Entisajan älypelejä

Toisin kuin voisi kuvitella, älypelit eivät ole uusi keksintö. Älypeleiksi voisi kutsua kaikenlaisia älyä ja nokkeluutta vaativia pelejä. Niitä on ollut olemassa jo tuhansia vuosia. Hautalöytöjen perusteella tiedetään, että jo yli 5 000 vuotta sitten muinaisessa Egyptissä pelattiin Senet-nimistä lautapeliä, jota pidetään yhtenä vanhimmista tunnetuista peleistä. Muinaisilla kiinalaisilla, kreikkalaisilla, roomalaisilla, inkoilla ja atsteekeilla oli heilläkin omat pelinsä, joissa tarvittiin sekä älyä että taitoa. Shakkipelin keksijästä ei ole tietoa, mutta sen arvellaan olevan peräisin 400-luvulta Kiinasta, Intiasta tai muinaisesta Persiasta. Uusimpien löydösten perusteella shakkia on pelattu Euroopassakin jo 600-luvulla. Noppa on tunnettu arpomisvälineenä Mesopotamiassa jo yli 3 000 vuotta sitten. 

Omat pelikokemukseni ulottuvat vain muutaman vuosikymmenen päähän, mutta siinäkin ajassa on tapahtunut muutoksia. Omassa lapsuudessani oli tavallista, että koko perhe pelasi yhdessä. Pelivälineet löytyivät yleensä kotoa tai ne tehtiin itse. Kotipihalla heitettiin kesällä tikkaa, jos sää oli suotuisa. Tikanheiton tuloksia laskiessa kehittyi yhteenlaskutaito kuin huomaamatta. Talvella, lomalla tai huonolla säällä pelattiin esimerkiksi Afrikan tähteä ja muita lautapelejä, kun riittävän monta perheenjäsentä oli koolla. Tähän tarjoutui tilaisuus erityisesti joululomalla, kun kaikilla oli vapaata.

Meidän perheessä erityisen suosittu peli oli Korona. Sitä pelattiin joko neljästään kahden hengen joukkueissa tai kaikki kaikkia vastaan. Koronapeliin tarvittiin neliömetrin kokoinen, vanerista valmistettu pelialusta sekä jokaiselle pelaajalle lyöntikeppi ja kahdeksan pientä ja yksi iso pelinappula (meillä sitä kutsuttiin molaksi, mutta se tunnetaan myös mm. nimillä lätkä, iso, molo ja limppu). Kepillä lyötiin isoa pelinappulaa, jonka avulla piti saada omat nappulansa pelilaudan kulmissa oleviin purkkeihin. 

Juho Jussilan 1920-luvulla kehittelemä Fortuna löytyi tuolloin melkein joka kodista. Fortunassa oli (yleensä) kymmenen isoa marmori- tai metallikuulaa, jotka pelaaja yritti saada yksi kerrallaan pelialustalla oleviin koloihin tai nauloilla rajatuille pelialueille. Pelialusta oli toisesta päästä kaareva ja tehty paksusta koivuvanerista. Kuulia lyötiin - tai työnnettiin - pienellä puisella kepillä. Jokaisella kololla ja nauloilla rajatulla alueella oli tietty pistemäärä, joka oli merkitty pelialustaan. Tässäkin pelissä kehittyi yhteenlaskutaito, sillä jokaisen kuulan tuottamat pisteet laskettiin yhteen.

Korttipelit olivat käteviä, koska niihin tarvittiin ainoastaan pelikortit. Korttipakka oli helppo ottaa mukaan ja pelin sai nopeasti käyntiin. Lapsena tulivat tutuiksi muun muassa sellaiset korttipelit kuin Musta Maija, Kasino ja Paskahousu. Korttipelissä saattoi voittaa tuurilla, mutta usein niissä pystyi myös taktikoimaan. Korttipelit kehittävät muistia ja strategista ajattelua, joten ne olisivat hyödyksi nykyihmisellekin.

Viimeinen tikku -peli oli kärsivällisyyttä ja vakaata kättä vaativa peli. Peliin riitti askillinen tulitikkuja, jotka kaadettiin kasaksi pöydälle. Jos haluttiin enemmän haastetta, käytettiin useamman tulitikkuaskin tikkuja. Aloittaja otti kasasta niin monta tikkua kuin pystyi ilman, että liikutti muita tikkuja. Kun se ei enää onnistunut, vuoro siirtyi seuraavalle pelaajalle. Lopuksi laskettiin, kuka oli saanut eniten tikkuja.

Kirppupeliä pelattiin joko kaupasta ostetulla "oikealla" Kirppupelillä, johon kuului pieni purkki ja muovisia "nappeja", tai kotoa löytyvillä välineillä. Pelin tavoitteena oli "ampua" isoilla napeilla pienempiä nappeja purkkiin. Voittaja oli se, joka ensimmäisenä sai kaikki omat nappulansa ammutuksi purkkiin. Kotioloissa pelivälineiksi kelpasivat myös tavalliset napit ja teevati.

Mitäpä, jos ottaisimme nämä vanhat pelit uudelleen käyttöön?

Kuvassa vasemmalla Fortuna, Uno-kortit,
tavalliset pelikortit ja alimpana tulitikkuja.

Tarinataituri 27.12.2023