Lukemisen monet mutkat

Nyt ollaan kovasti huolestuneita lukemisen vähenemisestä ja erityisesti poikien lukuharrastuksen hiipumisesta. On käynnistetty monenlaista kampanjaa ja projektia, jotta saataisiin lapset lukemaan enemmän. Tutkijat ihmettelevät, miksi oppimistulokset koulussa ovat heikentyneet ja lasten lukuharrastus hiipunut. Minä en ihmettele. Ihmettelen enemminkin sitä, ettei ole tajuttu ilmiselviä syitä. Siihen ei tarvita massiivisia projekteja ja tutkimuksia, vaan oma kokemusperäinen tieto ja arjen havainnointi riittävät.

Jos puhutaan lasten lukuharrastuksesta, on hyväksyttävä se tosiasia, että aika on muuttunut. Lasten huomiosta kilpailee nyt useampi asia kuin vielä muutama vuosikymmen sitten. Enää ei tylsinä hetkinä tartuta ensimmäisenä kirjaan, vaan mieluummin kännykkään. Lapsille ja nuorille on monesti helpompaa, mieluisampaa ja tärkeämpää hengailla kavereiden kanssa – joko puhelimessa tai livenä – kuin lukea. Hengailla voi toki kotonakin, mutta se on mukavampaa jossain muualla poissa vanhempien valvovien silmien alta, vaikkapa kaupan nurkalla. Lienevätkö kaikki vanhemmat edes tietoisia, missä heidän jälkikasvunsa liikuskelee.

Vähän vanhemmalla nuorisolla kuvioon tulevat mopot ja mopoautot. Tekniikka ja seurustelu kiinnostavat, lukeminen ei. Sille ei yksinkertaisesti jää aikaa, koska pitää huolehtia ulkonäöstä ja olla hyvännäköinen. 

Monet nuoret kaipaavat toimintaa. Lukeminen on rauhallista paikallaan oloa, mikä ei kaikkia miellytä. Energiaa nuorisolla kyllä on, mutta sitä puretaan muuhun kuin lukemiseen, kuten urheiluun, liikuntaan ja kaverisuhteisiin. Mahtuu joukkoon toki muutamia lukemisen harrastajiakin.

Lapsille ei enää lueta kotona entisaikojen tapaan. Muistelen lämmöllä, kun istuin lapsena isän sylissä ja kuuntelin, kun hän luki minulle satuja. Joitakin satuja hän osasi ulkoa. Se oli turvallinen paikka kuunnella pelottaviakin satuja, joissa kerrottiin peikoista, noidista ja syöjättäristä. 

Ehkä vielä nytkin alle kouluikäinen lapsi istuu isän tai äidin sylissä ja kuuntelee aikuisen lukemaa satua tai tarinaa. Mutta kun lapsi menee kouluun, tilanne muuttuu. Vanhemmat ovat töissä, eivätkä tiedä, mitä heidän lapsensa tekee iltapäivisin koulun jälkeen. Harva lapsi viettää aikaansa kirjojen ääressä, kun kukaan ei ole valvomassa. Puhelimeenkin voi tänä päivänä vastata missä tahansa, vaikka sanoisi olevansa kotona.

Koulussa ei enää ole erillistä lukukirjaa, kuten omana kouluaikanani. Nyt kirjallisuusnäytteitä on ripoteltu äidinkielen kirjaan sinne tänne siinä toivossa, että lapsi innostuisi lukemaan koko kirjan. Sitä kutsutaan kirjavinkkaukseksi. Kirjastoissa satutunnit ovat muuttuneet kirjavinkkaukseksi. Lapset kuuntelevat, kun kirjavinkkari lukee heille näytteitä lasten- ja nuortenkirjoista. Ehkä joku tarttuu sitä kautta ”syöttiin”. Se ei kuitenkaan korvaa lukemista, jonka lapsi itse valitsee.

On myös mielenkiintoinen kysymys, miksi kaikki lastenkirjat ovat aikuisten kirjoittamia. Uskovatko aikuiset tietävänsä, millaiset jutut kiinnostavat lapsia? Kuka on se viisas, joka päättää, minkälainen teksti sopii millekin ikäluokalle? Luultavasti lapset näkevät toisten lasten kirjoittamat tekstit eri valossa kuin aikuinen. Heitä naurattavat ja itkettävät ihan eri asiat kuin aikuisia. Se, mikä aikuisen kirjoittajan mielestä on ehkä jännittävää tai mielikuvituksellista, onkin lapsen mielestä tylsää. 

Sanotaan, että lukeminen kasvattaa sanavarastoa. Näin varmasti onkin, tietyin edellytyksin. Jos tekstissä on lukijalle outoja sanoja ja käsitteitä, hänen pitää jollain konstilla selvittää, mitä ne tarkoittavat. Koulussa voi kysyä opettajalta tai kavereilta, kotona vanhemmilta. Netistä tai kirjoistakin voi yrittää löytää vastauksia. Mutta mitä sanavaraston kasvattamista se on, jos joutuu vähän väliä kyselemään, mitä jokin sana tarkoittaa? 

Pari esimerkkiä koulusta: oppilaat lukivat ns. pulpettikirjojaan, jokainen eri kirjaa. Hetken kuluttua oppilas kysyi: - Mitä tarkoittaa perätuhdolla? Kirjassa kerrottiin, kuinka joku istui perätuhdolla. Kerroin, että perätuhdoksi kutsutaan (soutu)veneen takaosassa olevaa istuinta. Samalla mietin, ettei kysyjä löytäisi tietoa netistä tai sanakirjoista, ellei hän tiedä, että sanan perusmuoto on tuhto. Tällä kertaa opettajan vastaus tyydytti kysyjää, ja hän jatkoi tyytyväisenä lukemista. Pian seurasi kuitenkin uusi kysymys: - Mikä on airo? Silloin mietin, että eihän kymmenvuotias voi tuntea veneen osia, ellei ole koskaan soutanut tai ollut veneessä. 

Lastenkirjojen kirjoittajilla ei välttämättä ole käsitystä siitä, mitkä käsitteet ovat tämän päivän lapselle tuttuja.

Omien havaintojeni perusteella voin sanoa, etteivät oppikirjojen tekijätkään aina ole tilanteen tasalla. Tämän päivän oppikirjat ovat kyllä värikkäitä ja niissä on runsaasti kuvia, mutta teksteissä on edelleen hiomisen varaa. Esimerkiksi neljännen luokan ympäristöopin kirjassa kerrotaan samassa lukukappaleessa hyönteisistä, hämähäkeistä, muurahaisista ja selkärangattomista. Yhdessä virkkeessä todetaan, että ”myös mehiläisillä ja kimalaisilla on samanlaisia yhdyskuntia”. Uusia käsitteitä ovat mm. kuningatar (joka ei siis tarkoita ihmistä), työläinen, koiras, paritella ja seitti. Tässä on aivan liikaa käsitteitä pienen ihmisen opittavaksi. Kun ympäristöopin tuntejakin on vain kaksi viikossa, pitää olla aikamoinen fakiiri, jotta saa avattua edes osan näistä käsitteistä.

Mielestäni luetun ymmärtämisestä pitäisi olla vähintään yhtä huolissaan kuin lukemisen määrästä. Lukemisen määrä ja lukunopeus eivät korvaa luetun ymmärtämistä. Otan jälleen esimerkin koulusta. Eräässä kolmannen luokan ympäristöopin kirjassa kerrottiin, että oravan ravintoa ovat käpyjen siemenet. Kun sitten kokeessa kysyttiin, mitä orava syö, oli oppilas sitä mieltä, ettei sitä kerrottu kirjassa. Hän ei siis ymmärtänyt, että se sisältyi sanaan ravinto. Vastaavia esimerkkejä löytyy paljon jo alakoulun oppikirjoista.

Olisiko aika palata perusasioiden ääreen ja opettaa koulussa lukemista, kirjoittamista ja laskemista?



Tarinataituri 17.10.2023


Tehokeinoja vai osaamattomuutta

Alakoulun äidinkielen tunneilla oli juuri opeteltu, mitä eroa on virkkeellä ja lauseella. Virke alkaa aina isolla alkukirjaimella ja päättyy pisteeseen, kysymysmerkkiin tai huutomerkkiin. Virkkeessä voi olla yksi tai useampi lause. Virkettä ei aloiteta ja-sanalla.

Jos lauseita on vain yksi, se on aina päälause. Sivulause ei voi yksinään muodostaa virkettä, vaan se tarvitsee aina tuekseen päälauseen. Päälauseessa on persoonamuotoinen verbi, esimerkiksi juoksen, syödään tai sataa. Päälause ja sivulause erotetaan toisistaan pilkulla. Opeteltiin myös sanoja, jotka aloittavat sivulauseen: että, jotta, koska, kun, jos, vaikka jne. 

Oli myös opittu, että vuoropuheluja kirjoitettaessa käytetään joko vuorosanaviivaa tai lainausmerkkejä. Niiden molempien käytössä on omat sääntönsä. Vuorosanaviivaa käytettäessä uusi repliikki aloitetaan uudelta riviltä, vaikka rivin lopussa olisi tilaa. Oppilaat tiesivät myös, että vuoropuhelussa kuuluu olla johtolause, josta ilmenee, kuka puhuu.

Mutta, kuinka ollakaan, vain muutamaa sivua myöhemmin samaisessa oppikirjassa oli katkelma eräästä lastenkirjasta, jossa oli rikottu lähes kaikkia noita sääntöjä: konjunktiolla (esim. että-sanalla) alkavia sivulauseita ei erotettu pilkulla, virke oli aloitettu ja-sanalla tai sivulause muodosti oman virkkeen (esimerkki: Enkä minä vastannut siihen vielä). Osasta vuoropuheluja puuttui myös johtolause, joten oli vaikea tietää, kenen repliikki oli kyseessä.

Sanotaan, että säännöt pitää ensin oppia, jotta niitä voi rikkoa. On kuitenkin vaikea ymmärtää, miksi lapsille ensin opetetaan kielioppisääntöjä ja oikeinkirjoitusta, kun saman tien jopa oppikirjassa rikotaan näitä sääntöjä. Joidenkin mielestä kirjailijat rikkovat tarkoituksellisesti oikeinkirjoitussääntöjä. Se on kuulemma tehokeino. Mutta mikä tehokeino sellainen on, jos se vaikeuttaa tekstin luettavuutta ja ymmärtämistä? Silloin on vaarana, ettei kirjailijan sanoma mene perille. Vai onko sittenkin kysymys siitä, että kaikki kirjailijat eivät itsekään hallitse kirjoittamisen perussääntöjä?

Tarinataituri 1.10.2023



Selviytymisen mestareita

Kitkin alkukesällä kotipihalta voikukkia. Laskeskelin keränneeni pihalta muutaman päivän aikana arviolta tuhat voikukkaa. Onneksi meillä on siihen tarkoitukseen sopiva apuväline, jolla saa parhaimmillaan poistettua jopa kymmenkunta voikukkaa minuutissa, jos ne vain kasvavat sopivassa paikassa ja sopivalla etäisyydellä toisistaan. Siitä huolimatta urakka kesti useita tunteja.

Voikukkaa voisi sanoa selviytymisen mestariksi! Se menestyy erilaisilla kasvualustoilla, kestää kuivuutta, kylmyyttä, kosteutta, vaihtelevaa säätä, tallaamista, ruohonleikkuria ja kitkemistä. Jos voikukkaa ei saa irti juurineen, se lähtee lisääntymään pienestäkin juuren palasesta. Se on varmistanut tehokkaan pölytyksen: ellei hyönteinen pölytä sitä, sen lukuisat, laskuvarjoa muistuttavat siemenet lentävät tuulen mukana moneen suuntaan. Niinpä sen kitkeminen edes omalta tontilta on lähes mahdoton tehtävä.

Mutta on voikukassa hyvääkin: kukkiessaan se on kaunis ja monille pölyttäjille tärkeä meden lähde. Voikukan lehdistä voi valmistaa salaattia. Jos joku haluaisi viljellä voikukkia, saisi varman ja runsaan sadon joka vuosi.

Voikukkia kitkiessä ajattelin meitä nykypäivän ihmisiä. Kunpa meilläkin olisi edes hitunen voikukan sitkeyttä! Emme aina valittaisi pikku asioista, vaan oppisimme paremmin sietämään elämän vastoinkäymisiä. Tämän päivän uutisointia seuratessa tuntuvat kadonneet koirat, ulkonäkö- ja parisuhdeongelmat, mielensä pahoittaminen pikkuasioista ja jopa toisten puolesta loukkaantumiset olevan jatkuvasti uutisotsikoissa ja niihin tarjotaan asiantuntija-apua. Kuinka paljon enemmän joutuivatkaan sodan kokeneet ihmiset kestämään! Heille jokainen hetki oli ja on kamppailua selviytymisestä. 

Mieleeni tuli myös edesmennyt opettajatätini, jolla vielä 1970-luvulla oli tallella polkupyörä, jonka hän oli ostanut nuorena opettajattarena vuonna 1937. Ei hän toki sitä heti ensimmäisillä palkkarahoillaan voinut hankkia, vaan piti elää säästeliäästi voidakseen tehdä noin suuren ostoksen. Bongasin tuon pyörän kerran teinipoikana hänen vajastaan, kun olin hänen luonaan kesälomalla. Taisinpa saada kokeillakin tuota mustaa ja painavaa pyörää, jossa ei ollut vaihteita, mutta kylläkin nahkasatula sekä iso, dynamolla toimiva lamppu. Tädilläni ei koskaan ollut ajokorttia tai autoa, joten tuolla polkupyörällä hän ajoi vuosikaudet Salon seudun mäkisillä, mutkaisilla ja pölyisillä hiekkateillä sekä koulumatkojaan että sukulaisiaan tapaamaan. Eivätkä nuo matkat ihan lyhyitä olleet, edestakaista matkaa kertyi helposti kolme-neljäkymmentä kilometriä. Säällä kuin säällä. Renkaanvaihdot ja -paikkaukset sekä muut huoltotoimet täti hoiti luonnollisesti itse, lähin pyöräliike kun sijaitsi kaupungissa. Pyörä oli edelleen, vuosikymmeniä myöhemmin, ajokunnossa.

Vastaavia kokemuksia oli myös avopuolisoni äidillä ja isoäidillä, jotka kulkivat pitkiä matkoja sekä kävellen että polkupyörällä Sammatin ja Lohjan väliä. Eivät nuokaan tiet tuohon aikaan päällystettyjä olleet. Harvoin he myöskään liikkuivat tyhjin käsin – tai pitäisi kai sanoa tyhjin pyörin. 

Polkupyörä oli 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla tarpeellinen, suorastaan välttämätön kulkuväline maaseudulla. Vaikka säännöllinen linja-autoliikenne alkoi monin paikoin jo 1920-luvulla, ovat nuo sitkeät sankarit liikkuneet useimmiten kävellen tai polkupyörällä. Polkupyörällä kuljetettiin kauppaostoksetkin, jos se vain oli mahdollista. Tuohon aikaan ei monilla, varsinkaan naisilla, ollut ajokorttia, autosta puhumattakaan. Mutta silti he pärjäsivät!

Todellinen selviytymisen mestari oli Elias Lönnrot noin 200 vuotta sitten. Hänen on laskettu kulkeneen runonkeruumatkoillaan kävellen, hiihtäen ja soutaen yhteensä yli 15 000 kilometriä - sama matka, joka on Helsingin ja etelänavan välinen etäisyys! Lönnrotin matkat eivät suinkaan aina sujuneet mukavasti tien vartta kulkien, vaan halki metsien ja korpien, yli ojien, virtojen ja järvien. Miltä mahtoi tuntua tehdä matkaa yksin läpi asumattomien seutujen, yöpyä taivasalla ja ehkä nälkäisenä, tietämättä, millainen vastaanotto perillä odottaa? Eipä ihme, että Lönnrotilla oli repussaan turvana sekä ase että puukko. Lönnrotin ”seikkailuista” ja selviytymiskeinoista voi lukea esimerkiksi hänen matkapäiväkirjoistaan.

Otetaan mekin oppia noista selviytymisen mestareista!

Elias Lönnrot (1802-1884). Osa Eino Räsäsen
Emil Halosen suunnitelman mukaan
toteuttamasta patsaasta Paikkarin torpan pihalla.

Teijon kansakoululaiset opettajineen v. 1939, juuri ennen talvisodan syttymistä.
 Irja-tätini kuvassa vasemmalla.


Tainan isoäiti polkupyörineen 1930-luvulla.

Tarinataituri 24.6.2023


Letkeästi liikenteessä

Olen usein ihmetellyt suomalaista liikennekäyttäytymistä. Jos ajan moottoritiellä autojonon viimeisenä, ajaa  rampilta joku eteeni, vaikka takanani olisi kuinka paljon tilaa. Kaikki eivät ilmeisesti välitä tai ymmärrä, että rampilta tulevalla on aina väistämisvelvollisuus. Moottoritietä ajavan ei pidä eikä tarvitse ”antaa tietä” rampilta tuleville, vaikka se saattaa kohteliaalta tuntuakin. Ilmeisesti joidenkin autoilijoiden ego ei kestä jonon viimeisenä ajamista. Tämä korostuu erityisesti kahden tietyn automerkin kohdalla. Autot ovat kyllä hienoja, mutta usein niistä näyttävät puuttuvan sekä vilkku että jarrut. En tiedä, vaikuttaako luonne tai halu rehennellä automerkin valintaan vai toisinpäin. 

Mitä lähemmäs pääkaupunkiseutua tullaan, sitä yleisempää on, että ajetaan siksakkia kaistalta toiselle. Röyhkeimmät ajavat moottoritiellä hiukan ennen ramppia toisen eteen ja kääntyvät sitten samalle rampille kuin ohitettava. Jonossa ajaminen tuntuu olevan vaikeaa niin moottoritiellä kuin kaupungissa. Jos autojonossa on auton kokoinen rako, siihen tungetaan vaikka puoliväkisin. Turvaväleistä ei ole tietoakaan, kun ajetaan auton nokka melkein kiinni edellä ajavan takapuskurissa. Ilmeisesti luotetaan omaan reaktionopeuteen äkkijarrutustilanteessa, vaikka jo kaupunkinopeudessa voi peräänajossa syntyä vakavia vammoja. 

Jos liikennevaloissa jonon ensimmäinen etsii liian kauan ykkösvaihdetta, ei vihreillä valoilla ehdi montaakaan autoa risteyksen yli. Silloin jonon viimeisenä tai viereistä kaistaa saattaa tulla ”kamikazeautoilija”, joka ajaa päin punaisia, kun ei ehtinyt vihreisiin valoihin. 

Maaseudulla on tavallista, että joku tulee sivutieltä autolla tai traktorilla kärkikolmion takaa eteen, köröttelee hitaasti vähän matkaa, kunnes taas kääntyy sivutielle. Katse ei käy sen enempää sivu- kuin taustapeilissäkään. Fiksu kuski ajaisi lähimmälle pysäkille ja päästäisi jonon ohitseen. Niin kuitenkin tapahtuu melko harvoin.

Aika usein mutkaisella tiellä, jossa ei ohituspaikkoja juuri ole, jostain ilmestyy kuin taikaiskusta sunnuntaiautoilija, joka ajaa kuudenkympin nopeusrajoitusalueella neljää- viittäkymppiä ja vielä varmuuden vuoksi jarruttelee mutkissa. Mutta kun alkaa viidenkympin rajoitus ja tulee suora osuus, jossa olisi mahdollisuus ohittaa, hän löytääkin yllättäen kaasupolkimen ja ajaa ylinopeutta. 

Oma lukunsa ovat sitten nuoret, vasta ajokortin saaneet. Nyt, kun ajokortin voi saada jo 17-vuotiaana, on myös nuorten holtiton ajo lisääntynyt entisestään, mikä näkyy paitsi liikenteessä myös onnettomuustilastoissa. Asetelma on jo lähtökohtaisesti vaarallinen, kun lähdetään – yleensä yöllä - hurjastelemaan auto täynnä nuoria ja kuljettajana vasta ajokortin saanut henkilö. Kaveriporukka saattaa yllyttää nuorta kuljettajaa ”näyttämään, miten kovin autolla pääsee” välittämättä omasta tai toisten turvallisuudesta. Aina ei viitsitä tai haluta käyttää edes turvavöitä. Sekin on valitettavaa, että useimmiten kuljettajana on nuorukainen, ja vakavimmin loukkaantuvat muut kyydissä olijat. Eivätkä kaikki ota opikseen edes silloin, kun sattuu vakava onnettomuus.

Entä sitten polkupyörällä ja sähköpotkulaudalla liikkuvat? Monet heistä kruisailevat kaduilla holtittomasti. Jalankulkijalla pitäisi olla silmät selässäkin, jotta hän pystyisi väistelemään äänettömästi ja kovalla nopeudella ohi viilettäviä pyöräilijöitä ja skuuttaajia. Harva näillä ajoneuvoilla liikkuva myöskään näyttää minkäänlaista suuntamerkkiä kääntyessään risteävälle kadulle. Korkeintaan keskisormi liikahtaa. Taajamissa erityisesti maantiepyöräilijät ajavat ajoradalla, vaikka heidänkin pitäisi käyttää pyörätietä silloin, kun sellainen on olemassa kulkusuuntaan. Turvallisuutta ei ainakaan paranna mutkainen, kapea tie ja kova vauhti.

Mutta eivät saa synninpäästöä jalankulkijatkaan! He tuntevat kyllä hyvin oikeutensa astua suojatielle, mutta unohtavat, että autoilijan on hitaampaa pysähtyä kuin jalankulkijan. Parempi katsoa kuin katua, sanoo sananlasku. Tämä pätee erityisen hyvin tien ylitykseen. Sairaalassa loukkaantunutta ei paljon lohduta ajatus, että ”minulla oli oikeus”, jos lähtee äkkiarvaamatta ja holtittomasti ylittämään katua. 

Heijastimen käytöstä – tai pikemminkin sen käytön puutteesta – voisi pitää esitelmän jos toisenkin. Mustissa tai tummissa vaatteissa pimeällä tiellä ilman heijastinta liikkuvaa ei autoilija näe, vaikka olisi kuinka valppaana. Jos jalankulkija kulkee tien oikeaa reunaa ja horjuu humalassa, on melkein suurempi ihme, jos ei jää auton alle kuin ettei jäisi. Kuitenkin onnettomuustilanteessa autoilija on useimmiten syytettynä, vaikka oikea syyllinen olisi piittaamaton jalankulkija. 

Turvallista matkaa kaikille tienkäyttäjille! Otetaan toiset huomioon, liikuttiinpa sitten millä välineellä hyvänsä!

Tarinataituri 14.5.2023

Robottiruohonleikkuri

Kaksi tuttua kohtaa toisensa ostoskeskuksen pihalla. He eivät ole tavanneet pitkään aikaan, joten kuulumisten vaihtoa ja keskustelunaiheita riittää. 

- Katos, mitä mää ostin!

- Mikä toi o?

- Se on robottiruahonleikkuri. Nyt ei tartte enää kävellä ruahonleikkurin peräs, ku se kulkee itteläs. Mää  voi vaik istuu terassil ja kattoo ku leikkuri tekee tyätäs. Kyl elämä nyt helpottuu paljo!

- No, mut eiks sun kumminki tartte ens virittää nurmikol jotta anturei taik johtoi et se ossa kulkee oikia reitti?

- Tartte tiätty, mut sit ku mä olen sen tehny, ni sen jälkke se hoitaaki itte ittes. Se ossa jopa mennä itteläs telakalki latauksee. Eikä se pidä juur mittää ääntäkä, ku se toimii sähköl.

- No, joha kuulostaa kätevält! Mut tekeek se siistii jälkee kans?

- Sitä mää en viäl tiädä, mut kai se iha hyvi leikkaa. Kätevä se ainaki on. Eikä kovi paljo maksanukka tos halpahallis.

- Mitä sun vaimos mahtaa tykätä ku sä tommose ostit?

- Se o varmaa vaa ilonen ku ruaho tulee leikatuks. Nyt sen ei tartte ain huamautta, ett ”sun pitäis taas leikata toi ruahoki”. Se ku o ain kuulunu mun hommiini.

- Mut entäs jos se keksii sul uusii hommii nyt, ku sun ei tartte enää leikata ruahoo?

- Jaa, no tota mää en kyl tullu ajatelleeks.

- Nii, ja kuis se sun kuntoilus mahtaa käydä, jos sää vaa istut terassil joutilaana? Eiks sun pitäny saada ittes rantakuntoo kesäks? Saiha siinäki kumminki vähä liikuntaa, ku sä ulkoilutit sitä vanhaa ruahonleikkurii ja jouduit välil sitä vähä kropaamaanki.

- No juu, totta toiki kyl o!

- Ja eiks se sähköki ol aika kallist tänä päivänä?

- No seki on kyl totta!

- Entäs oleks sä sitä ajatellu, et mihi sää käytät kaike sen aja, mitä sul nyt säästyy ruaho leikkaamisest? Meinaaks sää ruveta lukemaa kirjoi vai?

- No, lukemine ei oike ol mun juttui. Kuule, nyt ku mä tarkemmin ajattelen, ni mää taidanki palauttaa tän robottiruahonleikkurin ja jatkaa vanhal tyylil. 


Tarinataituri 5.5.2023