Kadonneita ja uhanalaisia ammatteja, osa 3

Lapsena tuli matkustettua paljon linja-autossa, tavallisesti äidin mukana. Kotipaikkakunnaltani oli vajaan kahdenkymmenen kilometrin matka Turkuun. Matka taittui noin puolessa tunnissa. Ensin oli tosin käveltävä pysäkille ja perillä vielä lisää, kun käytiin kaupungilla asioilla.

Linja-autossa matkustaminen oli aina elämys pikkupojalle. Etummaisilla penkeillä istuvat pystyivät näkemään kuljettajan lähellä ikkunan vieressä olevat pienet metalliset kyltit. Yhdessä luki istumapaikkojen määrä, toisessa "Tupakointi kielletty" ja kolmannessa "Puhelu kuljettajan kanssa kielletty". Muistan lapsena ihmetelleeni, miksei kuljettajalle saanut puhua. 

Bussissa oli kuljettajan lisäksi rahastaja, jonka istumapaikka oli bussin etuosassa - tavallisesti siinä, missä nykyään istuu matkaopas tilausmatkoilla. Rahastajan tehtävänä oli kerätä matkustajilta maksu, kun bussi lähti liikkeelle. Rahastaja kierteli pitkin käytävää musta nahkalaukku vyötäisillään ja ja pysähtyi vuorollaan jokaisen matkustajan kohdalle. Toisinaan hän vaihtoi pikaiset kuulumiset, jos matkustaja oli tuttu. 

Rahastaja antoi maksetusta matkasta pienen, suunnilleen tulitikkuaskin kokoisen, neliskulmaisen matkalipun. Kun rahastaja oli saanut maksun, hän leimasi matkalipun mukanaan kuljettamalla laitteella. Lipussa luki ainakin päivämäärä, bussiyhtiön nimi ja matkan hinta. Siitä näkyi myös, oliko kysymyksessä aikuisen vai lapsen matkalippu. Alle 12-vuotiaat saivat matkustaa lastenlipulla. Isokokoiselta lapselta tai hänen vanhemmaltaan rahastaja saattoi kysyä ikää. Sitä ei kuitenkaan tarvinnut erikseen todistaa, vaan yleensä rahastaja uskoi matkustajan sanaa.

Matkan pystyi maksamaan myös sarjalipulla, kansanomaisesti sanottuna lippuviholla. Se oli ikään kuin pieni paperilehtiö, johon oli valmiiksi rei'itetty matkan hinta. Rahastaja - tai matkustaja itse - irrotti lehtiöstä yhden lipun matkaa maksettaessa. Sarjalipuilla matkustaminen tuli hiukan edullisemmaksi kuin yksittäiset matkaliput, mutta lippuvihko piti ostaa etukäteen linja-autoasemalta. Niitä myytiin kymmenen, 25 ja 50 lipun sarjoissa. Halvinta matkustaminen oli matkaa kohti 50 lipun sarjalipulla.  

Oli hauska seurata rahastajan kierrosta ja ihmetellä tuota rahastajanlaukkuun kiinnitettyä harmaata leimauslaitetta, jossa oli paljon nappuloita kuin kirjoituskoneessa. Mukavaa ajankulua oli myös katsella ikkunasta ohi viliseviä maisemia ja autoja.

Kun päästiin perille kaupunkiin, saatettiin jatkaa matkaa raitiovaunulla, jossa myös oli rahastaja. Turussa oli siihen aikaan vielä raitiovaunuja eli ratikoita. Ne olivat väriltään kellanruskeita, ja mustakattoisia. Suosituin reitti taisi olla numero 1, joka kulki kauppatorilta satamaan.

Ratikkamatka se vasta elämys olikin pikkupojalle. Kyyti oli heiluvampaa ja äänekkäämpää kuin linja-autossa. Vaunu pysähteli paljon useammin kuin linja-auto, milloin liikennevaloissa, milloin päästämään matkustajia sisään ja ulos. Joskus vaunu tuli niin täyteen, että osa matkustajista joutui seisomaan. Ikkunapaikoilla istuvat pystyivät helposti seuraamaan isoista ikkunoista liikenteen hyörinää kaduilla. Aika ei tullut pitkäksi noilla muutaman minuutin raitiovaunumatkoilla.

Eipä ole Turussa ollut raitiovaunuja enää yli viiteenkymmeneen vuoteen! Viimeinen raitiovaunu Turussa kulki vuonna 1972. Sen jälkeen ne korvattiin busseilla. Moni piti virheenä raitioliikenteen lopettamista. Nyt on jo niin totuttu busseihin ja omatoimiseen matkustamiseen, etteivät nuoret ihmiset edes tiedä, että joskus on linja-autoissa ollut rahastaja ja Turussa raitiovaunuja. Vanhemmilla ihmisillä ne säilyvät kauniina muistoina.

Yksi Turun vanhoista raitiovaunuista
toimi myöhemmin jäätelökioskina.

Tarinataituri 14.9.2023

Kadonneita ja uhanalaisia ammatteja, osa 2

Valokuvien ottaminen on tänä päivänä helppoa. Ei tarvitse kuin suunnata kännykkä kuvauskohteeseen ja painaa nappia. Kännykän kamera hoitaa kaiken muun. Yksi asia ei kuitenkaan ole muuttunut. Hyvään lopputulokseen tarvitaan yhä kuvaaja, jolla on niin sanottua kuvaussilmää. Kaikki eivät saa hyvälläkään kameralla hyviä kuvia. 

Toisin olivat asiat ennen. Valokuvaaminen oli todellinen taitolaji. Kun kuvattiin kameralla mustavalkofilmille, piti jo kuvausvaiheessa osata monta asiaa: valita sopiva aukko ja valotusaika, rajata ja tarkentaa kuva sekä ennen kaikkea painaa laukaisinta oikealla hetkellä. Valaistusolosuhteetkin mitattiin erillisellä valotusmittarilla.

Isäni toimi sota-aikana tiedotuskomppaniassa ns. TK-kuvaajana, jonka tehtäviin kuului valokuvien ottaminen. Päämajan Tiedotusosaston ohjekäskyn mukaan (23.6.1941) tiedotuskomppanioiden tehtäviksi määriteltiin mm. "elävöittää ja kertoa rintamantakaiselle väestölle kirjoitusten, valokuvien ja elokuvien avulla kenttäarmeijan toimintaa etulinjataisteluista ja lepohetkistä huoltomuodostelmien ym. toimintaan saakka". Heidän tuli "saada koko kansa eläytymään armeijan taistelutoimintaan päivittäin ja siten terästämään kansan voitontahtoa..."  

Vaativassa tehtävässä toimivat TK-miehet olivat usein siviilissä toimittajia, opettajia tai mainosmiehiä, kuten tunnettuja kirjailijoita, kuvataiteilijoita ja radiotoimittajia. Isäni ei kuitenkaan ollut kukaan näistä, vaikka olikin taitava valokuvaaja. Finnan (johon kuuluu mm. entinen sota-arkisto) verkkosivuilla on edelleen nähtävissä yli sata isäni ottamaa sotakuvaa. 

Valokuvaus oli sota-aikana ja vielä pitkään sen jälkeenkin tietoa, taitoa ja tarkkuutta vaativa prosessi, johon sisältyi paljon muutakin kuin kuvan ottaminen. Filmi piti ottaa pois kamerasta ja kehittää pimeässä paikassa, jota kutsuttiin pimiöksi. Pimiönä toimi sota-aikana tavallisesti korsu. Pimiössä ei tarvinnut työskennellä täysin pimeässä, mutta valaistuksen piti olla sellainen, ettei valonarka materiaali mennyt pilalle. 

Filmi kastettiin ensin tietynlaiseen kemikaaliliuokseen, kehitteeseen, ja uitettiin siinä määräaika. Sen jälkeen filmi huuhdottiin vedessä tai erityisessä keskeytteessä, jotta kehite poistuisi filmin pinnalta. Kehittämisen jälkeen filmi käsiteltiin kiinniteliuoksessa. Kehitys- ja kiinnitysajat oli osattava etukäteen laskea. 

Kehitteessä ja kiinnitteessä käsitellyn filmin piti antaa kuivua ennen kuin se voitiin vedostaa paperikuviksi. Kuvat suurennettiin halutun kokoisiksi paperikuviksi suurennuskoneella (jos sellainen oli käytössä) ja kehitettiin paperikuviksi. Kehiteaine piti osata annostella oikein. 

Filmi voitiin myös kehittää ensin negatiiviksi, josta lopullinen valokuva saatiin esiin valottamalla negatiivi valonherkälle valokuvapaperille. Sopiva valotusaika löytyi kokeilemalla. Lopputuloksesta ei siis voinut olla varma, ennen kuin näki valmiit paperikuvat. 

Sota-aikana - ja vielä kauan sen jälkeenkin - valokuvat olivat yleensä mustavalkoisia. Värifilmi oli sota-aikaan harvinaista. TK-kuvaajat ovat tehneet uskomatonta työtä, kun ottaa huomioon, millaisissa olosuhteissa he ovat joutuneet toimimaan. Kaiken lisäksi oli varottava joutumasta vihollisen maalitauluksi. 

Isälleni valokuvauksesta tuli myöhemmin ammatti. Hänellä ei ollut omaa liikettä, vaan hän toimi itsenäisenä yrittäjänä, joka kävi tilauksesta kirkoissa, kodeissa ja juhlapaikoilla kuvaamassa lähinnä ristiäisiä, rippijuhlia, häitä ja hautajaisia, toisinaan myös merkkipäiviä. Toimialueena oli lähiseudun kolme pikkukuntaa. Koska isälläni ei ollut omaa autoa, hän teki kuvausmatkat linja-autolla, polkupyörällä tai kävellen, joskus myös taksilla tai laina-autolla. Valokuvat hän kehitti kotona. Valmiit kuvat hän toimitti tilaajalle joko henkilökohtaisesti tai postitse tai sitten asiakas itse haki ne meiltä. 

Vaikka isäni on jo kauan sitten edesmennyt ja valokuvaajan ammattikin lähes kadonnut, lienee monessa kodissa vieläkin piirongin päällä isäni ottamia mustavalkokuvia muistuttamassa tämän vaatimattoman miehen taidoista. 

jatkuu

Elonkorjuuta Nurmoilan lähellä kesällä 1942. 
Valokuva: Teppo Aunio.

 

Puhelinlottia työssään. Valokuva: Teppo Aunio.

Opastustaulu Syvärillä. Valokuva: Teppo Aunio.

Tarinataituri 8.9.2024

Kadonneita ja uhanalaisia ammatteja, osa 1

Monet ammatit ovat harvinaistuneet tai peräti kadonneet sitten oman lapsuuteni 1960-luvulla. Niille on käymässä kuten kasveille ja eläimille, jotka ovat kuolemassa sukupuuttoon. Niitä ei enää saa takaisin.

Olin pienenä perhepäivähoidossa, kun valokuvaajaisäni oli kuvausreissuilla. Siinä kaksi ammattia, jotka ovat uhanalaisia: perhepäivähoitaja ja valokuvaaja. 

Yle Uutiset (13.3.2024) kertoo, että kunnallisia perhepäivähoitajia oli vielä 1990-luvun huippuvuosina 27 000, mutta nyt heitä on enää alle 2 400. Kysyntää kodinomaiselle lastenhoidolle kuitenkin olisi edelleen, mutta kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa. Lapsimäärät ovat vähentyneet ja hoitajat eläköityneet. Uusia perhepäivähoitajia on vaikea löytää vakituiseen tehtävään, koska omassa kodissa tehtävä työ vaikuttaa koko perheen elämään. Yhteiskunta asettaa omat tiukat edellytyksensä perhepäivähoitajille, joten monia arveluttaa kotinsa avaaminen vieraille lapsille. Osaa mietityttää myös kehno palkkaus, joka maksettiin aikoinaan täytettyjen hoitopaikkojen mukaan. Nyt kunnalliset perhepäivähoitajat ovat kuukausipalkkaisia, minkä toivotaan lisäävän alan houkuttelevuutta.

Minä en ollut kunnallisessa, vaan yksityisessä perhepäivähoidossa. Minusta oli mukavaa, kun oli leikkikavereita. Olin silloin vielä hiekkalaatikkoiässä. Ei ollut tarkkoja määräyksiä sen paremmin hoitajan palkasta kuin lasten ruoka- ja nukkumisajoistakaan, vaan ne sovittiin luontevasti hoitopaikan ja vanhempien kesken ilman byrokratiaa ja välikäsiä. Hoitaja oli yleensä jollain tavalla ennestään tuttu. Hoitolasten kasvatus hyville tavoille hoitui pienessä ryhmässä samalla kuin omienkin lasten kasvatus. Ainakaan itselleni ei jäänyt millään tavalla huonoja muistoja perhepäivähoidosta.

Siihen aikaan oli tavallista, että alle kouluikäinen lapsi oli tuttavaperheellä hoidossa. Silloin oli vielä niin sanottuja kotiäitejä. Jos perheellä oli varaa, se saattoi palkata jonkun nuoren - yleensä tytön - lastenhoitajaksi kotiinsa vanhempien poissaolon ajaksi. Lastenhoitajaa tarvittiin erityisesti silloin, jos molemmat vanhemmat kävivät töissä, mutta myös illaksi, jos vanhemmat halusivat mennä keskenään johonkin. Ei solmittu mitään virallista työsopimusta, vaan asioista sovittiin suullisesti. Kaikki olivat tyytyväisiä. 

Jos mennään vielä kauemmas ajassa taaksepäin, oli isoissa maalaistaloissa piikoja ja renkejä, jotka toimivat isännän ja emännän apuna muun muassa maanviljelyssä, karjanhoidossa ja monissa käytännön askareissa kuten leipomisessa, sadonkorjuussa, pyykinpesussa ja lastenhoidossa. Kartanoihin saatettiin palkata pehtoori työnjohtajaksi ja lapsille kotiopettaja. 

Vielä 1970-luvullakin jopa aivan tavalliset perheet saattoivat palkata kotiapulaisen huolehtimaan perheen lapsista ja auttamaan perheen askareissa. Kotiapulaisen ammatti on Suomesta lähes kadonnut, mutta maailmassa heitä on vuoden 2017 uutistietojen mukaan 67 miljoonaa, suurin osa naisia. Samassa artikkelissa (MTV 13.12.2017) kerrotaan, että kotiapulaisten määrä on lähtenyt nousuun, kun maamme sosiaalipalvelut ovat huonontuneet. Tosin kotiapulaiset ovat pääasiassa ulkomaalaistaustaisia.

Eipä enää ole kunnanlääkäreitä, joita vielä 1960-luvulla taisi olla joka pitäjässä. Oli turvallista, kun lääkäri tunsi - varsinkin pienellä paikkakunnalla - asiakkaansa ja heidän vaivansa. Lääkäri tuli tarvittaessa jopa kotikäynnille, mikä ei enää nykypäivänä taitaisi onnistua. On harmi, että muutamia vuosia sitten suunniteltu omalääkärisysteemi jäi toteutumatta. Omalääkärijärjestelmä säästäisi monin tavoin yhteiskunnan varoja ja hyödyttäisi kaikkia. Saa nähdä, toteutuuko se joskus.

jatkuu

Kirjoittaja 5-vuotiaana isän kuvaamana.

Tarinataituri 1.9.2024