Lapsuude muistelui

Se o sit kumma ilmiö, et iän myätä alkaa vanhat asiat tulemaa ain vaa enemmä miäle ja uudemmat sit taas unohtuu. Sama juttu se o sukujuurte kans: ei nuarii juur kiinnosta oma suku tai sukujuuret, mut vanhemmite, ku niil o omii lapsii, ne ruppe kyselemä, mimmost se elämä oli enne. No, monta kerta se o sit jo liia myähäst, ku ei ol enää elos kettä sukulaisii, kenelt vois kysyy.

Mää ole asunut tähä ikää mennes aika monel paikkakunnal. Syntysi mää ole Piikkiöst, Turu lähelt, mut mää ole asunu monta vuatta myäs Paimios ja viäl kauemmi, melkei kakskymment vuatta, Turus. Vaik mää en ol enää monee vuatee asunu Turu seudul, on Turu murre mul edellenki rakas ja tärkiä, vaik sitä välil kuulee pilkattava. Mut see o vaa ihmiste kateut tai tiätämättömyyt. Ei ol mikkä häpee puhuu turu murret, päi vasto, se o rikkaut. Niimpä määki nyt yritän kirjottaa tän jutu turu murteel, simmosel, mitä mun ikäset mun lapsuudes puhui. Siit voi sit ain olla montaa miältä, mikä o sitä oikiaa murret.

Mul o Paimio ajalt jääny miäle muutami hauskoi asioi, mitä lapsena tehtii. Mää oli suunnillee kymmenevuatias, ku mää rakensi meijän piänel tontil Ylä-Vistal oma maja. Se ei ollukka iha mikä tahansa puumaja, vaa oikee laudoist tehty. Siin oli oikee lasi-ikkunat ja huapakatto. Sisäl oli tilaa useammal kaverilleki. Lapset mahtus hyvi ovest sisäl kumartumat ja seisomaanki majas, mut aikuisen piti kulkee kumaras. Se maja tais olla vähä yli kaks metrii pitkä, noi pualtoist metri leviä ja korkeemmalt pualelt parim metrin korkune. Toine puali oli matalampi, koska siin oli niisanottu pulpettikatto. Saim mää kyl isäpualelt hyvii neuvoi ja vähä apuuki rakentamise ongelmakohdis, mut suurimma osa rakennustyäst mää tei iha itte.

Mää taisi siihe aikaa olla Paimio Sahan nuarin asiakas. Mää nimittäi kävi itte ostamas siält laudat majaa varte. Oli sii varmaa kyläläisil ihmettelemist, ku mää taluti polkupyärä seläs lautapino pitki Vistamäkee. Se ei ollu mikää lyhyt matka, ehkä pualtoist kilometrii, ja siitki pual kilometrii ylämäkee. Mul oli viäl aika piäni pyärä, semmone Tunturi Poni, ku oli siihe aikaa muadis. Välil mää sai pikkusiskopualilt apuu kannattelema lautoi pyäräm pääl.

Kerra sit sattui simmottis, et meiän pihal kurvas kuarma-auto. Mun äiti ja isäpuali oli tullu ulos kattomaa, et mikä kuarma-auto meiän pihal nyt tuli. Ku he oli sanonu kuskil, et tää on nyt varmaa tullu väärää osoitteesee, ei me olla mittä lautoi tilattu, ni kuski oli vaa jatkanu lautoje nostamist ja sanonu, et kyl tää o iha oikia osoite, ja tualt se tilaajaki näyttää tuleva, ja viittas munhu. Mää olin tilannut sahalt lautojen kuljetukse, muttem mää ollu muistanu siit koton kertoo etukätee.

Maja oli suasittu leikkipaikka sekä meil et naapuri lapsil. Välil me hypittii majan katolt maaha, ja tais siit välil jottai kilpailuuki olla. Mut em mää muista, et kukka koskaa olis juur loukannu itteäs niis hypyis. Maja sai olla paikallas nii kaua, ku me Paimios asutti. Haikeal miälel sitä sit purettii, just ennenku muutettii uutee kotti.

Me pidettii mun siskopualte kans kesäl sirkust omal pihal. Mää rajasin kepeil ja naruil piäne aluee, mis meil oli ”sirkusesityksii”. Ei ne esitykset kovin kummosii ollu: palloheittoo (jongleeraust), vanteen pyärityst, voimisteluu tai muuta semmost, mut piäntä pääsymaksuu, tais olla kakskyt pennii, me kumminki kävijöilt perittii. Kaikki maksoi sen iha mukisemat, vaik nyt jälkeempäi ajatelle, ne olis iha helposti voinu katto kaikki esitykset ilmaseks narun takka.

Aku Ankkaa tuli lapsena luetuks aika paljo. Mul oli aika pitkä rivi hyllys myäs Aku Anka taskukirjoi, iha ensmäisest alkae. Jossai vaihees sit vuasii myähemmi mää myin ne kaikki. Mut Aku Ankast mää sain aikanaa idean rakentaa lentokonee. Aku Ankas ku kaikki kävi nii näppärästi ja nopeesti. Ei siis muuta ku sahalt muutamii lautoi ostamaa ja rakennuspuuhii!

Mää sahasi laudan lappeesee semmose iso reiä, mist mahtus muutama lauta läpi ikään ku siiviks. Taidetti me iha oikeesti uskoo, et se lentäis, koska mua pari vuatta nuaremmat pikkusiskopualetki auttoi rakentamises ja kysyi, et pääseeks heki sit mukaa lennol. Totta kai, mää lupasin. Mut ei sitä lentoo tiätenkää koskaa tullu, onneks. Siin olis voinu käydä hassusti.

Tämmösii muistoi mul tuli miäle Paimio ajalt. Ihan kaikkee ei viitti kertookka, koska kyl me joskus jottai vähä luvatontki tehtii. Mut se onki sit kokonaan toine juttu.

Tarinataituri 12.12.2021

Kiellettyjä sanoja

Kun koulupoikana sain tädeiltäni syntymäpäivä- tai joulukortin, niihin oli lähes aina kirjoitettu osoiteriville titteliksi ”koululainen”. Myöhemmin tuo arvonimi muuttui ”lukiolaiseksi”, ”ylioppilaaksi” ja sittemmin ”opiskelijaksi”. Jokin ”titteli” niissä aina piti olla. Välillä se huvitti, välillä ärsytti, vaikka tiesin, että tarkoitus oli hyvä.

Muistan joskus lapsena lähettäneeni naimattomalle opettajatädilleni kortteja, joissa luki ”neiti” tai ”rouva”. Kumpikaan ei tuntunut oikein sopivalta ilmaisulta, eikä hän tainnut itsekään niistä ilahtua. Onneksi en sentään laittanut titteliksi ”ikäneito” tai ”vanhapiika”. Opettaja tai opettajatar sen sijaan kelpasivat.

Minun lapsuudessani oli tavallista kutsua naimatonta, aikuista naista vanhaksipiiaksi tai ikäneidoksi. Naimatonta aikamiestä (lieneekö sekin nykyään sopimaton ilmaisu) kutsuttiin poikamieheksi tai vanhaksipojaksi. Nuo ilmaisut olivat yleisesti hyväksyttyjä, vaikka ne eivät ehkä kovin imartelevia olleetkaan.  Mutta ei niistä myöskään niin sanotusti vedetty hernettä nenään.

Nykyään puhuttaisiin vain naimattomasta tai käytettäisiin vielä hienommalta kuulostavaa ilmaisua sinkku. Toisaalta myös avio- tai avoliitosta eronneet puhuvat mielellään itsestään sinkkuina, vaikka se ei kerro koko totuutta: onhan henkilö silloin jo ollut aiemmin parisuhteessa. Voiko siis sanoa, että ”olen taas sinkku”? Eikö naimaton voi olla vain kerran? Sen jälkeen on joko naimisissa, avosuhteessa, eronnut tai leski.

Monet muutkin ennen arkikielessä – ja oppikirjoissakin – käytetyt sanat on nyt hyllytetty, jottei vain vahingossakaan loukattaisi tai leimattaisi ketään.

Erityisen tarkkoja ollaan toisen ulkonäköä kuvailevissa sanoissa. Ennen puhuttiin lihavista ja laihoista. Nyt lihava -sanaa ei enää pidetä soveliaana, vaan käytetään kiertoilmaisuja, kuten pyöreä tai rehevä. Jopa siitä, jos lääkäri mainitsee potilaalle varovasti ylipainosta tai laihduttamisesta, saatetaan loukkaantua. Mutta jos aina käytetään kiertoilmaisuja eli eufemismeja, kärsii ilmaisun selkeys ja yksiselitteisyys.

Rotua ja ihonväriä kuvaavissa sanoissa saa nykyään olla tarkkana, ettei syytetä rasismista. Pitää puhua ”tummaihoisista” tai ”mustista” ja välttää n-sanaa. Kuulostaa hyväksyttävämmältä puhua alkuperäiskansoista kuin käyttää jo omalta kouluajaltani tuttuja käsitteitä intiaani ja eskimo. Rikas suomen kielemme köyhtyy ja vesittyy, kun halutaan keinotekoisesti kieltää tai rajoittaa joidenkin sanojen käyttöä, enkä ole varma siitäkään, tuleeko maailma sillä tavoin yhtään paremmaksi.

Nyt tuntuu olevan muotia loukkaantua, ei ainoastaan itsensä, vaan myös toisten puolesta. Ihonväriin liittyvistä sanoista näyttävät eniten loukkaantuvan ne, joihin nuo sanat eivät edes kohdistu. Olen elämäni varrella tavannut ja jututtanut lukuisia eri kansallisuuksia, rotuja, uskontoja, kieliä ja ihonväriä edustavia ihmisiä, mutta kaikki ovat ymmärtäneet, että aiemmin luettelemiani sanoja voi suomen kielessä käyttää myös neutraalisti, ilman loukkaavaa tarkoitusta. Ja senhän kai pitäisi olla ratkaiseva tekijä?

Toisaalta mitä tahansa arkista sanaa voi käyttää loukkaavasti tai neutraalisti. Enpä ole nähnyt tai kuullut paheksuntaa siitä, että somessa, keskusteluissa, televisiossa tai painetussa materiaalissa käytetään jatkuvasti v-, h- tai s-sanoja. Vai pidetäänkö noita sanoja jo niin arkipäiväisinä, ettei niistä sovi loukkaantua?

Tarinataituri 1.12.2021

Voiko halpa olla hyvä?

Sanotaan, ettei halvalla saa hyvää ja että laadusta kannattaa maksaa. Siksi emme yleensä kauppareissuillamme kumppanini kanssa katso pelkkää hintaa, vaan kiinnitämme huomiota myös laatuun ja valmistajaan, elintarvikkeiden kohdalla vielä kotimaisuuteen ja lisäaineiden määrään. Jos tarjolla on kaupan omaa halpatuotetta, valitsemme mieluummin tunnetun kotimaisen valmistajan tuotteen. Välillä tosin tuntuu, että ne on laitettu piiloon ja kaupan omat merkit ovat näkyvästi esillä. Mutta on joskus niinkin, että halpistuote osoittautuu tunnetun kotimaisen valmistajan tekemäksi, vaikka sitä myydään eri nimellä. Tarkkana saa kuitenkin olla, jos haluaa suosia kotimaisia ja laadukkaita tuotteita.

Etikettien ja tuoteselosteiden tarkempi tutkiskelu kannattaa. Halvoissa elintarvikkeissa on usein enemmän lisäaineita kuin kalliimmissa, joskus tuotteessa ei ole juuri ollenkaan sitä, mitä siinä pitäisi olla. Näin on esimerkiksi erään kauppaketjun oman halvan juustoraasteen kohdalla. Asiakkaat kuulemma haluavat halpoja tuotteita, joten kyseisellä juustoraasteella on kysyntää, vaikka siinä ei ole juustoa kuin nimeksi. Ilmeisesti useimmille on tärkeintä hinta, ei laatu. 

Kallis hinta ja tunnettu merkki eivät aina ole tae korkeasta laadusta. Melkein kaikkien tunnettujen brändien tuotteet vaatteista urheiluvälineisiin, kodinkoneisiin ja viihde-elektroniikkaan, valmistetaan Aasiassa, eritoten Kiinassa. Valmistuskustannukset ovat siellä pienet ja voitto pystytään maksimoimaan, kun tuotteet myydään länsimaisille kuluttajille hyvään hintaan.

Luin jostakin, että esimerkiksi televisioiden käyttöiäksi lasketaan tänä päivänä vain viisi vuotta, jonka jälkeen on aika hankkia uusi laite. Kännyköiden käyttöikä on vielä lyhyempi. Uusia malleja uusilla (usein tarpeettomilla) ominaisuuksilla tulee markkinoille kaiken aikaa. Näin houkutellaan ihmisiä ostamaan uusi kännykkä, vaikka vanhakin olisi ihan toimiva.

Itse olen yrittänyt suosia tavaroiden kierrätystä ja vanhan korjaamista, jos se vain on mahdollista. Valitettavasti vanhan laitteen korjaaminen on usein taloudellisesti kannattamatonta, kun uuden laitteen saa samaan hintaan tai jopa halvemmalla. Vaikka hurskastellaan vanhan korjaamisella ja kulutuksen hillitsemisellä, ihmiset käytännössä pakotetaan toimimaan toisin. Jos ostaa esimerkiksi halvan tulostimen, tulee uusien väripatruunoiden hankinta kalliimmaksi kuin uusi tulostin. Bisnestä tehdään siis enemmän väripatruunoilla kuin tulostimilla.

Kerronpa esimerkin parranajokoneista. Minulla on vuosien varrella ollut useita parranajokoneita. Nuorena ajelin partaani käsikäyttöisellä ”partahöylällä”, johon piti ostaa uusia irtoteriä. Parranajoon tarvittiin myös partavaahtoa. Jos ei käyttänyt partavaahtoa tai käsitteli partahöylää varomattomasti, saattoi tulla haavoja. Niinpä siirryin mukavuussyistä sähkökäyttöiseen parranajokoneeseen.

Ajattelin pitäytyä tunnetuissa merkeissä, joten valitsin ensimmäiseksi parranajokoneeksi Braunin. Siinä oli ns. teräverkko, joka tylsyessään alkoi ikävästi nipistellä leukaa. Teräverkon uusiminen olisi maksanut niin paljon, että uuden koneen hankkiminen tuntui järkevältä.

Vaihdoin merkkiä ja hankin Philipsin parranajokoneen. Siinä ei ollut teräverkkoa, vaan kaksi pyörivää terää, jotka tuntuivat miellyttävämmiltä leukaa vasten. Tekniikan kehittyessä myös mukavuudenhalu lisääntyi. Markkinoille tuli kolmella pyörivällä terällä varustettuja parranajokoneita. Sittemmin nuo terät vielä muuttuivat jousitetuiksi ja leuan muotoon mukautuviksi. Eipä aikaakaan, kun tulivat ladattavat partakoneet. Enää ei tarvinnut olla riippuvainen verkkovirrasta. Kehitys ei pysähtynyt siihenkään. Nyt useimmat parranajokoneet voi huuhdella hanan alla ja niissä on diginäyttö, josta näkee jäljellä olevan ajoajan. Rahalla saa värikkäämmän ja hienommin muotoillun koneen ja pidemmän ajoajan lyhyemmällä latausajalla.

Kaikista hienouksista huolimatta päädyin muutama vuosi sitten Philipsin partakoneen perusmalliin. Sitä voi käyttää sekä verkkovirralla että akulla. Kone toimi hyvin vajaat kaksi vuotta, mutta juuri ennen takuuajan päättymistä se ei enää suostunut toimimaan kuin verkkovirralla. Niinpä sain takuun puitteissa uuden samanlaisen koneen. Tuo muutaman kympin hintainen kone palveli moitteettomasti, mutta parin vuoden päästä siihen piti vaihtaa uudet terät. Yllätys oli melkoinen, kun uudet terät olisivat maksaneet melkein saman verran kuin uusi kone, yli neljäkymmentä euroa. Piti valita, olisinko ekologinen ja hankkisin vanhaan koneeseen uudet terät vaiko uuden koneen. Valitsin ensimmäisen vaihtoehdon.

Kun parin vuoden päästä tuli seuraavan teränvaihdon aika, päätin asiaa tarkasti harkittuani hankkia uuden koneen, vaikka entinenkin oli toimiva. Nyt päätin etsiä sellaisen, johon ei kahden vuoden välein tarvitsisi vaihtaa uusia teriä. Sellaista ei löytynyt. Tuli tunne, että partakoneen terillä tehdään enemmän bisnestä kuin partakoneilla – aivan kuten tulostimien musteilla.

Eri vaihtoehtoja vertailtuani päädyin Remington-merkkiseen parranajokoneeseen. Kaikki kalliimmatkin koneet näyttivät olevan Kiinassa valmistettuja, joten siinä suhteessa olisi samantekevää, minkä merkin valitsisin. Tuo kone maksoi satasen verran. Mietin, kauanko sillä ajaisi ennen terien uusimista. Kone oli pirteän värinen, diginäytöllä varustettu ja ladattava, joten odotukset olivat korkealla. Huono puoli oli se, ettei sitä voinut käyttää pelkällä verkkovirralla, kuten edellistä laitetta. Uusi kone oli myös yllättävän kovaääninen.

Jo vuoden käytön jälkeen tuosta uudesta parranajokoneesta irtosi rajausterä. Sitä ei saanut korjattua, joten palautin sen ostopaikkaan, koska takuu oli vielä voimassa. Olisin saanut tilalle uuden koneen, mutta aiemmista kokemuksista viisastuneena halusin mieluummin rahani takaisin. Lähdin siis jälleen kerran partakoneostoksille.

Joskus halpa tuote saattaa yllättää positiivisesti. Löysin sattumalta eräästä rauta- ja puutavaraa myyvästä liikkeestä Prego-merkkisiä parranajokoneita. En ollut koskaan kuullutkaan moisesta merkistä, mutta tarkempi analyysi osoitti, että tuote on ”suomalaista suunnittelua ja kiinalaisten käsien tekemä”. Kolmenkympin hinnalla sain ladattavan, pestävän ja muilla tarpeellisilla ominaisuuksilla varustetun parranajokoneen, joka osoittautui hyvin toimivaksi ja mukavaksi käyttää. Mukana ei tullut hienoa koteloa tai sanakirjan paksuista, monikielistä käyttöohjevihkoa, vaan ainoastaan muovinen teräsuojus, muuntajalla varustettu verkkojohto, puhdistusharja sekä suomen- ja ruotsinkieliset käyttöohjeet – siis kaikki olennainen. Minua miellytti, ettei pakkauksessa ollut mitään tarpeetonta. Aika näyttää, teinkö hyvän hankinnan.

 

  Tarinataituri 21.11.2021

Talonmiehestä kouluisännäksi

Moni asia on koulussa muuttunut vuosien myötä, niin myös kouluun liittyvät ammatit ja ammattinimikkeet.

Kun itse olin koululainen, ruoka tehtiin oman koulun keittolassa ja sen valmisti keittäjä, joita isoissa kouluissa oli useampikin. Ruokailu tapahtui omassa luokassa. Ruoka tuotiin keittolasta isoissa kattiloissa. Opettaja jakoi ruuan. Jos ei oikein pitänyt jostain ruuasta, ruokalaji oli uusi tai ei ollut kova nälkä, voi pyytää opettajaa antamaan ”maistiaisannoksen”. Kaikkia ruokia piti ainakin maistaa ja lautanen syötiin tyhjäksi. Käytössä ei ollut biojäteastiaa, johon ylijäämäruoka laitettaisiin, kuten nykyisin on tapana.

Ainakaan niissä kansakouluissa, joita itse kävin 1960–70-luvuilla, ei ketään ”pakotettu” syömään jotain vastenmielistä ruokaa, toisin kuin jotkut omia kansakouluaikojaan muistelevat ovat kertoneet. En ole myöskään nähnyt, että ketään olisi lyöty karttakepillä sormille. On erikoista, että kysyessäni viimeksi mainittua asiaa itseäni vanhemmilta henkilöiltä, kukaan ei ole myöntänyt itse saaneensa tai nähneensä edes luokkatoverinsa saaneen karttakepistä. Tapaukset ovat aina osoittautuneet kuulopuheiksi. Ehkä kertojat ovat halunneet värittää tarinaansa näillä ”lisämausteilla” saadakseen arvostusta. Opettajista kun mielellään kerrotaan kaikenlaisia tarinoita, jotka usein ovat negatiivisia eivätkä aina edes totta.

Vaikka ruokalistalla oli sellaisia ruokia, joita monet vieroksuivat, ruokaa harvemmin jätettiin. Tuon maistiaisannoksen pystyi syömään, vaikkei ruuasta olisi pitänytkään. Monien inhokkeja olivat tuolloin esimerkiksi tilliliha, verilätyt ja maksalaatikko. Itsekään en juuri pitänyt ensin mainituista, mutta maksalaatikko kyllä maistui. Monet eivät pitäneet rusinoista maksalaatikossa, mutta minusta ne kuuluivat siihen yhtä lailla kuin sianliha hernekeittoon. Kasvisvaihtoehtoa ei silloin ollut tarjolla, saati sitten vegaaniruokaa. Kaikki söivät samaa ruokaa, paitsi jos oli jollekin ruualle allerginen.

Nyt ns. omavalmistuskeittiöt kouluilla ovat harvinaisia. Ruoka tuodaan puolivalmiina monen kilometrin päästä suurkeittiöistä, joissa parhaimmillaan (tai pahimmillaan) valmistetaan kymmeniätuhansia annoksia päivässä. Koska ruoka-aineiden pitää kestää kuljetus ja säilyä koulun kylmätiloissa jopa useita päiviä, ruokaan joudutaan laittamaan lisäaineita, joita koulun omassa keittiössä valmistetussa ruuassa ei tarvittu. Luonnollisesti se vaikuttaa myös ruuan makuun ja koostumukseen.

Ruokailu ei ole enää vuosiin tapahtunut luokissa, vaan ruokasaleissa. Eipä ole enää keittolaakaan, vaan jakelutiskejä. Oppilaat ottavat itse ruuan. Valinnanvaraa on sekä määrässä että laadussa. Huomioon on otettu niin kasvissyöjät, vegaanit kuin allergikotkin. ”Keittäjä” on (ainakin nykyisessä kotikaupungissani) ammattinimikkeeltään palvelutyöntekijä. Hän lämmittää ruuat, asettelee ruokailuvälineet paikoilleen, pesee ruokailun jälkeen astiat (koneellisesti) ja siivoaa keittiön. Lisäksi hän hoitaa ruokien ja lisukkeiden tilaukset. Ruuanvalmistusta lukuun ottamatta siis lähestulkoon samat hommat kuin keittäjä aiemmin.

Ennen vanhaan koulun piha-alueesta ja kiinteistöstä huolehti talonmies, joka useimmiten oli sananmukaisesti mies. Talonmies huolehti pihatöiden lisäksi monista käytännön töistä, kuten lamppujen vaihdosta, kalusteiden korjauksesta ja pannuhuoneen hoidosta. Jos talonmies toimi myös vahtimestarina, jonka piti avata ja sulkea ovia, vahtia tilojen iltakäyttöä, nostaa ja laskea lippu liputuspäivinä, hänen ammattinimikkeensä oli silloin talonmies-vahtimestari. Itsekin toimin nuorena miehenä talonmies-vahtimestarin sijaisena. Tavallisesti talonmies perheineen asui koululla tai sen välittömässä läheisyydessä työsuhdeasunnossa. Nyt koulujen talonmiehet ovat historiaa. He ovat  sukupuolesta riippumatta kouluisäntiä tai kiinteistönhoitajia.

Oli tavallista, että myös opettaja puolisoineen tai perheineen asui koululla. Alun perin opettajan tehtäviin kuului, ikään kuin työsuhde-etuna, koulun puutarhan hoito, johon oppilaatkin osallistuivat. Voitiin puhua lähiopetuksesta sanan varsinaisessa merkityksessä. Nyt juuri missään koulussa ei enää asuta, kiinteistönhoito on ulkoistettu, ja koulut ovat iltaisin tyhjillään, paitsi, jos niiden tiloissa on ns. iltakäyttäjiä. Koulujen liikuntasalin iltakäytöstä ei päätäkään koulun rehtori, kuten voisi kuvitella, vaan päätösvaltakin on ulkoistettu. Pienissä kouluissa ei ennen ollut rehtoria, vaan johtajaopettaja tai koulunjohtaja.

Nuorukaisena toimin kouluavustajana. Se oli silloin enemmän opettajien kuin koululaisten avustamista. Tänä päivänä ei ole kouluavustajia, vaan koulunkäynninohjaajia, jotka ovat saaneet täsmäkoulutuksen oppilaiden ohjaamiseen ja avustamiseen. Sekä koulutus, tehtävät että ammattinimike ovat muuttuneet vuosikymmenien myötä.

Eipä ole koulussa enää esimiestäkään, vaan hänestä käytetään sukupuolineutraalia ilmaisua ”esihenkilö”. Ennen oppilaista puhuttiin tyttöinä ja poikina, nyt saattaa olla ”kolmannen sukupuolen” edustajiakin. 

 

Kukkaistutuksia Teijon koululla 1960-luvulla.

 Tarinataituri 17.10.2021

Roska päivässä ja parhaassa kaksi

Syksy tuo tullessaan muutakin kuin värikkäät lehdet. Jo lyhyen kävelylenkin aikana voi teiden varsilta bongata vaikka minkälaista roskaa. Pahimpia paikkoja ovat kauppojen ja koulujen ympäristöt, joissa näkyy erityisesti karkkipapereita, sipsipusseja ja kartonkisia juomatölkkejä, isompien koululaisten jäljiltä myös energiajuomatölkkejä ja tupakka-askeja.

Auto- ja kävelyteiden varsilla tarjonta on vielä monipuolisempaa. Paikallistien varrella olen nähnyt tavanomaisempien roskien lisäksi muun muassa tyynyjä ja mopoauton konepellin. Metsäkään ei ole turvassa jätteiltä: keskellä metsää voi marjastuksen tai sienestyksen lomassa istahtaa sohvalle tai nojatuoliin, jotka joku on sinne kovalla työllä kuljettanut. Pienemmällä vaivalla ne olisi voinut viedä kierrätyspisteeseen.

Mutta eivät edes jätteiden kierrätyspisteet ole säästyneet asiattomalta käytöltä. Metallinkeräysastian viereen ilmestyy tuon tuostakin isompaa metalliromua kuin mitä astiaan mahtuu. Keräysastioiden vieressä on ollut muun muassa wc-pönttö, lavuaari, huonekaluja ja paljon muuta sinne kuulumatonta tavaraa. Vasta valojen ja valvontakameran myötä asiaankuulumattoman tavaran tuonti väheni, mutta ei loppunut kokonaan. Alkukesällä kierrätyspisteiden jätemäärästä huomaa, milloin mökkiläiset ovat saapuneet. Silloin ylimääräistä tavaraa ilmestyy keräysastioiden viereen. Syksyn tullen tavaramäärä vähenee. Tästä voisi vetää johtopäätöksen, että kesäasukkaat roskaavat. Ehkä myös yrittäjät tuovat yrityksensä pakkausjätteitä kierrätysastioihin.

Tuntuu kummalliselta, että jotkut tuovat kierrätysastioiden viereen suurikokoista tavaraa, joka on täytynyt kuljettaa pakettiautolla. Ne olisi samalla vaivalla voinut viedä miehitettyyn kierrätyspisteeseen – ja useimmiten vielä ilmaiseksi. Vai olisiko jollain niin kiire, ettei ehdi sinne aukioloaikana? Rahakysymys sen ei ainakaan luulisi olevan, koska esimerkiksi kodinkoneet otetaan vastaan ilmaiseksi.

Pikaisen analyysin perusteella koululaisten jättämät roskat ovat useimmiten karkki- ja purkkapakkauksia, sipsipusseja ja (energia)juomatölkkejä. Varttuneemmat heittävät tienposkeen tupakka-askeja, oluttölkkejä ja sekalaista roskaa. Kierrätyspisteisiin asiaankuulumatonta tavaraa tuovat lienevät aikuisia.

Kummalliselta tuntuu sekin, että jotkut ovat huolissaan ilmastonmuutoksesta ja vesistöjen roskaantumisesta, mutta eivät piittaa oman lähiympäristönsä siisteydestä. Lienevätkö samoja ihmisiä? Tiedä häntä!

Jokainen voi kuitenkin tehdä maailmaa hitusen paremmaksi paikaksi, kun ei roskasta. Vielä paremmaksi se tulee, jos vaivautuu viemään muidenkin roskia sinne, minne ne kuuluvat.

Hieno ympäristöteko on Tuula-Maria Ahosen parikymmentä vuotta sitten perustama Roska päivässä -liike, jonka ideana on, että liikkeen jäsenet siistivät ympäristöään keräämällä vähintään yhden roskan päivässä. Siistiä ympäristöä kun ei roskata niin helposti kuin jo valmiiksi sotkuista. Jokainen voi toteuttaa tätä periaatetta omassa elinympäristössään. Maailma pelastuu – tai tulee ainakin siistimmäksi!

Nämäkin roskat päätyivät roskikseen.

Tarinataituri 19.9.2021