Pieniä ja suuria murheita


Uutisten ja some-keskustelujen seuraaminen on mielenkiintoista ja viihdyttävää, jopa opettavaista puuhaa.

Facebookissa nainen kiittelee tuntematonta miestä, joka antoi toisen jonotusnumerolapuistaan hänelle pankin kassapalvelujonossa. Näin tämä nainen pääsi edellään olleiden noin 25 henkilön ohi jonossa ja sai asiansa kassalla hoidetuksi nopeasti.

Naisen saamasta runsaasta palautteesta voi päätellä, että miehen ystävällinen ele ei suinkaan tuottanut kaikille hyvää mieltä. Ne 25 henkilöä, jotka olivat mahdollisesti jo pitkään seisseet jonossa, eivät välttämättä olleet hyvillään, kun joku myöhemmin tullut pääsi heidän ohitseen. Yhden mielestä tällainen ohittaminen on omiaan romuttamaan hyvin toimivaa jonotusjärjestelmää, toinen taas kertoo itsekin toimineensa samoin, kun on huomannut, ettei ehdi jäädä jonottamaan. Joku ihmettelee pankin kassojen vähyyttä ja aukioloaikoja, joku toinen sitä, miksi miehellä ylipäänsä oli kaksi jonotuslappua.

Perheenäiti valittaa kuvan kera  pilalle menneistä omista ja tytärten korkokengistä, kun rippijuhliin mennessä niiden pohjaan oli tarttunut soraa ja kirkon tervatulta katolta mahdollisesti tippunutta tervaa. Hänen mielestään seurakunnan olisi ainakin pitänyt varoittaa räystäiltä tippuvasta tervasta tai korvata pilalle menneet kengät. Kirjoittajan onneksi somesta löytyi myötätuntoa häntä kohtaan ja neuvojia, miten tervan saa irrotettua kengistä. Joku lukijoista pelkäsi myös koirien tassujen tervaantumista, vaikkei hautausmaalle saisi koiria tuodakaan. 

Iltapäivälehdessä kerrottiin noin kolmekymppisestä pariskunnasta, joka myi kaiken omaisuutensa ”viimeistä sohvaa myöten” muuttaakseen ulkomaille. Heidän mielestään Suomessa vallitsee kireä ja negatiivinen ilmapiiri, toisin kuin esimerkiksi Thaimaassa, jonne he päättivät suunnistaa, vaikka kumpikaan ei ollut koskaan käynyt siellä. Nuoripari oli työskennellyt Suomessa ”jo pitkään” aivan tavallisissa töissä saadakseen matkarahoja kasaan.

Kommenttipalstalla oli jälleen kahdenlaista mielipidettä. Toisten mielestä on hienoa, että jotkut rohkenevat jättää Suomen ja aloittaa uuden elämän jossain muualla, koska elämme täällä vain kerran. Jotkut tekisivät itsekin samoin, jos siihen tarjoutuisi tilaisuus. Muutamat epäilivät muuttopäätöksen järkevyyttä. Entä, jos rahat loppuvat tai sairastuu vakavasti vieraassa maassa? Silloin tullaan ”häntä koipien välissä” takaisin kotimaahan ja ollaan yhteiskunnan tukien varassa. Niiltä, joilla oli kokemuksia Thaimaassa asumisesta, tuli sekä kannustusta että neuvoja lähtijöille.

Tunnettu tosi-tv -persoona avautuu vakavasta sairaudestaan sosiaalisessa ja muussa mediassa. Sairastuminen parantumattomaan syöpään parhaassa nuoruusiässä on kova juttu sekä itselle että läheisille. Hän on esille tulollaan ja some-päivityksillään halunnut ”antaa sairaudelle kasvot”, jos joku mahdollisesti samassa tilanteessa oleva saisi siitä voimia omaan elämäänsä. Kommenteissa häntä on yhtäältä kehuttu kauniiksi, syvälliseksi ja hyväksi roolimalliksi nuorille, toisaalta arvosteltu pinnalliseksi ja julkisuudenkipeäksi. Varmaan molemmille näkökannoille on perustelunsa.

Sosiaalinen media on sitten merkillinen juttu. Siellä kuka tahansa voi purkaa sekä hyvää että pahaa oloaan, saada tykkäyksiä, mutta toisaalta myös paheksuntaa. Olipa asioista mitä mieltä tahansa, ehkä pahinta somessa on se, että usein mielipideasiat kääntyvät henkilökohtaisiksi toisten loukkaamisiksi. Asiat eivät enää riitele, vaan ihmiset. Somessa on helpompaa olla enemmistön kanssa samaa mieltä kuin eri mieltä. Kuka tahansa voi somessa sanoa melkein mitä tahansa, tuomita ventovieraan ihmisen joutumatta siitä vastuuseen. Harva pystyisi sanomaan samoja asioita kasvotusten. On vaikeaa, ellei mahdotonta, myöskään tietää, mikä on ollut kunkin kirjoittajan motiivina.

Somessa positiivisessa mielessä tehty postaus saattaakin äkkiä muuttua negatiiviseksi asiaksi. Keskusteluun osallistuvat henkilöt, jotka eivät ole itse olleet paikan päällä, mutta tekevät silti pikaisia johtopäätöksiä ja tuomitsevat jonkun ihmisen toiminnan - lukematta kunnolla edes kirjoittajan alkuperäistä tekstiä.

On some-keskustelujen seuraamisessa se hyvä puoli, että se auttaa asettamaan omat ilot ja surut oikeisiin mittasuhteisiin. Pienet ovat meidän suomalaisten murheet, jos meillä on aikaa päivittää someen arkisia vastoinkäymisiämme ja tuntea vihaa, kateutta tai epäluuloa eri mieltä olevia kohtaan. 

Ehkä voisimme ottaa opiksi eräästä aforismista, jonka luin vuosikymmeniä sitten sanomalehden nuortenpalstalta. ”Itkin, kun minulla ei ollut kenkiä, kunnes näin tytön, jolla ei ollut jalkoja.”  

Tarinataituri 4.1.2020

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti