urheilutermit tuntuvat jostain syystä olevan suosittuja. Keskusteluohjelmassa joku ”ottaa kopin” ehdotuksesta, joka on ”heitetty ilmaan”. Voisi luulla, että kyse on pesäpallon pelaamisesta. Poliitikot asettelevat myös ”askelmerkkejä”, kuten pituushyppääjät. Asiat voivat ”pitkässä juoksussa” muuttua erilaisiksi kuin on alussa ajateltu.
Ilmeisesti poliitikot kuvittelevat kuulijoiden olevan huonomuistisia, koska heille pitää vähän väliä tähdentää ”täytyy muistaa”. Kukahan siihen pakottaa? Toinen vahvistaa sanomaansa täytesanoilla ”totta kai” ja kolmas ei oikein tiedä, pitäisikö aloittaa päälause vai sivulause, joten hän sanoo ”mutta että”. Jos poliitikko ei heti keksi, mitä sanoisi, hän voi pitää miettimistauon ja sanoa ”ee” tai ”öö”. Laskin kerran erään ministerin sanoneen viisitoista kertaa ”ee” lyhyehkön puheenvuoronsa aikana.
Tiesitkö muuten, että politiikkaan osallistuu poliitikko eikä politiikko? Matemaatikko harjoittaa matematiikkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi omalla nimelläsi, kiitos.