Joululaulujen syntyjä syviä

Joululauluilla on pitkä perinne. Wikipedian mukaan jouluaiheisia hymnejä esitettiin jo 300-luvulla Roomassa, mutta varsinainen joululauluperinne syntyi 1200-luvulla Saksassa, Ranskassa ja Italiassa. Ensimmäiset joululaulut olivat uskonnollisia ja ilman säestystä laulettavia. Keskiajalta 1800-luvulle asti Suomessa ja Ruotsissa laulettiin latinankielisen Piae Cantiones (lat. ´hurskaita lauluja´) -laulukokoelman lauluja. Myöhemmin mukaan ovat tulleet iloiset tonttu- ja joulupukkiaiheiset laulut. Nykyään joululauluissa on niin paljon valinnan varaa, että luulisi olevan vaikea keksiä mitään uutta sanottavaa joulusta. 

Joidenkin joululaulujen syntyvaiheet tiedetään tarkkaan, toiset taas ovat jääneet historian hämärään. Jos laulun säveltäjää ei tiedetä, se on merkitty kansansävelmäksi. Usein melodia on sävelletty jo olemassa olevaan runoon, joskus toisinpäin. Joskus koko laulu on yhden ihmisen aikaansaannos, toisinaan taas säveltäjä ja sanoittaja ovat toimineet yhteistyössä. 

Näin on tapahtunut esimerkiksi maailman tunnetuimmaksi joululauluksi arvioidun Jouluyö, juhlayö       -laulun kohdalla. Sen on säveltänyt itävaltalainen opettaja ja urkuri Franz Gruber (1787-1863) ja sanoittanut katolinen pappi Joseph Mohr (1792-1848). Rotat olivat jouluna 1818 jyrsineet Oberndorfin kylän kirkon urkujen palkeet rikki, joten oli löydettävä korvaavaa ohjelmaa jouluyön messua varten. Jouluaattona Mohr näytti kirjoittamaansa kuusisäkeistöistä runoa ystävälleen Franz Gruberille ja pyysi häntä säveltämään sen. Koska kirkon urut olivat epäkunnossa, Gruber käytti säveltämisessä apuna kitaraa. Yhdessä nämä herrat esittivät laulun keskiyön messussa Mohrin säestäessä kitaralla ja kuoron toistaessa jokaisen säkeistön kaksi viimeistä säettä. Tästä alkoi laulun suosio, joka jatkuu edelleen.

Joululauluilla on varmaan kautta aikojen ollut ihmisiä yhdistävä, rauhaa ja turvallisuuden tunnetta lisäävä vaikutus. Joululauluja on laulettu niin kodeissa, kirkoissa, koulujen joulujuhlissa kuin rintamalla sotaoloissa. Voi vain kuvitella joululaulujen herättämiä kaipauksen, lohdutuksen ja toivon tunteita vaikeissa oloissa. Esimerkiksi 1800-luvulla Suomessa elettiin poliittisesti epävakaata aikaa, oli tautiepidemioita, ankaria talvia, katovuosia ja suoranaista nälänhätää. Sakari Topelius (1818-1898) kirjoitti Varpunen jouluaamuna -runon ollessaan Italiassa paossa 1830-luvun koleraepidemiaa. Runon varpunen kuvaa Topeliuksen omaa lasta, joka kuoli jo pienenä ja ilmestyy isosiskolleen varpusen muodossa. Melodian tuohon runoon sävelsi Otto Kotilainen (1868-1936). 

Säveltäjä Otto Kotilaisen tiedetään olleen seurallinen ja valloittava persoonallisuus. Hänen kesähuvilallaan Heinäveden Palokissa oli usein vieraina sen ajan tunnettuja säveltäjiä puolisoineen; Selim Palmgren, Heikki Klemetti, Sulho Ranta, Armas Maasalo, Toivo Kuula, Oskar Merikanto ja Leevi Madetoja ja monia muita. Runoilija Eino Leino oli Kotilaisen Aune-tyttären kummisetä, joten tällä kokoonpanolla syntyi varmaan henkeviä keskusteluja myös joululauluista. Kotilaisen säveltämistä joululauluista on jäänyt elämään myös Kun joulu on, johon hänen ystävänsä ja koulutoverinsa Alpo Noponen (1862-1927) teki runon. Miesten yhteistyö jatkui vielä myöhemminkin, koska he olivat opettajina samassa Helsingin Tehtaankadun kansakoulussa.

Suomenkielisiä joululauluja alettiin laajemmin esittää vasta 1800-luvun lopulla. Moni suomalainen joululaulu on syntynyt kansakoulunopettajien tai heidän ystävänsä kynästä. Jyväskylän seminaari on ilmeisesti ollut erityisen virikkeellinen paikka, koska siellä kirjoitettiin tai suomennettiin monia edelleen suosittua joululauluja, kuten ”Kun joulu on”, ”Joulun kellot” (Hiljaa, hiljaa, joulun kellot kajahtaa) ja ”Jouluyö, juhlayö”. Ehkä osasyynä oli se, että Jyväskylän seminaari oli maamme ensimmäinen suomenkielinen opettajaseminaari, ja siellä toimi aktiivisia suomalaisuusliikkeen edustajia, joista yksi oli jyväskyläläinen opettaja ja joululaulujen sanoittaja G.O. (Gustaf Oskar) Schöneman (1839-1894). Schöneman oli koulutukseltaan pappi, mutta toimi opettajana Jyväskylässä eri oppilaitoksissa. Hän on kirjoittanut vuonna 1876 kansansävelmään runon Joulupuu on rakennettu ja suomentanut vuonna 1883 laulun Jouluyö, juhlayö.

Runoilija ja kansakoulunopettaja Ingeborg (Immi) Hellén (1861-1937) kirjoitti elämänsä aikana yli tuhat lastenrunoa, joista moni on sävelletty lauluksi. Hänen käsialaansa on muun muassa joululaulu Kello löi jo viisi, alkuperäiseltä nimeltään Joulukirkkoon. Lauluksi sen sävelsi R. Raala (1886-1971) (oik. Berndt Sarlin), jonka elämää voisi luonnehtia värikkääksi ja monipuoliseksi. Sarlin syntyi Nurmijärvellä suuressa Raalan kartanossa, opiskeli yliopistossa taidehistoriaa, mutta menikin teatterikouluun. Kansallisteatterissa hän näytteli vuosina 1909-1911. Tuona aikana hän sävelsi melodian Kello löi jo viisi -runoon. Sarlin sävelsi nimimerkillä R. Raala yhteensä lähes 600 laulua, joista 340 julkaistiin. 

Myöhemmin Sarlin toimi muun muassa kirjakustannusalalla ja Etelä-Afrikassa puutavaran viejänä ja hedelmänviljelijänä. Suomeen palattuaan tämä säveltäjä, näyttelijä ja hedelmätarhuri toimi veljensä radio- ja sähkötarvikealan yrityksissä konttoripäällikkönä eläkeikäänsä asti.

Sammatissa on Miinan mökiksi kutsuttu, Elias Lönnrotin veljentyttären mukaan nimetty pieni, punainen mökki lähellä Paikkarin torppaa. Onko Immi Hellén tai Berndt Sarlin kenties käynyt Sammatissa ja saanut innoituksen tuohon joululauluun Miina (oik. Serafia Wilhelmiina) Lönnrotista (1827-1915)? 

Monessa kohdin laulun sanat sopisivat Miinaan ja Miinan mökkiin: ”Tuossa Mökin Miina kulkee kirkollen…” ja ”Mäenrinteen alla talo törröttää, joka ikkunalla kaksi kynttilää”. ”Ruuna virsta vielä...”. Miinan mökki on Sammatin kirkolle johtavan tien varrella mäen rinteellä, ja siitä on noin 4,5 kilometriä (eli neljä virstaa, virsta on runsas kilometri) Sammatin kirkolle. Kun joulukirkkoon kuljettiin tuohon aikaan reellä, voisi matkan puolivälin jälkeen hyvinkin laulaa: ”Ruuna, virsta vielä tepsuttele pois!” Se jää arvoitukseksi, mutta tämä tunnelmallinen joululaulu säilyy!

Miinan mökki Sammatissa.
Kuva: Timo Aunio

Tarinataituri 24.12.2025

Lähteitä: Wikipedia
Markus Similä, Rakkaimmat joululaulut ja niiden tekijät

Kellojen kertomaa

Kirkonkelloilla oli entisajan ihmisille erityinen merkitys. Ne kutsuivat väkeä kirkkoon jumalanpalvelukseen ja muihin tilaisuuksiin, soitettiinpa niillä palohälytyksiäkin. 

Minulla oli vuosia sitten tilaisuus päästä Turun tuomiokirkon torniin erään ryhmän mukana. Oppaanamme oli kirkon ylivahtimestari, joka osasi kertoa yhtä ja toista mielenkiintoista sekä kirkosta että sen kelloista. 

Suomen kansallispyhäköksi kutsuttua Turun tuomiokirkkoa pidetään maamme arvokkaimpana rakennushistoriallisena monumenttina. Se on maamme suurin keskiaikainen kivikirkko, jonka tornin huipun risti kohoaa yli sata metriä merenpinnan tasosta laskettuna. Kirkko vihittiin käyttöön katolisena aikana, noin vuonna 1300.  

Turun tuomiokirkon kello on sekin merkittävä nähtävyys. Se on näyttänyt kaupunkilaisille aikaa 1680-luvulta alkaen. Kodeissa ei vielä tuolloin ollut kelloja, joten tuomiokirkon ja raatihuoneen kellot olivat 1800-luvun puoliväliin asti kaupungin ainoita julkisia kelloja. Kellonajan on myös voinut laskea lyönneistä, ellei ollut näköyhteyttä kellotauluihin. Alun perin tornissa oli kellotaulu vain etelään ja länteen, mutta myöhemmin kellotaulut laitettiin myös pohjois- ja itäpuolelle. 

Kellotauluissa on vain yksi viisari. Se on yli kolme metriä pitkä tuntiviisari, jonka koristeellinen jatke näyttää erehdyttävästi toiselta viisarilta. Tornissa on kellotauluja ohjaava koneisto, joka on palvellut tehtävässään jo vuosisatoja. 

Kellonsoittaja on ollut tärkeä ammatti. Katolisella ajalla, ennen uskonpuhdistusta, kirkonkelloja soitettiin usein. Turun tuomiokirkossa tarvittiin kymmenkunta miestä huolehtimaan kellojen soitosta. Kellotorniin kiipeäminen ja isojen kellojen liikuttelu oli raskasta ja vaativaa työtä, jota tehtiin oman terveyden kustannuksella. Koska kellonsoittajat joutuivat kuuntelemaan kellojen kilkatusta usein ja lähietäisyydeltä ilman mitään kuulonsuojaimia, he olivat yleensä umpikuuroja. Mutta kirkonkellojen äänen oli tarkoituskin kuulua kauas. 

Eivät kirkonkellotkaan kovin kevyitä ole: kirkon kuusi kelloa painavat yhteensä yli 18 tonnia, suurin kello lähes 4 000 kiloa. Kaksi kelloista on niin sanottuja aikakelloja, joilla soitetaan kellonaikoja. Kaikki nykyiset kirkonkellot ovat peräisin Turun palon jälkeiseltä ajalta, sillä Turun palossa syyskuussa 1827 tuhoutui myös tuomiokirkko ja kellot romahtivat alas. Sulaneiden kellojen materiaaleja käytettiin uusien kellojen valamisessa.

Turun tuomiokirkon kellot lyövät neljännestunnin välein ympäri vuorokauden. Tasatunnein kellot soittavat ensin tasalyönnit, neljä lyöntiä, ja niiden jälkeen aikalyönnit. Varttia yli kello lyö yhden kerran, puolelta kaksi, varttia vaille kolme lyöntiä. Tämä tekee yhteensä 552 lyöntiä vuorokaudessa. 150 vuodessa kelloa soittava vasara on osunut kelloon yli 30 miljoonaa kertaa samaan kohtaan, joten vasaran löystyessä kelloa on käännettävä 150 vuoden välein eri asentoon, jotta se kestäisi seuraavat 150 vuotta. Viimeksi tällainen remontti tehtiin 1990-luvulla. 

Turun tuomiokirkon kellot tunnetaan myös valtakunnallisesti, sillä kello 12 lyönnit kuullaan suorassa lähetyksessä jouluaattona, kun Suomen Turku julistaa joulurauhan. Ne soitetaan myös radiossa Ylen Radio 1 -kanavalla joka päivä. Tämä perinne alkoi jatkosodan aikana kesäkuussa 1944. Tarkoituksena oli lievittää ahdistusta, jota kansalaiset sodan takia kärsivät. Tuo perinne lienee edelleen tarpeen.

Tarinataituri 17.10.2025

Kantoja ja juuria

Juuri on aika monimerkityksellinen sana. Kun sanotaan, että joku palaa juurilleen, hän palaa jostakin takaisin kotiseudulleen. Jokaisella on "juuret" jossakin maassa ja jollakin paikkakunnalla. Juureton ihminen on sellainen, joka ei ole oikein kotiutunut mihinkään.

Sanaluokkana juuri on paitsi substantiivi, myös taipumaton sana eli partikkeli. Sitä voidaan käyttää ajan määreenä, kuten "juuri äsken" tai vahvistamassa toisen mielipidettä: "Juuri niin". Nyt on muodissa sanonta "juurikin näin", mikä ei ole hyvää suomen kieltä.

Sanan konkreettisin merkitys on puun tai muun kasvin maanalaista osaa kuvaava sana juuri. Sanaa käytetään silloin useimmiten monikkomuodossa juuret. 

Kun puu kaadetaan, siitä jäävät jäljelle juuret - ja kanto. Tästä on itselläni runsaasti kokemusta, kun olen poistanut puutarhasta kaadettujen omena-, luumu- ja kirsikkapuiden kantoja ja juuria. Niin kauan kuin yksikin juuri on kiinni maassa, kanto ei vielä hievahdakaan. Erityisen tiukassa tuntuvat olevan edellä mainittujen puiden juuret ja kannot. Niiden poistamisessa olen tarvinnut pistolapiota, kirvestä, sahaa, rautakankea ja jopa moottorisahaa. Lopulta olen kuitenkin saanut työvoiton ja saanut revityksi kannot ja juuret irti. Kun sairaan tai lahon puun kannot ja juuret on poistettu ja maa tasoitettu, voi tilalle istuttaa uusia puita ja seurata niiden kasvua.

Mietin, että näin se on ihmisen elämässäkin. Jollakin on juuret tiukasti kiinni kotiseudussa. Jopa niin tiukassa, että hän elää koko ikänsä samalla paikkakunnalla. Toinen taas ei juurru oikein mihinkään, vaan muuttaa jatkuvasti asuinpaikkaa. Saattaapa joku elää koko elämänsä juurettomana, tietämättä mitään sukujuuristaan. Jollakin taas kiinnostus omaa sukuhistoriaansa kohtaan herää liian myöhään, kun ei ole enää ketään sukulaista siitä kertomassa. Se on surullista.

Olen veistänyt lastuja tervaskannosta. Tervaspuu on sitkeää ja hyväntuoksuista. Tervaskannon vuoleminen kannattaa, sillä sen lastuista saa hyviä sytykkeitä. Yhdestä tervaskannosta riittää sytykkeitä pitkäksi aikaa. 

Vanhoja tai vanhaksi eläneitä ihmisiä sanotaan toisinaan tervaskannoiksi. Satavuotiasta voidaan jo kutsua sukunsa tervaskannoksi. Mietin, kuinka paljosta sen ikäinen ihminen on elämänsä aikana joutunut selviytymään: sodista, taudeista, läheisten menetyksistä, tapaturmista ja monista vastoinkäymisistä. Harva "tervaskanto" on päässyt elämästä helpolla.

Aikamoisen urakan ovat myös tehneet satoja vuosia sitten eläneet esi-isämme, jotka ovat raivanneet peltoja kaskenpoltolla. Saadakseen ravinnepitoista viljelysmaata heidän on ensin pitänyt kaataa, karsia, kuoria ja kuivata puut, ennen kuin on voitu aloittaa varsinainen kaskenpoltto. Kannotkin on pitänyt poistaa. Kaikki tämä ilman mitään koneita, lihasvoimalla. Aikaa ja työvoimaa on tarvittu paljon. On vielä pitänyt valvoa, ettei tuli ole päässyt liikaa valloilleen.

Kaskenkaato on ollut raskasta, likaista ja hikistä hommaa. Lapsetkin ovat olleet siinä mukana auttamassa - näin ainakin vanhoista maalauksista voi päätellä. Kaskimaita raivatessa on varmaan sananmukaisesti vuodatettu "verta, hikeä ja kyyneleitä".

Meillä nykyihmisillä on paljon opittavaa sitkeiltä esivanhemmiltamme. Kuunnellaan vanhojen "tervaskantojen" juttuja ja pidetään huolta heistä, jotka vielä ovat keskuudessamme. He ovat jo tehneet oman arvokkaan osuutensa tämän maan rakentamiseksi. 

Tarinataituri 6.10.2025

Mitään ei saa enää sanoa

Mitään ei saa enää sanoa. Tällainen väite oli vaalikoneessa. Vastausvaihtoehtoja oli neljä: täysin samaa mieltä, osittain samaa mieltä, osittain eri mieltä ja täysin eri mieltä.

Ensi lukemalta väite tuntui omituiselta. Riippuu varmaan siitä, mitä sanoo, kuka sanoo ja miten sanoo, ajattelin ensin. Onhan meillä Suomessa sanan- ja mielipiteenvapaus. Mutta tarkemmin pohdittuani tulin siihen tulokseen, että väite on osittain totta. 

Uutisointia seuratessa tuntuu siltä, että se, kuka sanoo, merkitsee enemmän kuin se, mitä sanoo. Se, mitä yhden sanomana paheksutaan, voi toisen sanomana ollakin ihan soveliasta, jopa ihastuttavaa - ainakin median mielestä. Media kohtelee eri puolueiden poliitikkoja eri tavalla. On suosikkeja, joista uutisoidaan aina positiiviseen sävyyn. Heille annetaan mokat anteeksi tyyliin "sattuuhan sitä". Sitten on niitä, joiden toiminnassa nähdään aina jotakin arvosteltavaa, vaikka he olisivat toimineet oikein. Jo toimittajan kysymyksistä ja ilmeistä huomaa, onko haastateltavana median suosikki vai inhokki.

Nykymenosta tulee mieleen poliisisarjoista tuttu ohje pidätetylle: "Sinulla on oikeus vaieta. Kaikkea, mitä sanot, voidaan käyttää sinua vastaan." Niinpä. Otan muutaman esimerkin. Jos mies sanoo, että hän rakastaa lapsia, hänen kuvitellaan olevan pedofiili. Jos nainen sanoo saman, hän onkin lapsirakas. Jos ei joku pidä koirista tai paheksuu koiranomistajien käytöstä, on koiravihaaja. Jos ei hyväksy lasten ja nuorten huonoa käytöstä, "ei ymmärrä nuoria" tai on peräti lapsivihaaja. 

Iltapäivälehdissä on välillä otsikoita, joissa kerrotaan, kuinka jotakin julkkista "kohtasi suuri suru". Ensimmäisenä tulee mieleen, että häneltä on kuollut joku lähiomainen. Mutta ei, häneltä onkin kuollut kissa tai koira. Jos kyseenalaistaa tuon suremisen tai sen, että lemmikkieläimistä käytetään persoonapronominia hän, saa kuulla olevansa empatiakyvytön ja selityksiä siitä, kuinka lemmikkieläimet voivat olla ihmisen veroisia, jollekin jopa rakkaampia kuin ihmiset. Pitäisi ilmeisesti ottaa osaa suruun laittamalla ainakin läheisyyshymiö tai sydän sosiaaliseen mediaan. Ei ainakaan kannata ääneen ihmetellä, miten tuo lemmikkinsä menettänyt kestäisi jonkun läheisen ihmisen kuoleman, jos jo lemmikin menetys tuntuu ylivoimaisen raskaalta. 

Minun lapsuudessani - ja aivan viime vuosiin saakka - sanat neekeri, mustalainen, intiaani ja eskimo olivat aivan normaaleja sanoja, joita kukaan ei paheksunut. Niitä esiintyi niin oppikirjoissa kuin romaaneissakin. Nyt puhutaan häveliäästi n-sanasta. Ei kai enää sovi puhua ihmisroduistakaan, vaan valko- ja tummaihoisista. Tosin ihonvärejäkin on monia tummuusasteita. On täysin mustia, tummanruskeita ja hieman vaaleaihoisempia. Ihonvärin ilmaisevalla sanalla ei tarvitse olla mitään rasistista merkitystä. Mitä tahansa sanaa voi käyttää loukkaavasti tai kokea loukkaavana, jos niin haluaa. N-sana on kyllä kiertoilmaisujen huippu. Sehän voi tarkoittaa vaikka noitaa.

Loukkaantuminen on nyt muotia. Erityisen trendikästä on toisen puolesta loukkaantuminen. Samalla pitäisi olla suvaitsevainen. Pitäisi hyväksyä maahanmuuttajat, eri uskontoa tunnustavat, uskonnottomat, aktivistit, kolmas sukupuoli ja homoliitot. Mutta samanaikaisesti arvostellaan niitä, jotka haluavat kunnioittaa suomalaisia perinteitä ja kristillisiä arvoja, ajatella maamme etua ja toimia yhteiseksi hyväksi. Kaikkein suvaitsemattomimpia näyttävät olevan ne, jotka kutsuvat itseään suvaitsevaisiksi. Heidän suvaitsevaisuutensa loppuu siihen, kun joku on eri mieltä heidän kanssaan. Kun on puhdas ja aatteellinen, on usein myös ahdas ja puutteellinen. On siis paras olla sanomatta mitään!

Albert Edelfelt, Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä.
Öljyvärimaalaus vuodelta 1887.

Tarinataituri 29.9.2025

Puhelimen käyttöä ennen ja nyt

Puhelin ja sen käyttö on muuttunut huimasti 1800-luvun lopulta tähän päivään. Yli sadan vuoden ajan puhelut hoituivat kiinteistä puhelinliittymistä lankapuhelimien avulla. Auton akun kokoinen, painava, ilman lankoja toimiva autopuhelin oli aikanaan mullistava tekniikan harppaus. Nyt lähes jokaisella on taskuun mahtuva älypuhelin, jota voi käyttää muuhunkin kuin puheluihin. Saa nähdä, mihin kehitys vielä johtaa. Lankapuhelin taitaa nuorimmille olla jo peräti tuntematon laite.

Meillä oli lankapuhelin lapsuuden kodissani 1960-luvulla. Puhelinnumerossamme oli vain viisi numeroa. Käytössä oli nelinumeroisiakin puhelinnumeroja. Puhelimeen vastattiin joko etu- ja sukunimellä, pelkällä sukunimellä tai omalla puhelinnumerolla. Saattoipa joku vastata "haloo", mikä tänä päivänä kuulostaisi hullunkuriselta. Toisaalta tuo viimeksi mainittu vastaamistapa oli lankapuhelimen aikaan perusteltu, koska silloin ei voinut tietää, kuka soittaa. Tuolla keinolla puhelun vastaanottaja pystyi selvittämään, oliko linjan toisessa päässä asiallinen soittaja. Nyt kännykän näytöltä näkee heti, onko soittaja tai numero tuttu, ja voi jättää vastaamatta tuntemattomiin numeroihin. 

Lankapuheluiden hintaan vaikutti puhelinliittymien välinen etäisyys. Oman verkkoryhmän alueelle soittaminen maksoi vähemmän kuin niin sanottu kaukopuhelu toiseen verkkoryhmään. Alun perin verkkoryhmiä oli useita kymmeniä, ja jokaisella verkkoryhmällä oli oma suuntanumeronsa. Esimerkiksi Turun suuntanumero oli 921, Helsingin 90. Sittemmin verkkoryhmiä vähennettiin ja yhdistettiin. Vuoden 1996 suuntanumerouudistuksessa Suomi jaettiin 12 telealueeseen ja suuntanumerot muutettiin 0-alkuisiksi. Nyt matkapuhelinten aikaan ei juuri tarvitse miettiä suuntanumeroita kuin lankapuhelimeen ja ulkomaille soittaessa.

Alussa matkapuhelimesta ja matkapuhelimeen soittaminen oli kallista. Melko pitkään oli edullisempaa puhua lanka- kuin matkapuheluja, mutta myöhemmin hinnoittelu kääntyi toisinpäin. Lankapuhelujen aikaan ei kaukopuheluissa kannattanut turhia jaaritella, sillä se tuli kalliiksi. Kun paikallispuhelut myöhemmin halpenivat, myös puhelut pitenivät. Joillakin ne saattoivat kestää tuntikausia.

Lankapuheluissa oli se harmittava puoli, että puhelun aikana ei voinut poistua puhelimen luota. Jos linjan toisessa päässä oli kovin puhelias (tai harvasanainen) henkilö, piti keskeyttää muut toimet, lopettaa puhelu tai soittaa myöhemmin uudelleen. Oikein puheliaan henkilön kanssa jutellessani jätin joskus puhelimen luurin eteisen pöydälle ja annoin toisen jatkaa yksinpuheluaan sillä aikaa, kun kävin keittiössä. Mitään tärkeää minulta tuskin meni ohi, koska yksinpuhelu jatkui edelleen, kun palasin puhelimen ääreen. 

Ellei kotona ollut lankapuhelinta, voi puhelut hoitaa lähimmässä puhelinkopissa. Puhelut maksettiin kolikoilla, joten niitä piti olla mukana - mitä pidempi puhelu, sitä enemmän kolikoita tarvittiin. Kaukopuhelua puhuessa kolikkoja sai lisätä vähän väliä. 

Kaikki soittajat eivät hoksanneet, että kolikko palautui puhelinautomaatin palautuslokeroon, jos numerosta ei vastattu. Koulupoikana "tienasin" taskurahaa, kun kurkkasin puhelinkoppiin, oliko joku unohtanut kolikon puhelinautomaattiin. Toisinaan palautuslokerosta löytyi montakin kolikkoa. Yksinkertaisemmissa puhelinautomaateissa oli kolikkoura. Siitä näki jo puhelinkopin ulkopuolelta, oliko siellä rahaa.

Kolikkopuhelinten jälkeen puhelinautomaateissa otettiin käyttöön pankkikortin kokoiset ja -kaltaiset puhelinkortit, joihin oli valmiiksi ladattu tietty määrä puheaikaa, esimerkiksi 5, 10 tai 50 markan arvosta. Puhelinkortti syötettiin ennen puhelua automaattiin ja otettiin pois puhelun jälkeen. Tyhjentynyttä korttia ei voinut ladata uudelleen, joten noista muovisista, eri tavoin kuvioiduista puhelinkorteista tuli suosittu keräilykohde. 

Nyt ovat sekä puhelinkopit, kolikkoautomaatit ja puhelinkortit jääneet historiaan jo muutama vuosikymmen sitten. Tuo puhelinautomaattiin syötettävä puhelinkortti toimi nykyisten matkapuhelimien Prepaid-liittymän tapaan, mutta kortti oli paljon sim-korttia isompi. 

Vaikka puhelimet ovat kehittyneet, on niiden mukana tullut myös ongelmia. Välillä tuntuu, että äly on siirtynyt ihmisten päästä puhelimiin. Älypuhelimet vievät salakavalasti aikaa monelta tärkeältä asialta, kuten toisten ihmisten kohtaamiselta, lukemiselta, liikunnalta ja luonnon äänten kuuntelulta. Äänikirjojen kuuntelu ei edistä lukemista, eikä jatkuva kuulokkeiden tai korvanappien käyttö ole kuulolle hyväksi. Silmälääkärit uskovat, että yksi merkittävä syy lasten ja nuorten näön heikentymiseen viime vuosina on jatkuva kännykän tuijottaminen, koska katse keskittyy silloin pienelle alueelle. 

Liikenteessä kännykän käyttö aiheuttaa vaaratilanteita, ei ainoastaan autoilijoille, vaan myös sähköpotkulaudalla tai polkupyörällä liikkuessa. Kun vielä kuljetaan napit tai kuulokkeet korvilla, on huomio pois liikenteestä. 

Koulussa kännyköiden aiheuttamiin ongelmiin on onneksi on nyt puututtu lainsäädännöllä ja kännykät on koulussa kielletty. Hyvin, sanoisin jopa paremmin, on koulussa pärjätty ilman älypuhelimia. 

Joskus on hyvä ottaa askel taaksepäin. Lautapelit ovat tulleet takaisin opetukseen. Toivottavasti koulujen kännykkäkielto lisää ulkona liikkumista, lukemista, käsin kirjoittamista, päässälaskutaitoa, aakkosten osaamista ja viisarikellon lukutaitoa. Ehkä äly vielä siirtyy puhelimista takaisin päähän. 

Alkuaikoina puhelimella otettiin yhteys keskukseen,
josta puhelu yhdistettiin eteenpäin vastaanottajalle.

1970-luvulla puhelinkopeissa oli
puhelimia, joissa oli kolikkoura.

Tarinataituri 16.9.2025