Kesätyömuistoja

Nyt on taas se aika vuodesta, jolloin nuoret hakevat kesätöitä. Tämän päivän kesätyöt taitavat olla hieman erilaisia kuin omassa nuoruudessani. Tässä muutamia muistoja kesätöistäni eri aloilla.

Kesätyöurani alkoi jo 9-vuotiaana 1970-luvun alussa, kun taittelin mansikanpoimijoille pahvisia astioita, joita kutsuttiin mansikkaropposiksi. Nuo pienet pahvirasiat taiteltiin samaan tapaan kuin leivosrasiat: ensin taitettiin kaikki reunat ylös, sen jälkeen pahviset "väkäset" pujoteltiin molemmista päädyistä rasian sisään. Kun oppi tekniikan, minuutissa ehti jo taitella useamman rasian. Palkkaa sain muistaakseni viisi penniä rasialta. Pikkupojalle nuo ansaitut markat olivat kovasti mieluisia.

Seuraavina vuosina sain lisää kokemusta puutarha-alalta. Silloisen kotini lähellä oli useita vihannesten viljelijöitä. Monena kesänä istutin purjoja. Työasento ei ollut kaikkein mukavimpia: piti olla polvillaan multaisella purjopellolla ja edetä takaperin.  Ensin iskettiin pienellä kuokalla kolo, johon sitten toisella kädellä istutettiin purjosipulin taimi. Taimet istutetiin noin 20 sentin välein rivin loppuun ja aloitettiin seuraavan rivin istutus. Purjopelto muistutti kauempaa perunapeltoa. Auringonpaahde ja paarmat häiritsivät usein työskentelyä, mutta sain muutaman tunnin päivittäisellä aherruksella kesän aikana kokoon sen verran rahaa, että pystyin kesäansioillani ostamaan radiokasettisoittimen. Tuntui hienolta saada oma kasettisoitin, jolla pystyi nauhoittamaan joko mikrofonin avulla tai radiosta.

Tomaattien tai kurkkujen poimiminen hiostavan kuumassa kasvihuoneessa oli yksi kesätöistäni. Siitä maksettiin tuntipalkkaa, muistaakseni viisi markkaa tunnilta. Työasento oli parempi kuin purjoja istuttaessa, mutta karheat tomaatinoksat eivät tuntuneet mukavalta hikisellä iholla. Tomaatin lehdillä saattoi kävellä punkkeja (onneksi harmittomia vihannespunkkeja), jotka kiipeilivät pitkin käsivarsia. Haastetta lisäsi se, että kurkkuja ja tomaatteja oli käsiteltävä varovasti, jotta ne säilyisivät myyntikelpoisina.

Myöhemmin hankin lisää kokemuksia puutarhatyöstä muun muassa poimimalla mansikoita ja viinimarjoja sekä harventamalla sokerijuurikkaita. Mustaherukoita poimiessa työasento oli parempi kuin mansikanpoiminnassa, mutta pensaiden lomassa saattoivat vaania nokkoset ja muurahaiset, jotka eivät kummatkaan tuntuneet mukavalta iholla. 

Mansikoiden ja herukoiden poiminnassa oli se hyvä puoli, että niissä oli urakkapalkka, eli mitä ahkerammin teki töitä, sitä enemmän tienasi. Mutta tarkkana piti olla. Marjoja ei saanut käsitellä kovakouraisesti, eikä raakoja, ylikypsiä tai homeisia marjoja saanut ottaa. Toisaalta hitauskaan ei ollut hyväksi, sillä silloin tienestit jäivät vähäisiksi.

Jatkoin kesätöiden tekoa vielä lukioikäisenä ja aikuisenakin. Lukiolaisena toimin Postin lauantaijakajana silloisella kotipaikkakunnallani maaseudulla. Herätys oli aamulla kello viisi. Aamutoimien jälkeen pyöräilin vajaan parin kilometrin päähän postiin, jossa ensin etsin oman jakopiirini lehtipinkat, avasin ne ja lajittelin lehdet lokerikkoon tilaajien nimen mukaan. Joillekin tuli pelkkä Turun Sanomat, mutta osalle muitakin lehtiä, kuten Helsingin Sanomat, Turun Päivälehti, Salon Seudun Sanomat, Kansan Uutiset tai Rannikkoseutu. Siihen aikaan jokaisessa lehdessä oli tilaajan nimi ja osoite, joten ei voinut antaa kenelle tahansa mitä tahansa lehteä. Lehdet eivät tietenkään saaneet repeytyä eivätkä kastua missään vaiheessa.

Kun lehdet oli lajiteltu, pakkasin ne suureen nahkaiseen postilaukkuun, jonka asettelin pyörän tarakalle itse tehtyyn telineeseen. Kilometrejä yhdellä lehdenjakoreissulla kertyi parikymmentä. Kesällä oli mukava pyöräillä maaseudulla aamuauringon valaistessa, mutta talvella pyörällä liikkuminen oli lievästi sanottuna haastavaa. 

Postinjakokokemuksestani huolimatta tai ehkä juuri sen vuoksi toimin myöhemmin monena kesänä Turun Sanomien varhaisjakajana Turussa. Silloin piti mennä aikaisin nukkumaan, jotta jaksoi nousta aamuyöllä, tavallisesti noin yhden aikaan, ja lähteä kierrokselle. Lehdet noudettiin sovitulta jättöpaikalta, useimmiten linja-autopysäkiltä. Siellä avasin lehtipinkat ja lastasin lehdet työnantajalta saamani polkupyörän kyytiin isoihin pyörälaukkuihin, jotka ulottuivat molemmille puolille pyörän takatelinettä. Pyörän etupuolella oli tukeva metallinen teline, joka sekin tuli täyteen lehtiä. Lehdet eivät olleet pelkkiä Turun Sanomia, vaan joukossa oli myös Helsingin Sanomia ja muutamia pikkulehtiä.  Lehtiä riitti vielä korkeaksi pinkaksi takatelineen päälle. Tällaisen, arvioilta yli 50 kilon lastin kanssa lähdin sitten liikkeelle. Välillä kyytiin oli saatava mahtumaan vielä mainoksiakin. Silloin piti ottaa ensin kyytiin vain osa lehdistä ja tulla hakemaan loput lehdet, kun laukkuihin tuli tilaa.

Turun Sanomat piti saada jaettua aamukuuteen mennessä, muiden lehtien kohdalla oli puoli tuntia lisää "armonaikaa". Aloittelevalla jakajalla saattoi mennä jako "pitkäksi" eli yli määräajan. Jakaminen nopeutui, kun oppi muistamaan ulkoa, mihin tuli mitäkin lehtiä tai juoksi kerrostalon portaita. Viivytyksiä aiheuttivat muun muassa lehtien saapuminen myöhässä noutopaikalle, sadesää tai se, jos monissa hissillisissä kerrostaloissa oli hissi ylimmässä kerroksessa.

Lehdenjako oli oikein mukavaa kesätyötä, eikä palkkakaan ollut hullumpi, koska työstä maksettiin yötyölisää. Lisäksi tuntui kuin olisi ollut päivän vapaalla, vaikka osa päivästä kuluikin nukkumiseen.

Lehdenjako helpottui, kun aloin tehdä jakokierroksen autolla. Silloin ei sateinen, tuulinen tai kylmä sää enää aiheuttanut niin paljon harmia kuin pyöräillessä. Vuosien kuluttua, kun olin jo muuttanut toiselle paikkakunnalle, pyöräilin ensin rivitaloasunnoltani 13 kilometriä postin pihalle, hain työnantajan tarjoamalla isolla pakettiautolla lehdet ja lähdin yön selkään yli sadan kilometrin reitille, joka kiemurteli maaseudulla halki pikkuteiden. Matkan varrella näin välillä eläimiä, kuten hirviä, jotka seisoskelivat pellolla meren lähellä aamuauringon kajossa. Vastapainona idylliselle maaseutukierrokselle piiriin kuului myös muutamia kerros- ja rivitaloja. Tuon autokierroksen jälkeen oli vielä jaksettava pyöräillä 13 kilometriä kotiin aamiaiselle ja keskeytynyttä unta jatkamaan. Siinäpä haastetta nykynuorisolle!

Toimin Postin lauantaijakajana 1970-luvun lopulla.
Kuva napattu kaitafilmiltä.

Tarinataituri 11.4.2021

Miljardi euroa

Kuinka paljon on miljardi euroa? Vastaus ei tunnu olevan kovin selvä edes kaikille poliitikoille. Miljoonat ja miljardit menevät puheissa helposti sekaisin. Puhutaan miljardeista, kun tarkoitetaan miljoonia ja päin vastoin. Voi tuo puhe toki olla tarkoituksellistakin, jos halutaan liioitella omia saavutuksia ja vähätellä vastapuolen aikaansaannoksia. 

Kymmenet- ja sadattuhannet eurot menevät vielä helpohkosti kenen tahansa tajuntaan, koska niiden ymmärtämistä tarvitaan vaikkapa asunto- tai autokauppoja tehdessä. Miljoonat ja miljardit ovatkin sitten vaikeammin hahmotettavissa. Yritänpä kuitenkin havainnollistaa asiaa.

Miljoona euroa seteleinä on kaksituhatta (2 000) kappaletta 500 euron seteleitä. Viisikymppisiä siihen mahtuisi kymmenkertainen määrä eli 20 000 seteliä. Yhdessä avaamattomassa eurosetelinipussa on tavallisesti sata seteliä. Yksi nippu viisisatasia on siis 50 000 euroa. Näitä sadan setelin nippuja uusia 500 euron seteleitä menee miljoonaan euroon 20 nippua, miljardiin euroon tuhatkertainen määrä.

Miljardi euroa on niin suuri summa, että siihen tarvittaisiin kaksikymmentätuhatta (20 000) näitä viidensadan euron setelinippuja. Viidensadan euron setelin koko on 160 x 82 mm, joten laskennallisesti yhteen attaseasalkkuun mahtuisi noin tuhat setelinippua. Jos miljardi euroa laitettaisiin uusina sadan setelin nippuina attaseasalkkuihin, tarvittaisiin siihen noin 20 salkkua. Aikamoinen määrä!

Jos miljardi euroa jaettaisiin tasan kaikkien suomalaisten (noin 5,5 miljoonaa) kesken, saisi jokainen vauvasta vaariin noin 181 euroa. Jos tuo summa jaettaisiin pelkästään helsinkiläisille (n. 657 000 asukasta), saisi jokainen noin 1 522 euroa. Mutta luulenpa, että jos näin toimittaisiin, tuo miljardi olisi äkkiä kadonnut. Toisten rahaa on paljon helpompi jakaa kuin omaansa. 

 

Tarinataituri 28.3.2025

Vieraisilla ennen ja nyt

Vierailukulttuuri on kovasti muuttunut viime vuosikymmeninä. Omassa lapsuudessani yllätysvierailut sukulaisten, ystävien ja tuttavien luona olivat tavallisia. Vastaavasti meille saattoi tulla yllätysvieraita. Ei välttämättä ollut mahdollisuuttakaan ilmoittaa etukäteen tulosta, jos oltiin vaikka lomareissulla seudulla, jossa asui sukulaisia tai tuttavia. Matkan varrelta olisi pitänyt etsiä puhelinkioski, josta voisi soittaa. Mutta ei sekään haitannut, jos talonväki ei ollut kotona. Käynnistä jätettiin viesti paperilapulle tai vaikkapa harja oven eteen, ellei ollut kynää ja paperia mukana. Isäntäväki otti kyllä puhelimitse yhteyttä viestin huomattuaan, ja sovittiin mahdollisesti uusi vierailuaika.

Jos vieraiden tulo oli ennalta sovittu, vierailuun valmistauduttiin. Kotia siivottiin ja vieraita varten leivottiin. Kylään menijät poikkesivat matkalla kaupassa tai kukkakioskilla ostamassa tuliaisia. Isäntäväki tuli ovelle vieraita vastaanottamaan. Oli kohteliasta ilahduttaa heitä vaikkapa kahvipaketilla tai kukkakimpulla. Isäntäväki kiitteli tuliaisista ja auttoi vieraita takkien riisumisessa. Kengät riisuttiin jalasta jo eteisessä. Siinä yhteydessä vaihdettiin muutama sana kuulumisia esimerkiksi matkan sujumisesta ja vallitsevasta säätilasta. Sen jälkeen vieraat ohjattiin olohuoneeseen, jossa keskustelua jatkettiin. 

Sekä vieraiden että isäntäväen lapset olivat paikalla ja kuuntelivat aikuisten jutustelua ja osallistuivat keskusteluun vain, jos heiltä kysyttiin jotain. Yhdessä muisteltiin menneitä valokuva-albumin ääressä ja pelattiin ehkä lauta- tai korttipelejä. Jos lapsia alkoi pitkästyttää, heidät ohjattiin omiin leikkeihinsä eri huoneeseen. 

Kun oli jonkin aikaa vietetty yhteistä aikaa, emäntä kutsui vieraat etukäteen kattamansa kahvipöydän ääreen. Tarjolla oli sekä suolaista että makeaa. Pöydän antimia tarjottiin ensin vieraille, sen jälkeen heidän lapsilleen, ja talon väelle vasta viimeisenä. Vaikka leivonnaisia oli tarjolla enemmän kuin ihmisiä, oli jokaiselle selvää, että leivonnaista otettiin vain yksi, ellei talon emäntä erikseen kehottanut ottamaan lisää. Kuului asiaan, että jokainen sanoi kiitos, kun jotakin tarjottiin. Kahvia kaadettiin lisää, kun kahvikuppi oli melkein tyhjä. Lapsille saattoi olla katettuna oma pöytä, jonka ääreen he menivät nauttimaan pöydän antimia. Kahvin sijasta heille tarjottiin mehua tai limonadia (limsaa).

Entä nyt? Ei juuri käydä kylässä, vaan kuulumiset vaihdetaan puhelimitse tai viesteillä. Yllätysvierailuja ei sovi tehdä, jottei aiheutettaisi närkästymistä. Jos joku on kutsunut kylään, vierailusta sovitaan hyvissä ajoin etukäteen, mieluiten päivän ja kellonajan tarkkuudella. Vierailupäivä sovitetaan omien ja lasten menojen mukaan. 

Isäntäväen ei tarvitse valmistautua vieraiden tuloon siivoamalla kotia. Koska kukaan ei enää ehdi tai osaa leipoa, ostetaan leivonnaiset ja juomat kaupasta. Kun vieraat astuvat sisään, he toteavat, etteivät perheen teinit halunneet tulla mukaan, koska heillä oli "omia menoja". Jos isäntäperheen teinejä on kotona, äiti huhuilee heitä omasta huoneestaan tulemaan vieraita tervehtimään. Sen jälkeen teinit palaavat omiin huoneisiinsa jatkamaan pelaamista, musiikin kuuntelua tai kännykän räpläämistä. 

Olohuoneessa aikuiset vaihtavat kuulumisia ja juttelevat ajankohtaisista aiheista television pauhatessa taustalla. Saattaapa joku sitä sivusilmällä vilkuillakin. Ei aikaakaan, kun jollekin kilahtaa kännykkään viesti. Kun joku poistuu hetkeksi esimerkiksi vessaan tai sivummalle hoitamaan välttämättömän puhelun, myös muut alkavat selata kännykkäänsä. Onkohan Facebookiin tullut uusia viestejä ja tykkäyksiä? Jaa, onhan siellä. Täytyykin vastata saman tien.

Kun puhelut ja Facebookin päivitykset on hoidettu, käydään kahvipöytään. Teinitkin tulevat silloin koloistaan, nappaavat kahvipöydästä makupaloja mukaansa ja menevät takaisin omiin huoneisiinsa. Aikuiset aloittavat kahvinjuonnin. Kukaan ei käytä kahvin kanssa sokeria eikä kermaa, mutta jotkut lorauttavat kahvin sekaan kauramaitoa. Pian iltaa jatketaan olohuoneessa mahdollisesti kosteammissa merkeissä. Ilta saattaa venyä hyvinkin pitkälle. Jos vieraat ovat tulleet julkisilla kulkuvälineillä, he kävelevät kunnosta riippuen lähimmälle pysäkille tai nousevat paikalle kutsuttuun taksiin.

Edellä kuvatut tilanteet ovat osittain kuvitteellisia, mutta sanoma on tämä: ei unohdeta ystäviä ja sukulaisia. Pidetään heihin yhteyttä myös vierailemalla heidän luonaan, kun se on mahdollista. Vierailun ei tarvitse olla pitkä eikä välttämättä ennalta sovittukaan, mutta parhaimmillaan se ilahduttaa molempia osapuolia.

Kuva on Lohjan asuntomessuilta 2021.

Tarinataituri 27.3.2025

Seniorit - taakka vai voimavara?

Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessa (15.1.25) kirjoittaja on huolissaan nuorten asenteista vanhoja ihmisiä kohtaan. Hän kertoo tapauksesta, jossa vanhus oli kaatunut rollaattorinsa kanssa huonokuntoisella jalkakäytävällä ja ohi kulkenut nuorisojoukko oli ihmetellyt, että niinkin iäkäs ihminen oli kännissä. Kukaan nuorista ei ollut pysähtynyt auttamaan. Henkilö ei ollut humalassa, mutta olisi tarvinnut apua. Vasta keppinsä kanssa paikalle saapunut vanha herra oli auttanut kaatuneen ylös.

Tuota lukiessani mieleeni muistui vuosien takainen tapaus, jossa iäkäs tätini kerran talvella liukastui ja kaatui asioidessaan kaupungilla. Ainoa ohikulkija, joka reagoi tilanteeseen ja pysähtyi kysymään tätini vointia, oli musta mies. Hän auttoi tätiäni ja oli valmis hälyttämään ambulanssin, jos sellaiselle olisi ollut tarvetta. Ei ollut. Tätini kiitteli hyväsydämistä auttajaa ja pääsi jatkamaan matkaansa. Jälkeenpäin ajatellen tuntui kummalliselta, ettei kukaan muu ohikulkijoista välittänyt edes kysyä, satuttiko kaatunut itsensä.

Tämän päivän arvomaailmassa lapset ja nuoret tuntuvat olevan kaiken huolenpidon ja avun keskipisteenä. Mediaa - ja etenkin sosiaalista mediaa - seuratessa syntyy helposti vaikutelma, että vanhukset koetaan ikään kuin yhteiskunnan elätteinä, jotka elävät työssäkäyvien kustannuksella. Asia on kuitenkin juuri päinvastoin. Ikäihmiset ovat jo tehneet osuutensa kotimaansa rakentamiseksi, käyneet töissä, maksaneet veronsa (ja maksavat edelleenkin), perustaneet perheen ja osallistuneet muilla tavoin maamme sotienjälkeiseen jälleenrakentamiseen. Nuoremmat sukupolvet, jotka ovat tottuneet saamaan ilmaiseksi lähes kaiken sen, mistä vanhemmat ovat joutuneet maksamaan, tuskin pystyvät kuvittelemaan, millaisissa olosuhteissa heidän vanhempansa tai isovanhempansa ovat eläneet.

Esimerkkinä voisi mainita koulutuksen. Vielä omana kouluaikanakin 1970-luvulla, jos halusi jatkaa opintoja oppikoulussa (vastaa nykyisen alakoulun ylimpiä luokkia ja yläkoulua), sinne piti erikseen pyrkiä. Vasta pääsykokeen läpäisseet saivat aloittaa oppikoulun. Opiskelu ei ollut ilmaista, vaan oli maksettava lukukausimaksu sekä syys- että kevätlukukaudesta. Kirjat ja muut koulutarvikkeet piti hankkia omalla kustannuksella. Myös ruuasta perittiin maksu. Ei ollut myöskään ilmaisia koulukuljetuksia. Itsekin kuljin bussilla kouluun, kun asuin naapuripaikkakunnalla.

Toisin on nyt. Oppivelvollisuuden pidennyttyä sekä alku- että loppupäästä yhteiskunta kustantaa niin opetuksen, oppikirjat, koulutarvikkeet, ruuan kuin koulumatkatkin. Eipä ihme, ettei mitään näistä osata arvostaa kuten ennen. Silloin oppikirjatkin kierrätettiin sisarukselta toiselle, samoin vaatteet. Kun kouluun kuljettiin omalla kyydillä - kävellen, polkupyörällä tai hiihtäen - tuli koulumatkoilla luonnostaan liikuntaa. Tunneilla noustiin seisomaan aina vastatessa, joten ei tarvittu erillisiä "projekteja", joilla aktivoitaisiin oppilaat liikkumaan.

Koulussa ei ollut avustajia tai koulunkäynninohjaajia, ei myöskään iltapäivä- tai muitakaan kerhoja. Kotiin tultua tehtiin läksyt ja osattiin omatoimisesti ottaa välipalaa ja mennä ulos leikkimään kavereiden kanssa, kunnes vanhemmat tulivat kotiin. Ei ollut kännyköitä tai tietokoneita, joita räplätä. Kavereita tavattiin henkilökohtaisesti.

Mitä tulee senioreihin - käytän tarkoituksella eläkkeellä olevista ikäihmisistä tätä sanaa - he ovat monessa kohtaa yhteiskunnan voimavara. Monikaan yhdistys ei toimisi ilman senioreita. Monet matkanjärjestäjät, bussiyhtiöt ja matkailukohteet ovat riippuvaisia virkeiden senioreiden osallistumisesta. Itsenäisesti pärjäävät ja omaishoitajina sekä lastenhoitajina toimivat ikäihmiset säästävät yhteiskunnan varoja, mutta kuitenkin maksavat saamistaan palveluista. Usein seniori-ikäisillä on myös säästöjä, joita he käyttävät esimerkiksi matkoihin, teatteriesityksiin ja muihin rientoihin. Sanoisinpa, että seniorit ja heidän elämänkokemuksensa ovat yhteiskunnalle mittaamaton voimavara, josta kannattaa huolehtia.

Tätini lyijykynäpiirros 1940-luvulta.

Tarinataituri 17.1.2025

Luovaa ongelmanratkaisua

Lumenluonti on luovaa ongelmanratkaisua sanan varsinaisessa merkityksessä. Jos lunta on paljon, on mietittävä, mistä lumityöt kannattaa aloittaa, missä järjestyksessä ne tekee ja mihin lumet kasaa. Ennakkosuunnittelu kannattaa tässäkin työssä. Merkitystä on paitsi työvälineellä, myös lumen määrällä ja koostumuksella sekä sääolosuhteilla, joissa lumitöitä tekee.

Yleensä lumitöitä ei kannata tehdä, ennen kuin lumisade lakkaa. Mutta ei niitä kannata myöskään viivyttää, muutoin kevyt pakkaslumi voi muuttua raskaaksi suojalumeksi tai vastaavasti suojalumi jäätyä kovaksi. Toisinaan lunta tulee sellaisella vauhdilla, että lumikolaan on tartuttava, vaikka lumisade vielä jatkuu. Muutoin edessä on entistä rankempi urakka.

Kateeksi ei käy niitä, jotka aamulla ennen töihin lähtöä joutuvat työntämään lumimassat autotallin edustalta ja tienhaarasta päästäkseen pois pihasta. Lumiaurat kun auraavat jo aamuvarhaisella enemmän tai vähemmän korkean lumivallin portille. Siinä sitä aamupuhdetta autoilijalle! Onneksi minun ei tarvitse töihin päästäkseni ryhtyä lumitöihin, koska työpaikkani on kävelymatkan päässä.

Viime vuosina on ollut monta runsaslumista talvea. Muistan, kuinka jo vuosia sitten varoiteltiin, että ilmastonmuutoksen seurauksena Suomessakin tulee olemaan kuumia kesiä ja lumettomia tai vähälumisia talvia. Toisin on käynyt. Hellekesiä on kyllä ollut, mutta lunta on riittänyt monena talvena yli oman tarpeen. 

Selitys runsaslumisille talville saattaa löytyä Golfvirran heikkenemisestä. Itselleni on jo lukioajoilta jäänyt mieleen, että tuo Norjan länsipuolella Atlantilla kulkeva lämmin merivirta lämmittää myös Suomen ilmastoa. Atlantilta nouseva Gofvirran lämmittämä vesihöyry muodostaa pilviä, jotka tuulten mukana itään päin kulkeutuessaan satavat vetensä suurimmaksi osaksi Norjan rannikolle, joka sen vuoksi on Euroopan sateisimpia alueita. Skandien vuoristo rajoittaa sateiden ulottumista Ruotsiin ja Suomeen asti. Ilman Golfvirran lämmittävää vaikutusta maamme ilmasto olisi kuin Siperiassa: talvella kylmä ja kesällä kuuma. Mene ja tiedä. Ainakin lunta on riittänyt.

Lumityöt ovat luonnollista hyötyliikuntaa. Ei tarvitse lähteä erikseen lenkille tai kuntosalille, kun koko keho saa monipuolista liikuntaa lunta kolatessa tai lapioidessa. Ei myöskään tarvitse moottorikäyttöisiä laitteita vielä näillä lumimäärillä, ellei puhdistettava alue ole kovin suuri. Laskeskelin, että oman muutaman aarin kokoisen pihamme lumitöihin menee lumikolalla työskennellessä noin kaksi ja puoli tuntia, jos lunta on noin 15 senttiä. Tuossa ajassa tulee työnnettyä lähes kaksisataa täyttä kolallista lunta, ja askeleita kertyy 7000-8000. Urakan jälkeen on mukavaa, kun voi konkreettisesti nähdä työnsä tulokset. Suosittelen jokaiselle positiivista suhtautumista lumitöihin. 

Tarinataituri 11.1.2025