Kiellettyjä sanoja

Kun koulupoikana sain tädeiltäni syntymäpäivä- tai joulukortin, niihin oli lähes aina kirjoitettu osoiteriville titteliksi ”koululainen”. Myöhemmin tuo arvonimi muuttui ”lukiolaiseksi”, ”ylioppilaaksi” ja sittemmin ”opiskelijaksi”. Jokin ”titteli” niissä aina piti olla. Välillä se huvitti, välillä ärsytti, vaikka tiesin, että tarkoitus oli hyvä.

Muistan joskus lapsena lähettäneeni naimattomalle opettajatädilleni kortteja, joissa luki ”neiti” tai ”rouva”. Kumpikaan ei tuntunut oikein sopivalta ilmaisulta, eikä hän tainnut itsekään niistä ilahtua. Onneksi en sentään laittanut titteliksi ”ikäneito” tai ”vanhapiika”. Opettaja tai opettajatar sen sijaan kelpasivat.

Minun lapsuudessani oli tavallista kutsua naimatonta, aikuista naista vanhaksipiiaksi tai ikäneidoksi. Naimatonta aikamiestä (lieneekö sekin nykyään sopimaton ilmaisu) kutsuttiin poikamieheksi tai vanhaksipojaksi. Nuo ilmaisut olivat yleisesti hyväksyttyjä, vaikka ne eivät ehkä kovin imartelevia olleetkaan.  Mutta ei niistä myöskään niin sanotusti vedetty hernettä nenään.

Nykyään puhuttaisiin vain naimattomasta tai käytettäisiin vielä hienommalta kuulostavaa ilmaisua sinkku. Toisaalta myös avio- tai avoliitosta eronneet puhuvat mielellään itsestään sinkkuina, vaikka se ei kerro koko totuutta: onhan henkilö silloin jo ollut aiemmin parisuhteessa. Voiko siis sanoa, että ”olen taas sinkku”? Eikö naimaton voi olla vain kerran? Sen jälkeen on joko naimisissa, avosuhteessa, eronnut tai leski.

Monet muutkin ennen arkikielessä – ja oppikirjoissakin – käytetyt sanat on nyt hyllytetty, jottei vain vahingossakaan loukattaisi tai leimattaisi ketään.

Erityisen tarkkoja ollaan toisen ulkonäköä kuvailevissa sanoissa. Ennen puhuttiin lihavista ja laihoista. Nyt lihava -sanaa ei enää pidetä soveliaana, vaan käytetään kiertoilmaisuja, kuten pyöreä tai rehevä. Jopa siitä, jos lääkäri mainitsee potilaalle varovasti ylipainosta tai laihduttamisesta, saatetaan loukkaantua. Mutta jos aina käytetään kiertoilmaisuja eli eufemismeja, kärsii ilmaisun selkeys ja yksiselitteisyys.

Rotua ja ihonväriä kuvaavissa sanoissa saa nykyään olla tarkkana, ettei syytetä rasismista. Pitää puhua ”tummaihoisista” tai ”mustista” ja välttää n-sanaa. Kuulostaa hyväksyttävämmältä puhua alkuperäiskansoista kuin käyttää jo omalta kouluajaltani tuttuja käsitteitä intiaani ja eskimo. Rikas suomen kielemme köyhtyy ja vesittyy, kun halutaan keinotekoisesti kieltää tai rajoittaa joidenkin sanojen käyttöä, enkä ole varma siitäkään, tuleeko maailma sillä tavoin yhtään paremmaksi.

Nyt tuntuu olevan muotia loukkaantua, ei ainoastaan itsensä, vaan myös toisten puolesta. Ihonväriin liittyvistä sanoista näyttävät eniten loukkaantuvan ne, joihin nuo sanat eivät edes kohdistu. Olen elämäni varrella tavannut ja jututtanut lukuisia eri kansallisuuksia, rotuja, uskontoja, kieliä ja ihonväriä edustavia ihmisiä, mutta kaikki ovat ymmärtäneet, että aiemmin luettelemiani sanoja voi suomen kielessä käyttää myös neutraalisti, ilman loukkaavaa tarkoitusta. Ja senhän kai pitäisi olla ratkaiseva tekijä?

Toisaalta mitä tahansa arkista sanaa voi käyttää loukkaavasti tai neutraalisti. Enpä ole nähnyt tai kuullut paheksuntaa siitä, että somessa, keskusteluissa, televisiossa tai painetussa materiaalissa käytetään jatkuvasti v-, h- tai s-sanoja. Vai pidetäänkö noita sanoja jo niin arkipäiväisinä, ettei niistä sovi loukkaantua?

Tarinataituri 1.12.2021