Koululaulua ennen ja nyt

Kansakouluaikana oli tavallista, että pidettiin laulukokeita. Kukin oppilas lauloi vuorollaan luokan edessä opettajan säestäessä harmonilla. Opettaja sitten arvioi suoritusta ääneen koko luokan kuullen. Eipä ihme, että tuo tilanne oli monille jännittävä, ehkä pelottavakin, sillä musiikin todistusnumero muodostui laulukokeen tuloksesta. Opettaja oli paljon vartijana, kun hänen piti arvioida taiteellista suoritusta. Mutta jotenkinhan se musikaalisuus piti osoittaa.

Olen kuullut tapauksesta, joka sattui vuosikymmeniä sitten kansakoulun laulukokeessa. Opettaja oli sanonut pojalle, jolla ei tunnetusti ollut lauluääntä: ”Saat vitosen, jos et laula, ja nelosen, jos laulat!” Taisipa tuo poika valita ensin mainitun vaihtoehdon.

Niin koulun musiikinopetus kuin laulukokeetkin ovat noista ajoista kovasti muuttuneet. Kansakoulun aikaan luokissa ei juuri ollut muita soittimia kuin urkuharmoni, jota sitäkin soitti useimmiten opettaja. Koulupäivä aloitettiin aamuhartaudella, jota myöhemmin alettiin kutsua päivänavaukseksi. Aamuhartaudessa opettaja luki tai kertoi jonkin opettavaisen kertomuksen – useimmiten Raamatusta. Sitten laulettiin virsi tai osa siitä. Opettaja säesti harmonilla. Lopuksi laitettiin kädet ristiin ja rukoiltiin. Ei siinä kyselty, uskooko Jumalaan tai haluaako osallistua, vaan oli itsestään selvää, että kaikki olivat mukana. En muista, että ainakaan omana kansakouluaikanani kukaan olisi tuota tapaa paheksunut. Se on sitten eri asia, missä ajatukset harhailivat.

Toisin ovat asiat nyt. Monissa kouluissa ja luokissa jää päivänavaus kokonaan pitämättä, koska sitä ei ole nähty tärkeäksi eikä siihen ole varattu aikaa. Jos päivänavaus pidetäänkin, se on yleensä ei-uskonnollinen, jotta myös toisinuskovat ja uskonnottomat voisivat osallistua. Koulun joulu- ja kevätjuhlat ovat niin ikään muuttuneet ei-uskonnollisiksi, eikä koulussa muutenkaan juuri virsiä tai hengellisiä lauluja lauleta. Uskonnon tilalle on jo monta vuotta voinut valita elämänkatsomustiedon. Tuntuu siltä, että olemme ”heittäneet lapsen pesuveden mukana” eli luopuneet omista suomalaisista perinteistämme, jottemme vain loukkaisi ketään.

Kun ennen vanhaan koulun musiikkitunneilla laulettiin raittiuslauluja, kansanlauluja, lastenlauluja ja maakuntalauluja reippaasti koko luokan voimin, ei tämän päivän oppilaille opeteta edes oman maakuntansa maakuntalaulua, koska ei ole maakuntiakaan. Myöskään Pohjoismaiden, saati sitten kaukaisempien maiden, kansallislaulut eivät enää kuulu alakoulun musiikissa opeteltaviin asioihin. Sen sijaan luokissa soivat uusimmat hitit. Vanhat iskelmätkään eivät ole nuorisolle tuttuja. Lapset tuntevat hyvin netissä ja televisiossa esiintyvät nykyartistit mutta eivät Sibeliusta, Tshaikovskia tai muita klassisia säveltäjiä.

Entisaikaan – ja vielä omana kouluaikananikin – opeteltiin paljon lauluja ulkoa. 1930-luvulla koulunsa käynyt äitini osasi monet virret, laulut ja runot ulkoa. Ne hän oli opetellut jo kansakoulussa, joten hän muisti ne vielä vanhoilla päivilläänkin. Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa, pätee tässäkin. Nyt ei koulussa lauluja sen paremmin kuin muitakaan asioita tarvitse juuri ulkoa opetella, eikä ulkoa opettelu taida lapsia ja nuoria juuri kiinnostaakaan, vaikka se olisi valtava henkinen pääoma.

Eivät ole laulujen sanatkaan säilyneet ennallaan. Laulujen pilaversiot ovat tuttuja jo omalta kouluajaltani, eikä tilanne ole siinä suhteessa muuttunut paremmaksi. Jos alakoulun musiikin tunnilla lauletaan vaikkapa joululauluja, monista lauluista lapsille ovat tutumpia pilaversiot kuin alkuperäiset sanat. Esimerkiksi Lasten liikennelaulussa kuulee oikeiden sanojen (Siksi valpas aina mieli, se on turva jokaisen) sijasta laulettavan ”nasta lautaan, mummo hautaan, se on turva jokaisen”. Tutusta joululaulusta Joulupuu on rakennettu on väännös ”Joulupuu on varastettu, poliisi on ovella…” Yritä siinä sitten opettaa oikeita sanoja!

Laulaminen on silti mukavaa. Se on rentouttavaa ja sillä voi parhaimmillaan viihdyttää sekä itseään että toisia. Kukaan ei ole liian vanha tai nuori laulamaan.

Tarinataituri 9.7.2021

Tuuliviiri

”Tuuliviiri yllä talon katon, monelta se huomaamatta jää. Se kun on liikkumaton, on tyyni silloin sää, hieman se saa levähtää” laulaa Danny eli Ilkka Lipsanen tunnetussa Kari Tuomisaaren suomentamassa laulussa.

Tuo iskelmä on alun perin Italiasta, kuten moni muukin Suomessa suosiota saavuttanut sävelmä. Alkuperäisessä italialaisessa sanoituksessa puhutaan rakkaudesta ja tuulimyllystä (ital. mulino a vento), ei tuuliviiristä. Ehkä suomentajan mielestä tuuliviiri sopii paremmin meidän oloihimme. Suomalainen sanoitus kuvaa paitsi eri suunnista puhaltavia tuulia, myös erilaisia ihmisiä: jotkut ovat levottomia ja antautuvat kaikenlaisten tuulten vietäviksi kuin tuuliviiri. Sanat voisivat kuvata myös ihmistä, joka ei osaa tehdä päätöksiä, vaan muuttaa mieltään vähän väliä. 

Englanninkielinen Wikipedia kertoo, että laulu nousi hitiksi Italiassa vuonna 1967 tunnetun sanmarinolaisen laulajan ja näyttelijän Little Tonyn (oik. Antonio Ciacci) esittämänä. Hän osallistui peräti kymmenen kertaa Italiassa San Remon laulukilpailuun hyvällä menestyksellä. Little Tony syntyi pienessä Tivolin kaupungissa Italiassa, mutta oli erityisen suosittu Isossa-Britanniassa 1950–60-luvulla. Italiaan palattuaan hän ei koskaan hakenut Italian kansalaisuutta, vaan pysyi sanmarinolaisena. Laulun säveltäjiksi on mainittu kolmikko G. Muccia, G. Giardabassi ja G.M. Capuano.

Entisaikaan tuuliviiri oli tuttu näky Suomessa, etenkin vauraiden maalaistalojen katonharjalla. Koristeellinen tuuliviiri toimi eräänlaisena mittalaitteena, josta voi nähdä tuulen suunnan. Laakeroitu tuuliviiri pyöri ketterästi tuulen mukana eri suuntiin. Usein se oli jonkin eläimen muotoinen ja siihen oli merkitty talon rakentamisvuosi tai jokin muu tärkeä vuosiluku.

Erityisen suosittu oli kukko -tuuliviiri. Se juontaa juurensa jo 800-luvulle, jolloin paavi Nikolaus I määräsi, että kirkkojen tornissa piti olla kukkoa esittävä tuuliviiri. Se symboloi Pyhää Pietaria, joka Jeesuksen ennustuksen mukaisesti kielsi Jeesuksen, ennen kuin kukko aamulla lauloi. Kukko muistuttaa ihmisiä katteettomien lupausten antamisesta ja viittaa Jeesuksen vastaukseen Pietarille, kun tämä vakuutti hänelle Getsemanessa uskollisuuttaan: ”Ennen kuin kukko kahdesti laulaa, sinä kolmesti minut kiellät”.

Tänä päivänä tuuliviirit ovat harvinaistuneet, ainakin meillä Suomessa. Tuuliviiriä pidetään ehkä lähinnä kauniina koristeena, ei niinkään symbolina. Voisimme kuitenkin ottaa opiksemme tuosta tuuliviirin syvällisemmästä puolesta ja pysähtyä välillä miettimään omia lupauksiamme. Ei ehkä kannata luvata sellaista, mitä ei pysty pitämään. 

Tarinataituri 2.7.2021

Lasten leikkiä

Kesällä on mukavaa rentoutua hyvässä seurassa vaikka pihapelejä pelaamalla. Olen aiemmin kirjoittanut kaksi leikkiaiheista blogia, joten tämä on ikään kuin jatkoa niille. Palaan siis vielä kerran lapsuuteni ajan tunnelmiin. Laulun sanoja lainatakseni "Ehkä ajan tomun alta joku toinenkin joskus pienen muiston löytää, niin kuin minäkin..."

”Entten tentten teelika mentten, hissun kissun vaapula vissun, eelik leerak loo, viipula vaapula voo – puh pah, tästä pelistä pois!” Tällaisella ja muilla lastenlorulla arvottiin vaikkapa piiloleikissä ensimmäinen etsijä. Arpoja sanoi lorun ääneen osoittaen myötäpäivään sormella vuoron perään jokaista leikkiin osallistujaa. Siitä, jonka kohdalle osui lorun viimeinen sana, tuli etsijä. Muut juoksivat piiloon sillä aikaa, kun etsijä alkoi laskea esimerkiksi sataan. Hän ei saanut tietenkään nähdä piiloon menijöitä, joten hän oli kasvot seinään päin ja varmuuden vuoksi vielä kädet kasvojen suojana.

Kun laskija oli valmis, hän antoi jonkin merkin siitä, että etsintä alkaa. Esimerkiksi Kymmenen tikkua laudalla -leikissä etsijä huusi ”Kymmenen tikkua laudalla!”, kun oli kerännyt laudalle kaikki tikut, jotka yksi leikkijöistä oli polkaissut ilmaan kiikkulaudalta. Kiikkulautana toimi jokin laudanpätkä ja tukikappaleena lankunkappale tai iso kivi. Kirkonrotta -leikissä etsijä huusi: ”Rotta kotona!”, kun oli päässyt laskussaan loppuun.

Olen kuullut, että tuota lorua käytetään myös niin, että ”arvontaa” jatketaan, kunnes jäljellä on enää yksi henkilö, josta sitten tulee etsijä. Ilmaisu ”tästä pelistä pois” tarkoittaa silloin sitä, että pelistä pois päässyt ikään kuin pelastuu aloittajaksi joutumiselta. Itse en kyllä muista, että lapsuuteni leikeissä olisi laskettu noin päin.

Muita loruja, joilla arvottiin leikin aloittaja, oli mm. tämä: ”Maalari maalasi taloa, sinistä ja punaista, illan tullen sanoi hän: ’Nyt mä lähden pois!’ Puh pah, tästä pelistä pois!”

Myös tämä oli suosittu: ”Kävelin kerran illalla Tammerkosken sillalla. Kuulin siellä kellon lyövän. Paljonko se silloin löi?” Se, jonka kohdalle sattui sana ”löi”, sanoi jonkin luvun väliltä 1–12, jonka jälkeen laskija laski tuon luvun verran. Siitä, jonka kohdalle osui viimeinen luku, tuli etsijä.

Tällaistakin käytettiin: ”Auto ajoi kilparataa, mittari näytti kahtasataa. Puh, pah, tästä pelistä pois”.

Entä miten tämän päivän lapset arpovat leikin aloittajan – ja muitakin tehtäviä? Suosituin taitaa olla Kivi-paperi-sakset -leikki, johon tosin voi osallistua ainoastaan kaksi henkilöä kerrallaan. Arpojat asettuvat vastakkain lähelle toisiaan. Kumpikin ravistaa nyrkkiin puristettua oikeaa kättään ilmassa yhtä aikaa kolme kertaa sanoen yhteen ääneen: ”Kivi-paperi-sakset”. Sakset -sanan kohdalla tehdään jokin seuraavista: pidetään käsi nyrkissä (kivi), avataan kämmen (paperi) tai tehdään etu- ja keskisormella leikkaamista muistuttava liike (sakset). Kivi voittaa sakset, paperi kiven ja sakset paperin. Jos molemmille tulee sama, arvontaa jatketaan, kunnes voittaja selviää.

Ennen oli tapana sanoa, että lapset ovat terveitä, kun he leikkivät. Miten olisi, jos me aikuisetkin välillä heittäytyisimme ”lapsellisiksi” ja leikkisimme? Mikäs sen mukavampaa yhdessäoloa!

 

Tarinataituri 26.6.2021

Kesän ääniä

Netissä käytiin keskustelua siitä, mikä on ärsyttävin ääni omakotialueella. Useimmat keskustelijat pitivät mopon, ruohonleikkurin, trimmerin, moottorisahan, sirkkelin, raivaussahan ja koirien räksytystä ärsyttävimpinä, varsinkin, jos näitä ääniä kuuluu aamuvarhaisella.

Harmituksen aiheita olivat niin ikään aggregaatit, traktorit, mönkijät, naapurin kakaroiden metelöinti ja naapurin musiikin kuuntelu, erityisesti basson jumputus. Naapurin huilun soiton harjoittelukaan ei kaikkia miellyttänyt. Useimmat ärsyttävät äänet olivat ihmisistä – ja kuinka ollakaan, useimmiten naapureista – tai heidän koneistaan lähtöisin. Joku koki naapurin tuulikellon helinän tai trampoliinista kuuluvan natinan häiritseväksi. Löytyipä niitäkin, joita lintujen, erityisesti lokkien, varisten ja rastaiden pitämä ”meteli” ärsytti.

Yksi keskustelijoista totesi, kuinka hyvin asiat ovat hänen kerrostalossa asuvalla anopillaan. Siellä on ”aina ihanan hiljaista ja rauhallista” – toisin kuin voisi kuvitella. Jonkun mielestä arjen äänistä häiriintyvän kannattaisi muuttaa johonkin syrjäiseen paikkaan, jossa ei ole naapureita metelöimässä eikä kukaan pahoita mieltään, jos itse metelöi.

Itsekin olen monesti miettinyt, mitkä ovat kesän ärsyttävimpiä ääniä. Onko se mopon, moottorisahan tai muun moottorin pärinä, hyttysen ininä illalla nukkumaan mennessä, herääminen telttaretkellä lokkien, varisten ja rastaiden ääntelyyn vai jokin muu?

Asiaa voi kuitenkin lähestyä toiseltakin kannalta. Kyllä maailmaan ääniä mahtuu! Useimmat mainituista äänistä ovat lyhytkestoisia, satunnaisia ja vuodenaikaan liittyviä. Naapuri ei leikkaa nurmikkoaan ympäri vuoden, kesälläkään tuskin ihan päivittäin. Mopoilija on ehkä vain ohikulkumatkalla, jossain vaiheessa moposta loppuu ehkä bensa tai mopo hajoaa. Puiden sahaaja saa lopulta työnsä valmiiksi. Huilun soittaja oppii taitavaksi, jolloin hänen soittoaan on ilo kuunnella. Jos naapurista kuuluvat äänet häiritsevät, asiasta voisi ensin mennä ystävällisesti huomauttamaan.

Lokkien, varisten, rastaiden ja muiden lintujen äänet sekä hyönteisten ininä, surina ja pörinä ovat mielestäni kesään kuuluvia ääniä. Niihin sisältyvät myös mopojen, ruohonleikkureiden, sirkkelien ja trampoliinien äänet, vaikka ne vastenmielisiltä tuntuisivatkin. Vastapainoksi voi mennä meren tai järven rannalle kuuntelemaan aaltojen loisketta, tuulen suhinaa ja lokkien kirkunaa. Niistä tunnistaa kesän!

Tarinataituri 9.6.2021

Unohdetut leikit

Alakoululaisten välituntileikkejä seuratessa tulevat usein mieleen oman kouluajan leikit. Välineet olivat silloin vaatimattomia, eikä niitä saanut koulusta. Silti leikit sujuivat. Nyt lapset saavat koulun puolesta vaikka mitä leikkivälineitä: erilaisia palloja, naruja, leluämpäreitä, lapioita, liukureita, frisbeekiekkoja ja vanteita. Lisäksi koulun pihalla on yleensä ainakin keinuja ja kiipeilytelineitä, ehkä myös liukumäki ja hiekkalaatikko, joskus jopa skeittiramppi ja parkour-rata. Tästä huolimatta välituntileikeissä tulee helposti riitaa ja kiusaamista, välineitä rikkoutuu, katoaa tai jää ulos lojumaan. Runsaasta tarjonnasta huolimatta kaikki eivät leiki ollenkaan välitunneilla. Ovatko lapset siis kadottaneet kyvyn leikkiä?

Ehkä eivät sittenkään. Leikit vain ovat muuttuneet, eivätkä lapset ehkä tunne vanhoja, hyviksi havaittuja leikkejä, joita koulussa on ennen leikitty vuosikymmenien ajan. Siksi niitä kannattaisi opettaa ja opetella. Varmaan yksi merkittävä syy lasten mielikuvituksen köyhtymiseen ja kyvyttömyyteen leikkiä pihaleikkejä on runsas kännykän ja tietokoneen äärellä vietetty aika. Kännykkä- ja tietokonepelit ovat enemmän mekaanista ja strategista toimintaa kuin reipasta ulkoilua ja vuorovaikutusta elävien ihmisten kanssa.

Ilokseni olen huomannut, että yksi lasten suosikkileikeistä on omasta lapsuudestakin tuttu Kirkonrotta eli ”Kirkkis”. Siinä leikissä muut juoksevat piiloon, kun yksi jää kirkonrotaksi eli etsijäksi. Leikissä tulee runsaasti juoksua, koska jo löydetyt henkilöt voidaan myös pelastaa, ja leikki jatkuu.

Onneksi tylsiä asvalttipihoja on nyt hoksattu elävöittää maalaamalla niihin välituntileikkeihin sopivia kuvioita, kuten hyppelyruudukoita, tervapata ja juoksuratoja. Omana kouluaikanani ruutuhyppely oli yksi lasten suosikkileikki, siihen kun ei tarvittu muita välineitä kuin hiekkapihalle piirretty ruudukko ja sopiva kivi tai tikku, jota heitettiin seuraavaan hypättävään ruutuun. Taisipa ruudun hyppääminen kuitenkin olla enemmän tyttöjen kuin poikien leikki.

Tyttöjen kestosuosikki vuosikymmenien ajan oli kumilangan hyppääminen eli Twist. Poikien osana oli useimmiten mennä sotkemaan tyttöjen hyppelyä – ehkä enemmänkin tyttöjen huomion saamiseksi kuin kiinnostuksesta lajia kohtaan. Kumilankahyppelyyn tarvittiin ainakin kolme henkilöä, joista kaksi seisoi parin metrin päässä toisistaan kasvokkain kumilanka pujotettuna jalkojen ympäri. Kumilankana taisi useimmiten olla kotoa tuotu valkoinen housunkuminauha, joka asetettiin ensin nilkkojen korkeudelle, ja yksi oli hyppääjä, joka teki kuminauhalla erilaisia temppuja. Jos hyppyvuorossa oleva selvisi kuvioistaan sotkeutumatta, kumilankaa nostettiin vähän kerrallaan ylemmäs, pohkeiden, polvien, reisien, vyötärön ja jopa kainaloiden tasolle. Taitavimmat selvisivät vielä siitäkin.

Pojilla oli vähän erilaiset leikit. He pelasivat pallopelejä, lähinnä jalkapalloa, jos koulun pihalta löytyi siihen sopiva alue. Puissakin sai silloin kiipeillä. Se olisi mielestäni vieläkin erinomaista ketteryyttä ja lihasvoimia kehittävä leikki, ellei sitä olisi putoamis- ja loukkaantumisriskin takia kielletty.

Keskikouluajaltani mieleen on jäänyt nykykäsityksen mukaan ehkä hieman kyseenalainenkin välituntileikki, nimittäin kolikoiden heittely seinää vasten. Pennin, viiden pennin, kymmenen pennin ja joskus kahdenkymmenen pennin kolikoilla pelattiin. Aloittaja heitti ensin kolikkonsa mahdollisimman lähelle seinää tietyltä etäisyydeltä viivan takaa. Sen jälkeen muut yrittivät kukin vuorollaan heittää oman kolikkonsa lähemmäksi. Vähitellen heittoetäisyyttä kasvatettiin. Voittaja, eli lähimmäksi seinää kolikkonsa heittänyt, sai koko potin. En muista, että opettajat olisivat koskaan kieltäneet tätä peliä, kun omilla rahoilla pelasimme, eivätkä summat olleet suuria. En kuitenkaan lähtisi opettamaan tuota peliä nykylapsille. Voisivat viikkorahat hävitä toisten taskuihin.

 Tarinataituri 7.6.2021