Tuota lukiessani mieleeni muistui vuosien takainen tapaus, jossa iäkäs tätini kerran talvella liukastui ja kaatui asioidessaan kaupungilla. Ainoa ohikulkija, joka reagoi tilanteeseen ja pysähtyi kysymään tätini vointia, oli musta mies. Hän auttoi tätiäni ja oli valmis hälyttämään ambulanssin, jos sellaiselle olisi ollut tarvetta. Ei ollut. Tätini kiitteli hyväsydämistä auttajaa ja pääsi jatkamaan matkaansa. Jälkeenpäin ajatellen tuntui kummalliselta, ettei kukaan muu ohikulkijoista välittänyt edes kysyä, satuttiko kaatunut itsensä.
Tämän päivän arvomaailmassa lapset ja nuoret tuntuvat olevan kaiken huolenpidon ja avun keskipisteenä. Mediaa - ja etenkin sosiaalista mediaa - seuratessa syntyy helposti vaikutelma, että vanhukset koetaan ikään kuin yhteiskunnan elätteinä, jotka elävät työssäkäyvien kustannuksella. Asia on kuitenkin juuri päinvastoin. Ikäihmiset ovat jo tehneet osuutensa kotimaansa rakentamiseksi, käyneet töissä, maksaneet veronsa (ja maksavat edelleenkin), perustaneet perheen ja osallistuneet muilla tavoin maamme sotienjälkeiseen jälleenrakentamiseen. Nuoremmat sukupolvet, jotka ovat tottuneet saamaan ilmaiseksi lähes kaiken sen, mistä vanhemmat ovat joutuneet maksamaan, tuskin pystyvät kuvittelemaan, millaisissa olosuhteissa heidän vanhempansa tai isovanhempansa ovat eläneet.
Esimerkkinä voisi mainita koulutuksen. Vielä omana kouluaikanakin 1970-luvulla, jos halusi jatkaa opintoja oppikoulussa (vastaa nykyisen alakoulun ylimpiä luokkia ja yläkoulua), sinne piti erikseen pyrkiä. Vasta pääsykokeen läpäisseet saivat aloittaa oppikoulun. Opiskelu ei ollut ilmaista, vaan oli maksettava lukukausimaksu sekä syys- että kevätlukukaudesta. Kirjat ja muut koulutarvikkeet piti hankkia omalla kustannuksella. Myös ruuasta perittiin maksu. Ei ollut myöskään ilmaisia koulukuljetuksia. Itsekin kuljin bussilla kouluun, kun asuin naapuripaikkakunnalla.
Toisin on nyt. Oppivelvollisuuden pidennyttyä sekä alku- että loppupäästä yhteiskunta kustantaa niin opetuksen, oppikirjat, koulutarvikkeet, ruuan kuin koulumatkatkin. Eipä ihme, ettei mitään näistä osata arvostaa kuten ennen. Silloin oppikirjatkin kierrätettiin sisarukselta toiselle, samoin vaatteet. Kun kouluun kuljettiin omalla kyydillä - kävellen, polkupyörällä tai hiihtäen - tuli koulumatkoilla luonnostaan liikuntaa. Tunneilla noustiin seisomaan aina vastatessa, joten ei tarvittu erillisiä "projekteja", joilla aktivoitaisiin oppilaat liikkumaan.
Koulussa ei ollut avustajia tai koulunkäynninohjaajia, ei myöskään iltapäivä- tai muitakaan kerhoja. Kotiin tultua tehtiin läksyt ja osattiin omatoimisesti ottaa välipalaa ja mennä ulos leikkimään kavereiden kanssa, kunnes vanhemmat tulivat kotiin. Ei ollut kännyköitä tai tietokoneita, joita räplätä. Kavereita tavattiin henkilökohtaisesti.
Mitä tulee senioreihin - käytän tarkoituksella eläkkeellä olevista ikäihmisistä tätä sanaa - he ovat monessa kohtaa yhteiskunnan voimavara. Monikaan yhdistys ei toimisi ilman senioreita. Monet matkanjärjestäjät, bussiyhtiöt ja matkailukohteet ovat riippuvaisia virkeiden senioreiden osallistumisesta. Itsenäisesti pärjäävät ja omaishoitajina sekä lastenhoitajina toimivat ikäihmiset säästävät yhteiskunnan varoja, mutta kuitenkin maksavat saamistaan palveluista. Usein seniori-ikäisillä on myös säästöjä, joita he käyttävät esimerkiksi matkoihin, teatteriesityksiin ja muihin rientoihin. Sanoisinpa, että seniorit ja heidän elämänkokemuksensa ovat yhteiskunnalle mittaamaton voimavara, josta kannattaa huolehtia.
 |
| Tätini lyijykynäpiirros 1940-luvulta. |
Tarinataituri 17.1.2025
Hieno kirjoitus. Olen samaa mieltä.
VastaaPoista