Välillä tuntuu, että ihmisten äly on siirtynyt päästä puhelimiin. Vaikutelma vain vahvistuu, kun katsoo kaduilla napit korvissa ja kännykät kädessä kulkevaa ihmisvirtaa. Kukapa enää kuuntelisi liikenteen ääniä, kun voi kuunnella lempimusiikkiaan tai vaikka podcasteja matkapuhelimesta. Yhä harvemmassa ovat kännykkävapaat vastaantulijat kaupungin kaduilla. Taitavat olla ohi ne ajat, jolloin ihmiset nauttivat ulkona liikkuessaan luonnon äänistä. Keskustelut kavereiden kanssa käydään monesti kännykän välityksellä eikä ”livenä”.
Ennen älypuhelinten aikaa lääkärille tai parturille pääsyä odottaessa luettiin lehtiä tai juteltiin ihmisten kanssa, nyt siellä näpräillään puhelinta. Ei sen puoleen, eipä taida monessa odotustilassa enää lehtiä ollakaan. Joissakin auloissa saattaa televisio olla auki, mutta ääni niin hiljaisella, ettei puheesta saa selvää.
Ravintolassakin odotusaika kuluu mukavasti puhelimen parissa. Vaikka keskustelua syntyisikin, ainakin joku seurueen jäsenistä selaa matkapuhelintaan. Samoin tilanteissa, joissa pitäisi seurata jotain esitystä. Innokkaimmat surffailevat pitkin päivää Facessa, Instassa, Tiktokissa, Linkedinissä ja ties missä sosiaalisessa mediassa.
En itsekään ole enää ihan noviisi matkapuhelimen käyttäjänä. Kun kännykät alkoivat yleistyä 1990-luvulla, ajattelin, että minä en moista kapistusta tarvitse. Minun ei tarvitse olla aina tavoitettavissa. Mutta kun hankin ensimmäisen matkapuhelimeni vuonna 1998, muutin melko pian mieleni. Olikin mukavaa, kun asioita sai hoidettua melkein missä vain, eikä tarvinnut olla riippuvainen lankapuhelimesta. Alussa soittoäänen sai valita matkapuhelimen suppeasta valikoimasta, joten Säkkijärven polkka soi monien puhelimessa. Pian tuli mahdollisuus ”säveltää” itse oma yksilöllinen soittoääni. Aikanaan oli trendikästä vaihtaa puhelimen kuoria toisenlaisiksi. Taisipa itsellänikin olla muutamat ”vaihtokuoret”.
Tekstiviesti oli mullistava keksintö. Ellei ollut tilaisuutta soittaa tai vastata puheluun, voi lähettää tekstiviestin. Ensin oli mahdollista lähettää enintään 160 merkin pituisia viestejä, ja ne maksoivat paljon nykyistä enemmän. Se kannusti ilmaisemaan asiansa tiivistetysti. Myöhemmin tuli mahdolliseksi lähettää jatkoviestejä. Nyt ei enää pitkään aikaan ole ollut rajoituksia viestin pituudelle. Niin se tekniikka on kehittynyt parinkymmenen vuoden aikana. Tänä päivänä enää harvalla on niin sanottu peruspuhelin, jolla voi vain soittaa ja lähettää tekstiviestejä.
On minullakin älypuhelin ja jopa älykello. Niiden kanssa on välillä tullut huvittavia tilanteita. Puhelimen ennustava tekstinsyöttö muodostaa toisinaan omia sanoja tai outoja lauseita, joten viesti on syytä tarkistaa, ennen kuin lähettää sen. Sain kerran viestin, jossa kysyttiin ”Pitäisikö sika siirtää?” Ymmärsin kuitenkin, että lähettäjä oli tarkoittanut sovitun tapaamisajan siirtämistä. Oman sukunimeni kohdalle puhelin tarjosi ensin sanaa ”Avoin”.
Älykello on monessa asiassa kätevä. Paitsi, että siitä voi katsoa aikaa ja hyödyntää sen monipuolisia hälytystoimintoja, sen avulla voi tarkkailla omaa aktiivisuuttaan ja hyvinvointiaan, tallentaa valokuvia, jopa soittaa ja vastaanottaa puheluja ja tekstiviestejä. Tosin kelloa joutuu vähän väliä lataamaan, jos käyttää samanaikaisesti monia toimintoja. Osan niistä pystyy käynnistämään joko automaattisesti tai manuaalisesti.
Älykelloni pystyy tunnistamaan eri liikuntalajeja muutaman minuutin aktiivisuuden perusteella. Kellon viimeisimpiä ”älynväläyksiä” on ilmoitus, että olin uinut hyvän matkaa, kun olin kirjoittanut käsin yli kymmenen minuuttia. Toisella kerralla, kun olin heilutellut ahkerasti vasaraa, olin kellon mielestä juossut reippaasti jo parisen kilometriä. Taidankin olla tietämättäni aktiiviurheilija.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi omalla nimelläsi, kiitos.