Tarinataituri: Kadonneita ja uhanalaisia ammatteja, osa 2

Valokuvien ottaminen on tänä päivänä helppoa. Ei tarvitse kuin suunnata kännykkä kuvauskohteeseen ja painaa nappia. Kännykän kamera hoitaa kaiken muun. Yksi asia ei kuitenkaan ole muuttunut. Hyvään lopputulokseen tarvitaan yhä kuvaaja, jolla on niin sanottua kuvaussilmää. Kaikki eivät saa hyvälläkään kameralla hyviä kuvia.

Toisin olivat asiat ennen. Valokuvaaminen oli todellinen taitolaji. Kun kuvattiin kameralla mustavalkofilmille, piti jo kuvausvaiheessa osata monta asiaa: valita sopiva aukko ja valotusaika, rajata ja tarkentaa kuva sekä ennen kaikkea painaa laukaisinta oikealla hetkellä. Valaistusolosuhteetkin mitattiin erillisellä valotusmittarilla.

Isäni toimi sota-aikana tiedotuskomppaniassa ns. TK-kuvaajana, jonka tehtäviin kuului valokuvien ottaminen. Päämajan Tiedotusosaston ohjekäskyn mukaan (23.6.1941) tiedotuskomppanioiden tehtäviksi määriteltiin mm. "elävöittää ja kertoa rintamantakaiselle väestölle kirjoitusten, valokuvien ja elokuvien avulla kenttäarmeijan toimintaa etulinjataisteluista ja lepohetkistä huoltomuodostelmien ym. toimintaan saakka". Heidän tuli "saada koko kansa eläytymään armeijan taistelutoimintaan päivittäin ja siten terästämään kansan voitontahtoa..."

Vaativassa tehtävässä toimivat TK-miehet olivat usein siviilissä toimittajia, opettajia tai mainosmiehiä, kuten tunnettuja kirjailijoita, kuvataiteilijoita ja radiotoimittajia. Isäni ei kuitenkaan ollut kukaan näistä, vaikka olikin taitava valokuvaaja. Finnan (johon kuuluu mm. entinen sota-arkisto) verkkosivuilla on edelleen nähtävissä yli sata isäni ottamaa sotakuvaa.

Valokuvaus oli sota-aikana ja vielä pitkään sen jälkeenkin tietoa, taitoa ja tarkkuutta vaativa prosessi, johon sisältyi paljon muutakin kuin kuvan ottaminen. Filmi piti ottaa pois kamerasta ja kehittää pimeässä paikassa, jota kutsuttiin pimiöksi. Pimiönä toimi sota-aikana tavallisesti korsu. Pimiössä ei tarvinnut työskennellä täysin pimeässä, mutta valaistuksen piti olla sellainen, ettei valonarka materiaali mennyt pilalle.

Filmi kastettiin ensin tietynlaiseen kemikaaliliuokseen, kehitteeseen, ja uitettiin siinä määräaika. Sen jälkeen filmi huuhdottiin vedessä tai erityisessä keskeytteessä, jotta kehite poistuisi filmin pinnalta. Kehittämisen jälkeen filmi käsiteltiin kiinniteliuoksessa. Kehitys- ja kiinnitysajat oli osattava etukäteen laskea.

Kehitteessä ja kiinnitteessä käsitellyn filmin piti antaa kuivua ennen kuin se voitiin vedostaa paperikuviksi. Kuvat suurennettiin halutun kokoisiksi paperikuviksi suurennuskoneella (jos sellainen oli käytössä) ja kehitettiin paperikuviksi. Kehiteaine piti osata annostella oikein.

Filmi voitiin myös kehittää ensin negatiiviksi, josta lopullinen valokuva saatiin esiin valottamalla negatiivi valonherkälle valokuvapaperille. Sopiva valotusaika löytyi kokeilemalla. Lopputuloksesta ei siis voinut olla varma, ennen kuin näki valmiit paperikuvat.

Sota-aikana - ja vielä kauan sen jälkeenkin - valokuvat olivat yleensä mustavalkoisia. Värifilmi oli sota-aikaan harvinaista. TK-kuvaajat ovat tehneet uskomatonta työtä, kun ottaa huomioon, millaisissa olosuhteissa he ovat joutuneet toimimaan. Kaiken lisäksi oli varottava joutumasta vihollisen maalitauluksi.

Isälleni valokuvauksesta tuli myöhemmin ammatti. Hänellä ei ollut omaa liikettä, vaan hän toimi itsenäisenä yrittäjänä, joka kävi tilauksesta kirkoissa, kodeissa ja juhlapaikoilla kuvaamassa lähinnä ristiäisiä, rippijuhlia, häitä ja hautajaisia, toisinaan myös merkkipäiviä. Toimialueena oli lähiseudun kolme pikkukuntaa. Koska isälläni ei ollut omaa autoa, hän teki kuvausmatkat linja-autolla, polkupyörällä tai kävellen, joskus myös taksilla tai laina-autolla. Valokuvat hän kehitti kotona. Valmiit kuvat hän toimitti tilaajalle joko henkilökohtaisesti tai postitse tai sitten asiakas itse haki ne meiltä.

Vaikka isäni on jo kauan sitten edesmennyt ja valokuvaajan ammattikin lähes kadonnut, lienee monessa kodissa vieläkin piirongin päällä isäni ottamia mustavalkokuvia muistuttamassa tämän vaatimattoman miehen taidoista.

jatkuu