Kävelyllä

Sataa tihuttaa. On tyypillinen kevättalven sää. Kävelyteillä rahisee vielä talven hiekoitushiekat, mutta silti paikoitellen on vielä liukasta, kun sadevesi on huuhtonut hiekat jään päältä. Väistelen liukkaita kohtia ja myös koirankakkoja, jotka ovat vetisellä kävelytiellä salakavalia kuin miinat. Kasoja ja pötköjä on molemmin puolin tietä, niin lumivalleissa kuin kävelytielläkin. Huono-onninen ja eteensä katsomaton kulkija voi helposti astua tällaiseen miina-ansaan. Jo pelkkä ajatus haisevien ja likaisten kenkien putsaamisesta kävelylenkin jälkeen tympii. Mietin, miksi niin moni koiranomistaja jättää piittaamattomasti lemmikkinsä jätökset jopa kävelytielle. Voisi luulla, että kun kerran ulkoilee koiran kanssa, jaksaisi viedä sen tarpeilleen hiukan syrjemmälle, vaikka metsään, tai ainakin korjata sen jätökset. Onnistun kuitenkin välttelemään kakka-ansat.

Pian ohi päristelee myös mopopoikia ja -tyttöjä. Varma kevään merkki. Yhtä varma kuin leskenlehdet ja sinivuokot. Niitä ei vielä teiden varsilla näkynyt.

Kävelytie päättyy, ja joudun kulkemaan ajotien piennarta. Onneksi tie on hiljattain päällystetty, joten sen pitäisi olla hyvässä kunnossa. Eteeni avautuu muutaman sadan metrin pituinen suora osuus, jossa näen kauempana ison vesilammikon. Se on niin pitkä ja leveä, että ulottuu ajokaistan reunasta pientareen yli. Autoja ei näy tulevan kummastakaan suunnasta. Pohdiskelen, ehdinkö ohittamaan tuon vesilätäkön ennen kuin tulee autoja vastaan. Matkaa siihen on vielä ehkä viisikymmentä metriä. Jos molemmista suunnista tulisi auto ja ne kohtaisivat minut tuon lammikon kohdalla, joutuisivat molemmat autot hiljentämään lähes kävelyvauhtiin ja minä pysähtymään tai väistämään ojanpientareelle asti.

Jännitys tiivistyy. Olen jo melkein lätäkön kohdalla eikä yhtään autoa näy. Mutta sitten Murphyn laki osoittaa jälleen kerran toimivuutensa. Molemmista suunnista tulee auto. Onneksi sekä minä että autoilijat reagoivat tilanteeseen ajoissa ja pystymme välttämään kohtaamisen vesilammikon kohdalla.

Sadekin on hellittänyt, joten matkani jatkuu paremmassa säässä kohti keskustaa. Kävelijöitä ei juuri ole liikkeellä, ehkä epävakaisen ilman takia. Kävelyreissuni aikana kohtaan kaksi nuorta, eri aikaan ja eri kohdissa. Molemmat ovat tuttuja. Ensimmäinen tervehtii kohteliaasti ja pysähtyy juttelemaankin muutaman sanan. Kertoo itsekin olevansa kävelylenkillä. Tulipa hyvä mieli tuosta kohteliaasta tervehtimisestä ja juttutuokiosta!

Paluumatkalla kohtaan toisen nuoren. Hän on niin syventynyt räpläämään kännykkäänsä, etten ole varma, tunnistiko hän minut. Ei ainakaan tervehdi.

Mietin, ovatko tässäkin asiassa ajat vai ihmiset muuttuneet. Omassa lapsuudessani maaseudulla tervehdittiin suurin piirtein kaikkia vastaan tulevia kävelijöitä, niin tuttuja kuin tuntemattomiakin. Siitä tuli hyvä mieli sekä itselle että vastaantulijalle. Vaikka aikuisen kohtaaminen nuorena ehkä hiukan ujostuttikin, olisi ollut epäkohteliasta kulkea ohi tervehtimättä, saati sitten olla vastaamatta aikuisen tervehdykseen. Mutta ei ole ehkä kaikille kotona opetettu tervehtimisen taitoa ja etikettiä, tuumailen, ja jatkan matkaa kotiin päin.

 

Tarinataituri 1.4.2021