Kadonneita ja uhanalaisia ammatteja, osa 1

Monet ammatit ovat harvinaistuneet tai peräti kadonneet sitten oman lapsuuteni 1960-luvulla. Niille on käymässä kuten kasveille ja eläimille, jotka ovat kuolemassa sukupuuttoon. Niitä ei enää saa takaisin.

Olin pienenä perhepäivähoidossa, kun valokuvaajaisäni oli kuvausreissuilla. Siinä kaksi ammattia, jotka ovat uhanalaisia: perhepäivähoitaja ja valokuvaaja. 

Yle Uutiset (13.3.2024) kertoo, että kunnallisia perhepäivähoitajia oli vielä 1990-luvun huippuvuosina 27 000, mutta nyt heitä on enää alle 2 400. Kysyntää kodinomaiselle lastenhoidolle kuitenkin olisi edelleen, mutta kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa. Lapsimäärät ovat vähentyneet ja hoitajat eläköityneet. Uusia perhepäivähoitajia on vaikea löytää vakituiseen tehtävään, koska omassa kodissa tehtävä työ vaikuttaa koko perheen elämään. Yhteiskunta asettaa omat tiukat edellytyksensä perhepäivähoitajille, joten monia arveluttaa kotinsa avaaminen vieraille lapsille. Osaa mietityttää myös kehno palkkaus, joka maksettiin aikoinaan täytettyjen hoitopaikkojen mukaan. Nyt kunnalliset perhepäivähoitajat ovat kuukausipalkkaisia, minkä toivotaan lisäävän alan houkuttelevuutta.

Minä en ollut kunnallisessa, vaan yksityisessä perhepäivähoidossa. Minusta oli mukavaa, kun oli leikkikavereita. Olin silloin vielä hiekkalaatikkoiässä. Ei ollut tarkkoja määräyksiä sen paremmin hoitajan palkasta kuin lasten ruoka- ja nukkumisajoistakaan, vaan ne sovittiin luontevasti hoitopaikan ja vanhempien kesken ilman byrokratiaa ja välikäsiä. Hoitaja oli yleensä jollain tavalla ennestään tuttu. Hoitolasten kasvatus hyville tavoille hoitui pienessä ryhmässä samalla kuin omienkin lasten kasvatus. Ainakaan itselleni ei jäänyt millään tavalla huonoja muistoja perhepäivähoidosta.

Siihen aikaan oli tavallista, että alle kouluikäinen lapsi oli tuttavaperheellä hoidossa. Silloin oli vielä niin sanottuja kotiäitejä. Jos perheellä oli varaa, se saattoi palkata jonkun nuoren - yleensä tytön - lastenhoitajaksi kotiinsa vanhempien poissaolon ajaksi. Lastenhoitajaa tarvittiin erityisesti silloin, jos molemmat vanhemmat kävivät töissä, mutta myös illaksi, jos vanhemmat halusivat mennä keskenään johonkin. Ei solmittu mitään virallista työsopimusta, vaan asioista sovittiin suullisesti. Kaikki olivat tyytyväisiä. 

Jos mennään vielä kauemmas ajassa taaksepäin, oli isoissa maalaistaloissa piikoja ja renkejä, jotka toimivat isännän ja emännän apuna muun muassa maanviljelyssä, karjanhoidossa ja monissa käytännön askareissa kuten leipomisessa, sadonkorjuussa, pyykinpesussa ja lastenhoidossa. Kartanoihin saatettiin palkata pehtoori työnjohtajaksi ja lapsille kotiopettaja. 

Vielä 1970-luvullakin jopa aivan tavalliset perheet saattoivat palkata kotiapulaisen huolehtimaan perheen lapsista ja auttamaan perheen askareissa. Kotiapulaisen ammatti on Suomesta lähes kadonnut, mutta maailmassa heitä on vuoden 2017 uutistietojen mukaan 67 miljoonaa, suurin osa naisia. Samassa artikkelissa (MTV 13.12.2017) kerrotaan, että kotiapulaisten määrä on lähtenyt nousuun, kun maamme sosiaalipalvelut ovat huonontuneet. Tosin kotiapulaiset ovat pääasiassa ulkomaalaistaustaisia.

Eipä enää ole kunnanlääkäreitä, joita vielä 1960-luvulla taisi olla joka pitäjässä. Oli turvallista, kun lääkäri tunsi - varsinkin pienellä paikkakunnalla - asiakkaansa ja heidän vaivansa. Lääkäri tuli tarvittaessa jopa kotikäynnille, mikä ei enää nykypäivänä taitaisi onnistua. On harmi, että muutamia vuosia sitten suunniteltu omalääkärisysteemi jäi toteutumatta. Omalääkärijärjestelmä säästäisi monin tavoin yhteiskunnan varoja ja hyödyttäisi kaikkia. Saa nähdä, toteutuuko se joskus.

jatkuu

Kirjoittaja 5-vuotiaana isän kuvaamana.

Tarinataituri 1.9.2024