Lapsena tuli matkustettua paljon linja-autossa, tavallisesti äidin mukana. Kotipaikkakunnaltani oli vajaan kahdenkymmenen kilometrin matka Turkuun. Matka taittui noin puolessa tunnissa. Ensin oli tosin käveltävä pysäkille ja perillä vielä lisää, kun käytiin kaupungilla asioilla.
Linja-autossa matkustaminen oli aina elämys pikkupojalle. Etummaisilla penkeillä istuvat pystyivät näkemään kuljettajan lähellä ikkunan vieressä olevat pienet metalliset kyltit. Yhdessä luki istumapaikkojen määrä, toisessa "Tupakointi kielletty" ja kolmannessa "Puhelu kuljettajan kanssa kielletty". Muistan lapsena ihmetelleeni, miksei kuljettajalle saanut puhua.
Bussissa oli kuljettajan lisäksi rahastaja, jonka istumapaikka oli bussin etuosassa - tavallisesti siinä, missä nykyään istuu matkaopas tilausmatkoilla. Rahastajan tehtävänä oli kerätä matkustajilta maksu, kun bussi lähti liikkeelle. Rahastaja kierteli pitkin käytävää musta nahkalaukku vyötäisillään ja ja pysähtyi vuorollaan jokaisen matkustajan kohdalle. Toisinaan hän vaihtoi pikaiset kuulumiset, jos matkustaja oli tuttu.
Rahastaja antoi maksetusta matkasta pienen, suunnilleen tulitikkuaskin kokoisen, neliskulmaisen matkalipun. Kun rahastaja oli saanut maksun, hän leimasi matkalipun mukanaan kuljettamalla laitteella. Lipussa luki ainakin päivämäärä, bussiyhtiön nimi ja matkan hinta. Siitä näkyi myös, oliko kysymyksessä aikuisen vai lapsen matkalippu. Alle 12-vuotiaat saivat matkustaa lastenlipulla. Isokokoiselta lapselta tai hänen vanhemmaltaan rahastaja saattoi kysyä ikää. Sitä ei kuitenkaan tarvinnut erikseen todistaa, vaan yleensä rahastaja uskoi matkustajan sanaa.
Matkan pystyi maksamaan myös sarjalipulla, kansanomaisesti sanottuna lippuviholla. Se oli ikään kuin pieni paperilehtiö, johon oli valmiiksi rei'itetty matkan hinta. Rahastaja - tai matkustaja itse - irrotti lehtiöstä yhden lipun matkaa maksettaessa. Sarjalipuilla matkustaminen tuli hiukan edullisemmaksi kuin yksittäiset matkaliput, mutta lippuvihko piti ostaa etukäteen linja-autoasemalta. Niitä myytiin kymmenen, 25 ja 50 lipun sarjoissa. Halvinta matkustaminen oli matkaa kohti 50 lipun sarjalipulla.
Oli hauska seurata rahastajan kierrosta ja ihmetellä tuota rahastajanlaukkuun kiinnitettyä harmaata leimauslaitetta, jossa oli paljon nappuloita kuin kirjoituskoneessa. Mukavaa ajankulua oli myös katsella ikkunasta ohi viliseviä maisemia ja autoja.
Kun päästiin perille kaupunkiin, saatettiin jatkaa matkaa raitiovaunulla, jossa myös oli rahastaja. Turussa oli siihen aikaan vielä raitiovaunuja eli ratikoita. Ne olivat väriltään kellanruskeita, ja mustakattoisia. Suosituin reitti taisi olla numero 1, joka kulki kauppatorilta satamaan.
Ratikkamatka se vasta elämys olikin pikkupojalle. Kyyti oli heiluvampaa ja äänekkäämpää kuin linja-autossa. Vaunu pysähteli paljon useammin kuin linja-auto, milloin liikennevaloissa, milloin päästämään matkustajia sisään ja ulos. Joskus vaunu tuli niin täyteen, että osa matkustajista joutui seisomaan. Ikkunapaikoilla istuvat pystyivät helposti seuraamaan isoista ikkunoista liikenteen hyörinää kaduilla. Aika ei tullut pitkäksi noilla muutaman minuutin raitiovaunumatkoilla.
Eipä ole Turussa ollut raitiovaunuja enää yli viiteenkymmeneen vuoteen! Viimeinen raitiovaunu Turussa kulki vuonna 1972. Sen jälkeen ne korvattiin busseilla. Moni piti virheenä raitioliikenteen lopettamista. Nyt on jo niin totuttu busseihin ja omatoimiseen matkustamiseen, etteivät nuoret ihmiset edes tiedä, että joskus on linja-autoissa ollut rahastaja ja Turussa raitiovaunuja. Vanhemmilla ihmisillä ne säilyvät kauniina muistoina.
 |
| Yksi Turun vanhoista raitiovaunuista toimi myöhemmin jäätelökioskina. |
Tarinataituri 14.9.2023
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi omalla nimelläsi, kiitos.